Part 6

Tuolla hän seisoi käsi kädessä kahden muun naisen kanssa. Jokainen niistä kolmesta oli tavallansa kuuluisa. Nuorin, paksuilla hopea-rannerenkailla koristettu, ruskeatukkainen nainen oli nuori mrs Thorpe, Longfellowin tytär ja rouva Ole Bullin käly. Toinen, välinpitämättömän näköinen, oli Frederick Douglasin toinen vaimo. Douglasin vastustajat sanovat, että hän meni toisen kerran naimisiin turhamaisuudesta, sillä hänen neekeriluontonsa tahtoi muka pöyhkeillä valkealla vaimolla. Kolmas oli rouva Sara C. Bull, mainehikkaan taiteilijan leski. Tämä avioliitto herätti aikoinaan suurta melua. Ole Bull oli oleskellut talven 1868 Wisconsinissa ja tutustui siellä Madisonin kaupungissa miss Thorpen kanssa, josta sitten 1870 tuli hänen toinen vaimonsa. Aviopuolisojen suuri ijän-erotus -- Ole Bull oli silloin 60 vuotias ja hänen morsiamensa 35 vuotta nuorempi -- pani kummankin ystävät levottomiksi. Yritys näytti kuitenkin päättyneen erittäin onnellisesti, eikä sitä tullut kummastelleeksikaan, kun katseli mrs Bullin tyyniä, hyvänsuopia kasvoja ja sitä itsensä-unohtavaa tarkkuutta, jolla hän piti huolta vieraistaan.

Iltapäivä kului hupaisesti rouva Bullin viileässä, varjokkaassa puutarhassa ja sisällä hänen huoneissaan. Talo oli jo kuuluisa, ennenkun hän siihen muutti, se oli näet ennen ollut runoilija Lowellin oma ja mrs Bull otti sen entisen omistajan jättämässä kunnossa vastaan. Käytävissä ja eteisissä riippui Lowellin perheen esi-isien muotokuvia ja kirjastossa olivat runoilijan kirjakokoelmat vielä omistajansa asettamassa järjestyksessä.

Pian kaikui soitantoa sisältä huoneista. Muuan lihava ja pyylevä saksatar oli istunut pianon ääreen ja kilisti näppäräsormisesti ja poljinta painamalla palasen Schubertia. Oikein tuntui nautinnolta, kun mrs Bull, hänen lakattuaan, hienosti ja mielevästi soitti muutamia miehensä sävellyksiä.

Kun seura teki lähtöä, kutsui herttainen emäntämme meitä seuraavana päivänä luokseen.

-- Minulla on siihen kaksi syytä --, selitti hän hymyillen. -- Teidän täytyy nähdä Longfellowin talo, joka on tässä aivan lähellä, ja kuulla Sæterjæntens Söndag'in.[22] Minä soitan sen teille... Olemmehan melkein kuin saman maan lapsia.

Ystävinä erosimme raittiusseuralaisista. He lähettivät mukanamme terveisiä sydänyön-auringolle, kiinnittivät päällemme valkean nauhan (Ameriikan raittius-yhdistysten merkin), syleilivät, sepäilivät meitä. Mitä likempänä yhteiskunnallisen asteportaan alapäätä ollaan, sitä helpommin seuraelämässä päästään irti ulkonaisista kaavoista. Ja Ameriikassa on raittiusväki, niin kuin meilläkin, enimmiten n.s. alhaisempaa kansaa. Onko se sivistyneille häpeäksi tai kunniaksi, sen jätän sanomatta.

Tulisesti paahtoi sydänpäivän-aurinko, kun seuraavana päivänä istuimme ratavaunussa, joka hitaasti kyhnysteli eteenpäin pitkin vanhan, hiljaisen yliopistokaupungin katuja. Mrs Ole Bull kohtasi meitä määrätyllä paikalla. Mustassa, kveekkarimaisessa olkihatussaan ja tummanharmaassa puvussaan oli hän aivan kuin maalaisrouva Suomesta. Mutta ei puku ollut ainoa, joka hänessä tuntui suomalaiselta. Hänen puhelu- ja katsantotapansa, hänen harrastuksensa ja mielipiteensä, (sillä hänellä oli mielipiteitä) olivat -- parhaimmassa merkityksessä -- hämmästyttävästi samanlaiset kuin pohjoismaiden naistenkin.

