Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

UUSI GROTTELAULU

Viktor Rydberg

Suomentanut Severi Nyman

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1896.

JOHDANTO.

Oleskellessani Hildesheimissä Bernward piispan luona, joka vielä 900 vuoden perästä siellä elää töissään, tapahtui eräänä iltana kun täysikuu loisti, että kohtasin miehen, joka oli kaksi kertaa niin vanha kuin piispa ja vielä vaelteli joukossamme. Se oli pienellä kapealla Juutalaiskadulla, joka raastuvantorille päin käy ahtaammaksi ja lopulta niin ahtaaksi, että taustalla oleva kuu näytti hopeaviivalta, joka oli vedetty väli kahden ijäkkään korkeapäätyisen, ulkoneumilla ja pikkutorneilla varustetun talon. Näin jotenkin korkeakasvuisen haamun viitan tapaisessa nutussa käyvän edelläni, aloin aavistaa ja kiirehdin askeleitani niin, että ennen häntä ennätin kadun päähän, jolloin käännyin ja, aivan oikein, tunsin nuo omituiset kasvot. Haamu oli Ahasverus. Kasvot eivät olleet uurteisemmat kuin ensi kertaa tavatessamme, kun hän, käväistyään "Lentävällä hollantilaisella", oli matkalla Prometeuksen luo Armenian vuorille, eikä hän juuri näyttänyt iloisemmalta kuin silloin. Me tervehdimme vanhoina tuttavina, ja kun Rolandin kaivon luona olevalla penkillä ehdotin keskustelua, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan.

-- Mitä sinulla on sanomista tai mitä tahdot, että minä sanoisin? hän kysyi.

-- Mitäkö tahdon, että sanoisit? Mahdotonta, että voisit puhua kaikkea, mitä sinulta tahtoisin kuulla: kokemuksesi, joita olet tehnyt pian kaksituhatvuotisella matkallasi maan päällä. Voipiko olla niin lähellä verratonta tiedon lähdettä, tahtomatta siitä ammentaa? Mitä kaikki historialliset arkistot ja kirjastot merkitsevät sinun suhteesi?

-- Sinä olet edelleen yhtä tiedonhaluinen menneisyydestä?

-- Luonnollisesti.

Ahasverus pudisti päätään ja katsoi ihmeellisin silmin kuuhun.

-- Minä olen yhtä arvoton, kuin historialliset arkistot. Mennyt on arvotonta; tuleva myöskin. Ihmissuku on kuoleva pois, planeettimme häviää, aurinkomme sammuu. Missä silloin on tieto, jota olemme koonneet? Missä tavoittelumme ja kilvoittelumme hedelmät? Älä kuitenkaan luule, että olen välinpitämätön siitä, mitä on tapahtunut ja tapahtuu! Ajan kamaluus, jota minä enemmän kuin kukaan olen kokenut, tuntuisi minulle kamalammalta, jollen jotakin toimisi, milloin menneitä, milloin tulevia asioita tiedustellen. Mitä tulevaan aikaan tulee, etsiskelen merkkejä sukumme häviöön. Todella viehättävä tutkiskelu.

-- Anna minulle siis nämä merkit!

