Part 5

Samassa keikahti pöytä ilmassa ja kolhi meidän varpaitamme.

-- Kuka on Patterson?

-- Eräs nuori, mr C:n renki, joka toissa vuonna kuoli lavantautiin.

-- Patterson, -- kysyi entinen isäntä, kumartuen pöydän yli, -- oletteko täällä?

-- Olen, -- kolkutti pöytä.

-- Arvasin minä sen, -- mutisi maanviljelijä. -- Sanokaapas Patterson, onko täällä muita ystäviä tänä iltana?

-- Me tahtoisimme niitä puhutella. Suostuvatko ne vastaamaan, jos mr B. kysyy?

-- Eivät.

Pöytä keikkui ja pyöri, nousi lattiasta ja tanssi hauskasti ympäri.

-- Sellainen se on, se Patterson, -- sanoi maanviljelijä, puoliksi harmistuneena, puoliksi tyytyväisenä. -- Hän on ihan samanlainen kuin eläissäänkin. Kiivas, vallanhimoinen, oikullinen, pitää aina oman päänsä. Saatte nähdä, että hän ei anna muiden vastata. Hän tulee usein meidän istuntoihimme, eikä muut saa silloin suunvuoroakaan.

-- Patterson, -- sanoi mrs B. lempeästi, aivan kuin olisi koettanut rauhoittaa kiivasta lasta, -- rakas Patterson, ajatelkaa ystäväämme, joka on tullut aina Suomesta asti. Me tahtoisimme, että hän saisi nähdä jonkun todistuksen, voidakseen kertoa siitä kotimaassaan. Ettekö tahdo, Patterson, antaa muiden vastata?

-- En -- vastasi pöytä jäykästi.

-- Suostutteko itse vastaamaan?

-- En.

-- Sellainen hän on, -- nyökkäili maanviljelijä.

-- Sellainen hän on, -- myönsi mr B. -- Aivan yhtäläinen kuin täällä ollessaan.

Pöytä pyörähteli kannoillaan ja sätkytteli kuin nuori hevonen. Minä laskin salaa käteni mr Yrjön käsille, nähdäkseni olivatko ne molemmat pöydällä. Hän ymmärsi tarkotukseni, kumartui minua päin, pudisti moittien päätään.

-- Ystäväni Patterson, -- sanoi mr B., -- suostutko nostamaan pöydän maasta, jos olet täällä?

Pöytä kohosi jalan verran lattiasta.

Mr B. huudahti riemusta. Pöytä kohosi taas.

-- Nyt minä koetan painaa sitä alas, -- sanoi mr B. Samassa hiipi mrs B. ovelle ja työnsi syrjään oviverhot. Sisään virtaava hämärä valo valaisi välittäjän, joka oli seisaallaan, niin kuin me muutkin -- me olimme kaikki nousseet, kun pöytä alkoi kohota, -- ja tuijotti ilmaan sieluttomilla, pelkoa ilmaisevilla silmillä, huulet tiviisti yhteenpuristettuina.

Mr B. oli kalpea, katse harhaili hurjasti; koko hänen ruumiinsa vapisi. Hammasta purren hän heittäysi pöydän kimppuun. He painivat ja pöytä painui lopuksi maahan, mutta mr B. sanoi, että se tapahtui vasta sitten, kun hän oli lakannut ponnistelemasta. Vähän ajan perästä hän tahtoi uudestaan yrittää samaa, mutta mrs B. esteli.

-- Rakas Patterson, -- jatkoi emäntämme pyytäen ja pöytään päin kääntyen. -- Ettekö anna jonkun ystävistäni vastata minulle?

-- En, -- vastasi pöytä jyrkästi.

-- Ovatko ne täällä?

-- Eivät.

-- Mutta ne olivat hetki sitten. Ovatko ne menneet pois.

-- Ovat.

-- Nyt minä olen suuttunut, -- sanoi mrs B. -- Te olette ilkeä Patterson, kun käyttäydytte noin. Hyvästi, nyt en huoli teistä enää. Hyvästi, Patterson.

