Part 3

"Minä menin kaupunkiin katsellakseni joka miehen kasvoja, mutta heitä oli kuin kaloja hietamatalikoilla, enkä minä voinut laskea heidän lukumääräänsä. Jyrinä humisi korvissani, kunnes en lopulta kuullut mitään, ja päässäni surisi yhtämittaisesti kaikki ympärilläni näkemäni ja kuulemani. Minä kuljin yhäti eteenpäin ja eteenpäin, läpi maitten, joissa aurinko hehkuvasti heloitti ja vilja nuokkui raskaana suunnattomilla pelloilla ja joissa lukemattomat suuret kaupungit olivat täynnä miehiä, jotka olivat kuin naiset, vääriä sanoja huulillaan ja sydämet mustina kullanhimosta. Ja kaiken tuon tapahtuessa kalastelivat ja metsästelivät heimolaiseni Akatanilla ja olivat onnellisia uskossaan, että maailma on hyvin pieni.

"Mutta Ungan silmistä kalastusmatkalta palatessaan välähtänyt katse oli lakkaamatta mielessäni ja minä tiesin aikoinaan löytäväni hänet. Näin hänen vaeltavan hiljaisella tiellä illan pimetessä tahi myöskin houkuttelevan minua yli viljamaitten, jotka olivat märkiä aamukasteesta -- ja hänen katseessaan oli lupaus, jonka vain hän voi antaa.

"Sitten vaelsin minä läpi tuhansien kaupunkien. Jotkut ihmiset olivat minulle ystävällisiä ja ruokkivat minua, toiset nauroivat ja toiset taas kiroilivat. Mutta minä pidin kieleni kurissa, kuljin outoja teitä ja näin ihmeellisiä asioita. Väliin työskentelin minä -- minä, joka olin päällikkö ja päällikön poika -- minä työskentelin toisten hyväksi, miesten hyväksi, jotka puhuivat karkeasti ja olivat rautaakin kovempia ja jotka löivät kultaa lähimäistensä hiestä ja suruista. En kuullut mitään hakemastani miehestä, ennen kuin palasin takasin merelle. Mutta se tapahtui toisessa satamassa ja toisessa maassa, joka oli kauempana pohjoisessa. Siellä kuulin minä kerrottavan tuosta keltatukkaisesta jättiläisestä ja sain myöskin tietää, että hän oli hylkeenpyytäjä, joka silloin oli parhaillaan kaukana valtamerellä.

"Silloin pestauduin minä eräitten laiskojen Siwashien seurassa muutamaan hyljekuunariin ja seurasin hänen jäljetöntä tietänsä Pohjolaan, jossa metsästys oli parhaillaan käynnissä. Me olimme merellä useita pitkiä kuukausia ja kuulimme puhuttavan paljon hänen hurjista teoistaan. Mutta kertaakaan emme me tavanneet hänen alustaan. Me kuljimme kauemmaksi pohjoiseen, aina Pribyloffin saarille, tapoimme rannikoilla joukottain hylkeitä ja kuljetimme niiden lämpimät ruumiit alukseemme, kunnes rasva ja veri valui virtanaan pyykateistamme, eikä kukaan voinut pysyä kannella. Sitten meitä rupesi ajamaan muuan höyrylaiva, joka ampui meitä suurilla pyssyillä. Mutta me nostimme mastoihin kaikki purjeet, jolloin laineet vyöryivät yli kannen ja huuhtelivat sen puhtaaksi, ja sitten syntyi sumua ja me pääsimme pakoon.

"Sitten kuulimme kerrottavan, että meidän paetessamme höyrylaivaa saapui tuo keltatukkainen jättiläinen Pribyloffin saarille ja meni suoraan kauppa-asemalle, ja toisten hänen miehistään sitoessa köysiin yhtiön palvelijoita, lastasivat toiset hänen alukseensa suolaushuoneesta kymmenentuhatta tuoretta hylkeennahkaa. Minä sanoin kuulleeni niin kerrottavan ja minä uskon sen olleen totta. Sillä matkustaessani pitkin rantaa koskaan kohtaamatta häntä kuulin minä kaikkialla kerrottavan hänen häikäilemättömyydestään ja rohkeudestaan. Niiden kolmen maan, jotka ovat tuon pohjoisen meren ympärillä, sanottiin lähettäneen merelle erityisiä hyvin varustettuja aluksia, joille oli annettu tehtäväksi napata hänet kiinni. Kuulin myöskin kerrottavan Ungasta; kapteenit ylistivät häntä ja sanoivat hänen aina olevan tuon kultatukkaisen jättiläisen seurassa. Hän oli oppinut valkoisten tavat, sanoivat he, ja oli onnellinen. Mutta minä tiesin sen asian paremmin -- tiesin hänen ikävöivän takaisin oman kansansa keskuuteen Akatanin keltaiselle rannikolle.