-- Kuule yksi monista! Voit uskoa minua eli et; mutta olen tehnyt sen huomion, että, huolimatta kaikkein tieteellisten rientojen kasvamisesta, ihmiset tulevat yhä vähemmän tiedonhaluisiksi. Nuorison tiedonhalu sammuu nyt aikaisemmin kuin muinoin. Mitä tulee pyrkimiseen tunkea takaisin kuluneeseen aikaan, rajoittuu se yhä enemmän viralliseen palkkiotutkimukseen, jota virkavelvollisuudesta harjoitetaan. Tiedät epäilemättä, mitä tiedonhalu menneisyydestä on, suuressa katsottuna. Se on ihmissuvulle samaa kuin tahto ja kyky muistaa, muistella on ihmiselle. Kun hänessä tämä tahto -- lopullisesti kaikki kyky riippuu halusta ja tahdosta -- kun se höltyy, niin siinä on merkki, että vanhuus on tullut ja kuolema on lähellä. Menneille suvuille esi-isät olivat pyhät, ja perintötarut heidän teoistaan kallein kaikista aarteista. Meidän päivinämme pitäisi olla teollisuudenharjoittajan jotakin erinomaista lajia, jos mieli, että hän ei polttaisi heidän luitaan, suo mun sanoa, saapasmusteeksi ja kaikkia todistuksia heidän töistään tuhaksi, jos siihen olisi tilaisuutta ja sillä ansaitsisi vähäsen kultaa. Mitä vastaisuuteen tulee, niin kuinka monta niitä on, jotka siitä välittävät? On totta, että yhteiskunnat pitävät huolta, joskin vaivoin ja vastuksin, lasten kasvatuksesta, jotta ei heti lähimmässä sukupolvessa hukuttaisi. Mutta onko se sitä huolta rodun kestäväisyydestä ja kukoistamisesta halki vuosisatojen, josta vanhat kansat tunnettiin? Ei. Ja ne, jotka ovat kasvaneet heidän kouluissaan, mitä kaikkein useimmat niiden joukossa tästä ajattelevat? Etkö ole nähnyt nuorien hämmästystä, jos ukko istuttaa puun, jonka hedelmiä hän ei voi toivoa itse saavansa nauttia? Ei, ystäväni, enemmän ja enemmän irtaantuvat solmut menneen, nykyisen ja tulevan väliltä. Enemmän ja enemmän eletään silmänräpäyksen elämää. Mutta luuletko että ketju, jonka silmut irtaantuvat toisistaan, on kauvan kestävä? Ihmissuku lähenee loppuaan. Se on lohdutukseni. Ilkeä Grottemylly lakkaa jauhamasta. Se ja minä saamme levon.

Minä kiinnyin sanaan "Grottemylly", joka tuli odottamatta vanhan israelilaisen huulille.

Taru kertoo, että jättineidot Fenja ja Menja olivat huvitelleineet heittämällä manalasta kaksi kalliota Midgardin pinnalle. Joku teki näistä kallioista myllynkivet ja lahjoitti ne kuninkaalle Frode Fridleifinpojalle. Kohtalo tahtoi, että samat jättineidot joutuivat vangiksi eräässä Svitiodin sodassa ja myytiin orjattarina Frodelle, joka antoi heidän vääntää Grotteksi kutsuttua myllyä. He jauhoivat kultaa ja turvallisuutta kuninkaalle ja rauhaa hänen kansalleen ja hyvää tahtoa ihmisten välille. Mutta kun Frode, kullanhimon paaduttamana, kielsi heiltä tarpeellisen levon, jauhoivat he tulta ja kuolemaa hänen ylitsensä ja antoivat myllyn käydä sellaista vauhtia, että kivet halkesivat ja pystypuut ryskyivät kokoon.