-- Katkastaan ketju, -- ehdotti mr B.

Me istuimme hetkisen käsi kädessä. Muutamia lauluja laulettiin ja pelitoosa sai helistää säveliään, mutta kun taas laskimme kätemme pöydälle oli renki heti kiusanamme. Taas kyseltiin, puhuttiin ystävällisesti ja moitittiin hellästi. Turhaan. Renki tahtoi vaan hyppiä ja keikkua. Me otimme monta kertaa kätemme pois, lauloimme ja istuimme pimeässä mutta apua ei lähtenyt. Patterson pujahti heti esiin, kun uudestaan alotimme ja mrs B. vakuutti huoaten, että renki kyllä aikoi jatkaa juoniansa kaiken iltaa. Me teimme huoneen vielä pimeämmäksi, ja mr B. kysyi tuon tuostakin tytöltä: -- etkö näe mitään? -- Mutta tyttö ei nähnyt mitään, vaikka isä mutisi, että hän kyllä näki, vaikka ei tahtonut sanoa sitä.

Puoliyö oli tulossa. Maanviljelijä sanoi huoaten, että hän oli hyvin pahoillaan, mutta että heidän täytyi jo lähteä.

-- Hyvästi, miss, -- sanoi hän hyvästijättäessään. -- Minua pahoittaa, ett'ette saanut nähdä mitään, mutta tappiokin on väliin voitoksi. Jos olisimme tahtoneet pettää teitä, olisimme kyllä voineet sen tehdä.

-- Kas tässä, -- sanoi mrs B. ystävällisesti tyttärelle -- ota pelitoosa mukaasi. Se on sinun.

Kuusisävelinen pelitoosa yhdeksänvuotiaalle tytölle. Tuon pienen ja kiusatun lapsen-irvikuvan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään ilon merkkiä, hän ei edes katsahtanut kalliiseen lahjaan. Hänen tuijottava katseensa tähyeli yhtämittaa akkunasta yön pimeään.

Mr Yrjö kertoi palattuaan asemalta, johon hän vei maanviljelijää tyttärineen, että tyttö matkalla oli ollut melkein kuoliaksi säikyttää hänet, yht'äkkiä sanoessaan: tuossa istuu joku meidän välillämme. -- Sitä hän sitten oli kertonut vähä väliä. -- -- --

Päivä paistoi heleästi toisena aamuna, kun ajoimme asemalle. Tien syrjällä rehotteli villejä kirsikkapuita mustine ryhmyisine runkoineen ja valkoisine tai vaaleanpunaisine kukkineen. Pellot ja niityt huokuivat kevätkosteutta; aurinko lämmitteli puiden ruskeita, puhkeavia lehtisilmikoita ja pensas-aidan vaaleanviheriätä verhoa. Tuntui kummalliselta, kun yön salaperäisten keskustelujen ja näkyjen jälkeen, pääsi tämän nuoren, raikkaan, elämän todellisuutta uhkuvan kevään helmaan.

Saattomiehemme oli omituinen kokoonpanoltaan: toinen puoli hänessä oli spiritismiä, toinen puoli maatilojen kauppaa. Edellisenä iltana oli spiritismillä ollut yksinvalta, tänään puhkesi jälkimäinen puoli ilmoille ja hänen sukkela kielensä arvosteli uskomattoman nopeasti jokaisen maatilan, jonka ohi ajoimme.

Yht'äkkiä hän keskeytti kaaren, jota piiska kädessä piirteli ilmassa, seutua minulle selvitellessään, ja sanoi puoliääneen: -- ei mutta, tuollahan kulkee miss G. Hänet teidän täytyy tavata. Hän on sielutieteellinen arvoitus.

Vielä hiljemmällä äänellä:

-- Hänen laitansa ei ole aivan oikein. Hän uskoo olevansa Kristuksen henkinen äiti, niinkuin neitsyt Maaria oli hänen ruumiillinen äitinsä. Katsokaa häntä, minkä ehditte, minä annan hevosen kulkea hitaammin... Hyvää huomenta miss G. Työhuoneeseen matkalla, vai kuinka?

