Part 3

Muistetaan kyllä vielä hänen historiansa Talleyrandista ja viidestä ostroninkuoresta, ja hänen tavattoman hullu kertomuksensa Napoleonin toisesta käynnistä Ajacciossa. Edelleen hänen sangen seikkaperäinen romaaninsa (johon hän ei milloinkaan johtunut, ennen kuin alkoi tyhjentää toista viinipulloaan) keisarin paosta St. Helenan saarelta -- kuinka hän eleskeli kokonaisen vuoden Filadelfiassa, sill'aikaa kun kreivi Herbert de Bertrand, joka muka oli hänen elävä kuvansa, edusti häntä vankeudessa. Mutta kaikista hänen historioistaan tunnetuin oli juttu koraanista ja ulkomaanministerin kuriirista. Ja kuitenkin, kun monsieur Otton muistiinpanot julkaistiin painosta, huomattiin että vanhan Lacourin uskomattomissa väitteissä todella oli perää.

"Tietäkää monsieur", oli hänellä tapana sanoa, "että jätin Egyptin sitte kun Kleber murhattiin. Olisin mielelläni jäänyt, sillä minulla oli parhaillaan tekeillä käännös Koraanista, ja meidän kesken sanoen minä siihen aikaan tuumailin kääntyä muhametinuskoon, sillä minua hyvin suuresti miellyttivät sen terveet periaatteet avioliitosta. Mutta ne olivat tehneet uskomattoman erehdyksen kieltäessään viinin, ja siihen kallioon aina ajoi karille se mufti, joka koetti käännyttää minua. Kun vanha Kleber kuoli ja Menou tuli ohjaksiin, tunsin olevan ajan siirtyä. Minun ei sovi puhua omasta kyvystäni, monsieur; mutta ymmärrättehän ettei mies mielellään anna aasin ratsastaa niskassaan. Otin mukaani koraanini ja paperini Lontooseen, jonne ensimäinen konsuli oli lähettänyt monsieur Otton tekemään rauhansopimusta, sillä sekä ranskalaiset että englantilaiset olivat kovin kyllästyneitä sotaan, jota oli kestänyt kymmenen vuotta. Tässä suhteessa olin suureksi hyödyksi monsieur Ottolle englanninkielen taitoni perusteella ja myöskin, jos sanonkin sen itse, luontaisen lahjakkaisuuteni kautta. Ne olivat onnellisia päiviä mitkä vietin Bloomsbury squaren varrella.

"Monsieur Otto, lähettiläämme, oli hirveässä puuhassa tuon rauhansopimuksen kanssa, ja koko hänen esikuntansa oli vähällä nääntyä kuoliaaksi. Englannin ulkomaanministerinä oli milord Hawkesbury ja hänen kanssaan meidän oli väitteleminen. Voitte ymmärtää, ettei se ollut mitään lastenleikkiä. Kymmenvuotisen sodan aikana oli kukin kansa napannut itselleen yhtä ja toista, mikä oli kuulunut toisille tahi heidän liittolaisilleen. Mitä oli jätettävä takaisin? Ja mitä oli pidettävä? Onko tämä saari yhtä arvokas kun tuo niemimaa? Jos teemme tämän Venetsiassa, teettekö sitte tuon Sierra Leonessa? Jos luovutamme sulttaanille Egyptin, niin annatteko te takaisin Hyväntoivonniemen, jonka olette ottaneet liittolaisiltamme hollantilaisilta? Niin vääntelimme ja kääntelimme me; ja näin monsieur Otton useasti palaavan lähetystöön niin uupuneena että hänen sihteerinsä ja minun täytyi miltei nostaa hänet vaunuista sohvalle. Mutta lopulta saatiin asia järjestetyksi, ja tuli se ilta, jona sopimus vihdoin allekirjotettaisiin.