Huomasin, että tämä taru oli hyvin tuttu Ahasverukselle. Tunsipa hän paljoa vanhemman painoksenkin siitä, jonka oli kuullut kun ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen jälkeen teki ensi matkansa Svitiodiin. Grottemylly, hän sanoi, oli, sen mukaan kuin uskottiin, ääretön. Se oli suuri kuin maailma. Sen keskipylväs oli maailmanakseli, jonka ympäri taivas, sen päällyskivenä, kierti. Se jauhoi kulta-ajan iloa ja onnea ihmisten ensimmäisille sukupolville. Sinun isäsi, samoin kuin minunkin, ovat kuvitelleet mielessään paratiisin ihmiskunnan lapsuudelle, huomautti matkamies. He ovat, niinkuin minunkin, kuvitelleet, että paratiisi suljettiin synnin, itsekkäisyyden tähden, joka on saanut yleiskäypäisen vertauskuvansa kullanjanossa. En tiedä, onko paratiisitarulla todellisuutta takanaan. Niin paljon kuitenkin voin sanoa, että on psykolooginen erehdys, jos tätä tarua vastaan vedotaan todisteluihin, että me alkuaan emme tunteneet metallien käytäntöä, ja täytyi asuamme maakoloissa ja kallioiden luolissa muinaismaailman petolaumojen ympäröiminä. Niinkuin ei ehdoilla, jotka nykyajan ihmisistä tuntuvat kovilta, olisi voinut elää onnellisena, ihanpa ylen onnellisena! Unhotetaan, että ihmissuvun lapsuudenfanttasiia on voinut luoda loistoa ja kauneutta kaikelle, myöskin vaivoille, vaaroille ja kuolemalle. Unhotetaan, että uskollisuus ja rakkaus saattoivat tehdä onnelliseksi silloin niinkuin nytkin, vieläpä enemmänkin. Tiedän jotakin siitä. Kaukaisia kansoja, joita pidetään huonoimpina, alhaisimpina, onnettomimpina kaikista, olen nähnyt matkoillani ja niitä tarkastanut jo aikoja ennen, kuin eurooppalaiset kuulivat niistä puhuttavankaan. Luuletko, että Afrikan buskmanit olivat onnettomia ennen kuin saivat valkoisia herroikseen? He eivät voineet kuvitella itselleen parempaa maailmaa kuin se, johon olivat joutuneet: he metsästivät yhdessä, jakoivat saaliin, eivät hyljänneet sairaita ja haavoitettuja, eivät valhetelleet, eivät pettäneet, olivat lapsirakkaita ja osoittivat vanhoille kunnioitusta. Kysy Johan van der Weltiltä, Burchellilta, Muffatilta, seuraajaltani heidän joukossaan, liioittelenko kun sanon, että he olivat onnellisia. Ja missä löydät elämäniloa, jollet yhteiselämässä ja yhteistyössä ystävällisten ja uskollisten kanssaihmisten kera, jollet rakkaudessa ja ystävyydessä ja siinä lapsellisen raittiissa ja iloisessa mielenkuvitusvoimassa, joka tekee vaaran seikkailuksi, vaivan leikiksi, kuoleman portiksi, joka avautuu hymyileviin maisemiin? Oi sitä alppienraskasta tyhmyyttä, joka luulee onnea muualla voitettavan! Minne kuljen, peittävät itsemurhaajat, jotka ovat tuota tyhmyyttä sairastaneet, tielläni yhä useampia hekatombeja. Minne kuljen, löydän tielläni elämänikävää, usein alhaiseen mieleen yhtyneenä, niissä jotka ovat voittaneet kultaa, ja tyytymättömyyttä, epätoivoa, sanoin selittämätöntä kurjuutta niiden joukossa, jotka sitä eivät ole saaneet. Ei, niin varmaan kuin totuutta on olemassa ja niin varmaan kuin syvimpiä totuuksia ei milloinkaan ole voitu ilmi tuoda paremmin kuin kuvaannollisessa muodossa, niin varmaa on, että taru Grottemyllystä on tosi, että se vielä käy, että se joka vuosi tulee raskaammaksi, vaatii suurempia työvoimia, vaatii sen mukaan yhä villimpää kiertovauhtia akselinsa ympäri ja että se, missä vika lieneekin, jauhaa voi-huutoja ja kirouksia lisätyssä määrässä maan yli. Tokkohan ainoastaan tämän kurjan planeetin yli? Minä pelkään, että se jauhaa tuolla ylhäälläkin -- Ahasverus näytti tähtiä kohti -- että koko maailman kaikkeus on Grottemylly. Tulkoot silloin daimoonit pian ja tarttukoot sen vääntitankoon ja kiidättäkööt niin, että se jauhaa oman itsensä pirstaleiksi!

Ahasverus nousi. Hän aikoi lähteä, mutta pidättyi ja ojensi minulle pergamenttikäärön. Kah tässä, hän sanoi, minä merkin muistiin silloin tällöin ajatuksiani ja saamiani vaikutuksia. Äsken istuin tuolla Juutalaiskadulla erään israelilaisen ukon luona, joka on jälkeläisiäni suoraan alenevassa polvessa, muuten lapsenhurskas sielu ja auttamaton optimisti, ja toivoo kaikkea hyvää kaikille ihmisille Herra Sebaotilta. Siellä sen kirjoitin.

Ahasverus meni.