Keski-ikäinen nainen, vakavan hienossa puvussa, vastasi nyökkäämällä. Niinkuin usealla vanhanpuoleisella naisella Ameriikassa, oli hänelläkin lumivalkea tukka; kasvot olivat säännölliset, kulmakarvojen muoto ilmaisi raskasmielisyyttä. Vaikka hän oli pitkä ja laiha olivat hänen liikkeensä miellyttävät ja käytöstavassa vallitsi levollisuus, selvyys ja varmuus. Hän oli heti taipuva kutsumaan meitä käymään hänen työhuoneessaan Philadelphiassa.

-- Täydellinen sielutieteellinen arvoitus -- lausui mr B. udelleen puoliääneen. -- Uskoo olevansa Kristuksen äiti. Hänellä on ollut hyvin kummallisia ilmestyksiä ja nyt hän sanoo olevansa Jumalan todistaja maan päällä.

Työhuone oli erään suuren kivitalon 4:ssä kerrassa. Akkunoiden edessä riippui paksut persialaiset verhot.

Miss G. työnsi yhdet verhot syrjään ja alkoi näytellä maalauksiaan. Ne olivat keskinkertaisia jäljennöksiä eurooppalaisten mestarien tauluista ja täyttivät huoneessa kaksi suurta seinää. Kolmaskin seinä oli täynnä tauluja, mutta niitä peitti suuret verhot, eikä "taiteilijalla" näkynyt olevan halua niitä näyttelemään. Hän puhui sujuvasti, seurakeskusteluun tottuneen tavalla kolmivuotisesta olostaan Euroopassa. Suurempaa tai vähempää syvämielisyyttä tai omituisuutta, kuin matkakertomuksissa yleensä, ei hänenkään matkahavainnoissaan huomannut. Haaveksijaa ei näkynyt missään, tosin hän toisinaan sanoi sanottavansa hiukan konemaisesti ja hajamielisesti, ikään kuin olisi puhe ja ajatus liikkuneet eri aloilla, mutta kiihkoa tai levottomuutta ei voinut havaita. Hän oli nähtävästi seuraelämään tottunut, maailmaa matkustanut hieno nainen, tyyni ja arvokas samalla.

Vähitellen alkoivat hänen katseensa yhtenään harhailla peräseinän verhoihin. Vähän vielä epäröittyään näytti hän tehneen varman päätöksen ja lupasi nyt näyttää meille omintakeisia maalauksiaan.

Samassa hän veti verhot syrjään. Noin 2 neliökyynärän suuruisella taululla näkyi tummalla pohjalla 10 ympyränmuotoista esinettä, joista muutamat olivat valkeita, muutamat veripunaisia, muutamissa oli molempia väriä. Miss G. alkoi selittää tauluansa, tyynesti ja soveliaasti niin kuin ennenkin.

-- Minä olen kauvan miettinyt synnin ja perkeleen valtaa ihmiseen. Vasta nyt on kysymys selvinnyt minulle. Näettekö tuota lumivalkeata palloa? Se on vastasyntyneen lapsen sielu. Perkeleessä ei ole mitään valtaa siihen, se on täydellisesti viaton. Katsokaa tätä toista palloa ja sen kapeata punaista juovaa. Se on muutaman vuoden vanha lapsi, johon perkele jo on tarttunut. Tämä, josta kolmas osa on punainen, on kääntymätön mutta luonnosta jalo sielu. Ymmärrättehän tarkotukseni? Punainen on synti, valkea on vanhurskaus. Katsokaa kuinka synti vähitellen hiipii sieluun! Enkös ole saanut sitä silminnähtäväksi! Ja tässä ovat vastakohdat korkeimmillaan: kas tätä punaista palloa ja sen tuskin huomattavaa valkeata reunaa. Se on synnin tahraama ja ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu sielu, jota Jumalan armon toivo ympäröi. Ja tässä on sen vastakohta, lumivalkea pallo: lunastettu sielu, uskon kautta puhtaaksi pesty synnistä. Kauvan aikaa minulta meni ennenkun sain tämän lunastusjärjestelmän havainnollisesti nähtäväksi. Ei minun tarvinne sanoakkaan, että sillä tulee olemaan valtaava vaikutus. Se on oleva tulikekäle jumaluusoppineille, mutta papit ovat jo vanhastaan vihamiehiäni, erittäin senjälkeen kun julkaisin viimeisen kirjoitukseni. Teidän täytyy lukea se. Minä sain sen aineen, niinkuin kaikki muutkin tällaiset tietoni ilmestyksessä.

