Part 17

Koko tie tästä Colorado Springsiin asti on yhtämittaista ihmekulkua. Matkustaja melkein säikähtää Manitouhun tullessaan, sillä siellä hänen taas tarvitsee koota kaikki ihailemisvoimansa. Manitou, jota sanotaan Lännen Saratogaksi, on terveysveden juontipaikka Pikes Peakin alapuolella Kalliovuorilla. Viheriät, pilviä tavottelevat, lumihuippuiset kukkulat katselevat hymyillen majataloja, joita vuosien vieriessä on ilmestynyt yhä korkeammalle niiden rinteille. Rikki- ja rautalähteitä, pieniä ojanteita ja vuoripuroja kimaltelee joka paikassa. Ilma on sinervä, riemuisan kevyt ja kirkas, luonto hymyilee mahtavan onnellista hymyä. Eräällä rinteellä lepää Helen Hunt, "Ramonan" lämminsydäminen ja omituisen luontoinen kirjoittaja.

Lähellä Manitouta on "the Garden of the Gods" (Jumalien puutarha), joka hyvinkin voitaisiin lukea maailman ihmeiden joukkoon. Mehevästä, vaaleanviheriästä ruohokentästä kohoo mitä satumaisimpia, kaiken värisiä kallioita, toiset ovat lumivalkeita tai ruusunpunervia, toiset hiekan värisiä, tummanruskeita, oranssin tai harmaan vivahtavia j.n.e. Muutamat ovat pyramiidien näköisiä, muutamat taas erilaisten pilarien, kellotapulien, linnoitusten muotoisia. Major Domo on puoli kalteva, useita satoja jalkoja korkea, kapea kallio, joka näyttää pitävän painolakia pilkkanaan. Monen tällaisen kiviryhmän pinnassa näkyy erivärisiä, ikään kuin jättiläiskäden piirtämiä kuvioita. Peuran-, lehmän- ja ihmisenpäitä, lastenkäsiä, hevosenjalkoja ja kameeleja erottaa etäämpää hämmästyttävän selvästi. Keskellä laaksoa seisoo vaalea, siromuotoinen, yksinäinen kallio, joka kuutamossa näyttää hunnutetulta naiselta ja jota sanotaan "puutarhan jumalattareksi."

Kansalaisemme Ashtabulassa.

Ashtabula on pieni, uninen, hiekkainen kaupunki Ohiossa, lähellä Erie-järveä.

Ainakin teki se meihin sen vaikutuksen, kun eräänä kuumana Syyskuun päivänä saavuimme sinne Chicagosta. Me suuntasimme heti perille päästyämme tiemme pieneen ravintolaan lähellä asemahuonetta ja pyysimme osotekalenteria, päästäksemme sen avulla mr Edwardsin, "Yhdysvaltain Sanomain" toimittajan jäljille. Osoteluettelo oli vanha ja meidät neuvottiin toiseen ravintolaan, jossa kuului olevan uusin sellainen. Siinä ilmotettiin, että suomalainen kirjapaino oli "the Harborissa", Erie-järven rannalla olevassa satamassa.

Odottaissamme raitiovaunuja, joissa piti pääsemämme sinne, kokoontui ravintolan palvelusväestö uteliaana ympärillemme. He pudistivat epäillen päätänsä, kun sanoimme olevamme suomalaisia ja tahtovamme tavata kansalaisiamme. Se silmäys, joka seurasi kummastunutta kysymystä: "oletteko _te_ Suomesta?" -- ei juuri puhunut Ashtabulan suomalaisten eduksi. Muuan astianpesijä, jonka kehuttiin olevan suomalaisen, haettiin kyökistä, mutta hän havaittiinkin ruotsalaiseksi ja selitti harvinaisella innolla, ettei hänellä ole mitään tekemistä tytärmaan Suomen kanssa.

Maalaismaista raitiotietä pitkin vyöryimme "the Harboriin". Se oli nokinen, meluisa lastauspaikka, jonka yläpuolella oli pieni kylä eli Ashtabulan esikaupunki. Osote oli väärä ja kirjapaino oli muutettu kaupunkiin. Meille sanottiin kuitenkin, että täällä asui paljo suomalaisia ja käskettiin kulkemaan edemmäksi katua pitkin, sieltä saisimme sitte tarkempia tietoja.