I.

Grotte saa orjattaret.

Istuimeltaan kirjatulta Tähtireunus-haljakkain Frode katsoo mieltyin kulta- Koristeisten impein tulta, Kun ne hurjaan tanssiin kirpoo Sävelissä kitarain. Kansleri-Mammonpappi saapuu Sievään kumartain: Lisävoimaa, luvallais, Grotten työhön tarvittais, Hyvä isä, Suuri lisä Työhön tarvittais. Orjais voimat eivät riitä, Vaikka satatuhatt' on, Useamp' on tarvis niitä Pyhän myllyn kiertohon. Joukko joukon lisäks vain, Grotten myllynkivivuoret Raskahammiks' käyvät ain'. Anna neito-orjatkin, Sekä vanhat että nuoret! Frode lausui: oi, ne nuoret, Oi ne immet korjatkin! Rakas pappi-kansler', ethän Noita vaadi, säästelethän? Säästä nuoret, pappisen'! Ei, ne vetää parhaiten. -- No, siis neito-orjatkin! Oi, mink' uhrin multa kannat! Ota joukot orjatarten, Muista: rauhass' olla annat Ilohetkein-papitarten, Tanssijatarten!

II.

Grotte saa orjalapset.

Istuimeltaan kirjatulta Frode ruhtinas katseen kääntää Melkein mielin hellivin Ruhtinalasten leikkihin. Kuules, on kuin lintuin ääntä, Linnunpoikien tirskunaa! Kansleri-Mammonpappi saapuu, Sievään kumartaa: Lisävoimaa, luvallais, Grotten työhön tarvittais. Onneks orjain kohdut nuo Lapsia meille summat suo. Monet työpurot pienet näin Virraks paisuvat, yhdistäin. Paljon työtä, Kivet painaa, Orjalasten on tarvis myötä, Pikkulapset työhön lainaa! Frode vastaa: lapset myötä -- Nehän kaipais, luulen mä, Hieman hymyä, leikkiä Välillä, Kunnes kestävät myllyn työtä? Ruhtinas, laita lapset myötä! Kuritoinna, muistapas, Kasvavat nää laiskat rentut; Äsken veivät moiset pentut Omenia tarhastas. Joukko joukon lisäks vain, Grotten myllynkivivuoret Raskahammiks käyvät ain'. Lapsia ei voi säästää lain, Anna työhön ne pienet, nuoret! -- No, siis vie ne! Frode jääpi Melkein mielin hellivin. Kuinka ne omat hymyääpi, Kuinka ne linnut leikkiikin!

III.

Grotte on tullut maailmanmahdiksi.

Istuimeltaan kirjatulta Frode hohtaa kullassansa, Symbaalit ja huilut soi, Pylvässalit huminoi, Siellä hän sallii katsoansa, Poikaverta kun vilvakkaa, Grotten kullan ostamaa, Ilakoi. Sveain, saksein, brittein kansa, Kreikkalainenkin jokunen Apolliininen, nuorteinen Tanssii asetanssejansa, Viime leikkiä leikiten, Kiertää, syöksyy reutonaan Vastakkaan, Keihäin miekoin rynnistäin Asehyppyyn hurjaan näin, Epätoivon urhoilulla, Kunnes makaa ruumiina, Verin korjana ruumiina, Kulta- ja jaspis-silatulla Lattiamosaiikilla.

Kansleri-Mammonpappi saapuu, Sievään kumartaa, Taskustansa tarjoaa Paperin. -- Kah tässä, herran', Saat sä kerran Laskun, niin, Summan, joka joinkin näyttää, Kuinka paljon Grotte käyttää Vuoteen, päivään, tuntihin. Vuoden ihmis-uhrauskin Kolme miljoonaa on tuskin, Ei siis yhtä sekuntiin -- Uhria moist' et moittia saa, Koska maista valtas alla Voimaa uutta tulvimalla Grotten työhön vaeltaa, Pait sitä orjajahdilla Väkeä saamme summissa, Ylt'yli maailman on pantuna ansat Grotten kullan mahdilla. Kansoja vastaan nousevi kansat, Ja kuin taistoissa toisia lyödään, Vankeja tehdään, vankeja myödään Naisia, miehiä, lapsiakin Pyhän Grotten rattaisin. Kylliks saadaan Korvausta, jos toisia kaataan, Orjajoukkoja päivittäin Korvaukseks tuodaan näin.