Tämän hän lausui yhtä tyynellä äänellä kuin edellisetkin puheensa.

-- Onko teillä usein ilmestyksiä?

-- On kyllä, vaikka riippuu se ajastakin. Minä olen viime aikoina ollut sangen siunattu siinä suhteessa ja olen saanut olla sangen ahkera. Tässä esim. on hyvän ja pahan tiedon puu -- hän veti esille taulun, jossa näkyi kummallinen puu, jonkunlainen jalavan ja kastanjan välimuoto -- tässä on kukka ja tässä on hedelmä. Te näytätte hämmästyneeltä. Kenties luulitte tekin niinkuin minä, että hedelmä oli enemmän omenan näköinen; minäkin niin hämmästyin kun ilmestyksessä näin, että se oli persikan näköinen. Olen saanut tehdä parastani, sillä näyt tulevat uudestaan, kunnes olen ne maalannut. Rasittavin tauluni oli perkeleen kuva. Tässä se on.

Hän paljasti taulun, josta hirvittävät, tulipunaiset ihmiskasvot luonnollisen suurina irvistelivät. Kähärä tukka oli tulipunainen, ohauksissa törröttivät pienet punaiset sarvet, korvista, sieramista, leuvasta, kaulasta ja niskasta kasvoi pitkiä tulipunaisia käärmeitä, joitten päät inhottavasti olivat yhdennäköiset kuin perkeleen punaiset kasvot. Kaikkein kamalimmat olivat silmät. Ne olivat kierot, punaisen ruskeat, silmäterät suuret ja mustat, ja niistä loisti niin pirullinen häijyys, että ainoastaan hullun mielikuvitus oli ne voinut luoda.

Miss G. esitteli pahanhengen hämmäilemättä ja tuttavallisesti, niinkuin yleensä tunnettua henkilöä esitellään.

-- Niin, tällaiselta hän näyttää. Se on kummallista -- eikös ole? -- että hän voi hengittää käärmeiden päiden kautta? Minäkin sitä kummastelin, sillä en minä häntä ihan tällaiseksi luullut. Se oli vaikea aika, jolloin minä häntä maalasin; minusta tuntui kuin olisi Jumala minut hyljännyt ja jättänyt minut sielunvihollisen haltuun. Sen sijaan on minulla ollut muita suloisempiakin näkyjä. Omituista on minun tavallani elää täällä maan päällä Jumalan valittuna todistajana. Kenties on teille jo kerrottu, että minun nimeni on kirjoitettuna n.s. kuningattaren huoneessa, Keopsin pyramiidissa, siis olen minä se todistaja, josta profeetta Esaias puhuu. Jumala ilmotti sen minulle Joulukuun 15 p. vuonna 1872 ja on sen jälkeen monta kertaa ja monella tavalla todistanut sen todeksi. Hän on käskenyt minun ilmottamaan hänen varotuksensa ihmisille. Ihmiset ovat halveksineet niitä ja siten tehneet elämän minulle katkeruudeksi. Mutta minä en sure sitä enää. Väsyneenä minä vaan ihmettelen, että ihmissuku ennemmin valitsee kärsimyksensä, kuin vastaanottaa sen ilosanoman, jota minä sille tuon.