"Tietäkää että ainoa valttikortti, mikä meillä oli ja minkä alituiseen vedimme esille pelissä, oli se, että meidän hallussamme oli Egypti. Englantilaiset olivat hyvin hermostuneita siitä että joukkomme olivat siellä. Se antoi meille jalansijan Välimeren molemmissa päissä, näettekös. Eivätkä he voineet olla varmat siitä, ettei ihmeellinen pikku Napoleonimme olisi voinut tehdä sitä perustaksi hyökkäykselle Intiaan. Milloin tahansa lordi Hawkesbury vaati saada haltuunsa jotakin, me vaan vastasimme: '_Siinä_ tapauksessa me luonnollisesti emme voi suostua kutsumaan joukkojamme pois Egyptistä', ja sillä tavalla saimme hänet taas piankin järkiinsä. Egyptin avulla saavutimme erittäin edulliset ehdot ja erityisesti saimme englantilaiset taipumaan luopumaan Hyväntoivonniemestä; emme tahtoneet että teidän kansanne, monsieur, saisi jalansijaa Etelä-Afrikassa, sillä historia on opettanut meille että brittiläinen jalansija puolessa vuosisadassa muuttuu brittiläiseksi yliherruudeksi.

"No, ensimäisenä päivänä lokakuuta piti sopimuksen vihdoinkin saada allekirjotuksensa. Aamulla onnittelin monsieur Ottoa vaivojemme onnellisesta päättymisestä. Hän oli pikkarainen kalpea ukko, hyvin eloisa ja hermostunut, ja hän oli nyt niin ihastuksissaan omasta menestyksestään, ettei voinut istua alallaan, vaan hyppi ympäri huonetta ja jutteli ja naureskeli, minun istuessani tyynyllä eräässä nurkassa, kuten olin oppinut Itämailla. Äkkiä saapui sisälle sanansaattaja, mukanaan kirje, joka oli lähetetty Parisista. Monsieur Otto vilkaisi kirjeeseen, ja heti pettivät hänen polvensa, ja sanaakaan hiiskumatta hän kaatui pyörtyneenä lattialle. Minä hypähdin hänen luokseen, kuriiri samoin, ja me kannoimme hänet sohvalle. Hän oli ihan kuolleen näköinen, mutta tunsin kuitenkin hänen sydämensä tykyttävän.

"'Mitä tämä?' kysyin minä.

"'En tiedä', vastasi sanansaattaja. 'Monsieur Talleyrand pyysi minua matkustamaan tänne niin nopeasti kuin ikinä mahdollista ja jättämään tämän kirjeen monsieur Otton käsiin. Olin Parisissa vielä eilen puolenpäivän aikana.'

"Tiedän että käyttäydyin moitittavasti, mutta en voinut olla vilkaisematta kirjeeseen, joka putosi monsieur Otton lamaantuneesta kourasta. Jumalani, mikä isku! En pyörtynyt, mutta istuuduin esimieheni viereen ja purskahdin kyyneliin. Siinä oli vaan muutamia sanoja, mutta ne ilmottivat että joukkomme olivat kuukausi takaperin jättäneet Egyptin. Sopimuksemme oli siis mennyt tyhjään, sillä ainoa syy, joka oli saanut vihollisemme antamaan meille hyvät ehdot, oli poissa. Kahdentoista tunnin kuluttua tämä ei olisi merkinnyt mitään. Mutta nyt ei sopimus vielä ollut allekirjotettu. Meidän täytyisi luovuttaa Hyväntoivonniemi. Meidän täytyisi antaa Englannin saada Malta. Nyt, kun Egypti oli poissa, ei meillä ollut mitään tarjottavaa sijalle.

"Mutta me ranskalaiset emme ole niin helposti voitettuja. Te englantilaiset tuomitsette meitä väärin, kun luulette että meillä on heikko ja naisellinen luonne, sentähden että osotamme mielenliikutuksia, joita te salaatte. Ette voi uskoa sitä, jos luette historiaamme. Monsieur Otto saavutti jälleen tajuntansa ja me neuvottelimme mitä oli tehtävä.

