Part 15

Ylipäänsä arvostelivat ameriikkalaiset ystävällisesti San Fransiskon suomalaisia. Kuulimme sitä useammaltakin taholta. Heitä pidettiin kuitenkin hyvin sivistymättöminä ja ainoastaan joihinkuihin karkeammanlaatuisiin töihin ja käsityöläis-ammatteihin kelpaavina. Heillä ei ole tarpeeksi työkykyä, eikä intoa kohotakseen korkeammalle. Sen lisäksi valitettiin yleensä, että he tekevät itse menestyksensä vaikeaksi, kun eivät opettele maan kieltä -- se valitus koskee muuten kaikkia Ameriikan suomalaisia. Siihen yhtyivät muiden muassa myös "Merimieskirkon" ameriikkalainen pappi ja lähetyssaarnaaja. He valittivat suomalaisten, etenkin papin, englanninkielen taitamattomuutta, joka on ylipääsemättömänä muurina kansalaistemme ja heidän amerikkalaisten uskonveljiensä välillä. He kiittivät papin uutteruutta ja uskonnollista intoa, jonka avulla hän, niinkuin he sanoivat, "vaikuttaa yhtämittaa kääntymisiä seurakunnassaan", joka ei kuitenkaan ollut suuri. He näyttivät kuitenkin epäilevän hänen kokemustansa ja pelkäävän, että hänellä ei ollut riittävää kykyä kootakseen ympärilleen ja pysyttääkseen seurakuntana niitä monia erinlaisia aineksia, joista San Fransiskon ja Kalifornian suomalaiset siirtolaiskunnat ovat kokoon liitetyt. He näyttivät pitävän sekä toivottavana että välttämättömänäkin, että pian ryhdyttäisiin toimenpiteisiin sielunhoidon parantamiseksi siellä, varsinkin niiden lukuisien merimiesten tähden, joita San Fransiskossa oleskelee.

"Alinomaa heitä tapaamme", sanoivat he, "ja he ovat ainoat, joiden kanssa emme voi puhua, sillä ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia varten on meillä erityinen skandinaavilainen apulainen. Noille venäjän-suomalais (russian Finns) raukoille emme voi ojentaa auttavaa kättä. Viekää terveisiä maamiehillenne ja sanokaa, että heidän pitää lähettää tänne joku meitä auttamaan."

Astoriassa, Oregonissa, on myös jotenkin paljo suomalaisia. Ensi kerran saapuessamme New-Yorkiin, saimme eräältä tohtori Kinneyltä Astoriasta kirjeen, jossa hän pyysi saada tietoa, mistä suomalaista raittiuskirjallisuutta on saatavissa. Tämän kirjeen mukaan on Astoriassa noin 1,000 suomalaista. Hän kehui heitä hyvin kiittävällä tavalla, uskonnolliseksi ja työteliääksi kansaksi, joilla on oma raittiuslehtensäkkin (se lienee nykyään lakannut ilmestymästä), mutta joka muuten on suuresti sivistyksen tarpeessa. He eivät osaa maan kieltä, eivätkä siis voi käyttää hyväkseen niitä sivistyskeinoja, joita on heidän saatavissaan. Ei heillä myöskään ollut pappia. Kuitenkin kuuluvat he sittemmin järjestetyn oikeaksi seurakunnaksi.

Yleensä vallitsee Tyynen meren rannalla asuvien suomalaisten kesken hyvin vähän yksimielisyyttä, vähä heillä on tietoja kotimaastaan ja vähä rakkautta siihen. Joka taholla ympäröi heitä erinlaiset uskontunnustukset ja vaikuttavat heihin hämmentävästi, heillä kun ei ole tarpeeksi taitoa kielessä, jolla kuulevat saarnattavan, eikä tietoja uskonnollisista kysymyksistä yleensä, voidakseen niistä muodostaa omaa varmaa mielipidettä. He näkevät vapautta ympärillänsä, -- vapautta uskonnollisissa, valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä, mutta eivät ole kasvatetut täällä kotona sellaiseen vapauteen. Siksi jääkin se heille yleensä vaan epäselväksi puheeksi ja useinkin ovat he siitä käsittäneet ainoastaan sen irvikuvan, itsevaltaisuuden.

Yosemite.

