Part 8

Usiammat eroavista oppilaista olivat saaneet joko koulun, kaupungin, Indianan valtion, tai yksityisten antaman palkinnon. Sellaisen oppilaan nimeen oli ohjelmassa liitetty tähti. Kaikki esiintyvät saivat puolueettomia ja ystävällisiä kättentaputuksia palkaksi; eräs tytöistä sai kuitenkin melkein ansaitsemattansa kukkavasun soitannosta. Juhla alkoi ja päättyi rukouksella.

Me olimme käyneet useassa koulujuhlassa muissa valtioissa ja kaikki olivat samansuuntaisia. Eräs Chicagon alkeiskouluista, jonka oppilaat olivat melkein yksinomaan työväenluokasta, oli pääasiallisesti yhtäläinen kuin muutkin koulut, joissa kävimme, eikä sen oppilaat suinkaan, mitä käytökseen ja olintapaan sekä mitä esitelmien arvoon tulee, olleet varakkaampia oppilaita huonommat. Samassa koulussa jaettiin useampia palkintoja, joista kolme oli rikkaan sanomalehti-yhtiön "The Chicago Daily Newsin" antamaa parhaimmista esitelmistä isänmaanrakkaudesta. Hämmästyä täytyi kuullessaan kuinka oivalliset nuo 12-14 vuotiasten aineet olivat kokoonpanoltaan ja mitä taitoa ne edellyttivät isänmaan historiassa.

Lähellä Indianapolista on pieni Irvingtonin yliopisto. Se on oikeammin vaan kollege, eikä sillä sinäkään ole suurta arvoa. Se oli oikea Ameriikalle omituinen, maalainen Lännenkollege; muutamia sisäoppilaita siellä oli ja suuri joukko ulko-oppilaita. Rakennus oli uusi, sen ympärillä kasvoi vanhoja, tuuheita puita. Ulkona käveli mies- ja nais-ylioppilaita, muutamat valmistivat puheitaan, muutamat juttelivat viuhkojaan löyhytellen. Eräs lady-professori valkeassa musliinipuvussa sinipunerva vyö koristuksena, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, näytteli kaikki katseltavat paikat ja vei meidät lopuksi juhlasaliin. Hän oli suorittanut tutkintonsa Euroopassa ja kieltäysi hymyillen vastaanottamasta professorin nimeä, jolla seuraajamme ameriikkalaisen tavan mukaan häntä, niinkuin kollegen muitakin opettajia, puhutteli. -- Meillä amerikkalaisilla on se paha tapa -- tunnusti hän herttaisen avomielisesti -- että me puhuttelemme toisiamme ansaitsemattomilla arvonimillä. Euroopassa minä olisin vaan maisteri tai lehtori.

Koko kollege, opettajat, ylioppilaat, sisustus ja juhlapuuhat, kaikki olivat yksinkertaiset, maalaismaiset samoin kuin läsnäoleva yleisökin. Korkeammalla lavalla istuivat uhrit, 19 miespuolista ja noin 9 tai 10 nais-ylioppilasta, parhaimpiin vaatteisiinsa pyntättyinä. Tytöillä oli kukkia tukassa, herroilla nappilävessä. Juhlajärjestys oli sama kuin kouluissakin. Ainoa erotus oli se, että esitelmien sisällys oli kehittyneempi. Ylen vanhoja eivät nämäkään nuoret puhujat olleet; päinvastoin huomasi useampien kulmikkaista liikkeistä ja käheistä, epätasaisista äänistä, että harva heistä oli päättänyt toista kymmenystä ikävuosistaan. Ainoastaan yksi nais-ylioppilas esiintyi. Hän puhui Dickensin romaanien sielutieteellisestä merkityksestä ja esitelmä oli hyvänä todistuksena esittäjänsä kirjallisten tutkimusten tarkkuudesta. Herroista puhui moni ja moni oli valinnut vaikeasti sulavia aineita, joita nuorukaisen tyhjäntarkkuudella selittivät.