"Pitkän ajan kuluttua palasin takaisin satamaan, jonne olin saapunut laivassa, jossa sain ensi opetukseni merimiesalalla, ja siellä sain kuulla hänen menneen suuren valtameren ylitse pyydystämään hylkeitä itäpuolella lämmintä maata, joka on etelään venäläisestä merestä. Minä, joka olin nyt tullut merimieheksi, pestauduin hänen rotuunsa kuuluvien miesten seurassa erääseen hylkeenpyytäjälaivaan ja seurasin häntä hylkeenpyyntiretkelle. Tuon uuden maan lähistössä ei ollut hyvinkään paljon laivoja. Mutta me seurasimme aivan hyljeparvien perässä ja ajoimme niitä pohjoiseen. Kun hylkeet menivät Venäjän rajan toiselle puolelle, alkoivat miehet peljätä ja napista. He eivät enää tahtoneet työskennellä, josta syystä kapteeni käänsi laivan takaisin samalle suunnalle, josta olimme saapuneet. Mutta minä tiesin, ettei keltatukkainen merenkulkija peljännyt ja että hän seuraisi hylkeitä aina venäläisille saarille, jonne saakka vain sangen harvat uskalsivat lähteä. Siksi otin minä, tähystäjän nukkuessa etukannella, erään hyljeveneistä ja kuljin aivan yksinäni lämpimään, pitkään maahan. Sitten matkustin etelään tapaamaan Yeddo-lahden miehiä, jotka olivat hurjia ja uhkarohkeita. Ja Yoshiwaran tytöt olivat pieniä, sileitä kuin teräs ja somia nähdä. Mutta minä en voinut viipyä, sillä minä tiesin Ungan liikuskelevan keinuvalla laivankannella tuolla kauempana pohjoisessa hylkeitten kokoontumispaikoilla.

"Yeddo-lahden miehet kuuluivat maailman kaukaisimmissa kolkissa asuviin kansoihin, eikä heillä ollut kotia eikä jumalia; he purjehtivat Japanin lipun suojassa. Heidän seurassaan menin minä Kuparisaarten rikkaille rannoille, jossa vuotakasamme kasvoivat ja kasvoivat. Tuolla hiljaisella merellä emme tavanneet ainoatakaan alusta, ennen kuin poislähtiessämme. Silloin haihdutti eräänä päivänä sakea tuuli sumuvaipan, ja aivan editsemme kulki kuunari, jonka takana näkyi venäläisen sotalaivan mustia tykinkitoja. Me pakenimme kiiruimmiten, mutta kuunari kulki eteenpäin kolme jalkaa meidän kulkiessamme kaksi. Ja kannella seisoi tuo mies, joka oli kuin merileijona. Hän hymyili ylenkatseellisesti ja nostatti mastoon kaikki purjeet, jolloin laiva kynti aaltoja laita veden alla. Myöskin Unga oli siellä -- näin hänet heti -- mutta kun tykit alkoivat puhua, lähetti hän hänet kannen alle. Kuten jo sanoin, kulkivat he kolme jalkaa, kun me kuliimme kaksi. Huomasimme heidän aikovan kulkea ohitsemme ja jättää meidät pulaan. Venäläiset ampuivat poikki mastomme, ja purjeemme jäivät haavoittuneen merilinnun tavoin lepattamaan tuulessa. Mutta merileijonan kaltainen mies katosi taivaanrantaan -- Unga mukanaan.

"Mitä me voimme tehdä? Tuoreet vuodat olivat kyllin sitovia todisteita. He kuljettivat aluksen läheisimpään satamaansa ja sitten erääseen autioon maahan, jossa saimme työskennellä suolakaivoksissa. Useat meistä kuolivat, mutta toiset eivät kuolleet." Naas veti pois huovan olkapäiltään ja paljasti selässään näkyvät, solmuruoskalla iskettyjen kauheitten haavojen arvet. Prince työnsi nopeasti huovan paikoilleen, sillä näky oli liian kauhea.