"'Ei kannata jatkaa, Alphonse', sanoi hän. 'Tuo englantilainen nauraa minulle, jos pyydän häntä kirjottamaan alle.'

"'Miehuutta!' huudahdin minä, ja silloin juolahti mieleeni äkillinen ajatus. 'Kuinka voimme tietää että englantilaiset ovat saaneet tiedon tästä? He voivat ehkä allekirjottaa rauhansopimuksen ennen kuin saavat tietää sen.'

"Monsieur Otto hypähti seisaalleen ja heittäytyi syliini.

"'Alphonse', huudahti hän, 'olet pelastanut minut! Mistä he tietäisivätkään sen? Tietomme ovat tulleet Toulonista Parisiin ja sitte suoraan Lontooseen. Heidän tietojensa täytyy meritse kulkea Gibraltarin salmen kautta. Tällä hetkellä on todenmukaista ettei kukaan tiedä sitä Parisissakaan paitsi Talleyrand ja ensimäinen konsuli. Jos säilytämme salaisuutemme, voimme vielä saada sopimuksemme allekirjotetuksi.'

"Voi monsieur, voitte ajatella millaisessa hirveässä epätietoisuudessa vietimme sen päivän. En milloinkaan unohda noita hitaita tunteja, kun istuimme yhdessä ja säpsähdimme kuullessamme etäältä pienimmänkään huudon, peljäten että se oli ensimäinen ilmaus siitä ilosta, jonka uutinen herättäisi Lontoossa. Monsieur Otto tuli vanhaksi mieheksi tuona yhtenä päivänä. Mitä minuun tulee, on minun helpompi mennä vaaraa vastaanottamaan kuin odotella sitä. Läksin sentähden illemmällä kaupungille. Kuljeskelin sinne tänne. Olin monsieur Angelon miekkailukoulussa, monsieur Jacksonin kokoushuoneessa, Brooksin klubissa, edustajakamarin keskusteluhuoneessa, mutta missään en kuullut uutisia. Oli kuitenkin mahdollista, että milord Hawkesbury oli saanut tietoja samalla tavalla kuin me. Hän asui Harley kadun varrella, ja siellä piti sopimuksen saada allekirjotuksensa samana iltana kello kahdeksan. Pyysin monsieur Ottoa ennen lähtöään juomaan pari lasia burgundia, jotta hänen kalpeat kasvonsa ja vapisevat kätensä eivät herättäisi englantilaisen ministerin epäluuloa.

"Niin, me läksimme lähetystön vaunuilla yhdessä noin puoli kahdeksalta. Monsieur Otto läksi yksinään sisälle, mutta pian, muka noutaakseen salkkuaan, hän tuli taas ulos ja sanoi ilosta loistavin kasvoin, että kaikki oli hyvin.

"'Hän ei tiedä mitään', kuiskasi hän. 'Voi, jos seuraava puoli tuntia olisi jo mennyt.'

"'Antakaa minulle viittaus, kun asia on valmis', sanoin minä.

"'Miksi niin?'

"'Jotta mikään sanansaattaja sitä ennen ei keskeyttäisi teitä. Minä lupaan pitää huolen siitä -- minä Alphonse Lacour.'

"Hän puristi lujasti kättäni. 'Jollakin tekosyyllä siirrän yhden kynttilöistä ikkunan ääressä olevalle pöydälle', sanoi hän ja riensi sisälle, minun jäädessäni seisomaan kadulla vaunujen vieressä.

"Siis jos vain puoli tuntia voisimme varjella itseämme keskeytykseltä olisi voitto meidän. Olin tuskin alkanut laatia suunnitelmiani, kun jo näin vaunujen lyhtyjen huimaa vauhtia lähenevän Oxford kadulta. Entäs jos se olisi kuriiri! Mitä voisin tehdä? Olin valmis tappamaan hänet -- niin, tappamaan hänet mieluummin kun olisin sallinut työmme tuhoutua viime hetkellä. Tuhansia ihmisiä kuolee, jotta sota tulisi kunniarikkaaksi. Miksi ei yksi kuolisi, jotta saataisiin kunniarikas rauha? Mitä minä välitin, jos joutuisinkin mestauslavalle? Olisin tullut uhrautuneeksi maani puolesta. Minulla oli pieni, käyrä turkkilainen veitsi vyössäni. Laskin käteni sen kahvaan, mutta levottomuuttani herättäneet vaunut vierivätkin siivosti ohitseni.