Pian istuimme kukilla kaunistetussa päivällispöydässä. Muita vieraita ei ollut kuin mrs Bullin äiti ja eräs naisystävä. Talon ainoa tytär, kuudentoistavuotias Olea, oli kasvatuslaitoksessa. Hänen marmorinen rintakuvansa oli kodin hämärässä, viileässä salissa ihan isän flyygelin ja viulujen vieressä. Ihana tytönpää, isän taiteilijakasvot nuorennettuina, raittiina, henkevämpinä.

Pöydässä keskusteltiin enin Skandinaavian uusimmasta kirjallisuudesta, jonka mrs Bull tunsi kummastuttavan tarkasti. Ibsenin, Björnsonin, Kristoffer Jansonin, rouva Edgrenin teokset olivat hänen kirjastossansa ja hän oli sekä lukenut ne, että punninnut niiden sisällystä. Oikein virkistyi kuunnellessaan hänen asiallisia huomautuksiaan. Jokapaikassa muualla sekä Englannissa että Ameriikassa oli vaan tottunut tapaamaan täysveristä anglosaksilaista tietämättömyyttä skandinaavilaisissa asioissa. Mrs Bull lukee, kirjoittaa ja puhuu esteettömästi Norjan kieltä, vaikka hän nauraen kieltäysi puhumasta sitä, sillä -- sanoi hän -- hänen norjansa oli aina kevätpuoleen huonompaa ja parani vasta syksymmällä, kun hän tyttären kotona ollessa, tai Norjassa käydessään oli saanut sitä taas puhua.

Iltapäivällä mrs Bull soitti meille "Paimentytön sunnuntain", Ole Bullin itse suunnittelemalla flyygelillä. Vuosina 1867-69 koetti taiteilija toteuttaa keksintöä, jonka tarkotuksena oli parantaa pianojen sointua. Hän uhrasi aikaa, rahoja ja tuumia aatteelleen, mutta ei onnistunut, ennenkun hänen ystävänsä, John Ericsson, sai kuulla siitä, Pyysi saada kuulla suunnitelman ja toteutti sen niin, että Ole Bull oli täydellisesti tyytyväinen. Ainoastaan kaksi soittokonetta ehdittiin valmistaa uuden keksinnön mukaan. Taiteilijan harras toivo oli ollut saada se yleiseksi, mutta kuolo teki turhaksi aikeet.

Iltapäivällä kävelimme lämpimässä päivänpaisteessa ylt'ympäri puutarhassa, puistossa ja tallissa, jossa kolme hauskaa vaaleanruskeata norjalaista hevosta meitä hirnumalla tervehti. Ole Bull oli tuonut niiden vanhemmat Norjasta, viimeisen kerran siellä käydessään ja mrs Bull kertoi liikutettuna, samalla taputellen hevosia, kuinka hänen taiteilijamiehensä oli niistä iloinnut, kuinka hän oli kesyttänyt ne ja kuinka ne olivat rakastaneet kesyttäjäänsä. Kaikkialla talossa vallitsi järjestys ja hiljaisuus. Heisi- ja sireenipensaita, sumah- ja atsalearyhmiä seisoi siellä täällä ruohokentällä aivan kuin suuria ja pieniä päivänvarjoja. Vanhat, noin satavuotiset puut varjostivat akkunoita. Talo, jossa oli yltäkyllin leveitä akkunoita, käytäviä, hiljaisille ruohokentille aukenevia lasiovia, viljalta kirjoja, tauluja ja harvinaisia esineitä, oli vanha maatalo ja taiteilija-atelieeri yhdistettyinä. Laakeriseppeleet, valokuvat, maljat, kruunut, kultaiset ja hopeiset juomasarvet puhuivat aikoja sitten menneistä riemuhetkistä. Mutta ne eivät olleet kerskumista eikä näyttelemistä varten esillä. Tuntui siltä, että ne olivat jätetyt entisille paikoilleen, kun rakastavat sydämmet eivät hennonneet luopua niiden katselemisen-ilosta. Mrs Bull ei karttanut keskustelua miesvainajastaan, mutta hän ei itse vetänyt häntä puheaineeksi. Yleensä hänessä ei tuntunut olevan rahtuistakaan sitä itsetyytyväisyyttä, jolla suurten miesten omaiset, erittäinkin naispuoliset, tavallisesti katselevat puolison tai isän mainehikkaita tekoja.