Yksitoikkoisella, puolisurullisella äänellä hän yhä jatkoi kertomusta tehtävästään maan päällä. Seitsemänätoista vuotena oli Jumala hänelle ilmottanut tahtonsa. Nöyränä ja ihmetellen oli hän vastaan ottanut tiedon, että oli Kristuksen henkinen äiti, yhden arvoinen ja ikuinen kuin Pyhä Henki, joka hänen oli siittänyt. Ihmiset sanoivat sitä hulluudeksi, mutta Jumalan viisaus on lihalliselle mielelle hulluus. Vaikka hän oli ylennetty kaikkia muita, Neitsyt Maariaakin ylemmäksi, niin ei hän ollut ylpeä, sillä olihan hän aivan ilman omaa ansiotansa ylennetty Jumalassa.

-- Mutta ymmärrättehän, -- jatkoi hän vakavasti hymyillen, -- että korkea arvoni vaatii minulta monta uhria. Minun täytyy melkein kokonaan pysyä erilläni ihmisten seurasta. Ylpeydestä minä en sitä tee, vaan kunnioituksesta siihen Herraan, jonka lähettiläs minä olen. Ymmärrättehän minua?

Erottaessa antoi miss G. meille kirjoituksensa: "Varotus papistolle", ja erään toisen kirjasen, jolle hän oli pannut nimeksi "Jumalan salaisuus ilmotettuna, varotus maailmalle; kirjoittanut Elisabeth Margaret G., Jumalan, Isän kaikkivaltiaan todistaja."

Koko ajan hän käyttäysi yhtä ystävällisesti, yhtä tasaisesti, kiitti kohteliaasti käynnistä ja pyysi tulemaan toistekkin. Hänen siellä työhuoneensa ovella seisoessaan tyynen ja hienon näköisenä, ei olisi tullut uskonkiihkoilijaa ajatelleeksikaan, jos ei hänen kamala taulunsa perkeleenpäineen olisi ilkkunut huoneen perältä.

Kummallista kyllä, spiritistit sanoivat häntä heikkomieliseksi, mutta kunnioittivat suuresti erästä naista, joka uskoi sielujenvaelluksen ja piti itseään Aspasiana. Saman naisen mies uskoi olevansa Caton uusi olemismuoto. Mitä törkeimpien petosten paljastukset eivät järkyttäneet spiritistien uskoa. Philadelphiassa istui korkeavirkainen mies vankina siitä syystä, että oli erään välittäjän, jo mainitun mrs K:n käskystä kuluttanut valtion varoja. New-Yorkissa kesti parast'aikaa oikeudenkäyntiä, jonka päähenkilöinä olivat eräs miljoonamies ja muuan välittäjä. Nämä väittivät olevansa avioliitossa, vaikka kummallakin oli elossa laillinen aviopuoliso. Monessa kaupungissa oli spiritistilääkäreitä ja niillä oli tulvimalla sairaita; parantaminen tapahtui kätten päällepanemisella ja henkien apuun vetoamalla. Bostonissa ja Chicagossa oli monta spiritistiseurakuntaa, joilla oli omat komeat kirkot, saarnaajat ja koulut. Niissä tiesi varmaan tapaavansa todellista lähimmäisenrakkautta, köyhien ja kärsivien auttajia. Spiritistit seuraavat tavallisesti innolla ajan kysymysten kehittymistä. Ja vaikka heidän salaperäiset menonsa syrjäisestä tuntuvat vastenmielisiltä, voittavat he luonteittensa ja elämänsä nuhteettomuudella tavallisesti lämmintä myötätuntoisuutta.

Niagara.

Jos lähdet New-Yorkista sitä rautatietä myöten, joka Hudsonjokea seuraten vie länteenpäin, näet ensin ympärilläsi iloisia, hedelmällisiä seutuja. Rata kulkee ihan joen äyrästä pitkin. Jyrkkien rantojensa välissä vyöryttelee leveä virta vesiään, vuoron päivänpaisteessa hupaisesti polvitellen, vuoron taas suorana teräsharmaana viivana venytellen viljavien ketojen poikki. Pieniä, somia joki-näköaloja, jotka ovat aivan kuin pienennyskuvat naisten viuhkoissa, vilahtelee toisen vuoron ohi, ja toisen vuoron taas katselemme kauniita, vakavia vuorimaisemia.