Juhla kesti kolme tuntia, kerran vaan oli pieni väliaika esitelmien lomassa. Täällä niinkuin kouluissakin seurattiin tavallista juhlajärjestystä. Puheenjohtaja alkoi ja lopetti juhlallisuuden rukouksella ja puheella, yksi ylioppilaista kiitti puheenjohtajaa. Tätä tapaa seurataan tarkasti Englannissa ja Ameriikassa, pikkulasten raamattukokouksissakin, joissa joku täysikasvuinen kehottaa pienokaisia käsientaputuksella ja "cheeringillä" (vastaa meidän hurraamista) ilmottamaan puheenjohtajalle kiitollisuuttaan. Samoin seurataan pienissä lukuklubeissa, lasten- ja ompeluyhdistyksissäkin ankarinta parlamenttaarista järjestystä. Vieraasta se välistä tuntuu naurettavalta, mutta tämän varhaiseen järjestykseen tottumisen arvon ymmärtää, kun ajattelee niitä suuria töitä, joita näissä kummassakin maassa järjestetyn yhteistyön avulla on tehty.

Indianapolis on nopeasti kehittyvä kaupunki. Se ylpeilee muun muassa kolmea vuotta vanhalla taideyhdistyksellä, joka jo on ostanut paljon kauniita tauluja, ja on sillä taideteollisuus-yhdistyskin, jossa oli näytteillä kauniita mattoja, verhoja ja varjoja. Kaupunki on varakas ja ihan nykyaikainen, vaikka nimi puhuu indiaaneista.

Vaalikokous Chicagossa.

Pullmanin komeiden makuuvaunujen eteen valjastettu höyryhepo kiiti hirnahdellen halki entisen ruohoaavikon, joka nyt on asuttu ja viljelty. Kun on jättänyt Indianan ja sen viljavan yksitoikkoisuuden ja päässyt naapurivaltion, Illinoisin, alueelle, odottaa turhaan näköalojen muuttuvan. Sama keltainen aavikkoruoho täälläkin aaltoilee, samanlaiset pienet, harmaat ja valkeat puutalot vihreine akkunaluukkuineen vilahtelevat ohitsesi. Vasta kun tullaan Chicagoa lähemmäksi tulee muutos. Mutta se tuleekin äkkiä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avautuu Michiganjärvi hurmaavana mahtavassa aamulevossaan eteesi ja junasi karkaa ihan sen äyrästä pitkin. Yhtä äkillinen on muutos ruoholakeuksien unnuttavasta kuumuudesta, joka tuntuu viettelevän vetelehtimiseen, siihen tulisen kiihkeään katuelämään ja raitisten järvituulien viilentämään ilmaan, jossa jättiläislapsi Chicago kasvaa ja paisuu. Chicago on ameriikkalaisen kehityksen kukka. Chicago on levottoman, rivakasti eteenpäin ryntäävän, kohdistetun ja samalla pintapuolisen ameriikkalaisen nykyaikais-elämän perikuva.

Tänään siellä oli entisten lisäksi noin neljäs-osa miljoonaa ihmistä; se oli kiihkeä, ärtynyt, juhlakulut, seppeleet ja liput lisäsivät sen kirjavuutta. Demokraattien puolueella oli muutama viikko sitten ollut valmistava vaalikokous S:t Louisissa, jossa se riemulla oli valinnut Clevelandin presidentin-ehdokkaaksi. Republikaanien puolue piti nyt kokousta Chicagossa, johon kaikista valtioista oli kokoontunut lähetystöjä. Kun ehdokkaita oli kokonainen kymmenluku ja mielipiteet tuntuivat hyvin eroavilta, odotettiin hyvin myrskyistä viikkoa.