"Mutta joku muu voisi tulla. Minun täytyi olla valmiina. Ennen kaikkia piti välttää lähetystön joutuminen pahaan valoon. Käskin ajurimme ajaa kappaleen matkaa syrjään, ja sitte huusin vuokra-ajurin. Puhuttelin häntä ja annoin hänelle kultakolikon. Hän ymmärsi että joku erityinen palvelus oli kysymyksessä.

"'Saat toisen samanlaisen lisää, jos teet niinkuin sanon', huomautin minä.

"'Tehdään, hyvä herra', sanoi hän ja katseli minua hidasluontoisilla silmillään, joissa ei ollut pienintäkään innon tahi uteliaisuuden ilmettä.

"'Jos satun vaunuihisi erään toisen herran keralla, niin sinun tulee ajaa edes takaisin Harley kadulla, tottelematta kenenkään muun käskyjä kuin minun. Kun astun pois viet tuon toisen herran Watierin klubiin Bruton kadulle.'

"'Ymmärrän', vakuutti hän.

"Seisoskelin siis milord Hawkesburyn talon edustalla, ja voitte hyvin ajatella, kuinka usein vilkaisin ylös ikkunaan nähdäkseni kynttilän. Viisi minuuttia kului ja taas viisi. Voi kuinka ijankaikkisen pitkältä tuntui aika! Oli oikein purevan kylmä lokakuun ilta; valkea sumu hiipi pitkin märkää, kiiltävää katukivitystä ja verhosi himmeät katulyhdyt. En voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän millekään taholle, mutta heristin yhtämittaa korviani, kuullakseni kavioiden kopsetta tai vaunujen jyrinää. Jäytävä levottomuus kalvoi sydäntäni ja synkät rakennukset sekä ruma sää ahdistivat mieltäni. Kävelin edes takaisin, lämmitäkseni huitoen käsiäni, yhä heristäen korviani. Ja sitte äkkiä kuulin vaunujen jyrinää Oxford kadulta; se tuli hetki hetkeltä yhä lujemmaksi, ja nyt näkyi kaksi keltaista liekkiä kiitämässä sumun läpi, ja keveät vaunut vierivät ulkomaanministerin portin eteen. Ne eivät vielä olleet pysähtyneet, kun muuan nuori mies hyppäsi niistä alas ja kiirehti ylös portaita, ajurin kääntäessä vaunut ja kadotessa sumuun.

"Ah, tällaisina toiminnan hetkinä minä olen paraimmillani, monsieur. Te, joka näette minut vain juomassa viiniäni Provence-kahvilassa, ette voi käsittää mihin korkeuteen voin heilauttaa itseni. Tällä hetkellä, kun tiesin, että kymmenvuotisen sodan hedelmät olivat pelissä, minä olin suuremmoinen. Se oli viimeinen ranskalainen taistelu, ja minä olin yhtaikaa kenraali ja armeija.

"'Hyvä herra', sanoin ja kosketin hänen käsivarttaan, 'oletteko sanansaattaja lord Hawkesburylle?'

"'Olen', vastasi hän.

"'Olen puoli tuntia odottanut teitä', sanoin minä. 'Teidän tulee seurata minua heti. Hän on Ranskan lähettilään luona.'

"Puhuin sellaisella varmuudella, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt. Hän astui umpinaisiin vuokra-ajurin vaunuihin ja minä perässä; sydämeni hypähti ilosta, tuskin saatoin olla riemuitsematta ääneeni. Hän oli pieni, heikko raukka, tuo kuriiri, ei paljoa suurempi kuin monsieur Otto, ja minä -- monsieur voi nähdä käteni nyt ja kuvitella mielessään, millaisia ne olivat silloin kun olin kahdenkymmenenseitsemän vanha.