Syys-aikaan vallitsee metsissä hurmaava väriloisto. Ameriikan syksyt ovat siitä kuulut, erittäinkin Hudsonjoen tienoilla ja Uudessa Englannissa. Välkkyvän mustan vedenpinnan yli riippuvat haavan loistavankeltaiset ja villin kirsikkapuun tummanpunaiset lehvät, niiden lomista pilkkivät kiemurtelevan viiniköynnöksen ruskeankirjavat lehdet sekä rhododendronpensasten tulipunaiset ja vaaleat värit. Noiden hehkuvien värien takana seisovat harmaat vuoret ja havumetsät. Syys ei näytä valtansa aikana muuta tekevänkään kuin maalailevan päivät pääksytysten. Joka eri väri luontoa kaunistaa hänen isännöidessään. Hän vihaa talven yksitoikkoista pukua ja kiiruhtaa voimakkailla siveltimenvedoilla armastansa kirjailemaan, vaikka hän toisinaan ei ehdi muuta kuin ohimennen ripsutella punaista ja keltaista puille ja pensaille.

Alkukeväästäkin nämä seudut ovat kauniita. Joki on silloin uhkuvan rikas vesivaroista, joita sulava lumi ja lukemattomat vuoripurot sille lähettävät. Voimakkaasti kehittävässä kevät-ilmassa seisovat kevätsateen äsken huuhtomat puut vaalean viheriään sumuun kiedottuina; maissi nostaa korviaan mullasta; joka paikka vihertää; asemilla vilisee väkeä, eloa ja liikettä on kaikkialla.

Niin tullaan länteenpäin.

Vaikka asemien nimet Ithaka, Rooma, Syrakuusa ja Utika panevat etelämaiden ihanuutta odottamaan, muuttuu seutu yhä yksitoikkoisemmaksi. Metsät, joet ja järvet katoavat ja silmä näkee vaan aroa. Laajaa aroa, joka tähän vuoden-aikaan on musta tai harmaanruskea, siellä täällä vaan huomaat kevättä ennustavan viheriän heijastuksen. Pimeänä, viileätuulisena toukokuun yönä rientää juna arojen halki. Seutu muuttuu yhä autiommaksi ja yksinäisemmäksi. Buffalon kaupungin luona temmataan vaunun-ovi auki ja kumiseva ääni huutaa jyräyttää: -- Niagaran matkustajat muuttavat junaa! -- ja unisina, pitkästä yömatkasta rähjääntyneinä seuraavat matkustajat konduktööriä, jonka lyhty heitä johtaa asemasillalla vallitsevan vilinän läpi. Yhä aukeampia aroja. Aamua ennustavassa hämärässä seutu näyttää ohi vilahdellessaan ruskealta, aallottomalta mereltä. Aurinko nousee. Pitkinä valojuovina virtailee aamuruskon hehku arolle. Ihana, uhkuva loisto kultaa ja punaa autioita kenttiä, kevyt ruusuinen auer niitä kiertelee. Mutta päivän päästyä taivaan kannelle sammuu hehku ja aro uinuu yhtä autiona ja alastomana kuin ennenkin.

Luonto ei yritä mitään, se unohtaa joet, puut, vihannuuden. Sillä ei ole voimaa, ei väriä, ei vaihdosta tuhlattavana. Huolettomalla kädellä se kyhää satoja penikulmia aroa, saadakseen sitten olla rauhassa. Se odottaa, lepää, kokoo voimia, vetää henkeään...

Juna seisahtuu pienen kyläpahan luona. Huomaat muutamia taloja, hiekkaisia katuja, huutavia ajureja -- -- -- missä on putous? Kohinaa ei kuulu. Mutta kaupungin alapuolella näkyy valkeata usvaa -- -- --

Mahtava, hurja, valtava Niagara -- -- -- -- -- --

Maailman vedet ovat kokoontuneet kuningatartaan palvelemaan. Täällä on kokonainen maailman-osa virtoja, koskia, putouksia, veden uurtamia saaria, särkkiä ja ruhjotulta paasia.

