Part 2

Useampiin päiviin ei ollut satanut lunta ja siksi liukuivat reet kevyesti eteenpäin kovalla Yukon'in tiellä. Odysseus ohjasi ensimäistä valjakkoa, Prince ja Axel Gundersonin vaimo olivat toisessa reessä, Malemute Kid ja tuo keltatukkainen jättiläinen kolmannessa.

"Tämä on kenties uhkarohkeata keinottelua, Kid", sanoi Axel Gunderson, "mutta minä luulen sen kuitenkin onnistuvan. Hän ei ole koskaan ollut siellä, mutta hän puhuu hyvin puolestaan ja on sitäpaitsi näyttänyt minulle kartan, josta kuulin puhuttavan ollessani vuosia sitten Kootenaymaassa. Tahdoin mielelläni saada sinut mukaan, mutta hän vannoi luopuvansa koko yrityksestä, jos yrittäisinkään siihen suuntaan puuhata. Siinä uusi todistus hänen omituisuudestaan. Mutta kun minä palaan takaisin, saat sinä tarkan tiedon asiasta sekä sitäpaitsi paikan lähinnä minua ja toisen puolen voitostani. -- Ei, ei!" huudahti hän toisen koittaessa keskeyttää häntä, "minä tahdon niin menetellä, mutta ennen kuin asia tulee järjestetyksi, tarvitaan kaksi päätä sen selvittämiseksi. Jos asia menee, niin kuin sen pitäisi mennä, niin miksikä ei tästä voisi koitua uutta Cripple Creek'iä? Kuuletko? Uutta Cripple Creek'iä! Maaperä on kvartsia, ymmärrätkö, ei tarvitse huuhtoa! Ja jos me menettelemme viisaasti, niin jää kaikki meille -- miljoona toisensa perään. Me rakennamme kaupungin -- tuhansittain työmiehiä -- hyvät vesitiet -- höyrylaivalinjat -- suuri liikennenopeus -- nopeakulkuisia höyrylaivoja pääväylillä -- kenties voimme ajatella myöskin rautatietä -- sahat, myllyt -- sähkövalaistus -- omat pankit -- kauppayhtiöt -- syndikaatti -- niin! Mutta vaikene nyt asiasta siihen saakka, kunnes minä palaan takaisin."

Reet saapuivat pysähdyspaikalle, josta tie kulkee yli Stuart River'in suun -- edessä oli loppumaton lumi- ja jäämeri, jonka mahtava pinta ulottui aina tuntemattomaan itään saakka. Lumikengät vedettiin esille. Axel Gunderson pudisti jäähyväisiksi isäntäinsä käsiä ja läksi taivaltamaan kulkueen etunenässä. Hänen suuret lumikenkänsä painuivat puoli yardia syvälle pehmeään lumeen ja polkivat sen niin kovaksi, etteivät koirat mitenkään voineet kaatua. Hänen vaimonsa asettui viimeisen reen taakse ja osoittautui heti sangen harjaantuneeksi lumikenkien käyttäjäksi. Iloiset jäähyväishuudahdukset rikkoivat syvän hiljaisuuden, koirat haukkuivat, ja saukonnahkojenmyyjä kuritti erästä uppiniskaista koiraa pitkällä ruoskallaan.

Tunnin kuluttua näytti kulkue mustalta lyijykynänpiirrolta, joka suorana viivana kulkee suurella paperiarkilla.

II.

Useiden viikkojen kuluttua edellämainituista tapahtumista istuivat Malemute Kid ja Prince pöydän ääressä koittaen ratkaista shakkiarvoitusta, joka oli kuvattu eräässä vanhassa aikakauslehdessä. Kid oli juuri saapunut tilustensa katsastusmatkalta Bonanzasta ja aikoi nyt levähtää ja koota voimia pitempää hirvenmetsästysretkeä varten. Myöskin Prince oli ollut melkein koko talven matkoilla, joten hänkin toivoi nyt saavansa viettää rauhallisen viikon lämpimässä majassa.