"Elettävänämme oli surullinen aika. Väliin koittivat jotkut paeta etelään, mutta he menehtyivät matkalla. Siksi läksimmekin me pohjoiseen, kun me teimme eräänä yönä kapinan ja anastimme vartiosotilaiden ampuma-aseet. Tuo laaja maa oli täynnä rämeikköjä ja suuria metsiä. Tuli pakkasia ja lunta maahan, eikä kukaan meistä tiennyt tietä. Kuukausittain vaeltelimme noissa loputtomissa metsissä -- en muista tuosta ajasta paljoa, sillä olimme nälkään nääntymäisillämme ja laskeuduimme usein lumihangelle kuolemaan. Mutta viimein saavuimme me kylmän meren rannalle. Silloin oli meistä jälellä vain kolme miestä. Eräs näistä oli lähtenyt Yeddosta kapteenina ja hän tiesi noiden suurten maitten aseman ja tunsi paikat, joissa voi jään ylitse kulkea maasta toiseen. Kuljimme taas eteenpäin -- en muista enää tarkoin -- kesti niin kauan -- kunnes jälellä oli vain hän ja minä. Sattumalta kohtasimme viisi tuon maan asukasta, ja heillä oli koiria ja nahkoja, mutta me olimme peräti köyhät. Me taistelimme lumihangessa, kunnes nuo viisi olivat kuolleet ja kapteeni oli kuollut, ja silloin olivat koirat ja nahat minun. Kuljin ajojäällä, ja länsituuli heitti minut rannikolle. Sitten seurasi Golovinlahti, Pastilik ja pappi. Senjälkeen taas etelään, etelään, lämpöiseen auringonpaistemaahan, jossa jo aikaisemminkin olin vaeltanut.

"Mutta meressä ei ollut enää saalista, sillä hylkeet alkoivat loppua. Niinpä lähdin pois valtamereltä, joka ei ole koskaan levossa, ja menin sisämaahan, jossa puut, talot ja vuoret aina pysyvät paikoillaan. Matkustin kauan ja opin paljon, myöskin lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan. Oli hyvä, että nuo taidot opin, sillä arvelin myöskin Ungan osaavan lukea ja kirjoittaa, ja kun aika on käsissä -- niin, te ymmärrätte, kun aika on käsissä.

"Siten ajelehdin minä eteenpäin kuten pieni kalastajavenhe, jossa purje voidaan nostaa, mutta jota ei voi ohjata. Mutta minun silmäni ja korvani olivat aina valppaina, ja minä seurustelin miesten kanssa, jotka olivat paljon matkustelleet, sillä arvelin heidän nähneen keltatukkaisen jättiläisen ja Ungan. Viimein tapasin miehen, joka oli saapunut vuorilta ja jolla oli mukanaan suuria kultaliuskoja sisältävä kivi. _Hän_ oli kuullut puhuttavan heistä, _hän_ oli kohdannut heidät, _hän_ tunsi heidät! He olivat rikkaita, sanoi hän, ja he asuivat maassa, jossa löydettiin kultaa hiedan seasta.

"Se oli autio, kaukana sijaitseva maa. Mutta pitkän ajan kuluttua pääsin minä leiriin, joka oli kätkeytynyt vuorien joukkoon. Siellä, kaukana auringonvalosta, työskentelivät ihmiset öin ja päivin. Vielä ei aika ollut käsissä. Minä kuuntelin ihmisten juttelua. Hän oli matkustanut pois -- _he_ olivat matkustaneet pois -- Englantiin, sanottiin, puhumaan ihmisille, joilla oli paljon rahoja, että he yhdistyisivät ja muodostaisivat yhtiöitä. Minä näin talon, jossa he asuivat; se muistutti palatsia, jollaisia näkee vanhassa maailmassa. Eräänä yönä ryömin minä sisään akkunasta nähdäkseni, kuinka hän kohtelisi Ungaa. Kuljin huoneesta huoneeseen ja arvelin, ettei kuninkailla ja kuningattarilla voinut olla parempaa. Kaikki sanoivat hänen kohtelevan häntä kuin kuningatarta ja pitävän hänestä paljon. Useat halusivat tietää, mihin kansaan Unga oikeastaan kuului, mutta kukaan ei sitä tiennyt. Niin, hän oli kuningatar, mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika, ja minä olin maksanut hänestä ennen kuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.