Tummien, tuulen reuhtomien kuusten välistä näkyy suoraan alaspäin syöksyvä kupera, vihertävä veden pinta, kolmeneljännestä englannin penikulmaa pitkä ja 175 jalkaa korkea. Siellä syöksyy minuutissa 1,500,000,000 kuutiojalkaa vettä alas 20-27 englannin penikulman vauhdilla tunnissa. Kirkkaan viheriätä vettä, jota alhaalla ympäröi korkealle karkaava vaahtoava, kiehuva, kihisevä hyrskypenger. Aurinko paistaa valkealle ja viheriälle. Siellä kimaltelee ja säteilee kuin näkisi jalokiviä kristallilla. Toisinaan verhoo kimellystä satumainen utuvaippa; toisinaan vilahtelee vesiseinällä leveitä tummansinisiä sivellyksiä; toisinaan on koko putous vaalean sinivihreä kuin kaurapelto; toisinaan tumman synkkä kuin myrskyävä meri; toisinaan sitä peittää paksu valkea sumu ja ukkosentapainen pauhu silloin kuuluu.

Keskellä seisoo Vuohisaari, harmaantuneine hurjasti yhteen sullottuine honkineen ja ilmoille revittyine puunjuurineen, väristen vedenkuningattaren raivotessa. Niagara ei anna anteeksi Vuohisaarelle sitä, että se on asettunut hänen tielleen, siksi hän päästää kaikki petonsa jyrsimään sen juuria. Vuosi vuodelta vähenee kerran korkea, metsäinen kalliosaari, joka saa kalliisti maksaa kuulun asemansa -- elämällään, sillä sen vaativat vedenhenget. Saaren toisella puolen on Ameriikan puoleinen, toisella Kanaadan puoleinen eli Hevosenkenkäputous ja molempien vesisuihkut yhtyvät saaren alapuolella.

Vuohisaaren yläpuolella koski säälimättä uurtelee maata etenemisraivossaan. "Kolmen sisarussaaren" korkeiden kuusien välissä syöksyy valkeavaahtoinen vesiputous kallioita alas. Se on yhtä suuri kuin Ämmänkoski Suomessa, mutta sitä tuskin huomataan täällä. Se kiehuu, kuohuu, pyörtelee joka askelellaan. Vettä vaan näkee, niin pitkältä kuin silmä kantaa. Täällä se syöksee eteenpäin tyynenä, kiiltävänä, äänettömänä aivan kuin mustat, litteät käärmeet. Tuolla se kuohuu lumivalkeana, utupilveksi hajoten. Tuolla notkuu syviä aaltoja, jotka seuraavana hetkenä kieppuvat ylös ja ympäri, yhä ympäri hurjina, nopeina pyörteinä pieni reikä keskellä, rynnätäkseen lopuksi raivolla mustankiiltäviä paasia vastaan.

Ympärillä on luonto surullisen ihanaa, karua ja vakavan kaunista. Havupuita, tummaa vihannuutta, jyrkkiä, vaaleanruskeita kallioäyräitä. Vesi täällä hallitsee. Ilma tuoksuu vedeltä, vettä vaan kuulee, vettä näkee. Ei mitään muuta kuin vettä.

Itse tuo jättiläismäinen vesipatsaskin syöksyy syvyyteen valtavan tyynenä, ilman oikkuja ja pyörteitä. Niagara ei huoli ulvomalla ilmottaa etäisille seuduille olinpaikkaansa, mutta jos häntä sadan askeleen päähän lähestyt, kuulet hänen raskaan voihkauksensa, Se kumajaa kuin mahtavat kanonanlaukaukset. Tai niinkuin raskaita paasia vyöryisi vedessä ja rysähtäisi jyminällä yhteen; tai niinkuin salama iskisi alas räiskyvällä pauhulla, tai niinkuin metsän ja arojen tuhannet pedot olisivat nääntymäisillään ja ulvoisivat kuolontuskassa jalopeuran ärjynnällä, jättikäärmeen kähinällä, puhvelihärjän mylvähdyksillä, suden ulvonnalla...