"'Asiani on kiireellinen', sanoi hän. 'Minulla on sanoma, joka on jätettävä ilman silmänräpäyksenkään viivytystä.'

"Vaunut olivat vierineet pitkin Harley katua, mutta määräysteni mukaisesti ne nyt kääntyivät ja kulkivat ylös katua jälleen.

"'Haloo!' huusi hän. 'Mitä on tämä?'

"'Mikä sitte?' kysyin minä.

"'Me käännymme. Missä on lord Hawkesbury?'

"'Tapaamme hänet heti.'

"'Päästäkää minut pois!' huusi hän. 'Tämä on jotakin petosta. Ajuri, seisauta! Päästäkää minut pois, sanon minä!'

"Sinkosin hänet takaisin, kun hän koetti vääntää vaunujen oven kahvasta. Hän karjui apua. Minä panin käteni hänen suulleen. Hän puri minua. Otin hänen oman kaulahuivinsa ja sidoin sen hänen suulleen. Vielä mukisi hän, mutta hänen äänensä hukkui vaunujen jyrinään. Kuljimme ministerin talon ohi, eikä ikkunassa ollut kynttilää.

"Sanansaattaja istui tovin hiljaa ja näin hänen kiiluvien silmiensä tuijottavan minuun hämyssä. Hän oli kai puolittain huumaantunut heittoni voimasta. Ja kenties hän myöskin harkitsi mitä ensi työkseen yrittäisi. Pian hän sai suunsa osittain vapautetuksi kaulahuivista.

"'Voitte ottaa kelloni ja kukkaroni, kunhan päästätte minut menemään', esitti hän.

"'Sir', vastasin minä, 'olen yhtä kunniallinen mies kuin te itsekin.'

"'Mitä minusta tahdotte?'

"'Olen lyönyt vetoa.'

"'Vetoa? Mitä tarkotatte? Ymmärrättekö että minä olen hallituksen palveluksessa ja että te joudutte tyrmään tästä?'

"'Siinä se veto onkin. Se sen urheiluksi tekee', sanoin minä.

"'Saanette nähdä sen kehnoksi urheiluksi ennen kuin olette lopussa', huudahti hän. 'Mikä sitten onkaan tuo mieletön vetonne?'

"'Olen lyönyt vetoa siitä', vastasin, 'että sanelen luvun Koraanista ensimäiselle herrasmiehelle, minkä kadulla tapaan.'

"En tiedä mikä sen sai mieleeni, paitsi että käännöstyöni aina pyöri päässäni. Hän tarttui ovenripaan, ja taaskin täytyi minun sinkauttaa hänet takaisin istuimellensa.

"'Miten pitkän ajan se ottaa?' ähkäisi hän.

"'Se riippuu siitä minkä luvun otamme', vastasin.

"'Siis lyhyt, ja antakaa minun mennä!'

"'Mutta onko se kohtuullista?' intin minä. 'Kun sanon luku, niin en tarkota lyhyintä lukua, vaan pikemmin keskimittaista.'

"'Apua! apua! apua!' vonkui hän, ja minun oli pakko taas järjestää hänen kaulahuiviansa.

"'Hieman kärsivällisyyttä', lohdutin, 'niin olemme piankin suoriutuneita. Haluaisin sanella sellaisen luvun, mikä teissä herättäisi enintä mielenkiintoa. Myönnättehän että yritän miellyttää teitä mikäli voin?'

"Hän pujautti suunsa taas vapaaksi.

"'Pian siis, pian!' puhkui hän.

"'Luku kamelista?' esitin.

"'Niin, niin!'

"'Tai nopsajalkaisesta orhista?'

"'Niin, niin. Alottakaaham vain!'