Grottelle vain kun ruokaa tuodaan, Vankaks luodaan Valtaistuin ja valtio. Vankka ja loistava kunniasta Puhdas oppimmekin on vasta, Plutus-Mammonauskonto, Grotte kulkee kulkuaan Kultakuuroin yhä vaan. Herra, luulis nyt sun voivan Todeks tehdä aattees oivan, Suunnitelmas loistokkaan: Ankarille Jättikiviperuksille Luoda templin hirmun suuren Majaks Mammonjumalan. Arkkitehti roomalainen Muovaellut muodon on, Piirustus on arvokkainen Mammonamme kirkkohon. Maa ja taivas ei näe vertaa, Rakennusta sata kertaa Suurempaa kuin avarin Pyramiidi Egyptin; Kaksikymmen on kertainen Korkeus sen, Torniss' yllä Mammona Runsauden sarvesta, Joka päivänloistein palaa, Valtatuoliin päälles valaa Kosken kultasadetta. Alempana -- katsos vaan! Rivilöitä Pilviin käypiä pylvästöitä, Niinkuin portaat taivahan! Rivi kukin vastaa niin Valtioarvoon, asteisiin, Kantaa patsaat, jotka vastaa Arvoihin ja asteisiin: Yllä, ilmoiss' eetterin Emosemme kirkon lasta, Pappia papin vierellä, Nojanansa paimensauvat; Pylvastöillä lähinnä Ritarit ja aserauvat Hevosien seljässä. Silmin niin kun sivuat Pylväsrivit moniat, Katsot alle äärimpähän: Tääll' on orjapatsahat, Orjia joukot rivissähän Arkitravia kantavat. Taakka näyttää tuntuvan: Suonet jäntyy kantajan, Selkä etsii nojaamaa, Käsi turvonnut ja kankee, Hampaat tiukkaan yhteen lankee Takkuparran taa. Pöhöjalat, paisuneet, Synkeään Kasvot vääntyy, hiessään Hivukset. Näetkö katseen! Kah, kun on Väsynyt ja tylsä, raukee, Vastanamme siitä aukee Orjan raivo tehoton! Pohjakerros tulee tummaks, Aivan kuin sä käskitkin, Basalttiin, Mutta vuosisatain kummaks Kaikki, niin, Kaikki muu on kultaa vaan, Merkiks velan arvokkaan Jumalalle armostaan. Kultakerrost' yhdeks'toista, Muureja ja pylvästöitä, Tornein kaaret tulivöitä, Joista Grotten kullat loistaa. Frode lausui: hyvä vain. Templi vastaa jumalaamme. Milloinhan sen valmiiks saamme? Kiiruhtain?

Grottesi jos käypi ain' Edelleen kuin näihin asti, Vuosia kaksikymmentä, Niin on templi pystyssä. Kaksikymment' ainoasti, Kun, näet, alkaa rivakasti. --

Kaksikymment'? Eikös viis? --

Kuningas, sä vaadit siis Ainoastaan viis? Armon jumala Mammon, oisi Keino uus siis tarpehen, Ihmekeino, mi Grottellen Vauhdin toisi Nelinkertaisen! Suuri Mammonjumala, Jonk' on viisaus rajaton, Keino mieleen johdata! Oh, jo saa sen, Selv' on taasen: Kilpailu sen nimi on. Kuinka se kiihtää, polttaa, viiltää, Pistää, puree, kalvaa, hiiltää, Hermo heltynyt oikeaa, Särkyä, tuskaa tuikeaa! Neljäkolmatta sull' on noita Grotten käynnin kaitsijoita. Suo ne voudintoimestaan Kuukausittain tilit tehdä, Ihmeekses saat itse nähdä Taijan tekos taidokkaan. Sen, ken saaliit suurimmat Tuopi Grotten satoa, Ensi Mammonjuhlassa Oikealles asetat, Ritarikapitteleihin, Ruhtina-arvoon, titteleihin; Yhteiskunnan pylväsnä Asua saa rauhaisasti Linnassa, miehenä ylhäsnä, Kuoloon asti. Kilvassa raukka ken horjahtaa, Joll' on saalis arvoton, Hukass' on, Orjaks saa, Grotten tankoon työnnetään Päivät pitkät pyörivään, Selkään, olkaan ruoskitaan, Kunnes vaipuu kuolemaan Tallattuna verihin Orjain jalkaterihin. Frode, tää on kilpailu; Kuinka se kiihtää, polttaa, viiltää, Pistää, puree, kalvaa, hiiltää, Kuinka se särkee, kuumettuu! Näin saa Grotten kulkemaan Helvetin vauhtia kerrassaan.