"Mutta miksi niin paljon sanoja? Minä olin merimies ja tunsin laivatiet merellä. Seurasin heitä Englantiin ja sitten muihin maihin. Väliin kuulin ihmisten puhuvan heistä ja väliin taas luin heistä sanomalehdistä. Mutta kertaakaan en tavannut heitä, sillä he olivat rikkaita ja matkustivat nopeasti, kun taas minä olin köyhä mies. Mutta sitten kohtasi heitä onnettomuus, ja heidän rikkautensa haihtuivat savupilvien tavoin. Sanomalehdet kertoivat siihen aikaan paljon heistä. Mutta sitten ei heistä kuulunut mitään, ja minä tiesin heidän palanneen takaisin siihen maahan, jossa he voivat kaivaa kultaa maasta.

"Köyhiksi tultuaan katosivat he muun maailman yhteydestä. Ja niin vaeltelin minä leiristä leiriin, aina Kootenay-maahan, ja sieltä löysin minä heidän kylmettyneet jälkensä. He olivat tulleet ja menneet, toiset sanoivat yhtäälle ja toiset taas toisaalle, mutta useimmat vakuuttivat heidän lähteneen Yukonin maahan. Kuljin sinne ja tänne, paikasta toiseen, leiristä leiriin, ja aloin jo väsyä maailmaan, joka oli niin suuri. Kootenayssa kohtasin miehen, erään alkuasukkaan Luoteismaasta, joka läksi vaivaloiselle matkalle kanssani. Nälänhädän tultua huomasi hän hetkensä lähestyvän, antoi minulle kartan ja vannoi jumalainsa kautta kartassa mainitussa paikassa löytyvän paljon kultaa.

"Jonkun ajan kuluttua alkoi koko maailma vaeltaa Pohjolaan. Minä olin köyhä mies; palkkauduin koiranajajaksi. Lopun tiedätte. Kohtasin heidät Dawsonissa. Unga ei enää tuntenut minua, sillä olinhan ollut vain nuorukainen, kun hän viimeksi näki minut, ja sitäpaitsi oli hänen elämänsä ollut niin vaiherikas, ettei hänellä ollut aikaa ajatella nuorukaista, joka oli maksanut hänestä niin suuren hinnan.

"Ja sitten? Te ostitte minut vapaaksi palvelusitoumuksestani. Minä palasin takaisin Dawsoniin asioita järjestämään. Olin odottanut niin kauan, että alkoi jo olla kiire. Päätin toimia omalla tavallani. Tarkastelin kulunutta elämääni, muistelin kokemuksiani ja kärsimyksiäni ja ajattelin pakkasta ja nälkää loputtomissa metsissä venäläisen meren lähellä. Te tiedätte, että minä opastin itään -- hänet ja Ungan -- itään, jonne moni oli mennyt, mutta josta vain harvat olivat palanneet. Minä ohjasin heidät seuduille, jossa lukemattomien miesten luut ja kiroukset makaavat sen kullan joukossa, jota he etsivät.

"Tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Koiramme tarvitsivat paljon ruokaa, mutta rekiimme ei mahtunut niin suurta varastoa kuin tarvitsimme kevään kuluessa. Meidän täytyi palata takaisin ennen joen jäistä vapautumista. Kätkimme ruokavaroja sinne tänne matkan varrelle, jotta reet keventyisivät, emmekä tarvitsisi paluumatkalla peljätä nälänhätää. Mc Questionissa tapasimme kolme miestä, ja heidän majansa lähistöön rakensimme me varastomajan. Samaten teimme Mayossa, jonne kaksitoista etelästä vuorten yli saapunutta Pellys-intiaania oli pystyttänyt metsästysleirinsä. Senjälkeen emme itäänpäin matkatessamme tavanneet enää ketään -- emme tavanneet mitään muuta kuin nukkuvan joen, liikkumattoman metsän ja Pohjolan suuren hiljaisuuden. Kuten jo äsken sanoin, tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Väliin emme, vaikka ponnistelimme päivän läpeensä, voineet päivässä kulkea enempää kuin kahdeksan tahi kymmenen peninkulmaa. Öisin nukuimme kuin kuolleet. Ja koskaan, ei kertaakaan juohtunut heidän mieleensä, että minä olin Naas, Akatanin päällikkö, vääryyden kostaja.