"Olimme kulkeneet ikkunan ohi, eikä kynttilää näkynyt. Istuuduin sanelemaan hänelle nopsajalkaisesta orhista.

"Kenties ette tunne Koraanianne aivan hyvin, monsieur? Mutta minäpä osasin sen silloin ulkoa, kuten osaan vielä nytkin. Käsittelytapa on hiukan tuskastuttavaa, jos miehellä on kiire. Mutta saattaisiko muuta odottaakaan? Itämaalaisilla ei ole koskaan hoppua, ja se kirjotettiin heitä varten. Toistin sen sana sanalta sellaisella arvokkuudella ja juhlallisuudella kuin pyhä kirja vaatii, ja nuori englantilainen vääntelehti ja vaikeroitsi.

"'Kun ratsut, kolmella jalalla seisoen ja neljännen jalan syrjällä maata hipoen, tuotiin illalla hänen eteensä, niin hän sanoi: 'Minä olen rakastanut maallisen hyvän rakkautta yläpuolella korkeuksien asiain muiston, ja olen tuhlannut aikani noiden hevosten silmäilemiseen. Tuokaa hevoset minulle takaisin. Ja kun ne oli takaisin tuotu, niin alkoi hän leikata pois niitten jalkoja ja --'

"Siinä silmänräpäyksessä englantilainen syöksähti kimppuuni. Jumalani, vähänpä muistan seuraavista minuuteista! Hän oli nyrkkitaistelija, tämä miehen ketku. Hän oli saanut harjaannusta iskemisessä. Yritin saada häntä käsistä kiinni. Mäiskis, mäiskis, läiskähteli nenälleni ja silmäkulmalleni. Painoin pääni alas ja puskin häntä sillä. Muksis, hän mojautti altapäin. Mutta olipa minussa moisen vastus. Heittäydyin hänen päällensä, eikä hänellä ollut tilaa pelastua painoltani. Hän kaatui pitkäkseen istuimille, ja minä istuuduin hänen päällensä niin hanakasti että hänestä lähti ilma kuin haljenneista palkeista.

"Yritin sitte katsella millä hänet köyttäisin. Vedin nauhat kengistäni, ja sidoin toisella ranteet, toisella nilkat. Sitte taas kiinnitin kaulahuivin hänen suulleen, niin että hän saattoi vain loikoa ja tuijotella minuun. Tämän kaiken tehtyäni ja nenäni verenvuodon tyrehdytettyäni katsahdin ulos vaunuista, ja oi, monsieur, ihan ensimäisenä osui silmääni kynttilä, herttainen pikku kynttilä, joka pilkotteli ministerin ikkunassa. Yksinäni, näillä kahdella kädelläni olin minä korvannut armeijan antautumisen ja kokonaisen maakunnan menettämisen. Niin monsieur, mitä Abercrombie viidellä tuhannella miehellä oli saanut Abukirin hietiköllä aikaan, sen olin minä omin neuvoin tehnyt tekemättömäksi vuokravaunuissa Harley kadulla.

"Huusin ajurilleni, annoin hänelle toisen guinean ja käskin hänen pitkittää matkaa Watierille. Minä itse hyppäsin lähetystömme vaunuihin, ja heti jälkeenpäin avautui ministerin ovi. Hän oli itse saattanut monsieur Ottoa alas portaita ja oli niin kiintynyt haasteluun että paljain päin käveli ulos vaunuihin asti. Hänen siinä seisoessaan avoimen oven luona kuului pyörien ratinaa ja katukäytävälle ponnahti mies.

"'Tärkeä viesti milord Hawkesburylle!' hän huusi.

"Saatoin nähdä ettei tulija ollut minun sanansaattajani, vaan toinen. Milord Hawkesbury sieppasi paperin hänen kädestään ja luki sen vaununlyhdyn valossa. Hänen kasvonsa, monsieur, olivat valkeat kuin tämä lautanen, ennen kuin hän oli loppuun lukenut.

"'Monsieur Otto', hän huudahti, 'me olemme allekirjottaneet sopimuksen väärällä perusteella. Egypti on meidän käsissämme.'