Ohimennen mainittakoon tässä, että näillä nimillä,[30] niinkuin tunnettu on, Ameriikassa on ihan toinen, ahtaampi merkitys kuin muuten. Republikaanit harrastavat Unioonin yhteyttä ja puolustavat eri valtioiden valitseman yhteisen hallituksen ylivaltaa. Demokraatit vaativat eri valtioille suurempaa itsensä-hallitsemisoikeutta; he koettavat siis laajentaa valtioiden oikeuksia valtiollisen yhteyden kustannuksella. Tästä mielipiteiden eroavaisuudesta syntyi esimerkiksi veljessota pohjoisten- ja etelävaltioiden välillä v. 1861. Republikaanit (Pohja) tahtoivat poistaa orjuuden ja väittivät, että Unioonin yhteisellä eduskunnalla oli valta velvottaa yksityiset valtiot sitä lakkauttamaan. Demokraatit (Etelä) kielsivät Unioonilta tämän oikeuden -- ja sota julistettiin. Jo v. 1776, kun tasavalta perustettiin olivat nämä puolueet olemassa, vaikka niiden eroavaisuus on toisinaan ollut vähemmän tuntuva. Nykyään on oikeimmin tullikysymys erimielisyyden polttopisteenä. Republikaanit ovat suojelustullien ystäviä ja demokraatit vapaakaupan harrastajia. Niin sanotaan julkisessa ohjelmassa -- mutta todellisuudessa ei puolueiden välillä ole niinkään suurta eroa. Se on usein vaan kaunis nimi vanhalle, Etelän ja Pohjan välillä kytevälle vihalle. Jo ensimmäinen kävely Chicagon pääkaduilla tänä heinäkuun päivänä 1888 teki mahtavan vaikutuksen. Kaikkialla oli seppeleitä, lippuja ja neljän etevimmän kilpailijan: Walter Greshamin, John Shermanin, Benjamin Harrisonin ja William Algerin kuvia. Eräs suuri kauppapuoti, jonka omistaja luultavasti oli Indianasta kotosin, oli täyttänyt akkunansa Indianan ehdokkaiden, Greshamin ja Harrisonin, jättiläismäisillä kuvilla. Niiden alla seisoi luettavana:

"We could be happy with either, Were the other dear charmer away".[31]

Sherman Housen hotelliin tullessamme oli se täyteen sullottu, siellä oli lähetystöjä ja kokoukseen pyrkijöitä. Joka toisella ovella oli suuria paperilevyjä selityksineen: Marylandin lähetystö, Louisianan lähetystö j.n.e. Jos tirkistit sisään, näit muutamia paria herrain sääriä pöydällä sojottamassa, samalla kun niiden omistajat lepäsivät rentonaan armaassa keinutuolissa, nauttien pientä levonhetkeä paitahihasillaan ja tupakkaa pureskellen. Ameriikan suuren tasavallan pojat ovat tavallisesti naisten läsnäollessa oikeita siisteyden ihmeitä, mutta annas kun pääsevät yksikseen, niin nähdään makkaralla toinenkin pää. Sitä todistavat esimerkiksi portaisiin joka astimille asetetut sylkilaatikot sekä ne vaaleanruskeat pilkut, jotka Yhdysvalloissa rumentavat julkisten rakennusten komeita marmorilattioita; niin on laita kuvernöörin yksityisessä pyhätössä ja alhaisimman kirjurin ahtaassa työkomerossa. Sherman Housella oli se vähäpätöinen kunnia, että sinne olivat kaikki pienemmät puolueet asettuneet, nimittäin Etelävaltojen lähetystöt -- (eteläläiset ovat, niinkuin ennen jo on mainittu, enimmäkseen demokraatteja eivätkä republikaaneja) -- prohibitsionistit (raittiuden harrastajat) ja nais-asian ystävät. Pacific Hotellissa vallitsi Greshamin puolue Robert Ingersollin johtamana. Hänellä oli apunaan reipas, iloinen rouvansa ja kaksi viehättävää tytärtä sekä näiden vaarallinen naisellinen s.o. salainen vaikutus. Muillakin puolueilla oli jokaisella eri majatalonsa. Naisten pääkortteerissa vallitsi hauska kiire. Naisia tuli ja meni, sanomalehtikirjoituksia luettiin ja korjaeltiin, kirjeitä, anomuksia ja kehotuksia toimeenpanevalle toimikunnalle valmisteltiin. Kaikki kävi ystävällisesti, hauskasti ja välinpitämättömyydeltä näyttävällä tyyneydellä, joka on ominainen Ameriikan naisen toiminnalle. Emäntinä olivat miss Susan B. Anthony, jonka harmaassa päässä asuu Yhdysvaltojen nais-asian johtava aate, sekä mrs Wallace, pieni, kaunis, surumielisesti katseleva, tummasilmäinen rouva, jonka kasvoista päättäen helposti olisi luullut ranskattareksi.