"Siirrä juoksuri väliin ja sano shakki! Ei, se ei kelpaa. Näetkös, seuraava siirto..."

"Miksi pitää talonpoika siirtää kaksi askelta eteenpäin? Sen _täytyy_ mennä syrjään, ja kun sitten juoksuri on tieltä pois..."

"Odotas vähän! Silloinhan syntyy aukko..."

"Ei, se on laskettu. Mene eteenpäin! Silloin kyllä huomaat sen auttavan."

Tehtävä oli sangen mielenkiintoinen. Joku kolkutti ovelle, mutta hänen täytyi kolkuttaa uudelleen, ennen kuin Malemute Kid huusi: "Sisään!" Ovi avautui, ja joku saapui huoneeseen kompastuen kynnykselle. Prince katsahti ovelle ja syöksyi samassa pystyyn. Kauhistunut ilme hänen kasvoillaan sai Malemute Kidin kääntämään päänsä, ja hänkin vavahti, vaikka hän oli elämänsä varrella nähnyt jos jotakin. Tulija horjui sokean tavoin heitä kohti. Prince peräytyi seinämälle, jolla hänen revolverinsa riippuivat.

"Herra Jumala -- mikä tuo on?" kuiskasi hän Malemute Kidille.

"En tiedä. Luultavasti joku pakkasen ja nälän uhri", vastasi Kid peräytyen itse vastakkaiseen suuntaan. "Varo itseäsi! Hän näyttää myöskin mielipuolelta", varoitti hän suljettuaan oven ja palattuaan takaisin huoneen perälle.

Vieras läheni pöytää. Rasvalampun valo osui hänen kasvoihinsa. Se näytti rauhoittavan häntä, ja hän irvisti kamalasti, tahtoen siten ilmaista ilonsa. Sitten oikaisi hän vartalonsa, kohautti nahkahousujaan ja alkoi laulaa muuatta laulua, jota merimiehet laulelevat vintturia vääntäessään:

"Yankee-venhe kiitävi alas virtaa. Heipä juu! Hei, heipä juu! Tiedätkös ken on venehen kapteeni? Heipä juu! Hei, heipä juu! Jonathan Jonas Etelä-Ca-ro-li-i-nast'. Heipä juu! Hei, hei..."

Hän vaikeni äkkiä ja meni suden tavoin muristen kohti ruokahyllyä. Ennen kuin he ehtivät estää häntä, oli hän hampain tarttunut raakaan silavapalaseen. Taistelu hänen ja Malemute Kidin välillä koitui sangen kiivaaksi, mutta tuon onnettoman voimat katosivat yhtä pian kuin ne olivat ilmestyneetkin, ja hän luopui saaliistaan. He taluttivat hänet eräälle tuolille, ja aivan näännyksissä vaipui hän pöydänlaitaa vasten. Pieni kulaus whiskyä vahvisti häntä sen verran, että hän voi pistää lusikan sokeriastiaan, jonka Malemute Kid asetti hänen eteensä. Kun hänen suurin nälkänsä oli kadonnut, ojensi Prince hänelle kupillisen lihalientä.

Tuon onnettoman silmistä loisti kauhea mielettömyyden tuli hänen niellessään kulauksittain lihalientänsä. Hänen kasvonsa olivat melkein vahattomat. Muutenkin oli noissa kasvoissa jälellä sangen vähän inhimillisiä piirteitä. Pakkanen oli purrut niihin syviä haavoja, joissa näkyi paljas, punainen liha. Toiselta puolelta päätä olivat hiukset ja osa päänahastakin palaneet. Nahkapuku riippui repaleisena ja likaisena hänen kutistuneella vartalollansa. Takin toinen hiha oli pala palalta revitty kappaleiksi; tuo onneton oli nälissään syönyt jo nahkaakin.

"Kuka -- sinä -- olet?" kysyi Malemute Kid hitaasti ja selvästi.