"'Mitä!' tokaisi monsieur Otto. 'Mahdotonta!'

"'On varmasti. Se joutui Abercrombien haltuun viime kuussa.'

"'Siinä tapauksessa', sanoi monsieur Otto, 'on sangen onnellista että sopimus on allekirjotettu.'

"'Sangen onnellista teille, sir', huudahti milord Hawkesbury, ja hän pyörsi takaisin asuntoonsa.

"Seuraavana päivänä, monsieur, olivat Bow-kadun vainukoirat jäljilläni, mutta ne eivät voineet juosta suolaisen veden poikki, ja Alphonse Lacour oli vastaanottamassa monsieur Talleyrandin ja ensimäisen konsulin onnitteluja ennen kuin hänen takaa-ajajansa olivat Doveriinkaan asti ehtineet."

Chateau Noirin kreivi.

Niinä päivinä olivat Saksan armeijat raivanneet tiensä Ranskaan, ja nuoren tasavallan hajalle lyödyt joukot oli tungettu Aisnen pohjoispuolelle ja Loiresta etelään. Kolmena leveänä virtana oli aseellisia miehiä vyörynyt verkalleen mutta vastustamattomasti Rheiniltä, milloin kuljeksien pohjoiseen, milloin poiketen etelään, jakautuen, yhtyen, mutta kaikki muodostuen yhdeksi avaraksi järveksi Parisin ympärille. Ja tästä järvestä pulppuili pienempiä jokia, yksi pohjoiseen, toinen etelään Orleansin tienoille ja kolmas länteen päin Normandiaan. Moni saksalainen rakuna näki ensi kertaa elämässään meren kannustaessaan hevosensa mahavyötä myöten Dieppen aaltoihin.

Synkät ja katkerat olivat ranskalaisten ajatukset heidän nähdessään tätä häpeän sivallusta maansa kauneihin kasvoihin. He olivat taistelleet ja sortuneet ylivoiman tieltä. Tuo kuhiseva ratsuväki, nuo lukemattomat jalkamiehet, mestarilliset kanunat -- niitä vastaan olivat he yrittämällä yrittäneet seistä. Pataljonina eivät tunkeutujat olleet lannistettavissa; mutta mies miestä vastaan, tai kymmenen kymmentä vastaan, he olivat vihollistensa vertaisia. Urhea ranskalainen saattoi vieläkin yksinäisen saksalaisen katumaan päivää jona oli jättänyt Rheinin äyrään. Siten -- tulematta kuvailluksi taistelujen ja piiritysten joukossa -- puhkesi valloilleen toinen sota, yksilöiden sota, toisella puolen rumana murhaamisena ja toisella raakana kostamisena.

Eversti von Gramm 24:nnestä Posenin jalkaväkirykmentistä oli kovasti kärsinyt tämän uuden kehityksen johdosta. Hän oli päällikkönä pienessä normandialaisessa Les Andelysin kaupungissa, ja hänen etuvartionsa olivat pitkin ympäristön kyliä ja maataloja. Mitään ranskalaista joukkoa ei ollut sataa kilometriä lähempänä, ja kuitenkin täytyi hänen joka aamu kuunnella synkkiä sanomia vartiopaikoillaan kuolleina löydetyistä etuvartioista, teille tietämättömille kadonneista muonitusretkikunnista. Silloin eversti lähti raivoten liikkeelle, ja maataloja leimahteli tuleen ja kylät vapisivat; mutta seuraavana aamuna silti oli sama kaamea viesti kuultavana. Teki hän mitä tahansa, hän ei voinut suoriutua näkymättömistä vihollisistaan. Eikä sen kuitenkaan olisi pitänyt olla kovin vaikeata, sillä sekä suunnitelmissa että teoissa oli yhteisiä piirteitä, jotka varmasti osottivat näiden kaikkien veritöiden olevan samasta lähteestä peräisin.