IV.

Grotteprobleemi.

Jänteentarmon kullaks luomme Voimat tyyten käyttäen! Täss' on teema. Lisäks tuomme Selvitykseks sanasen. Grotte viepi käydäkseen Yöt ja päivät ummilleen Päiväss', ylisummissa, Kymmentuhatt' uhria. Pyörät tanssii joka hetki Froden kruunuun kultaa koon, Templikullat, tuohuksetki Froden ylhään uskontoon. Moista kun joukkoa hoiteleis, Kärsimystä se koitteleis, Aikaa, kultia viljoin veis. Voimat korvaamatta saadut Parhain käyttää kannattaa. Jos sä Grotten käyntiin kaadut, Toinen kohta sijaas saa! Siks on laki tämänlainen Valtioaritmeettinen: Ruokaa ei tule heille lainen, Juomaa ei tule kielelleen.

Työnnyit piiriin Grotten pihan, Kuollunn' ulos sait. Julmuutt' oisko? Täss' on ihan Aritmetiikin lait.

V.

Grotte loitompaa ja läheltä nähtynä.

Pikku orjalapsonen, Jonk' on isän, äidin kanssa Häädettynä kodostansa Lähdettävä Grottehen -- Matkanmäärän uhkaavaisen, Määrän murheaskelten Näetkö sen, näetkö sen? Näetkö kohti taivahan Jonkin, niinkuin keilamaisen Jättipilven nousevan? Näetkö sen, Määrän murheaskelten, Joka loi sun vanhempiis Kaukaa pelvon kauhunlaisen? Se on Froden Grotte-hiis, Mammonmylly Froden, niin, Mi sun survoo murusiin; Lukki, joka mehus jäytää, Sillä sitten vatsan täyttää Kehrätäkseen, Kerätäkseen Kultalankaa pyydyksiin Froden, ihmismetsästäjän Kultaisehen satimeen. Näetkö sen, näetkö sen, Näetkö, lapsi, alttarin, Jolla veres, hento, nuori, Lämmin, puhdas valuvi, Kun sen vaatii syntivuori, Maailmansyöjä metalli?

Se, min loitos nähtynä Pilvikeilaks arvajais, Muodostuupi katsoais Lähemmäksi lähtynä Geyserkuohuks hirmuiseksi, Kupumaiseks pyörteheksi, Grotten kultatuoksu on tää. Laineittain se läikkyää, Välkähdelless' illan koin Hehkuu tulin, purppuroin. Kult'-aalto nousevi loistaen, aukeutuu, Tyrskyy tähtiä päin ja viipyy ja lauketuu, Vaipuvi jymyten kauheaan Holvimaiseen kuohuntaan. Kultavihmeet viljat nuo Kiiltomuuria luo, Kultakuorta saa Ympäri tuskain sisustaa, Peittävi peikon toimessaan Sisäpuolellaan. Mut kuulehan...