Vihdoin varustausimme lähtemään kokous-pääsylippujen hakuun. Niiden saanti ei ollutkaan helppo. Jokaista kokoussalin sisäänkäytävää vartioitsivat tarkkasilmäiset poliisit, joiden varma kohteliaisuus näytti uhkaavalta. Useimmilla meistä naisista oli ennaltaan ostetut pääsyliput, mutta muutamat olivat vasta äsken saapuneet ja niiden täytyi joko maksaa 12-25 dollariin lippujen hankkijoille tai järkyttää vallanpitäjien sydämmiä imarruksilla ja liukkailla sanoilla. Tietysti koetettiin jälkimmäistä keinoa, sillä niinkauan kuin naisilla ei ole äänestys-oikeutta saavat he olla kavalia. Mutta apua ei siitäkään lähtenyt. Vihdoin tunkeusi meitä päin paksu, vaaleanverinen herrasmies, jonka vaaleat liivit vaativat mahtavan, pyöreän tilan.

-- Ooh, tuolla tulee Bob, -- huokasi miss Anthony. -- Nyt ei ole hätää. Hän kyllä päästää meidät sisälle.

Bob oli itse Robert Ingersoll. Hän talutti käsivarressaan suloista nuorta tyttöä ja nyökkäsi, viittoeli ja huusi jo kaukaa tungoksesta meille:

-- Hauska nähdä teitä, miss Anthony. Mitenkäs tuumanne onnistuvat? Niin-niin, minä teen mitä voin asianne hyväksi. Vai ei teillä ole pääsylippuja? No, saadaan nähdä, saadaan nähdä.

Päästyään meidän luoksemme esitteli hän tyttärensä.

-- Hyvää päivää, Bob. Miten voitte? -- sanoi miss Anthony. -- Hauskaa on nähdä teidän tyttäriänne.

Tytöt kumarsivat hymyillen.

-- Lapset -- sanoi isä, -- tiedättekö, että nyt puhuttelette Susan B:tä?

-- Ooh, "Susantäti" -- huudahtivat tytöt, sillä miss Anthony on nuorten suuri lemmikki, vaikka eivät olisi häntä koskaan nähneetkään. Ameriikan suuri vapaa-ajattelija, kaunopuhuja, kirjailija oli kovin palavissaan ja pyyhkieli tuon tuostakin rumia mutta rohkeita ja varmapiirteisiä kasvojaan.

-- Kuinka suloista ja viileätä teillä mahtaa olla Suomessa! -- sanoi hän. -- Minun täytyy muuttaa sinne. Täällä on niin kurjaa, kaikki tyyni. Koko ihmiskunta on erehdys. Paras alkaa alusta. Palata häntään ja kokkospähkinöihin.

Hän vilkutti hassun-aikaisesti silmiään, suuteli jäähyväisiksi rouvaansa, joka sillä aikaa oli tullut paikalle, tyttäriänsä ja paria kolmea tytärtensä nais-ystävää -- sitä tapaansa hän ei milloinkaan laiminlyö -- ja vakuutti: -- miss Anthony, te pääsette sisään, sen minä takaan. Tiedättehän että olen nais-asian ystävä, miss Anthony. Sanoitteko, että teillä pitäisi olla sananvalta kokouksessa? Niin-niin, tietysti teillä pitäisi olla. Se on häpeä, että teillä ei ole. Mutta, niinkuin sanoin, koko ihmiskunnan olo on erehdys, tyhmä, kurja erehdys.