Kello 4 seisoivat keltaiset hevoset keveiden vaunujen eteen valjastettuina ja me ajoimme muutamia puiden varjostamia katuja pitkin Longfellowin talolle. Runoilijan kuoltua siellä asuu hänen naimaton tyttärensä, joka hyväntahtoisesti päästää yleisön kotiansa katsomaan. Talo oli suuri, vaaleankeltainen, kaksikertainen rakennus; ulkonäkö hyvin vanhan-aikainen. Portailla meitä oli vastaan-ottamassa miss Longfellow ja hänen sisarensa mrs Thorpe, joka oli saanut tiedon meidän tulostamme. Ei se ollut mikään komea tai kallis asunto, johon nyt astuimme, mutta siellä vallitsi mukavuus, värien ja muotojen sopusointu, niinkuin kaikissa sivistyneissä englantilaisissa ja ameriikkalaisissa kodeissa. Saman rauhallisen, muistoista rikkaan hengen, jonka Ole Bullin kodissa tapasi, tapasi täälläkin. Samat uskolliset, varjostavat vanhat puut. Samat viheriät maaseutu-näköalat akkunoista. Etäällä kimalteli hopeavyönä Charlesjoki, joka on antanut Longfellowille aiheen niin moneen runoon. Pajukossa sen rannalla sanotaan Emersonin kirjoittaneen soman ja kuitenkin niin syvämielisen runonsa "Rhodora". Runoilijan kirjastohuone oli samassa järjestyksessä, johon hän sen jätti vähää ennen kuolemaansa. Puolivalmiiksi kirjoitettu käsikirjoitussivu, kynä, kirjoituskapineet ja kynänpyyhin, kaikki olivat paikoillaan, samoin kylän lasten lahjoittama suuri, pyökkipuun juurista tehty tuoli. Vierashuoneessa tapasimme vanhan tuttavan: runoilijan mainiosti tehdyn marmorisen rintakuvan, jonka ensi kerran olimme nähneet Lontoossa, Westminster Abbeyn juhlallisessa hämärässä. Ystävällisesti meille näyteltiin kaikki tämän suuren talon alakerrassa olevat huoneet. Äänetön hiljaisuus vallitsi joka paikassa. Akkunaverhot olivat kuumuuden takia alaslasketut. Askeliemme ääni, joka lopetti hiljaisuuden, tuntui pyhyyden loukkaamiselta. Suuri henki oli näissä huoneissa jättänyt maallisen verhonsa... --

Ole Bull ja Longfellow olivat usein yhdessä edellisen, viimeistä vuotta oleskellessa Ameriikassa. Kaksi iloista juhlaa viettivät molemmat perheet yhdessä: Ole Bullin 70:nen ja Longfellowin 73:nen syntymäpäivän, jotka olivat aivan likellä toisiaan. Silloin koristeltiin runoilijakodit Norjan ja Ameriikan lipuilla, ystäviä tulvi läheltä ja kaukaa ja Ole Bullin tutiseva käsi houkutteli rakkaasta viulusta suloisia säveliä. --

Pienet norjalaiset hevoset juoksivat reippaasti asemahuoneelle, josta junan piti viedä meidät takaisin Bostoniin. Erotessamme antoi mrs Bull meille puolisonsa, jo monta vuotta sitten taidematkalla Kaliforniassa otetun valokuvan, sekä kertomuksen hänen elämästään, jonka hän itse on kirjoittanut. Kun silmäilee tätä kirjaa, josta eräs arvostelija on sanonut "the most admirable memoir written in english",[23] ja nauttii siitä puhtaasta lempeästä hengestä, joka kirjassa vallitsee, vaikka ei kirjoittajaa missään näy, silloin ei kummastele sitä, että Ole Bull uudestaan avioliittoon aikoessaan ilmotti sen eräälle ystävälleen seuraavilla sanoilla: -- -- "korkeammat vallat ovat päättäneet kohtaloni. Minä tahdoin sulkea tien päivänpaisteelta, mutta päivää itseä en voinut paeta."

Mark Twainin seurassa.

Pienellä Hartfordin kaupungilla Connecticutissa on se kunnia, että siellä nykyään asuu kolme Ameriikan tunnetuinta kirjailijaa: Charles Warner, Harriet Beecher Stowe ja S.L. Clemens, yleisimmin tunnettu Mark Twainin nimellä.