Se kaikui jo penikulmien taaksi, Kuin huudot korven huuhkaimen, Kuin kuikkain kirkuna nälkäisten, Ja äänet kiihtyvät hurjemmaksi, Kun työnnyt hirviön loisteesen. Ne pyörrepuuskina syöksee näin Ylös kultakuvusta taivoa päin, Ne purskuaa, Hädän, kiljunan koskina kuohahtaa, Ja laulut vaivan ja ilkun tään Käy rytmissä Grotten pyörinään, Ja rytmissä myllyn jyskeeseen, Ja akselitolppien ryskeeseen, Ja tankojen, pönkkien paukkinaan, Ja päällyskiven Ja aluskiven Kihlontaan Ja vihlontaan, Ja valitus Ja ulvona uus Ne kuuluu kuin Ihan helvetin suin.

* * * * *

Kas kuin kenttä viliseepi! Kultakuori aukeaa, Siin' on vastatulijata, Orjaa uutta loppumata, Satamäärin saapuvaa. Joukot niin Viedään Grotten rattaisiin. Siin' on järjestyksen henki, Häiriöt' ei kärsitä, Ruuan jakaa voutirenki Grotten herkkupöydässä. Ensin astuu pikkulasta, Uhripapin saattamaa Tankoihinsa, sitten vasta Vaimot, sitten miehet saa. Onpas vilinätä kyllä! Joukon yllä Keihäät välkkyy, Kalvat helkkyy, Siin' on Froden rakuunaa. Kalvat korjat, Ruoskat sorjat Järjestääpi. Päin, te orjat! Eespäin, orjat! Eespäin iskuin ja potkuin, näin, Ett'ois Grotten rattaat norjat Verestänne, sapestanne, Ruhjotuista ruumiistanne. Päin, päin, Uhrit, näin!

* * * * *

Grotte jauhaa vauhdissaan Yötä päivää yhä vaan; Päällyskiven kallio viertyy, Palkkia, pönkkiä, pyöriä kiertyy Ympäri akselimastoaan, Kiitää niin, että silmiä huimaa Vauhtia villiä nähdessään. Lähinnä keskipylvästä tuimaa Lapsimaailma näännytetään. Pikku ruumis jos herpouu, Iskusta se elostuu. Elinvoiman pienoisenki Viimeinenki Henki! Grottell' ei ole tuhlata. Siis lyö siimalla, varrella! Kyynel virtaa, posket keltyy, Huulet värjyy, suonet heltyy. Orjalapsonen, itkeös vain, Itke, jos mielit, mut eespäin vain! Itku niellään kauheahan Tuskaan, että kaatumahan Jalkain alle niiden sais, Jotka tulee takanais. Itse täytyy tallatasi Monta toista jalallais, Työntäessäs tankoasi. Oi, kun kuuluu kumu vain Loppumatta takanais, Pikku käsin, ponnistain, Väännät taasen tankoasi. Ponnistuskin heikko on, Horjut, käsi on hervoton, Hennot polvet hoipertaa, Silloin, laps, sun kuolema saa, Koht' olet hölmä verinen Alla tuhanten toisten Tuskien askelten. Punapirskein runsain päilyy Piikkihihnat, purskuin vihaa, Jolla voudin pamppu häilyy, Vihloin miesten, naisten lihaa. Satamalla lyönnit laukee, Kun ken väsyy, kun ken raukee. Kuitenkaan Julmemp' ei ole toimessaan Kuin moni muu tuo pyövelihenki. Tuskan hiki saa voudillenki! Voutikin Grotten on orja vaan. Muistaos: häll' on valintapaikka: Valtion korkein kunnia, taikka Päivät pitkät pyörittää Niinkuin uhrit myllyä, Kunnes vaipuu kuolemaan, Tallattuna verihin Orjain jalkaterihin. Senvuoks riennä, riennä, riennä! Lepohetkisenä piennä Yksi tunti vuodess' on: Mammonjuhlan suurenmoisen Viettohon. Juhlaks kullan jumalan Sekä kunniavieraan Froden Grotte saapi puvun uuden: Liput kohoo akselihin, Ruusut peittää verta sannan, Tankoihin ja pönkämihin Kultaketjut, kukat pannaan. Orja on sitten harlekiini, Orjatar on kolumbiini, Vihreä ja karmosiini Peittää heiltä risat, haavat; Kauhun kasvot toisiks saavat: Ilme lysti loihditaan, Posket viiruin punataan -- Jotta niissä kuvastuu, Kuin ois nauruss' orjan suu. Kas kuin korskana Grotte tanssaa Lippu- ja köynnöskoruissansa! Näetkö iloa uhreillaan? Kas kuin riemuin Grotte jauhaa, Niinkuin soiton viemänä! Symbaalit ja rummut pauhaa, Tuskain kirkunan yllättää. Kiroukset turhiks pannaan Soiton uljahan säveliin, Fanfaarien hoosiannaan, Tuhat äänten ylhään odeen, Mammonjumalan ja Froden Pyhäin köörein laulelmiin.