Hän vilkui meihin nauraen ja poistui. Heti senjälkeen tuli luoksemme punaisella järjestysmiehen merkillä koristettu herra ja saattoi meidät sisään.

Ensi silmäyksellä huomasi vaan aaltoelevan meren ihmispäitä, viuhkoja ja nenäliinoja. 8,000 ihmistä istui sullottuna tähän jättiläismäiseen huoneeseen, joka oikeimmin oli vastainen teaatterisali, vaikka nyt vaan väliaikaisesti valmistettu. Keskellä oli kukkasilla kaunistettu puhujalava ja sillä seisoi jo kokouksen puheenjohtaja, mr Estee Kaliforniasta. Hänen ympärillänsä oli rivittäin sanomalehtimiesten pöytiä ja niiden välissä puikahteli sähkösanomain-kantajia ja painopoikia. Sali oli koristettu eri valtioiden lipuilla ja vaakunoilla; melkein kaikilla kuulijoilla oli sen lisäksi pieniä "uniooni-lippuja", joita pienimmästäkin syystä heiluteltiin.

Kokous alkoi, niinkuin kaikki kokoukset Ameriikassa, rukouksella. Kun veisattiin "Oi, Herra, sua lähemmäks'", lausui naapurini sääliväisestä, näyttäen valtiollisen kiihkon tulistuttamia kasvoja ympärillämme: -- raukat, he tarvitsevat todellakin tätä virttä. Kun he tulisivatkin Häntä lähemmäksi.

Valmistavat puheet eri ehdokkaiden hyväksi oli pidetty kolmena edellisenä päivänä. Nyt piti huudon tapahtua: valtioiden vaalitulokset oli ilmotettavat. Sihteeri, jyrisevällä äänellä varustettu mies, huusi jokaisen valtion nimen ja äänien määrän. Valtion lähetystön puheenjohtaja karjasi takaisin, kuinka monta niistä oli tullut kunkin ehdokkaan osalle. Mutta tätä 8,000 ihmishengen suuruista joukkoa ei ollut helppo johtaa.

Se kihisi ja kuohui puoluekiihkosta. Heti, kun jonkun ehdokkaan nimi mainittiin, remahti hurrahuuto. Puheenjohtajan nuija kolahti tuon tuostakin pöytään. Tuon tuostakin hän yrmeästi vaati hiljaisuutta. Lähetystöjen rivistä alhaalla salissa huudettiin vähän väliä: -- puheenjohtaja tyhjentäkää ylälehterit! Ulos väki sieltä! Me emme kuule mitään tässä melussa. -- Tällaisiin kehotuksiin vastattiin lehteriltä: -- heittäkää se ulos! Eläköön Blaine! -- Blaine oli ensi päivänä lehterien lemmikki. Kun kuultiin Kalifornian antaneen kaikki 16 ääntään hänelle, syntyi salissa ainakin 6 minuuttia kestävä pauhu. Puheenjohtaja varotti ankarasti yleisöä, uhaten paikalla raivauttaa lehterit tyhjiksi ja vähitellen joukot tyyntyivät. Mutta jos joku lähetystöjen jäsen oli niin varomaton, että huusi jonkun ehdokkaan nimen kovemmalla, huomiota herättävällä äänellä, kuin muiden, hui! sulku oli puhki ja entinen pauhu alkoi uudestaan.

Heeejjj! Hi-i-i-ih! Eläköön Blaine! Eläköön Kalifornia! Huhhu-uuh! Hi-i-i-i -- vinguttiin ja ulvottiin ympärillämme. Miehillä, naisilla ja lapsillakin oli rinnallaan punaisessa, sinisessä tai sinipunervassa nauhassa eri ehdokasten kuva. Lippuja liehutettiin, nenäliinat ja viuhkat löyhyivät.

-- Katsokaa, -- sanoi miss Anthony, -- noin me luomme Yhdysvalloille presidentin.