"Laadimme vielä yhden pienemmän varastomajan. Seuraavana yönä palasin raivaamaamme tietä takasin ja hävitin varaston, hajoittaen sen ylt'ympäriinsä, aivan kuin olisivat varasteluhaluiset ahmat tuon ilkityön tehneet. Sitten ajoin reen, jota ohjasin, erääseen virtapaikkaan, jossa jää oli heikkoa. Sinne jäivät sekä koirat että reki. Hän ja Unga luulivat tapausta onnettomaksi sattumaksi eikä miksikään muuksi. Tuossa reessä oli paljon ruokaa ja hukkuneet koirat olivat olleet matkueen voimakkaimmat. Mutta hän nauroi, sillä hän uhkui voimaa ja elämää. Jälellä oleville koirille antoi hän senjälkeen niin vähän ruokaa, että niistä täytyi yksi toisensa jälkeen irroittaa valjakosta ja jättää toisten syötäväksi. Sitä helpompi on paluumatka, jolloin saamme kulkea varastolta toiselle ja syödä kylliksemme, sillä koiratkaan eivät enää silloin ole ruoka-annoksiamme vähentämässä. Niin todellakin tapahtui, sillä ruokavarastomme pieneni pienenemistään ja viimeinen koiramme kuoli samana iltana, jolloin saavutimme matkamme määrän, paikan, jossa makasivat kulta ja miesten luut sekä kiroukset.

"Päästäksemme tuohon paikkaan suuren vuoren sisustassa -- kartta ei valehdellut -- täytyi meidän hakata kallioseinämiä peittävään jäähän porrasaskelmia. Etsimme toiselta puolen laaksoa, mutta sellaista ei näkynyt. Suuria lumihankia oli kaikkialla, ja siellä täällä kohottivat mahtavat vuoret valkoisia huippujaan kohti kimaltelevia tähtiä. Ja keskellä tuota omituista tasankoa, jonka piti olla laakso, syöksyi lumi maan sisuksiin. Jollemme olisi olleet merimiehiä, olisi tuo näky huimannut meitä. Mutta huolettomina seisoimme me nyt kallionkaistaleella etsien katseillamme sopivaa laskeutumispaikkaa. Eräässä kohdassa oli kallioseinämä hieman loivempi kuin muualla, muistuttaen laivankantta myrskyssä. 'Siinä on helvetin portti', sanoi hän. 'Menkäämme alas.' Ja niin teimmekin.

"Tasangon pohjassa oli ylhäältä heitetyistä puista rakennettu maja. Kullanetsijät olivat kuolleet majassa yksi toisensa jälkeen, ja tuohipalasista, joita näkyi siellä täällä, luimme me heidän viime sanansa ja kirouksensa. Muuan oli kuollut keripukkiin, toiselta oli toveri varastanut ruokavaraston ja ruudin ja paennut tiehensä; kolmatta oli harmaakarhu pahoin haavoittanut; neljäs oli kuollut nälkään, ja niin edespäin. Kultaa eivät he olleet jättäneet, vaan olivat kuolleet sen viereen, kukin omalla tavallaan. Ja tuota hyödytöntä kultaa, jota he olivat koonneet, oli majan lattia aivan täynnä.

"Mutta hänen sielunsa oli voimakas ja päänsä selvä -- miehen, jota niin kauan olin ajanut takaa. 'Meillä ei ole lainkaan ruokaa', sanoi hän, 'josta syystä me vain tarkastamme kullan ja otamme selvän, mistä sitä saa ja kuinka paljon sitä on saatavissa. Sitten poistumme me nopeasti täältä, ettei kulta häikäisisi silmiämme ja huumaisi järkeämme. Myöhemmin voimme paremmin varustettuina palata takaisin ja ottaa kaikki omaksemme.' Ja me tarkastelimme suurta kultasuonta, joka kulki pitkin kaivoksen kiviseinämää. Mittasimme sen ja tutkimme sen suunnan, otimme näytteitä ja merkitsimme puihin merkkimme, että maa kuului meille. Polviemme vapistessa ja sydämiemme takoessa kiivaasti, kapusimme viimeisen kerran ylös mahtavaa kallioseinämää ja läksimme paluumatkalle.