VI.

Herra Sebaotille.

*Orja Grottemyllyssä.*

_(Mammonajuhlan johdosta hän, niinkuin toisetkin orjat, on puettu harlekiiniksi ja kasvonsa maalatut, niin että hän näyttää nauravan)._

Herra Sebaot, huudan sun luos: Kostoa pyöveleille kurjain! Kostoa valtaville!

Herra Sebaot, _oletko_? Jos et ole, kutsun ma turhaan, Mut kutsun Sua, Kutsun Sua epätoivoin. En tahdo, en voi olla ilman.

Sä katsot sieluuni, Ja Sä, totinen Jumala, to'istat: "Se, mikä piinaa tätä mun lapsostain, Ei ole ruoskitut haavat, ei jano poltteinen, Kuolema ei, joka takana vaanii. Ei ne ole ruumiilliset tuskat, Eivät ne ne huuda rinnasta huohottavasta. Näen, että hän ylistäis nimeäin Tulisempien tuskien alla. Eik' itseään paremmaks katso, Kuin niitä, joita hän kiroo."

Niin, Herra, mä ylistän nimeäs, Enk' itseäin paremmaks katso, Kuin niitä, joita mä kiroon. Mutta mä kiroon niitä. Mikä se on, joka piinaa mua Ja käskee hurjiin kostonhuutoihin? Ne vaijenna, Herra! Anna mun kuolla kuin poikas, Joka rukoili pyövelein eestä! Ei, min' en voi. Kostoa, kostoa!

Se kyven siis onko Sun omaa vanhurskauttas, Syttynyt kuvasi syämeen, Joka polttaa keuhkojani, Niin että ne värjyvät huutoihin? Se Sinäkö huudat mun rinnastain? Olet luvannut tulla tuomiolle. Olet luvannut tulla, Kun orjain palkka huutaa, Kun kansaas tallataan jalvoin, Ja sorretaan köyhä.

Olet varottanut: "Itkekää, mahtavat, Ja vaikeroitkaa Sen kohtalon eessä, mi vartoo!" Mut ne luulevat, että sä makaat. Eoonit käyvät, ja Sinä et saavu. Sun surmanenkelis viipyy. Herra Sebaot, Mä saanhan uskoa vanhurskauteen? Se olethan Sä, Joka vanhurskaudella kulutat syämein, Joka minusta huudat, Joka minussa julmistut vihassais?

Herra Sebaot julmistuu vihassaan. Hänen vanhurskautensa polttaa syämes. Se on hän, joka huutaa sun rinnastas. Kun hän kohottaa sauvan ja ruoskan,

Voi silloin maata ja merta!

Hänen surmanenkelinsäkö kuulen? Mut miksi viivytte? Ettekö sotke Jumalan viinikuurnaa?

Me sotkemme Jumalan viinikuurnat. Ne, joilla on pedonmerkki, Lyömme me paisumilla, Ja he pureksivat kieltänsä vaivoissaan.

Mut miksi viivytte?

Me emme viivästy. On nyöri kädessämme Ja luotilauta Ja pituus, korkeus, syvyys mitataan, Kirousta hyllyväin maailmojen avaruus, Avaruus, joss' aaltoina vyöryy Saasta ja synnit.

Te hävitätte sen.

Me suljemme sen niinkuin kirjan, Ja kuin lehdet viikunapuun Sen tähdet on hiipuvat. Tulivitsoista miljoonista Me sidomme luudan, jolla ne laastaan pois.

Milloin te tulette? Mä kaipaan. Milloin te tulette?