Me kuljimme neuvottuun suuntaan ja astuimme vihdoin sisään erääseen taloon tiedustelemaan. Heti kynnyksen yli päästyämme näimme olevamme kansalaistemme luona. Ei millään muulla kansalla maailmassa mahda olla samaa kykyä sulloa mitä erillaisempia tavaroita paikkoihin, joissa niiden _ei_ pitäisi olla. Sängyssä munavati, kaksi kukkaruukkua, muutamia sukkaparia ja kissa; joka tuolilla tyynyjä, hameita, lautasia, vastaleivottua leipää; pöytä täynnä pesemättömiä astioita, ja yhdessä seurassa niiden kanssa virsikirjoja ja kahvimylly. Vaikka ikkunat olivat isot ja avattavat ja vaikka ulkona oli mitä ihanin kesäpäivä, oli sisällä tukahduttavan huono ilma. Lattia ja raput olivat likaiset, piisin luona oli tunkioläjä, akkunat ja seinät olivat tomusta harmaat. Siivottoman pöydän ääressä istui suurehko poika ja keski-ikäinen mies syömässä. Siinä oli perunoita, kahvia ja leipää; pannu noessa, ruoka sikin sokin ladottuna pöydälle. Kampaamaton, paljasjalkainen nainen pahannäköinen villa-alushame ja likainen karttuuniröijy päällään juoksi edestakaisin, kädet täynnä vatia ja lautasia, läimäytti jalallaan oven lukkoon ja tiuski vaikenemaan lasta, joka maarusi ruokaa.

Me mainitsimme nimemme ja sanoimme terveisiä Suomesta. Meidät otettiin välinpitämättömästi vastaan ja pyydettiin tuskin istumaan, sillä täällä, missä siirtolaisia tulee ja menee, eivät oman maan ihmiset ole mitään harvinaisia vieraita. Emme kuitenkaan luule tuon välinpitämättömyyden lähteneen mistään tylyydestä tai epävieraanvaraisuudesta, vaan tavallisesta kansallisesta hitaudesta.

Vihdoin pyysi mies meitä istumaan kamariin, jossa myöskin vallitsi ihmeteltävä epäjärjestys. Emme olisi tullut sitä muuten niin huomanneeksikaan, ellei tässä kodissa olisi vallinnut nähtävä varallisuus. Siellä oli useita sänkyjä, jotka olisi voinut täyttää hyvillä ja uusilla sänkyvaatteilla, jos ne olisi koottu monista eri kiiriimäpaikoistaan; piironki peilineen, nojatuoli ja kiikkutuoli, virkattuja pöytäliinoja, väripainokuvia, albumi. Heillä oli ainoastaan kolme lasta. Vanhin oli jo puotipalveluksessa ja ansaitsi täten osan elatuksestaan. Vanhemmat olivat molemmat parhaassa iässään. Mies, kotoisin Vaasan läänistä, työskenteli lastauspaikalla. Vaikka hänen vaatteensa olivat tiilikivijauhon ja noen ryvettämät, näki heti, että hän ainoastaan nyt oli likainen, niin kauvan kuin oli työnsä toimissa. Vaimo, lapset ja itse koti sitävastoin olivat ihan kuin liassa liotetut. Vaimo jatkoi yhä hutiloimistaan sisältä ulos ja ulkoa sisälle samalla päättömällä kiireellä, jota Suomessa saa kylläkseen katsella monessa kodissa maaseudulla.

Luonnollisesti puhuimme Suomesta ja siirtolaisista. Mies oli ymmärtäväisen ja miellyttävän näköinen ja hänen muistutuksensa olivat tervejärkisiä. Hän oli muuttanut tänne jo monta vuotta takaperin, mutta perhe oli asustanut täällä ainoastaan kuusi vuotta. Hän tuumaili työmiehen ehdottomasti helpommalla ansaitsevan täällä leipänsä kuin kotimaassa, sillä palkat ovat täällä niin isot. Tässä huomautti vaimo: -- niin, mutta dollari Ameriikassa ei piisaa yhtään pitemmälle kuin markka Suomessa, vaikka siinä on viisi kertaa enemmän rahaa. -- Mies myönsi sen, mutta lisäsi, että työmies sittenkin pääsee täällä helpommin varoihin, kun hän vaan osaa tehdä työtä. Kehnon on sitävastoin parempi pysyä kotona, sillä täällä täytyy miehen osata käydä kaksin käsin työhön, jos ansaita tahtoo.