Kahteen kertaan luettiin vaalien tulokset. Turhaan. Ei yhdelläkään ehdokkaalla ollut määrättyä enemmistöä, 500 ääntä (noin kahdeksasta sadasta). Hikisenä ja nälkäisenä palasi kukin kotiinsa; lähetystöt pitääkseen sovittelukokouksia ja koettaakseen saada yksimielisyyttä toimeen. Hotellin nostokoneessa kysyi miss Anthony eräältä untuvahuuliselta edustajalta, Etelästä lähetetyltä neekeriltä: kenen luulette tulevanne valitsemaan?

-- Blainen me tietysti valitsemme, -- vastasi nuorukainen kopeasti. -- Blaine on kansan mies ja Blainen on kansa valitsevakin.

Tuntui kummalliselta katsella miss Anthonyä, etevää, nerokasta, hienosti sivistynyttä naista tuon taitamattoman ja rehvastelevan neekerin rinnalla. Edellisellä ei ollut äänestys-oikeutta, jälkimmäinen kopeana ylvästeli oikeudellaan. Ameriikassa on tuon tuostakin tilaisuus samanlaisiin vertauksiin. Täällä, jossa vapaus on ilmana, jossa joka mies voi pyrkiä hallituksen ohjaajaksi, täällä tuntuu hullutukselta, että naiset ovat pakotetut mykiksi sekä yhteiskunnallisella että valtiollisella alalla.

Ei illan kokouksessakaan mihinkään päätökseen päästy. Shermanilla oli enin ääniä, Harrisonilla ja Greshamilla sen jälkeen enin. Muilla, Algeria lukuun ottamatta, oli vaan joitakuita ääniä. Sen sijaan olivat kuvernööri Mac Gilney ja Abraham Lincoln nuorempi, presidentin poika, alkaneet kohota. He olivat ehdokkaita, joita joka puolue olisi voinut valita. Usealla kuulijalla oli muistikirja mukanaan, vaalitulosten merkitsemistä varten. Yhtäläistä räyhyä, hurrahuutoja, ahdinkoa, kuumuutta. Kun ei mitään päätöstä kuulunut, alkoi yleisö huutaa lemmikkejään: kuvernööri Forakeria ja "Bob'ia". Tuskaantuneena kysyi puheenjohtaja vihdoin: -- mitä kokous tahtoo?

-- Ingersoll! -- ulvoivat joukot.

Ja Ingersoll tuli. Isona ja mahtavana hän seisoi muita ylempänä puhelavalla. Mahtavaa ja tyyntä oli alussa hänen kaunopuheisuutensakkin, joka lieventävän öljyn tavalla hiveli ärtyneitä mieliä tyynemmiksi. Mutta hän oli itse liian innostunut vaalista, hänelläkin oli oma toiveensa vaalin tuloksista. Hän käyttäytyi varomattomasti. Kuvattuansa, millainen valtiollinen asema parast'aikaa oli, kuvasi hän millaista miestä valtion johdossa tarvittiin. Sitten hän vaikeni, ojensi käsivartensa, katsahti lehtereitä pitkin ja kysyi mahtipontisesti:

-- Kuka on sellainen mies?

-- Gres-ham! räyhäsivät lehterit. Ja nyt oli järki ja järjestys tiessään. 11 minuuttia koetti Ingersoll taas saada puheenvuoroa. Turhaan. Omalla varomattomuudellaan hän sen oli menettänyt, eikä saanut sitä enää takaisin. Vihasta kalpeana, hammasta purren hän istui paikalleen. Tavallisia hiljentämiskeinoja koetettiin, mutta muutamaan minuuttiin niistä ei ollut mitään apua. Kokous hajaantui vähitellen. Lauvantai, viides kokouspäivä valkeni, mutta turhat olivat kummatkin istunnot. Puolueet puskeskelivat, mutta ei yhdenkään sarvet katkenneet, taistelua siis jatkettiin.