Mies ei näyttänyt kuulevan hänen puhettaan.

"Mistä sinä tulet?"

"Yankee-venhe kiitävi alas virtaa", rallatteli hän vapisevalla äänellä vastaukseksi.

"Epäilemättä on hän matkustanut pitkin virtaa", sanoi Malemute Kid tarttuen hänen käsivarteensa, jota hän pudisti lujasti, toivoen siten voivansa herättää hänet tajuntaansa.

Mutta tuo onneton tarttui käsivarteensa ja kirkaisi tuskasta. Sitten kohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja nojautui pöydänreunaan.

"Nainen nauroi minulle -- näin juuri -- viha katseessaan. Ja hän -- ei -- tahtonut -- tulla."

Hänen äänensä sortui ja hän oli kaatua kumoon, mutta Malemute Kid tarttui lujasti hänen ranteeseensa huutaen hänen korvaansa: "Kuka? Kuka ei tahtonut tulla?"

"Nainen -- Unga. Hän nauroi ja löi minua -- näin. Ja sitten ..."

"No?"

"Ja sitten? Mitä sitten?"

"Niin, hän makaa niin hiljaa lumessa -- kauan jo maannut. Hän makaa -- lumessa -- vielä!"

Asuintoverit katsahtivat neuvottomina toisiinsa.

"Kuka makaa lumessa?"

"Hän, Unga. Hän katsahti minua -- katseessaan -- ja sitten..."

"Ja sitten?"

"Sitten otti hän puukon, näin juuri. Ja sitten -- kerran -- kaksi kertaa -- hän oli heikko. Minä pääsin eteenpäin niin hitaasti. Mutta siellä on paljon kultaa -- paljon, paljon kultaa."

"Missä on Unga?" Malemute Kid luuli hänen makaavan kuolleena peninkulman tahi parin päässä hänen majastaan. Hän ravisteli mieletöntä kaikin voimin ja kysyi uudelleen: "Missä on Unga? Kuka on Unga?"

"Hän -- on -- lumessa."

"Niin, ja mitä muuta?"

"Niin -- minä tahdoin -- myöskin -- jäädä lumeen. Mutta minun -- oli -- maksettava -- muuan velka. Oli -- ikävää että -- minulla -- oli -- maksamatta velka -- maksamatta -- velka. Minulla -- oli..." Sanatulva keskeytyi, sillä puhuja pisti käden taskuunsa ja veti esiin hirvennahkapussin. "Velka -- maksettavana. Viisi -- puntaa -- kullassa. Malemute Kidin -- osuus. Minä..." Väsynyt pää vaipui pöydälle, eikä Malemute Kid voinut enää saada miestä tointumaan.

"Hän on Odysseus", sanoi hän rauhallisena ja heitti kultahietapussin pöydälle. "Luulen Axel Gundersonin ja hänen puolisonsa joutuneen tuhon omaksi. Autahan minua nostamaan hänet sänkyyn. Hän on intiaani, -- hän kyllä toipuu, joten saamme vielä kuulla kokonaisuudessaan hänen seikkailunsa."

Kun he leikkasivat auki hänen vaatteensa ja vetivät ne pois hänen päältänsä, huomasivat he hänen rintansa oikealla puolen kaksi puukonpistoa. Haavat jotka näyttivät olevan lyödyt teräväsyrjäisellä puukolla, olivat vielä aivan tuoreet.

III.

"Tahdon puhua teille tapahtuneista asioista omalla tavallani; mutta te joka tapauksessa tulette ymmärtämään puheeni. Tahdon alkaa alusta, kertoa ensin itsestäni ja naisesta sekä sitten myöskin miehestä."

Intiaani siirrähti lähemmäksi tulta, aivan kuin olisi hän pelännyt tuon jumalten lahjan katoavan. Malemute Kid käänsi ylemmäksi rasvalampun sydämen ja käänsi sen siten, että sen valo lankesi kertojan kasvoille. Prince ryömi ylös sängystään ja istui lähelle toisia.