Kun erkanimme, kiertyi kyyneleet vaimon silmiin ja hän sanoi haluavansa takaisin Suomeen. Miestä ei näyttänyt puhe miellyttävän. Hän katseli alaspäin, kaiveli korollaan lattiata ja arveli, että kyllähän sitä vielä tulevaisuudessakin joudutaan ajattelemaan kotimatkaa. Vielä oli kaksi lapsista pieniä, eivätkä he olleet vielä paljoa koonneet.

Ashtabulassa tapasimme herra Edwardsin. Hän oli kotoisin Haminasta ja monta vuotta takaperin asettunut Yhdysvaltoihin. Hänen painossaan työskenteli muutamia siistinnäköisiä suomalaisia latojia ja meille annettiin vasta painettu, kostea lehti "Yhdysvaltain Sanomia", joka on noin "Folkvännen'in" suuruinen.

Herra Edwardsin kanssa palasimme "the Harboriin" ja ajelimme siellä ympäri, käyden useita suomalaisia perheitä tervehtimässä. Köyhemmät asuivat hyyryhuoneissa huonommin rakettujen katujen varsilla, kaupungin alaosassa. Varakkaammilla oli omat talonsa siinä osassa kaupunkia, joka sijaitsee kukkuloilla sataman yläpuolella. Miehet olivat melkein jokainen työssä lastauspaikalla. Ashtabulan kautta kulkee joka vuosi tuhansittain siirtolaisia, enimmäkseen irtonaisia nuoria miehiä, jotka työskentelevät tänään siellä, huomenna täällä, siksi kun kyllästyvät, tai heidät erotetaan, tai he tahtovat koettaa onneaan toisella taholla. Enemmän paikallaan pysyvien lukumäärä nousnee noin 500. Mitään pappia tai omaa kirkkoa ei heillä ole, mutta herra E:n oli tapana aina jonkun miehen avulla pitää jumalanpalveluksia ja raittiuskokouksia ruotsalaisessa kirkossa. On kyllä koetettu hankkia omaa pappia, mutta ne kokeet eivät ole onnistuneet.

Yleensä ovat tänne päin tulvivat siirtolaiset hyvin turmeltunutta joukkoa, ja juoppous, tappelukset ja laiskuus heidän pääpaheitansa. Niinkuin kaikkialla muuallakin Ameriikassa, elävät Ashtabulankin suomalaiset ihan omaa elämäänsä. Miehet osaavat vähä huonoa englanninkieltä, mutta naiset eivät tavallisesti sanaakaan, eivätkä lapsetkaan ennen kouluun tuloansa. Tämä maan kielen osaamattomuus on yleinen suomalaisissa. Me satuimme muutamassa Chicagon kuumesairaalassa tapaamaan erään Kalajoenmiehen, joka oli lähes vuoden oleskellut Ameriikassa eikä puhunut vielä sanaakaan englannin kieltä. Luonnollisesti työlästytti se hänen hoitoansa, ja sen hän itsekkin tunnusti. Washingtonissa saimme tietää, että Missourin valtiossa oli jonkin kreivikunnan hulluinhuoneeseen suljettu muuan suomalainen, mutta että oli alettu epäillä häntä viisaaksi ja että hänet erehdyksestä oli tuotu sinne. Mutta kukaan ei osannut puhua hänen kanssansa ja kertoja kehotti innokkaasti meitä rupeamaan kirjevaihtoon hullujenhuoneen lääkärin kanssa; Ikävä kyllä, tulimme ihan odottamatta erotetuiksi tiedonantajastamme, joka ei ollut antanut meille laitoksen osotetta ja me emme siis voineet saada selkoa asiasta.