Sunnuntai kului ulkopuolisesti hiljaa, mutta sisällisten intohimojen riehuessa. Johtajat pitivät yksityisiä sovittelukokouksia.

Vihdoin päästiin maanantaihin. Useimmat olivat tuskaantuneet jupakasta, ja halusivat vaan kotiinpääsyä. Ensimmäisessä huudossa saatiin samat tulokset kuin lauvantain istunnossa, Gresham vaan oli Ingersollin puheen takia menettänyt kaikki toiveet ja Alger voittanut monta ääntä. Heti ensimmäisen huudon jälkeen nousi Allison-puolueen johtaja, jonka ehdokas lauvantaina oli voittanut useita ääniä ja ilmotti saaneensa käskyn jättää ehdokkaansa pois kilpailusta. Yleisö ilmaisi ystävällisellä ja kestävällä ulvonnalla olevansa kiitollinen tästä ratkaisuavusta. Ja nyt kohosi jännitys kestäväksi. Ken tulee presidentiksi? Algerko, jonka kaikki voisivat valita, jos vaan tahtoisivat? Shermanko, joka kieltämättä olisi ollut oikea mies virkaan, mutta jota muutamat valtiot erään veroriidan takia vastustivat? Harrisonko, tuo yleisesti suosittu, hyvänluontoinen presbyterikö, samannimisen presidentin pojanpoika?

Toisessa huudossa Alger nousi, Sherman laski ja Harrison voitti. Kolmannessa huudossa jäi Alger alemmaksi, Sherman yhä laski ja Harrison pääsi ensimmäiseksi.

Nyt oli yleisö tullut niin ärtyneeksi ja kärsimättömäksi, että siitä kasvoi hirmuhaltias. Yhtenään kaikui huutoja: -- hiljaa siellä! Hattu pois päästä! j.n.e. Ennen neljättä huutoa pyysivät muutamat valtiot miettimis-aikaa. -- Ei! -- kirkuivat lehterit.

114

VAALIKOKOUS CHICAGOSSA.

Viisi minuuttia saivat epäröivät vakaantumis-aikaa ja sitten alkoi neljäs huuto. Heti alussa näkyi, että Harrisonin vaaka oli käynyt raskaammaksi. Kalifornia ja Maine olivat tähän asti uskollisesti kannattaneet Blainea, vaikka hän muista valtioista vaan oli saanut hajaääniä. Nyt ne antoivat kaikki äänensä Harrisonille. Pensylvania 72 ääninensä luopui Shermanista ja liittyi Harrisoniin. Sitten alkoivat pikku valtiot ja alueet 2 tai 4 äänineen tipahdella Harrisonin puolelle, ja yleisö ulvoi kiitollisuudesta jokaiselle lisälle. Vihdoin kl. 2 oli huuto päättynyt ja Harrisonin voitto varma. Yleisö nousi seisomaan kuin yksi mies. Voittajan kuvaa heilutettiin lavalla, liput, viuhkat, nenäliinat ja hatut olivat vimmatussa liikkeessä. Huone myrskysi suosion-osotuksista. Sama yleisö, joka kolmea päivää ennemmin oli ihastuksesta hihkunut, kun vaan Blainen nimikin mainittiin, riehui nyt Harrison-riemussa. Usea puhuja ylisteli hänen avujaan ja kiitteli kansan viisasta vaalia. Sähkösanoma-sade levitti ympäri maata tiedon päätöksestä. Kanoonanlaukaukset kumisivat. Kaduilla kierteli juhlakulkueita.

Yhdysvaltojen republikaaninen presidentin ehdokas oli syntynyt.

"Kristillinen tiede."

(The Christian Science.)

Eräässä edellisessä luvussa on jo mainittu, että ehdoton uskonnonvapaus Ameriikassa on synnyttänyt koko joukon uskonnonmuotoja. Vaikka vieraan täytyy kunnioittaa sitä elävää intoa, jolla ameriikkalaiset ryhtyvät uskonnollisiin kysymyksiin, näkee hän kuitenkin samalla Ameriikan ajatuksenvapauden varjopuolenkin: kansa rakastaa niin kiihkeästi tätä vapauttansa, että se usein on valmis omistamaan uutta ja koettelematonta, sen sijaan että koettaisi säilyttää ja kehittää jo taattua totuutta.