"Olen Naas, päällikkö ja päällikön poika, syntynyt auringonnousun ja -laskun välisenä aikana pimeällä vedellä isäni _oomiak'issa_. Koko yön taistelivat miehet airojen ääressä naisten tyhjentäessä laineitten veneeseen räiskyttämää vettä. Suolainen vaahto jäätyi äitini rinnoille, ja viimein hiljeni hänen hengityksensä, ja hänen sielunsa seurasi myrskyn mukana kauaksi, kauaksi pois. Mutta minä -- minä ulvoin kilpaa meren ja myrskyn kanssa ja jäin henkiin. Me asuimme Akatanilla..."

"Missä?" kysyi Malemute Kid.

"Akatanilla, eräällä Aleutein saarista. Akatan on Chignikin, Kardalakin ja Unimakin takana. Kuten sanoin, asuimme me Akatanilla, joka on keskellä merta maailman ääressä. Me pyydystimme kaloja, hylkeitä ja saukkoja, ja meidän majamme sijaitsivat kallioiden lomassa metsänreunan ja keltaisen rannan välissä. Meidän lukumäärämme, samoin kuin meidän maailmammekin, oli hyvin pieni. Idässä oli vieraita maita, saaria kuten Akatankin -- ja me luulimme koko maailman sisältyvän noihin saariin.

"Minä olin erilainen kuin muut heimolaiseni. Rannalla oli joukko katkenneita ja vääristyneitä kaaripuita ja vettyneitä lankkuja -- ne olivat jätteitä venheestä, jollaista heimoni ei koskaan ollut rakentanut. Ja sitä paitsi muistan vielä, että eräällä kohdalla saarta, josta on avoin näköala kolmelle suunnalle merelle, kasvoi korkea ja suora mänty, joita tavallisesti ei Aleuteilla tapaa. Kerrottiin, että kaksi miestä oli saapunut saarelle tuossa venheessä, joka nyt hylkynä makasi rannalla. He olivat valkoisia kuten tekin ja heikkoja kuin lapset hyljeajan kuluessa loppuun ja miesten palatessa tyhjin käsin kotiin. Kaiken tämän olen kuullut vanhoilta ukoilta ja akoilta, jotka taas ovat kuulleet sen isiltään ja äideiltään. Vieraat valkoiset miehet eivät pitäneet meidän tavoistamme, mutta he vahvistuivat saatuaan kalaa ja rasvaa ja pian olivat he väkevämpiä kuin me. He rakensivat kumpikin itsellensä oman talon ja ottivat parhaat naisistamme puolisoikseen, ja ennen pitkää syntyi heille lapsia. Niin syntyi myöskin hän, josta sittemmin tuli isäni isoisä.

"Kuten jo äsken mainitsin, olin minä erilainen kuin muut heimolaiseni, sillä suonissani juoksee mereltä saapuneen valkoisen miehen voimakasta verta. Kerrotaan meillä olleen omat lakimme ennen valkoisten miesten saapumista. Mutta he olivat ylpeitä ja taisteluhaluisia, ja he taistelivat miehiämme vastaan, kunnes ei enää ollut hengissä ainoatakaan, joka olisi uskaltanut taistella. He tekivät itsensä päälliköiksi, poistivat vanhat lakimme ja antoivat meille uudet, joiden mukaan mies siitälähtien oli isänsä eikä äitinsä poika, kuten siihen saakka oli ollut asianlaita. He määräsivät myöskin, että ensiksi syntynyt poika perii isänsä omaisuuden ja että toisten veljien ja sisarten pitää parhaansa mukaan auttaa häntä. He antoivat meille muitakin lakeja. He opettivat meille uuden tavan pyydystää kaloja ja surmata karhuja, joita metsät olivat täynnä, ja samoin opettivat he meidät kokoomaan suuria varastoja vaikeita aikoja varten. Kaikki tuo oli hyvää.