Tehdassavuun kiedotussa Connecticutissa on Hartford viehättävä, viheriä kosteikko. Vaikka sillä on 50,000 asukasta ja vaikka se on valtion-pääkaupunki, on se huvilakorttelineen, varjokkaine puistoineen ja hyvin hoidettuine pihoineen mitä miellyttävin olinpaikka kesäkuumalla. Forest Streetin varrella kaupungin ulkoreunassa asuvat kaikki äskenmainitut kuulut henkilöt.

Eräänä kauniina kesäkuun iltana kävelimme katua alaspäin paljainpäin ja ilman päivänvarjoja, nauttien maaelämän oikeuksia. Tullessamme erään ison komean talon luo, jonka verannalla neekeripalvelija puuhaeli, sanoi ameriikkalainen seurakumppanimme: -- kas, nyt muistuu jotain mieleeni! Mark Twain on lähettänyt sanan, että hänen tyttärensä on sairas, niin että hän ei voi kutsua vieraita luokseen, mutta hän ja hänen vaimonsa tulevat huomenna W:lle teitä tapaamaan.

Tietysti me pysähdyimme taloa katselemaan, saatuamme tietää, että se oli Mark Twainin asunto. Se oli avara, harmaa kivitalo. Sen rakennustapa nurkkauksineen, hevosenkengän-muotoisine akkunoineen ja leveine verantoineen on Ameriikassa nykyään yleinen ja hyvin suosittu. Korkeita tammia, kastanja- ja pähkinäpuita varjosti siistiä, ruohoista pihakenttää. Keltaisten silkkiverhojen läpi virtasi valoa makuuhuoneiden akkunoista ja omistajan kirjastosta.

Toiselta puolen verantaa kaikui iloista puhetta, ja toverimme, joka oli hyvä tuttu talossa, meni sille puolelle. Kaksi vaaleapukuista tyttöä siellä katseli somaa, kukilla ja lahjoilla katettua syntymäpäiväpöytää.

-- Kas tässä on miss Clemens, -- sanoi ystävämme taputtaen toista tyttösistä olalle. Hän oli noin 16 vuotias, tavattoman soma tummasilmäinen tyttö, kasvot hienot, ylhäisen näköiset, liikkeet melkein liika arvokkaat, -- kuka olisi uskonut häntä Mark Twainin tyttäreksi! Hän vastasi kuitenkin hyvin ystävällisesti kysymyksiimme sisarensa terveydestä ja vakuutti, että isänsä oli määrännyt huomisen illan meitä varten. Pikku sisar oli jo niin paljo terveempi, että oli tänään ollut istumassa ja itse avannut syntymäpäivämyttynsä.

Kl. 8 seuraavana iltana menimme mr ja mrs W:n luo.

Mark Twain oli jo saapunut.

Miltä hän näytti?

Ahavoittunut ja päivänpaahtama ihan uskomattomasti ja ympärillä aina ilmakerros pintynyttä tupakinsavua. Kasvot hienot, terävät, oikeat kullankaivajan kasvot ja täynnä lukemattomia, pieniä ja suuria ryppyjä ja uurteita; neronvakoakaan ei puuttunut otsasta. Hiukset tuuheat, kiharat, harmahtavat; tutkivat silmät syvällä päässä, liikkeet jyrkät mutta samalla hitaat. Vaatteet sopivat niin näin, aivan niinkuin olisivat tienneet, että omistajasta oli yhdentekevä miltä puku näytti, ja kaulassa leputteli kummallisella tavalla tulipunainen silkkiliina.

Hän pudisti kättämme avosydämmisesti, mutta vähä kömpelömäisesti ja vastasi lyhyesti niihin tavanmukaisiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle, kuten ainakin kuuluisalle henkilölle, esiteltäessä lausuttiin. Käännyimme mrs Clemensiin, -- häntä tulee ehdottomasti aina sanoneeksi mrs Clemensiksi, samoin kuin ehdottomasti _unohtaa_ mr Clemensin Mark Twainia puhutellessaan. Sillä ketä naista tahansa maailmassa voisi ennemmin luulla Mark Twainin vaimoksi kuin mrs Clemensiä, jos nimittäin ei muista, että äärimmäisyydet yhtyvät.