Suomalaiset pitävät ylipäänsä kiinni kotimaansa tavoista. Oleskellessamme Ashtabulassa tuntui meistä, että heihin ei tartu juuri mikään muu kuin joutava loisteliaisuus, jota he sitte hyvin sopimattomasti sovittelevat oman epäjärjestyksensä keskelle. Tosin kävimme kodeissa, jotka vähän erosivat muista ja joissa puhtaus oli välttävä. Mutta missään ei sittenkään huomannut jälkeäkään siitä järjestystä rakastavasta, soristavasta kädestä, joka näyttää hallitsevan ameriikkalaisissa kodeissa, köyhemmissäkin. Vaikka perheet asuivat omissa taloissaan suurine eteisineen ja monine huoneineen sekä saivat hyvän hyyryn ylikerrastaan, saimme kuitenkin aina katsella samanlaisia kotioloja kuin köyhimmän loisen tuvassa Suomessa. Lapset repaleissa, puolialastomia; vaimo pesemätön, veltto, kädet ristissä tai kantaen suurta lasta, joka jo osasi kävellä; ummehtunut, tuikea ja tukahduttava ilma, samoista aineksista yhdistetty kuin kotimaassakin: tupakista tomusta ja liasta. Ainoastaan yhdessä kodissa näimme vaimon tekevän käsityötä. Kaikkialla vallitsi sama tahdoton velttous, jota voi puolustaa Suomessa, jossa kylmä, hätä ja työnpuute hervastuttavat toimintakyvyn, mutta täällä, varakkuuden talossa vallitessa, näyttää se kerrassaan rangaistavalta. Miehet, joiden on pidettävä huoli perheestä, olivat työstä ja yhteydestään monenlaisten ihmisten kanssa, käyneet virkeämmiksi. Naiset näyttivät vajonneen välinpitämättömään uneliaisuuteen. Useimmat olivat lihavia, kalpeita, pöhökasvoisia. Täälläkin tuntui vallitsevan sama välinpitämättömyys Suomea kohtaan kuin San Fransiskossa; ei edes kysytty kotimaan kuulumisia. Ainoa asia, josta he mielellään tahtoivat saada selvän, oli, olimmeko siirtolaisia ja aijoimmeko jäädä Ashtabulaan. Yhdessä ainoassa kodissa sanoi vaimo, nähtävästi enemmän kohteliaisuudesta kuin todella sitä tarkottaen, että he kyllä aikoivat vielä kerran käydä Suomessa.

Luultavaa on, että nämä siirtolaiset, hädän pakottamina täällä kotona ja helpommin hankitun leivän vietteleminä Ameriikassa, kotimaastaan erotessaan kerrallaan katkaisevat kaikki siteet, jotka ovat heitä siihen kiinnittäneet. Heidän tahdottoman hitautensa pohjana on tuo kansallinen "se oli sallittu"-oppi ja he jatkavat elämäänsä Uudessa Maailmassa, uusissa oloissa, samalla synkkämielisellä tyytymyksellä kuin kotimaassakin. Maailma on ja pysyy maailmana, onhan tämä elämä vaan maallista elämää, olimmepa missä hyvänsä ja vasta tämän jälestä alkaa meidän oikea olemisemme. Mitä sitte kannattaa puuhata ja vaivata itseään kootakseen tavaroita, joita koi ja ruoste raiskaavat.

Ainoa ilahuttava muisto, jonka saimme Ashtabulan suomalaisilta, oli se, etteivät he osottaneet minkäänlaista alammaista nöyryyttä "herrasväelle". Heissä ei ollut jälkeäkään siitä. Tosin olisi tuntunut hauskemmalta tulla hiukan _ystävällisemmin_ vastaanotetuksi, mutta toiselta puolen oli parempi kohdata välinpitämättömyyttä kuin teeskenneltyä matelevaisuutta. He eivät ole kypsyneet siihen vapauteen, joka on kasvattanut ameriikkalaiset vissiin "noblesse oblige"-kohteliaisuuteen jokaista ihmistä kohtaan. Mutta tämä välinpitämättömyys oli sentään itsetunnon itu.