"Mutta kun he olivat päässeet päälliköiksi, eikä kansassamme ollut enää ainoatakaan miestä, joka olisi rohjennut uhmata heitä, alkoivat nuo kummalliset valkeat miehet sotia toisiansa vastaan. Ja se, jonka verta juoksee minun suonissani, pisti hyljekeihäänsä käsivarren pituudelta tuon toisen valkean miehen ruumiiseen. Heidän lapsensa jatkoivat taistelua, ja aina minun aikoihini saakka surmasivat he toisiaan. Minä olin ainoa suvustani. Toisessa suvussa oli vain yksi tyttö, Unga, joka asui äitinsä luona. Isämme, hänen ja minun, eivät eräänä päivänä palanneetkaan kalastusmatkalta; mutta nousuvesi kuljetti sittemmin heidän ruumiinsa, jotka olivat lujasti takertuneet toisiinsa, kuolleina rannalle.

"Ihmiset puhuivat paljon sukujen välisestä taistelusta, ja vanhat miehet pudistivat päitänsä ja vakuuttivat taistelun alkavan uudelleen minun ja hänen lapsien synnyttyä. Kaikesta tästä lörpöttelivät he minulle minun vielä lapsena ollessa, ja lopulta aloin minä pitää Ungaa vihollisena, joka antaa elämän lapsille, jotka tulevat taistelemaan minun lapsiani vastaan. Ajattelin tätä joka päivä, ja kun kasvoin nuorukaiseksi, kyselin toisilta, miksi asiat olivat sillä kannalla. Ja he vastasivat: 'Sitä emme me tiedä, mutta niin on joka tapauksessa asianlaita ollut esi-isiesikin aikana.' Minä ihmettelin, miksi niiden, jotka eivät vielä ole syntyneetkään, täytyy jatkaa niiden taistelua, jotka ovat jo kuolleet, enkä voinut huomata tällaista asiaintilaa oikeudenmukaiseksi. Mutta ihmiset sanoivat, että niin täytyisi asian olla, ja että minä olin vain ymmärtämätön nuorukainen.

"He sanoivat minulle, että minun pitäisi huolehtia siitä, että sukuni tulisi vanhemmaksi ja voimakkaammaksi kuin Ungan suku. Se olisikin ollut helppo tehtävä, sillä olinhan minä päällikkö, jota ihmiset kunnioittivat esi-isieni lakien ja urotöiden sekä omistamieni rikkauksien takia. Nuorista tytöistä olisi ken hyvänsä tullut luokseni, mutta yksikään heistä ei ollut minun mieleiseni. Vanhat miehet ja nuorten tyttöjen äidit kehoittivat minua kiiruhtamaan, sillä metsästäjät alkoivat jo tarjoilla Ungan äidille suuria lahjoja hänen tyttärestään; ja jos hänen lapsensa syntyisivät ennen minun lapsiani, niin koituisi asemani sangen epävarmaksi.

"En kuitenkaan löytänyt ainoatakaan tyttöä, joka olisi miellyttänyt minua, ennen kuin eräänä iltana palatessani kotiin kalastusretkeltä. Aurinko oli taivaanrannassa loistaen suoraan silmiini, tuuli oli navakka ja kajakit lensivät huimasti eteenpäin valkoisilla laineilla. Sattumalta kulki Ungan kajaki minun kajakini ohitse, ja hän katsahti minuun -- mustat hiukset liehuen kuin öinen pilvi ja posket kosteina vaahdon pärskeestä. Kuten äsken sanoin, loisti aurinko suoraan silmiini, ja minä olin vain nuorukainen. Mutta kuinka olikaan, samassa selveni minulle, että mieleni oli vallannut miehen ja naisen välinen vetovoima. Hän katsahti vielä kerran minuun -- niin kuin vain Unga voi katsoa -- ja minä tunsin uudelleen mielessäni miehen ja naisen välisen vetovoiman. Toiset huutelivat äänekkäästi meidän kiitäessämme heidän hitaitten _oomiak'iensa_ ohi ja jättäessämme heidät kauaksi taaksemme. Mutta Unga hoiti hyvin airojansa. Sydämeni vavahteli kuin tuulen pullistama purje, enkä minä voittanut häntä. Tuuli kasvoi, meri kuohui valkoisena, ja kajakimme hyppelivät hylkeitten tavoin auringon kultaamilla laineilla."