Eversti von Gramm oli yrittänyt väkivaltaa eikä siitä ollut apua lähtenyt! Kulta saattaisi tuottaa parempaa menestystä. Hän kuulutti pitkin maakuntaa, että ilmiannosta maksettasiin viisisataa frangia. Ei kuulunut vastausta. Sitte kahdeksansataa. Talonpojat olivat lahjomattomia. Sitte hän erään korpraalin murhaamisesta äityi lupaamaan tuhannen frangia ja osti sillä Francois Rejanen sielun, rengin, jonka normandialainen ahneus oli kiihkeämpi kuin hänen ranskalainen vihansa.

"Sanot tietäväsi kuka nuo rikokset teki?" kysyi preussiläinen eversti inholla silmäillen edessään kyyristelevää sinimekkoista rotannaamaista olentoa.

"Niin, herra eversti."

"Ja se oli?"

"Nuo tuhannen frangia, herra eversti -- --"

"Ei kolikkoakaan ennen kuin juttusi on koeteltu. No! kuka on miehiäni murhannut?"

"Chateau Noirin kreivi Eustache."

"Valehtelet!" tiuskaisi eversti vihaisesti. "Herrasmies ja ylimys ei ole voinut mokomiin rikoksiin ryhtyä."

Talonpoika kohautti olkapäitään.

"Ilmeisesti ette kreiviä tunne. Asianlaita on seuraava, herra eversti. Totta on se mitä sanon enkä pelkää teidän tutkimuksianne siitä. Chateau Noirin kreivi on kova mies: parhaimpinakin aikoinaan hän oli kova mies. Mutta sittemmin hän on ollut ihan hirveä. Se johtuu hänen poikansa kuolemasta, nähkääs. Hänen poikansa palveli Douayn väessä ja joutui vangiksi, ja sitte Saksasta palatessaan hän menetti henkensä. Hän oli kreivin ainoa lapsi, ja me tosiaankin kaikki luulemme että tapaus on vienyt häneltä järjen. Talonpoikineen hän seuraa saksalaisia joukkoja. En tiedä kuinka monta hän lieneekään tappanut, mutta hän se surmattujen otsaan ristin leikkaa, sillä se on hänen sukunsa kilpimerkki."

Se oli totta. Jokaisen murhatun etuvartijan silmäkulmien poikitse oli silpaistu Antreaan risti ikäänkuin metsästyspuukolla. Eversti taivutti jäykkää selkäänsä ja kuljetti etusormeansa pöydällä olevaa karttaa pitkin.

"Chateau Noir ei ole neljää lieutä etäämpänä", hän sanoi.

"Matkaa on kolme ja kilometri päälle, herra eversti."

"Sinä tunnet paikan?"

"Olen ollut siellä työssä."

Eversti von Gramm soitti kelloa.

"Antakaa tälle miehelle ruokaa ja pidättäkää hänet", määräsi hän kersantille.

"Minkätähden minut pidätettäisiin, herra eversti? En voi teille enempää ilmaista."

"Tarvitsemme sinua oppaaksi."

"Oppaaksi! Mutta kreivi? Jos joutuisimme hänen käsiinsä? Voi, herra eversti -- --"

Preussiläinen päällikkö hääti hänet käden liikkeellä.

"Lähettäkää kapteeni Baumgarten heti luokseni", hän käski.

Saapuville kutsuttu upseeri oli keski-ikäinen mies, vankkaleukainen, sinisilmäinen, keltaiset viikset kaarevat ja kasvot tiilenväriset kypärän rajaan asti, missä ne muuttuivat lumivalkeiksi. Hän oli kaljupää, ja kiiltävän, tiukan päänahan takaosaa olivat nuoremmat upseerit kerkeät piloillaan käyttämään kuvastimena viiksiänsä kierrellessään. Soturina hän oli hidas, mutta luotettava ja urhoollinen. Eversti saattoi uskoa hänelle tehtäviä, joissa vireämpi upseeri olisi voinut joutua vaaraan.