Arvaamattomat seikat estivät meitä käymästä Michiganin ja Minnesotan suomalaisia siirtokuntia tervehtimässä. Ne ovat Suomen siirtolaisuuden pesäpaikat ja niihin kerääntynee paras osa Ameriikkaan tulvivista kansalaisistamme. Ameriikkalaiset arvostelevat ystävällisesti maataviljeleviä suomalaisia, mutta luulevat usein skandinaavilaisia suomalaisiksi. Me seurustelimme usein muutamien Minnesotalaisten kanssa, jotka ihan itsestään johtivat puheen näihin suomalaisiin uutisviljelijöihin, kiittivät heidän ahkeruuttaan, heidän rakkauttaan kotimaahan ja heidän tietojaan siitä. Mainitut ameriikkalaiset kerskuivat mielellään Runebergin, Topeliuksen "Välskärin kertomuksien" ja "Vänrikki Stoolin tarinain" tuntemisellaan; niistä he, näet, kuulivat suomalaisten naapuriensa niin paljo puhuvan.

Pohjoisemmaksi asettuneista siirtolaisista on moni varakas. Niinkuin ruotsalaiset, kuuluvat suomalaisetkin tavallisesti tasavaltaisten puolueeseen, jos heillä jonkinlaisia valtiollisia mielipiteitä on. Enimmäkseen ovat he kuitenkin tietämättömyytensä ja köyhyytensä tähden suljetut pois vaalitaisteluista tai ovat he eri puolueiden asiamiesten käsissä, jotka houkuttelevat heidät äänestämään milloin mitäkin ehdokastansa. Yleensä vallinnee suomalaisten kesken hyvin paljon erimielisyyttä, lahko-suvaitsemattomuutta ja hajaannusta; onpa vielä ivakuva kotimaan kielitaistelustakin ehtinyt tänne asti. Sitä emme kuitenkaan sano omasta kokemuksestamme, vaan olemme sen puhetietä kuulleet, pääasiallisesti niissä valtioissa asuvilta ameriikkalaisilta, joissa suomalaisia siirtolaisia on viljemmältä.

Kodit ja tavat Uudessa maailmassa.[46]

Ulkonainen järjestys on jotenkin samanlainen melkein joka kodissa, vaikka varallisuussuhteet tietysti ovat hyvin erilaiset. Aamiainen syödään varhain. Ameriikkalaiset ovat hermostunutta, puuhaavaa kansaa. He panevat myöhään maata ja nousevat varhain ylös. Hienoimmissa ravintoloissa aletaan aamiainen kl. 6. Kahdeksan on jo myöhäinen aika. Useimmat syövät puoli 7 ja puoli 8 välillä. Hienon maailman naiset nukkuvat myöhään aamupäivällä, mutta ainoastaan pohjoisimmissa kaupungeissa. Etelämpänä ovat hekin jo varhain ylhäällä kuumuuden takia.

Aamiainen ei ole leikin-asia. Huonoimmissakin hyyrypaikoissa tuodaan pöytään ohra- tai kaurajauhopuuroa, kahvia tai teetä, lämmin, lihasta, tai silavasta laitettu ruokalaji perunoineen ja tavallisesti myöskin lämmintä vastaleivottua leipää. Useimmissa keskisäädyn kodeissa tarjotaan sen lisäksi tattari-, maissi- tai riisijauho-kakkuja, joita syödään voin tai sokurivaahterasta valmistetun siirapin kanssa, sekä munia, hedelmiä ja marjoja. Kuumana vuoden-aikana alkavat varakkaammat aamiaisensa oransseilla tai persikoilla; vähempivaraiset tyytyvät mansikoihin, mustikoihin ja muihin marjoihin; muutamin paikoin syödään, tuoreiden hedelmien sijasta keitetyitä rusinoita, omenia tai luumuja. Ameriikkalainen arvelee, että tämä tapa varjelee hänet monesta vatsataudista, -- ja hänen mielipiteenänsä sen tässä mainitsemme. Etelävaltioissa näimme hienojen naisten syövän kaksi tai kolme suurta oranssia ja muita hedelmiä kl. 7 aamulla. -- Uudessa Englannissa syödään vanhan tavan mukaan joka sunnuntai-aamu erilaisista jauhoista tehtyä, runsaasti ruskealla siirapilla maustettua leipää, ja ruskeita papuja. Tämän ruokalajin (Boston brown bread and beans) täytyy olla syötäessä tulikuumaa ja samana aamuna valmistettua, oli aamiainen sitte miten varhainen tahansa. Leikkiä laskien sanovat ameriikkalaiset, että uus-englantilainen ei osaisi viettää sabbattiansa jos ei saisi alkaa sitä lämpöisellä leivällä ja ruskeilla pavuilla.