Naas kumartui tuolissaan samaan asentoon kuin ohjasinairoa hoitaessa -- näytti aivan kuin olisi hän uudelleen elänyt tuon kilpasoudun. Kaminin vieressä oli hän näkevinään Ungan liehuvat hiukset ja hänen keinuvan kajakinsa. Myrsky suhisi hänen korvissaan, ja hän tunsi suolaisen ilman täyttävän sieramensa.

"Mutta Unga saapui ennen minua rannalle ja juoksi nauraen äitinsä majaan. Suuri ajatus heräsi mielessäni sinä yönä -- ajatus, kyllin arvokas kaiken Akatanin kansan päällikölle. Kun kuu oli noussut, menin minä hänen äitinsä majalle ja katselin Yash-Nooshin tavaroita, jotka olivat kootut majan ulkoseinustalle! Yash-Noosh oli kelpo metsästäjä, jolla oli mielessä toivo päästä Ungan lapsien isäksi. Toiset nuoret miehet olivat aikaisemmin painanneet seinustalle omaisuutensa ja olleet pakoitetut ottamaan sen jälleen pois; jokainen nuori mies teki kasansa korkeammaksi kuin edellisen oli ollut.

"Ja minä nauroin kuulle ja tähdille ja menin omaan majaani, jonne kaikki rikkauteni olivat kootut. Minä kuljin monta kertaa edestakaisin, kunnes kasani oli kymmenen kertaa suurempi Yosh-Nooshin kasaa. Siinä oli auringonpaisteessa kuivattua ja savustettua kalaa; neljäkymmentä karvaisen ja parikymmentä paljaan hylkeen vuotaa, joista jokainen oli sidottu kiinni ja täytetty öljyllä; kymmenen karhunnahkaa, jotka karhut olin omin käsin tappanut keväällä, sekä myöskin helmiä, peittoja ja punakangasta, jotka kaikki olin vaihtanut kauempana idässä asuvalta kansalta. Ja minä katsoin Yosh-Nooshin kasaa ja hymyilin. Sillä minä olin Akatanin päällikkö, rikkauteni oli suurempi kuin kaikkien nuorten miesteni, ja esi-isäni olivat suorittaneet suurtöitä, muodostaneet lakeja ja saattaneet nimensä ikuisiksi ajoiksi kansan huulille.

"Aamun tultua meloin uudelleen Ungan äidin majalle. Kasani oli koskematon. Naiset hymyilivät ja puhelivat leikillisesti keskenään. Minä ihmettelin, sillä eihän koskaan oltu nähty edullisempaa tarjousta. Seuraavana yönä kuljetin sinne lisää tavaroita ja vedin joukkoon myöskin _oomiak'ini_, joka oli arvokkaampi kuin kaksikymmentä kajakia yhteensä. Aamulla oli kaikki korjattu pois.

"Sitten aloin valmistella häitä, ja idässä asuva kansa saapui hääruuan ja _potlach'in_, hääjuhlan takia saarellemme. Unga oli neljä auringonkierrosta vanhempi minua, ja minä olin vain nuorukainen. Mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika, joten ikä ei tässä asiassa merkinnyt mitään.

"Mutta sitten näkyi kaukana valtamerellä purje, joka myötätuuleen kulki kohti saartamme, ja tuli yhäti suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivan pyykatista virtasi kirkas vesi, ja miehet ponnistelivat pumppujen ääressä. Keulassa seisoi komea mies, joka jakeli käskyjä ukkosen jyrinää muistuttavalla äänellä. Hänen silmäinsä väri oli kalpeansininen, ja hänen päätänsä kantoi mies, joka muistutti merileijonaa. Hänen hiuksensa olivat keltaiset kuin etelän syksyinen olki tahi hamppuköysi, jota merimiehet punovat.