"Meidän täytyi taluttaa Ungaa välissämme, ja me kaaduimme usein, mutta viimein saavuimme me ensimäiselle varastollemme. Mutta siellä ei ollutkaan elintarpeita! Olin suorittanut tehtäväni hyvin, sillä hän otaksui todellakin, että ahmat olivat tuon hävityksen aiheuttaneet. Mutta Unga säilytti malttinsa; hän hymyili ja laski kätensä raivostuneen miehensä käsivarrelle. 'Levätkäämme nuotion ääressä aamuun saakka', sanoi hän, 'ja tyydyttäkäämme pahinta nälkäämme mokkasiineillamme.'

"Ja niin revimme mokkasiiniemme päälliset kaistaleiksi ja keitimme sitten noita kaistaleita puolen yötä, että voisimme niitä pureskella ja nieleskellä. Aamulla keskustelimme asemasta. Seuraavalle varastopaikalle oli viisi päivämatkaa, emmekä me nykyisissä voimissamme voisi ravinnotta niin kauan elää. Täytyi keksiä joku keino.

"Me lähdemme eteenpäin ja koitamme metsästää matkalla", sanoi hän.

"Niin", vastasin minä, "lähdemme eteenpäin ja metsästämme matkalla."

"Ja hän määräsi, että Ungan pitää voimiaan säästääkseen, jäädä nuotion ääreen. Me molemmat lähdimme -- hän etsimään hirveä ja minä ruokavarastoa, jonka varsinaista varastoa hävittäessäni olin kätkenyt itseäni varten syrjään. Mutta minä nautin ruokaa vain hituisen, etteivät voimani ilmaisisi minun syöneen. Yöllä takaisin leiriin palatessaan kaatuili hän lukemattomia kertoja. Ja minä teeskentelin olevani heikko; kompastuin lumikenkiini, aivan kuin olisi jokainen askel ollut viimeiseni. Ja jälleen lisäsimme me voimiamme mokkasiineilla.

"Hän oli suuri mies. Hänen sielunsa pysyi hänen ruumiissaan viime hetkeen saakka; kertaakaan ei hänen huuliltaan päässyt valitushuuto muutoin kuin Ungan takia. Toisena päivänä kuljin minä aivan hänen kintereillään; en halunnut jättää näkemättä hänen loppuaan. Hän laskeutui usein levähtämään. Yöllä oli hän kuolla, mutta aamulla kiroili hän käheällä äänellä ja läksi jälleen etsimään ammuttavaa. Nyt horjui hän kuin juopunut, ja usein luulin hänen heittävän henkensä. Mutta hänen voimansa olivat jättiläismäiset ja sielunsa rautaakin voimakkaampi, sillä hän pysyi pystyssä tuon vaivaloisen päivän. Hän ampui kaksi riekkoa, mutta ei halunnut syödä niitä. Hän ei tarvinnut tulta. Ne olisivat aiheuttaneet hänen pelastuksensa, mutta hän ajatteli vain Ungaa ja palasi entistä tietä leiriä kohti. Nyt ei hän enää voinut kävellä, vaan ryömi nelinkontin lumihangessa. Minä menin hänen viereensä ja näin kuoleman hänen silmissään. Silloin vielä olisi hän voinut pelastua, jos olisi syönyt. Hän heitti pois pyssynsä ja kantoi lintuja koiran tavoin suussaan. Minä kuljin hänen vieressään. Hän katseli minua levätessään ja ihmetteli voimiani, huomasin sen selvästi, vaikka hän ei puhunut mitään; kun hänen huulensa liikkuivat, ei niiltä kohonnut ainoatakaan ääntä. Kuten jo sanoin -- hän oli suuri mies, ja minun sydämeni oli taipuisa lempeyteen. Mutta minä ajattelin mennyttä elämääni ja muistelin pakkasta ja nälänhätää loputtomissa metsissä venäläisen meren varrella. Ja sitäpaitsi oli Unga minun; olin maksanut hänestä ennen kuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.

"Siten pääsimme me valkoisen metsän lävitse. Hiljaisuus painoi meitä raskaana kuin merisumu. Muinaisajan kummituskuvat täyttivät ilman ympärillämme. Näin Akatanin keltaiset rannat, kajakien kilpasoudun kalastusmatkalta kotia palatessa ja talot kallioiden lomassa. Näin miehet, jotka olivat kohonneet päälliköiksemme ja lainlaatijoiksemme, miehet, joiden veri virtasi suonissani ja joiden verta olin jalostanut viettäessäni häitäni Ungan kanssa. Ja Yosh-Noosh kulki vieressäni, kosteata hietaa hiuksissaan ja kädessään murtunut sotakeihäs. Silloin huomasin ajan olevan käsissä ja luin lupauksen Ungan silmissä...