Tietysti täytyy joko emännän tai palvelijan olla varhain liikkeellä saadakseen aamiaisen ajoissa valmiiksi. Muutamat tekevät taikinan jo edellisenä iltana ja leipovat leivät aamulla. Useammat halveksivat kuitenkin tätä tapaa, sillä leipä pääsee helposti happanemaan. He tekevät taikinansa heti noustuaan; suuta ja hiivapulveri, joita joka paikassa käytetään, jouduttavat nousemista. Taikina vanutetaan pieniksi kakkusiksi, jotka kypsennetään pienessä hiili- tai kaasu-uunissa; sellaiset kuumenevat hyvin äkkiä. (Ameriikassa annetaan taikinan ennen kypsentämistä nousta vaan yhden kerran.) Puuro valmistetaan ennen keitetyistä jauhoista eikä siis sekään tarvitse pitkällistä keittämistä; muutamissa kodeissa syödään toisinaan kylmää riisisuurimopuuroa kerman kanssa tai hienoksi survottua leipää, jota sekotetaan maitoon. Lihaa ja perunia ei keitetä tai paisteta niin hyväksi kuin meillä. Se on yleinen tapa, eikä huolimattomuuden seuraus, sillä hienoimmissakin ravintoloissa on perunilla ja lihalla sama, puoliraaka maku. Muuan nuori tyttö pyysi meitä eräänä iltana vanhempiensa luoksi vieraaksi. Heillä ei ollut palvelijaa ja matkalla, hänen kotiinsa mennessämme hän itse osti lihakappaleen. Hämmästykseksemme näimmä saman lihakappaleen puoli tuntia myöhemmin illallispöydässä ja äiti kiitteli tyttärensä huomaavaisuutta.

Päivällinen eli väliateria (lunch) syödään joka paikassa kl. 1 ja on aamiaiseen verrattuna paljoa yksinkertaisempi; siihen kuuluu tavallisesti yksi lämmin ruokalaji tai kylmää lihaa, teetä ja toisinaan hedelmäleivos, joka enimmästi on jo edellisenä päivänä valmistettu. Eräässä kodissa tarjottiin vaan lautasellinen liemiruokaa, rypäleitä ja kupillinen teetä. Kuumuus on luultavasti syynä siihen tapaan. Yhteen aikaan kävimme päivällisellä eräässä kahvilassa, jossa nais-opettajia, ompelijoita ja konttoristeja kävi ruoalla. Useimmat heistä ottivat aina vaan lasin maitoa ja leivoksen tai kahvia voileipien kanssa. Kun kummastelimme sitä, sanottiin vaan: -- hyvänen aika, kuka nyt sydänpäivällä olisi nälissään!

Varakkaissa taloissa syödään päivällistä 6 ja 8 välillä. Siihen kuuluu useita lämpimiä ruokalajia. Köyhemmät juovat kl. 6 teetä ja syövät samalla voileipiä ja leivoksia tai marjoja; toisinaan tarjotaan lämmintä ruokaakin tai kylmää paistia, jos päivällinen on ollut kevyt. Mielestämme ei täällä eikä Englannissa pidetä ruokien vaihtelevaisuutta kovin tärkeänä. Samoja ruokalajeja laitettiin usein ja viikon perheessä oltuaan, tunsi vieras jo talon ruokalistan. Mutta oivallisia kasviksia ja hedelmiä on runsaasti.