"Viime vuosina olimme me usein nähneet kaukana valtamerellä vieraita aluksia, mutta tämä oli ensimäinen, joka laski Akatanin rantaan. Juhla keskeytyi ja naiset ja lapset pakenivat majoihin, mutta me miehet jännitimme jousemme ja odottelimme keihäät käsissä. Mutta laivan laskettua rantaan eivät vieraat välittäneet mitään meistä, vaan ryhtyivät puuhailemaan omissa hommissaan. Kun vesi luoteen vaikutuksesta aleni, kaatoivat he kuunarinsa ja korjasivat suuren läven sen pohjassa. Silloin uskalsivat naiset tulla jälleen esille, ja juhla jatkui.

"Veden noustua ankkuroivat merimiehet aluksensa syvälle vedelle ja saapuivat sitten luoksemme. He toivat mukanaan lahjoja ja käyttäytyivät meitä kohtaan ystävällisesti, joten oli luonnollista, että minä kutsuin heidät juhlaan ja tarjosin heille ystävyyslahjoja, joita olin antanut toisillekin vieraille, sillä olihan hääpäiväni, ja olinhan minä Akatanin päällikkö. Mies, jolla oli päässään leijonanharja, saapui myöskin, ja hän oli niin suuri ja väkevä, että maa näytti vapisevan hänen jalkojensa alla. Hän katseli lakkaamatta Ungaa ja piti käsivarsiaan ristissä rinnallaan. Hän viipyi siihen saakka, kunnes aurinko katosi ja tähdet ilmestyivät taivaalle. Sitten palasi hän laivaansa. Minä tartuin Ungan käteen ja ohjasin hänet majaani. Naiset nauroivat ja laskivat leikkiä, kuten on tapana sellaisissa tilaisuuksissa. Mutta me emme välittäneet siitä. Sitten jättivät he meidät yksikseen ja menivät majoihinsa.

"Viime hälinän tauottua palasi merenkulkijain päällikkö takaisin. Hänellä oli mukanaan joukko mustia pulloja ja me joimme niiden sisällyksen ja tulimme iloisiksi. Te ymmärrätte -- minä olin vain nuorukainen, ja olin koko ikäni elänyt maailmanääressä. Vereni tuntui tulelta ja sydämeni löi keveästi kuin illan aalto. Unga istui nurkassa makuuvuodilla ja näytti pelkäävän. Leijonanharjainen katsoi häneen pitkään ja terävästi. Sitten saapuivat hänen miehensä, tuoden mukanaan rikkauksia niin suuria, ettei sellaisia koskaan ennen ole ollut Akatanilla. Niiden joukossa oli sekä suuria että pieniä ampuma-aseita; ruutia, luoteja ja nallihattuja: kirkkaita kirveitä ja teräspuukkoja; taiteellisia pikkuesineitä ja tavaroita, joiden vertaisia en koskaan ennen ollut nähnyt. Kun hän merkkien avulla selitti minulle, että kaikki tuo oli minun omaisuuttani, luulin minä häntä mahtavaksi mieheksi, joka voi olla noin antelias, mutta sitten selitti hän myöskin, että Ungan pitäisi seurata häntä hänen laivaansa. Ymmärrättekö? Että Ungan pitäisi seurata häntä hänen alukseensa! Isäini veri kuohahti kiivaasti suonissani, ja minä valmistauduin lävistämään hänet keihäälläni. Mutta noiden mustien pullojen sisällys oli vienyt voiman käsivarsistani; hän tarttui niskaani ja löi päätäni seinään. Minä tulin heikoksi kuin vastasyntynyt lapsi, ja jalkani horjuivat allani. Unga kirkui, mutta vieras laahasi hänet siitä huolimatta ovelle. Sitten nosti hän Ungan vahvoille käsivarsilleen, ja kun Unga repi hänen keltaisia hiuksiaan, nauroi hän vain. Minä konttasin rannalle ja kutsuin kansaani, mutta he olivat suunniltaan pelosta. Ainoastaan Yosh-Noosh osottautui mieheksi, mutta he löivät häntä airolla ja hän jäi liikkumattomana makaamaan rantahiedalle. Sitten nostivat he laulellen purjeen mastoon, ja alus kulki matkoihinsa tuulen mukana.