Sama on laita tieteellisten kysymysten, emmekä mahtane liioitella, jos sanomme, että ameriikkalaiset ovat taipuvaisemmat pitämään otaksumaa perustotuutena, kuin ahkerasti tutkimaan tieteen hiljaisissa pajoissa. Siitä syystä Ameriikassa lentelee tieteellisiä puolitotuuksia kuin kiiltäviä tulikärpäsiä, houkutellen useita mukanaan ja anastaen ansaitsematonta arvoa ja luottamusta. Niillä saattaa olla merkityksensä renkaina ihmiskunnan kehityksessä, mutta sitä korkeata tieteen sijaa, jolle ne ovat kimmonneet, ei niille pitäisi antaa.

Sellainen tieteenpukuun puettu puolitotuus on n.s. "kristillinen tiedekkin" joka vähässä ajassa on voittanut uskomattomasti paljon tunnustajia Ameriikassa. Kun se on omituinen ilmiö alallansa ja sillä jo on mahtava vaikutus, kerromme siitä tässä lyhykäisesti. Teemme sen tällä kohdalla, koska Chicago on yksi "kristillisen tieteen" pääpesistä ja me siellä tutustuimme sen tunnustajiin.

Tapahtui, että eräänä iltana valitimme väsymystä ja pahonvointia. Kummaksemme huomasimme, että nämä jokapäiväiset sanat herättivät hämmästystä perheessä, jossa oleskelimme; tuntui siltä kuin kaikki olisivat olleet häpeillään siitä, että tunnustimme niin alentavaa asiaa. Kun myöhemmin asiata tiedustelimme, kerrottiin meille, että perhe kuului "kristillisen tieteen" tunnustajoihin.

-- Mitä yhteyttä on sillä ja meidän pahonvoinnillamme?

-- Se, että "kristillinen tiede" opettaa, että _taudit ovat osa synnistä_, josta syystä meidän tulee niitä vallita.

Tämä selitys on kuitenkin vaillinainen, sillä se koskee vaan kristillisen tieteen yhtä puolta. Sen mukaan, mitä me olemme kirjoista tai keskusteluissa "Christian scientistien" kanssa saaneet tietää mainitusta "tieteestä" on sen sisällys pääpiirteiltään seuraava:[32]

Kristillisellä tieteellä tarkotetaan Kristuksen tiedettä, eli sitä tietoa, joka Kristuksella oli. Se sisältää ikivanhoja totuuksia, jotka ovat olleet kunkin ihmisen sieluun kätketyt, niin kauvan kuin ihmiskunta on ollut olemassa. Se ei ole nykyaikainen keksintö, vaan se herättää eloon Kristuksen opettamia totuuksia, joita se kehittää ja selittää ihmiskunnan nykyisen kehitys- ja näkökannan mukaisiksi. Se, joka tahtoo tutkia kristillistä tiedettä, saa jättää kaikki entiset perus-aatteensa ja mielipiteensä. Hyljättävät ovat kaikki tieteelliset ja kirkolliset perus-aatteet, Darwin kehitys-oppineen. Herbert Spencer yhteiskunnallisine viisauksineen, Buddhan opit, valtiokirkot, sosialismit ja humanismit. Täytyy kokonaan antautua kristilliselle tieteelle; vastusteleva henki ei sille kelpaa. Myöhemmin voi palata entisten mielipiteittensä pariin ja tutkia niitä uuden tietonsa valossa. Kristillinen tiede opettaa jokaiselle perusteensa, jotka ovat niin yksinkertaiset, että kaiken tiedon ydin niissä piilee, mutta oppivan täytyy avoimin korvin ja mielin, ilman vastustelemishalua kuunnella niitä.