Leipominen ja vaatteiden pesu toimitetaan tavallisesti kotona sekä kaupungissa että maalla; New-York lienee ainoa poikkeus tästä säännöstä. Maanantai on pesupäivä ja onneton se emäntä, joka ei sitä tapaa seuraa. Olemme nähneet kokonaisen rautatievaunun matkustajiston nauraen ja ivaten rientävän akkunoihin katsomaan keskellä viikkoa kuivamaan levitettyjä pesuvaatteita. Terveyden kannalta on moinen tapa tietysti mainio, mutta tottumattomasta se tuntuu joka viikko uhkaavalta Damokleenmiekalta. Kaksi käytännöllistä etua siitä kuitenkin on; perheen-emännän ei tarvitse panna suuria summia liinavaatteisiin ja talon järjestystä ei se häiritse niin tuntuvasti kuin meidän pohjoismaalaisten isot pesut.

Perjantai on lakaisupäivä. -- Silloin me tomutamme mattojamme joka paikassa Yhdysvalloissa, Mainesta Kaliforniaan asti, -- sanoi meille hyvin varmasti eräs nais-asian pylväistä. -- Muut, paitsi huonot emännät tietysti, -- lisäsi hän halveksivasti.

Se englantilais-ameriikkalainen tapa, että lattiat peitetään ylikanteen matoilla, tekee jokapäiväisen lakaisemisen tarpeettomaksi. Huiskalla tai mattojen-lakaisemiskoneella kävästään lattia kerran, korkeintaan kahdesti viikossa; talvella ei se tapahdu edes niinkään usein. Isoissa kaupungeissa, joissa on runsaasti tomua, nokea ja hiilensavua, sekä Kaliforniassa, jossa kuivaa vuoden-aikaa kestää kuusi kuukautta, täytyy emännän useimmin olla puhdistuspuuhissa ja tomujen pyyhkiämistä ja kiilloitusta riittää yhtämittaa. Muualla pidetään talossa suurta puhdistuspuuhaa vaan jouluksi, keväällä ja syksyllä. Kaikenlaiset pienet, vanhasta posliinista, perlemosta tai luusta tehdyt pikku esineet, kiinalaiset ja japanilaiset viuhkat ja korukalut, joita näkee yksinkertaisissakin kodeissa kaunistuksina, tekevät tomuttamisen hyvin tukalaksi joka paikassa.

-- Mutta me sanomme, -- lausui mainitsemamme rouva, -- että se nainen, joka ei itse pyyhi tomuja ja parsi miehensä sukkia on kehno emäntä. Meillä on pienet omituisuutemme, meilläkin, nähkääs.

Sen sijaan ei ameriikattarella ole paljon kupariastioita kiillotettavana. Kyökissä on enimmäkseen sekä lasittuja että lasiamattomia, malmisia ja läkkipeltisiä keittoastioita, karaistuja posliinipatoja ja pannuja. Sen lisäksi on hänellä työn helpotukseksi ja ajan säästön eduksi monenlaisia suopia, ammoniakkiliuvoksia, rautalangoista tehtyjä huuhtomasieniä astioiden pesua varten; patojen ja piisin puhdistuskoneita, höyrykeittokattiloita, eri töissä tarvittavia hakkelusrautoja, veitsiä, lihakirveitä, erimuotoisia kastekekattiloita; pesupulveria, hiivapulveria, putinki- ja liemipulveria. Monessa talossa on helliarinan lisänä pieni kaasu-uuni, varakkailla on kolme, neljäkin erilaista, kaasulla tai hiilillä lämmitettävää uunia. Tällaiset apuseikat sekä se tapa, että kasvikset, hedelmät, kalat, linnut ja liha tuodaan taloon valmiiksi puhdistettuina, suomustettuina tai nypittyinä j.n.e. säästävät paljon aikaa.

Enin auttaa kuitenkin järkähtämätön tesmällisyys ja tarkasti määrätty töiden järjestäminen aikaa säästämään. Sitä lukuunottamatta, että ruoka-ajoilla, ostoksilla ja eri töillä on määrätyt tuntinsa, on itse työtavassakin selvästi huomattava järjestys. Kodin tuhansiin pikku puuhiin on valettu, niin sanoaksemme, älyä. Siitä lähtevä apu huomataan parhaimmin taloissa, joissa emännältä tai palkolliselta -- tai molemmilta -- puuttuu omaa kykyä. Niissäkin pitää maantapaan kuuluva työjärjestys toimet ja talonhoidon paljoa paremmalla kannalla kuin ne muuten talon omien tekijöiden ja älyn varaan jätettyinä olisivat.