"Kuten jo sanoin -- siten pääsimme me metsän lävitse, ja aloimme tuntea savunhajua sieramissamme. Silloin kumarruin minä hänen ylitsensä ja tempasin riekot hänen suustaan. Hän kääntyi kyljelleen lepäämään, hänen silmänsä ihmettelivät, ja hänen oikea kätensä hapuili vyössä riippuvaa puukkoa. Mutta minä riistin sen häneltä ja nauroin vasten hänen kasvojaan. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tarkoitustani. Silloin olin minä juovinani mustista pulloista ja kasaavinani lumelle joukon tavaroita. Esitin hänelle merkeillä ja liikkeillä kaikki, mikä oli tapahtunut hääiltanani. En puhunut sanaakaan, mutta siitä huolimatta ymmärsi hän nyt tarkoitukseni. Hän ei kuitenkaan peljännyt. Hänen kasvoillaan oli kylmä viha ja huulillaan pilkallinen hymyily, ja hän koitti koota uusia voimia. Jälellä oli vain vähäinen matka, mutta lumihanget olivat suuria, ja hän pääsi vain vaivoin eteenpäin. Kerran makasi hän liikkumattomana niin kauan, että minä käänsin hänet selälleen saadakseni selville, oliko hän vielä hengissä. Kun minä päästin hänet irti, konttasi hän yksin eteenpäin. Siten saavuimme me viimein nuotiolle. Unga riensi heti hänen viereensä. Hänen huulensa liikahtivat, mutta niiltä ei päässyt äännähdystäkään. Mies viittasi minuun, että Unga ymmärtäisi. Sitten makasi hän lumihangessa hiljaa, hyvin hiljaa, pitkän aikaa. Ja siellä lumihangessa makaa hän vieläkin.

"En sanonut sanaakaan, ennen kuin olin kyninyt ja valmistanut riekot. Sitten puhuttelin häntä hänen omalla kielellään, jota hän ei ollut kuullut vuosikausiin. Hän kohosi ylös -- näin juuri -- yksinään, ja hänen silmänsä olivat ihmetyksestä puoliavoimet ja hän kysyi minulta, kuka olin ja mistä olin oppinut tuon kielen.

"Olen Naas", vastasin minä.

"Sinä?" sanoi hän. "Sinä." Ja hän konttasi lähemmäksi nähdäksensä minut tarkemmin.

"Niin", vastasin minä. "Olen Naas, Akatanin päällikkö, viimeinen suvustani, samaten kuin sinäkin suvustasi..."

"Ja hän nauroi. Koskaan en ole kuullut sellaista naurua! Sieluni jähmettyi istuessani siinä valkoisen hiljaisuuden painostamana vainajan ja tuon nauravan naisen vieressä.

"Kuule!" sanoin minä luullen hänen pyörtyvän ilosta. "Syö tätä ruokaa, että jaksaisit lähteä jatkamaan matkaa. Täältä on pitkä matka Akatanille."

"Mutta hän kumartui kuolleen miehensä ylitse ja nauroi, nauroi. Olin luullut hänen ilostuvan tavatessaan jälleen minut ja innolla uudistavan muinaisia muistoja. Mutta tuo näytti minusta omituiselta ilonilmaisutavalta.

"Tule!" huudahdin minä hänen käteensä tarttuen. "Tie on pitkä ja pimeä. Kiiruhtakaamme!

"Minne?" kysyi hän katsahtaen ylös ja lakaten kauheasta naurustaan.

"Akatanille", vastasin minä tarkastaen hänen kasvojaan, joilla luulin saavani nähdä ilonilmeen. Mutta niillä ilmeni vain halveksivainen hymy ja kylmä viha.

"Niin", sanoi hän, "käsi kädessä menemme me Akatanille, sinä ja minä. Me tulemme elämään likaisissa majoissa, syömään kaloja ja öljyä ja antamaan elämän lapselle -- lapselle, josta voimme ylpeillä koko elinaikamme. Me tulemme unhoittamaan maailman ja olemaan onnellisia, hyvin onnellisia. Se on hyvä, sangen hyvä. Tule! Kiiruhtakaamme! Palatkaamme takaisin Akatanille!"

"Ja hän silitteli kuolleen miehensä keltahiuksia ja hymyili kummallisesti. Nyt ei hänen silmissään ilmennyt minkäänlaista lupausta.