Äidiltä siis oli tytär saanut ylpeäntapaisen käytöksensä, hienot, kauniit, tummat kasvonsa ja pienen ylhäisyysvivahduksen. Mrs Clemens on hyvin hyvänluontoinen, hienosti käyttäytyvä nainen ja kenties älykäskin, mutta hänet nähdessään ja nähdessään, että hän on sellainen kuin on, tulee hämmästyksissään arvostelleeksi häntä kukaties väärin. Hän ja hänen miehensä kohtelivat toisiaan ystävällisesti ja kunnioittavaisesti; rouva näytti tyytyväisenä kuuntelevan pienintäkin miehen maineen-alttarille laskettua ylistys-uhria. Heidän kotielämäänsä kehutaan mallikelpoiseksi, sanotaan myös, että vaimon kylmempi katsantotapa tasaannuttelee niitä, toisinaan vähä varomattomia hyviätöitä, joihin miehen lämmin sydän aina on valmis.

Meidän huomiomme kiintyi, ymmärrettävästi kyllä, yksinomaan kirjailijaan.

Hän oli onneksi hyvällä ja vieraskernolla tuulella ja seura näytti elähyttävän häntä. Yhtä vierasta lukuun ottamatta olivatkin kaikki läsnäolevat hänen läheisiä ystäviään. Hän istui suuressa nojatuolissa kummallisessa lyykistyneessä, kierossa asemassa ja polttaa tuprutti herkeämättä. Tupakanpolttoa ei Ameriikassa suvaita, jos naisia on huoneessa, mutta Mark Twainilla on tietysti oikeus olla poikkeuksena. Ensin hän istui vaieten, kunnes keskustelu oli käynyt vilkkaammaksi, tarttui sitten puheeseen, ensin hitaasti, hampaiden välistä mutisten, mutta innostui innostumistaan, kunnes piippu lopuksi eksyi viittovaan käteen. --

Otettiin puheeksi neekerit ja Setä Tuomon tupa ja mainittiin samalla, että Frederick Douglasin vielä 12-15 vuotta takaperin täytyi ihonvärinsä takia matkustaa eläinvaunussa rautatiellä.

-- Niin, -- sanoi mrs Stowen sisar, joka oli seurassa, -- Harriet oli niin vihattu kirjansa takia, että moni pappi varotti seurakuntaansa karttamaan hänen turmiollista vaikutustaan; hän tahtoi muka kukistaa Jumalan maailmanjärjestystä.

-- Haha, -- sujautti Mark Twain väliin, -- ovat ne kai jo näihin aikoihin ehtineet huomata, kuinka paljo hän muutti Herramme maailmanjärjestystä. No niin, Kopernikus ja Galilei... Sama juttuhan se on taas. Mutta jos hänen kylvönsä nousi vihana oraille, on sen sato ollut rakkautta. Seisoin eräänä päivänä kadunkulmassa, mrs Stowen noustessa raitiovaunuihin. Vieressäni seisoi nuori, resupukuinen mies -- näytti maankiertäjältä, jätkältä. Huvittipa minua sanoa hänelle: -- tiedättekö kuka tuo nainen oli?

-- En, -- hän vastasi kummastuneena.

-- No, se oli Setä Tuomon tupa.

-- Tarkotatteko, että se oli mrs Stowe?

-- Sama juuri, hän itse.

Mies vilkasi minuun vähä epäillen, juoksi sitten raitiovaunun perässä ja huusi ajuria pysäyttämään. Näin hänen nousevan vaunuihin ja lähdin hymyillen tieheni. Muutaman päivän perästä tapasin sattumalta saman miehen. Hän tunsi minut heti, nosti hattuaan ja sanoi loistavin silmin: -- tehän minulle näytitte mrs Stowen, sir? Kiitän teitä, sir. Sain istua hänen vieressään ja auttaa häntä ulos vaunuista.

Mark Twainin kertomistapa oli hidasta kaunopuheliaisuutta; samaa lajia kuin Suomen talonpojan. Hänen kasvonsa olivat jutun alussa umpimielisen näköiset, mutta loppupuolella loisti joka rypystä lystillisyys ja sydämmen hyvyys.

Neekereistä johtui puhe neekerilauluihin ja kaskuihin. Verrattoman lystikkäästi kertoi Mark Twain seuraavan jutun parhaalla Virgiinian murteella: -- erään mustan kokin piti lähettää paisti sisään päivällispöytään, juuri kun hänen armaansa tuli häntä tervehtimään. Paisti oli oivallinen, mehevä hanhi ja hempukka heitteli siihen nälkäisiä silmäyksiä. Kiusaus voitti kokkiparan. Hän sivalsi pois hanhen toisen jalan ja työnsi sen kultansa kouraan.