Hienoa sadetta alkoi vihmoa. Putouksen yli kohosi keveitä harmaita usvia, jotka leijailivat veden kalvossa kiertyen lukemattomiin satumaisiin muotoihin. Välin ne jättiläissuurina keijukaisina ojentelivat käsiään, välin ne peikkoina uhkailivat, välin velloivat velhoina suuret muodottomat päät hartioilla. Kanuunanjyrinä tuntui kumajavan kahta mahtavammin. Yhtä hurjasti jatkoivat näkymättömät henget ärjyntäänsä. -- --

Mahtava Niagara, vetten ruhtinatar, miltä sinusta tuntuu, kun talvi sinut kovalla kouralla punoo siteisiin ja telkee aaltosi jääholviin? Tai silloin kun kuunsäteet äänetönnä kesäyönä usvakoristeellasi tanssivat? Tai kun ilta-aurinko vienosti suutelee valkeata jalkaasi -- tai aamurusko sinut sulkee ruusuiseen helmaansa? -- -- --

Kahlehdittu ruhtinatar, mitkä ovat hurjan sävelesi sanat? Mitä merkitsee synkkä tuskasi -- juhlallinen surusi? Suretko sitä, ettet siteittä saa levittää valtaasi aution maan yli? Etkö ylpeile vallastasi? Eikö maailman ihailu sinua tyydytä? -- --

Tai oletko vaan kahlehditun maan tuskanvoihkaus? Luonnon hurja, kumiseva, sanaton valitus? -- -- --

Ole Bullin ja Longfellowin kodit.

On ihana kevätpäivä. Surinaa ja liverrystä kaikuu joka oksalta. Mrs Ole Bullin varjokkaassa puutarhassa porisi iloinen seura; Cambridgen[21] raittius-yhdistys oli sinne kokoontunut kevätjuhlaa viettämään.

Kun me astuimme puutarhanportista sisään, oli teenjuonti ja pakiseminen hetkeksi herennyt. Vanha arvoisa Frederick Douglas seisoi kummulla pähkinäpuun alla puhetta pitämässä. Hän on hyvin suosittu ja nyt, niinkuin muulloinkin, kuunneltiin häntä tarkasti. Hänen jälkeensä puhui muuan nuori mulattijuristi, kaunis, vilkassilmäinen mies, jonka ääni oli erittäin pehmeä ja sointuva. Sitten kehotettiin "sydänyön-auringon maasta" tulleita vieraita lausumaan muutamia sanoja, jonka jälkeen juhlan virallinen puoli oli päättynyt ja teevesi leivoksineen ja pakinoineen pääsi taas valtaan.

Nuoria tyttöjä tepsutteli toimivina edestakaisin, tarjoten ruohokentällä ja sireenien alla virvoituksia. Apuna heillä oli muutamia nuoria herroja, jotka pitelivät teekuppeja ja leivoslautasia reippaasti ja käytännöllisesti, niinkuin ainakin nuoret ameriikkalaiset naisten toimi-alalla liikkuessaan. Siinä suhteessa he jyrkästi eroovat Skandinaavian ja Suomen nuorista herroista, joilla tavallisesti on häpeänsekainen kauhu moisiin asioihin.

Olimme saaneet hyvät paikat, virvoituksia tarpeeksemme ja yleisöä ympärillemme. Ulkomailla on suomalainen yhtä ihmeellinen otus kuin tanssiva karhu, erittäin jos seura, johon joutuu, on, niinkuin täällä oli, enimmäkseen n.s. alhaisempien yhteiskunnan-luokkien jäseniä. Itse olimme enin uteliaat näkemään kuuluisaa emäntäämme ja tähystelimme innokkaasti häntä etsien ympärillemme.