"Ihmiset sanoivat, että näin oli paras -- sillä nyt ei enää tapahtuisi veritöitä Akatanilla. Minä en sanonut mitään; mutta minä odotin seuraavaa täysikuuta, jolloin täytin kajakini kalalla ja öljyllä ja läksin itäänpäin. Näin paljon saaria ja paljon kansoja, ja minä, joka olin asunut maanääressä, huomasin nyt, että maailma oli hyvin suuri. Minä puhuin merkkikielellä. Mutta kukaan ei ollut nähnyt etsimääni kuunaria tahi miestä, jolla oli leijonanharja, ja he osottivat aina itään. Minä makasin omituisissa paikoissa, söin outoja ruokia ja näin kummallisia kasvoja. Monet nauroivat ja luulivat minua mielettömäksi. Mutta väliin käänsivät vanhat miehet kasvoni valoon ja siunasivat minua. Ja nuorten naisten silmät säkenöivät, kuin minä kerroin heille vieraasta aluksesta, meren miehistä ja Ungasta.

"Siten saavuin minä viimein vaikeita myrskyjä koettuani Alaskaan. Siellä oli kaksi kuunaria, mutta kumpikaan niistä ei ollut etsimäni. Siksi jatkoin minä matkaani itäänpäin, ja maailma tuli yhä suuremmaksi. Knamokin saarella en nähnyt jälkiäkään laivasta, enkä myöskään Kadiakilla tahi Atognakilla. Siten saavuin eräänä päivänä vuorimaahan, jossa miehet tekivät suurta reikää vuoreen. Rannalla oli kuunari, ei kuitenkaan etsimäni, ja miehet lastasivat siihen vuoresta ottamiaan kiviä. Se tuntui minusta lapselliselta, sillä koko maailmahan on täynnä vuoria; mutta he antoivat minulle ruokaa ja asettivat minut työhön. Kun kuunari oli painunut syvälle veteen, antoi kapteeni minulle rahaa ja sanoi, että nyt voisin lähteä. Mutta minä kysyin, minne suunnalle hänen laivansa lähtisi, ja hän osoitti etelään. Minä sanoin seuraavani häntä, ja hän nauroi ensin, mutta koska hänen väestään oli osa sairaana, otti hän minut laivaansa. Minä opin puhumaan heidän kieltänsä, reivaamaan purjeita äkillisissä tuulenpuuskissa ja hoitamaan ruoria. Kaiken tuon oppiminen ei ollutkaan minulle vaikeata, sillä isäini veri oli samanluontoista kuin se, joka virtasi merimiesten suonissa.

"Luulin olevan helppo löytää hänet, jos vain pääsisin hänen oman kansansa keskuuteen; ja kun me eräänä päivänä saimme maan näkyviimme ja laskimme satamaan, odotin minä näkeväni siellä yhtä monta kuunaria kuin kädessäni on sormia. Mutta siellä olikin aluksia vier'vieressä peninkulman pituudelta, aivan kuin pikkukaloja kajakin pohjalla. Kun minä kuljin laivasta laivaan ja kyselin jokaiselta miestä, joka oli kuin merileijona, nauroivat he minulle ja vastailivat kysymyksiini eri kielillä. Minä ymmärsin silloin, että nuo alukset olivat saapuneet sinne maailman kaukaisimmista maista.