Kun isäntä pöydässä ryhtyi paistia leikkaamaan, huomasi hän heti petoksen. Isäntä synkistyi, mutta ei puhunut mitään. Päivällisen jälkeen hän meni keittiöön ja kysyi kokkia. Kokki tuli vavisten.

-- Kuinka sinä uskallat, Sam, varastaa jalat minun hanhiltani, ennenkun lähetät ne pöytään.

-- Minä en ymmärrä, massa[24] -- --

-- Kyllä minä sinun opetan ymmärtämään. Kuinka sinä uskalsit leikata pois jalan hanhelta, joka meillä tänään oli puoliseksi?

-- En minä leikannut, massa -- --

-- Vai niin? Vai et sinä leikannut! Mitenkäs sillä hanhella oli vaan yksi jalka?

-- Mitenkäkö -- -- -- niin -- -- -- arvatenkin se oli luotu sellaiseksi.

-- Sellaiseksi? -- sinä luulet siis, että on yksijalkaisia hanhia?

-- Niin luulen, massa.

-- No hyvä, tule mukanani.

Isäntä ja kokki astuivat yhdessä kanatarhaan, jossa hanhet, kalkkunat ja kanat kilvan kaakottivat. Eräässä päivänpaisteisessa nurkassa seisoi muutamia puoli unisia hanhia toisella jalallaan ja kokki kiiruhti heti näyttämään niitä herralleen.

-- Vai niin, -- sanoi isäntä -- sinä luulet, että ne ovat luodut yksijalkaisiksi. No, saadaanpas nähdä.

Hän taputti käsiään ja huusi: hy-ys!

Hupsis, jalat tulivat alas ja hanhet haasottivat kaakottaen tiehensä kahdella jalalla.

-- Nooh? -- sanoi isäntä riemuiten.

-- Niin, mutta -- -- -- massa ei tainnut huutaa paistille: hys...

Tähän asti kerrottuaan, Mark Twain taukosi, tirkisteli meihin veitikkamaisesti ja vaikeni. Koko kasvot hymyilivät, joka pieninkin ryppy niissä hymyili.

Nyt kuiskuttivat naiset jotain mrs Clemensille, joka sanoi:

-- My dear, etkö laulaisi meille muutamia neekerilauluja tän'iltana?

Mark Twain mutisi jotain käheydestä ja ilkeästä nuhasta, mutta istahti kuitenkin pianon ääreen. Ensin hän piippu suussa haaveillen soitteli katkonaisia säveliä, sitten alkoi hyräillä ja lopuksi, laskien piippunsa syrjään, hän lauloi kuluneella, mutta kuitenkin vielä selvällä tenoriäänellä useita neekerilauluja.

Useimmat niistä olivat tavallansa hengellisiä ja kertoivat Mooseksesta ja Faraosta, Saulista ja Taavetista, Taavetista ja Goliatista y.m. Eräs Joosepista Faraon unien selittäjänä oli puoliksi leikkisä. Seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä siinä paljon puhuttiin. Muuten niissä, vaikka olivat yksitoikkoisia ja surullisia, oli liikuttavaa hurjaa runollisuutta, jonka Mark Twain sai mainiosti kuuluville.

-- Mooses! Mooses! Laulakaa Mooseksesta! -- pyysi usea ääni.

Mark Twain näppäytti muutamia iloisia säveliä ja alkoi hupaista laulua Mooses-nimisestä neekeristä, "joka halusi kultatohvelia, eikä voinut niitä saada". Se oli kertosävelenä ja laulettiin oikealla ameriikkalaisella Mark-Twainin-lystillisyydellä. Satuttiin sitten puhumaan Suomesta ja joku tahtoi tietää, oliko Mark Twain suosittu kirjailija meillä. Todistukseksi kerroin, että eräs nuori mies Helsingissä oli niin ihastunut "Juttuun vanhasta jäärästä", että hänen vaimonsa toivoi voivansa teurastaa sen, päästäkseen sitä kuulemasta. Se huvitti kirjailijaa niin tavattomasti, että hän, niinkuin itse sanoi, "nieli savun väärään kurkkuun" ja sai lähteä toiseen huoneeseen yskimään.

Palattuaan hän taas lyykistyi matalaan nojatuoliinsa ja tarttui keskusteluun. Myöhään iltaan asti hän puheli, hauskasti, vaatimattomasti, herttaisesti ja nerokkaasti. Luuli koko ajan sanojen alla kuulevansa hänen suuren, lämpimän sydämmensä sykkivän, samoin kuin hänen suuri lämmin kätensä tuntui aina olevan valmis salaa pistämään rahaa koko maailman kouraan.

Oli myöhä kun erosimme, hämäränä kesäyönä astellaksemme kukin kotiimme lemuavia, puiden varjostamia katuja pitkin.

Mark Twain asui vaan pari taloa meitä alempana.

Vielä samana iltana tuli hänen palvelijansa luoksemme tuoden pienen ohuen myttysen isännältään. Siinä oli Mark Twainin valokuva, jolle hän omalla, omituisella käsialallaan oli kirjoittanut: "vanhan jäärän muistoksi. Ystävänne Mark Twain s.o. S.L. Clemens."

Harriet Beecher Stowe.

Lähellä Mark Twainin suurta, komeata rakennusta on pieni vaaleanharmaa puutalo, huvila sekin, niinkuin kaikki asuinrakennukset Forest Streetin varrella.

Talo on kasvullisuuden helmassa. Kahden puolen kapeata liuskakivillä laskettua tietä, joka kadulta vie rakennukseen, seisoo vienosti suhisevia koivuja. Ruohokenttä on niitetty sileäksi ja tasaiseksi. Sitä kaunistavat loistavat leukoija-, asteri- ja lobeeliarivit, hajupapu aitaukset ja atsaleapensaat hienoine, valkeine kukkineen. Villi viiniköynnös kapuilee pitkin verannan pylväitä.

Kaikki on hiljaista ja äänetöntä. Tuntuu kuin olisi kaikki äänet uuvutettu vaikenemaan. Äänettömyys muistuttaa mieleen sairashuoneen hiljaisuutta. Tämä soma, hiljainen talo onkin todella sairashuone. Täällä viettää Harriet Beecher Stowe kaukana maailman pauhusta viimeisiä päiviänsä. Mainitun suuren naiskirjailijan sisaren kanssa astuimme varhain eräänä kevät-aamuna tähän taloon. Harriet Beecher Stowe on ollut leskenä muutamia vuosia ja asuu yhdessä kahden naimattoman kaksoistyttärensä kanssa; hänen poikansa on pappina eräässä saman kaupungin kongregatsionalisti-seurakunnassa.[25]

Sisar jätti meidät yksin vastaanotto-huoneeseen, mennäkseen tiedustelemaan, voitaisiinko meitä ottaa vastaan. Vaikka asunto ulkoapäin tuntui sairashuoneelta, oli se sisältä aivan kuin pieni taidekokoelma. Huoneen sisustuksessa oli käytetty sinistä ja valkeata väriä, puuaine oli vaaleata. Pianokin oli vaalea ja pianotuolin ompelukset siniset ja valkeat. Samanväriset olivat matot, sohvienpäälliset, tyynyt, jakkarat, tuolit ja seinäverhot. Herttaisessa aamuauringon-valossa näytti huone värineen lempeältä ja rauhalliselta.

Kahdessa kauneilla leikkauksilla koristetussa nurkkakaapissa olivat mrs Stowen kaikki teokset; toisessa olivat koru- ja kansanpainokset, toisessa kaikki muut, ensimmäisestä vähäpätöisen näköisestä Setä Tuomon tuvasta, viimeisiin, uuden-aikuisiin painoksiin, joiden jokaisella luvulla on otsakuva. Tulisijan yläpuolella riippui kirjailijan velivainajan, kuuluisan Henry Ward Beecherin täyssuuruinen kuva, elämän-iloa ilmaisevat kasvot, ajattelijan otsa ja silmät. Häntä vastapäätä riippui toinen kuva: professori Stowen kuva. Hienot, terävät, melkein viekkaannäköiset kasvot sieltä katseli, suun ja silmien ympärillä oli synkkyyttä ja epäluuloa ilmaisevia juovia. Monessa paikassa näkyi pojan kuva; täällä hän oli pienokaisena liehuvassa musliinimekossa, tuossa koulupoikana ja tuolta hän katseli äskenvihittynä pappina. Sitten tulivat lasten lapset, yksin tai ryhmissä, hymykuoppaisia, veitikkamaisesti silmäileviä pikku naamoja, pyyleviä kätösiä.