-- Tässä, -- sanoi ajurimme, -- on Innostuskukkula ja nyt voimme nähdä Yosemite-laakson. Nyt olemme Sierra Nevadan sydämmessä, 4,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella, ladyt ja gentlemannit. Vuoret ympärillämme ovat noin 4,000 jalkaa korkeita. Sanotaan Jumalan mestarityöksi. Maailman ihanin paikka. Alpit lasten leluja Yosemiten rinnalla.

Väsyneet hevoset seisahtuivat kuullessaan hänen pitkäveteisen, yksitoikkoisen opas-äänensä, joka kertoi samaa liioitteluansa 365 kertaa vuodessa. Hän työnsi niskaansa leveän, kirjaillun meksikolaisen hattunsa, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja jatkoi: -- oikealla on El Capitan 7,000 jalkaa, Katsokaa honkaa tuolla vuoren-onkalossa! Se on 120 jalkaa pitkä ja näyttää pieneltä pensaalta... No sanokaas, eikö Kalifornia ole ihmemaa?

Hän näytti niin ylpeältä, kun olisi mainittu maa vast'ikään lähtenyt valmiina hänen omista käsistään. Kukin meistä koetti katsella, minkä vaan ehti, eikä kukaan vastannut. Yosemitelaakso, jokaisen kalifornialaisen ylpeyden esine, aukeni eteemme, loistellen päivänpaisteessa voitonhymyllä vastaten katseeseemme. Puolen toista päivää olimme istuneet omnibusvaunuissa yhteen ahdattuina kuin pönttöön pakatut sillit. Säälimättömät vuoritiet olivat ruhjoneet jok'ainoan luun ruumiissa, kasvot olivat maalatut hienolla pölyllä, poskia ja silmiä poltti kuin tulessa. Jokainen pikainen pelastuksen toivo olisi ollut vankeudessamme tervetullut. Mutta tällaista maallista paratiisia emme tienneet odottaakkaan. Tämä voitti vaateliaimmankin odotukset ja hurmaava todellisuus korvasi kärsimyksemme.

Yläpuolellamme kaarteli Kalifornian kirkkaansininen taivas, jolla Heinäkuussa et näe pilviä etkä sumua. Alapuolellamme hymyili laakso sypressi- ja kuusipuineen, joiden siniviheriälle värille jättiläishonkien tuiman tumma vihannuus ja pahkuraiset, punaisenruskeat rungot olivat arvokkaana vastakohtana. Mercedjoki luikerteli vuoren rinteitä alas helmeillen, loristen ja lörpötellen, päivän säteiden tanssiessa sen iloisilla aaltoloilla. Aurinko paistoi tulisena päidemme päällä, sillä oli juuri sydänpäivä, mutta se loi samalla vuorten kukkuloille hurmaavan pehmeitä siniharmaita varjojaan. Oikealla kutoi Morsiushunnun vedenputous keveitä utu- ja vaahtoharsojaan graniittipaasiloille. Vasemmalla, 1,500 jalkaa laakson pinnan yläpuolella kohisi Yosemiteputous.

-- Tämä mahtaa olla maailman ihanin paikka, -- huudahti ihastuksesta huoaten eräs matkakumppaneista, muuan Kansasista tullut viaton nais-opettaja, joka tähän asti ei ollut nähnyt mainitun valtion maissipeltoja kauniimpia näköaloja.

Ajuri hymyili tyytyväisenä, hevoset saivat kehotusmassahduksen ja äskeinen, ihana unikuva katosi silmistämme. Mutta se tuli uudestaan näkyviin. Laakson toisessa päässä olevaan hotelliin ajettaessa saa matkustaja nähdä yhä uusia näköaloja, joista toinen aina tuntuu toistaan ihanammalta. Luulee tulevansa niin lähelle vuoria, että niiden läheisyys alkaa ahdistaa, mutta kirkas ilma pettää ja matka onkin kolme kertaa pitempi kuin se näyttää olevan. Laakso on 10 englannin penikulmaa pitkä ja pian saimme kokea, että monta, monta väsynyttä askelta oli tarpeen, ennenkun ehdimme noille vuorille, joita nyt luulimme ulottuvamme käsillä koskettamaan.

Jo kaksi tuntia tulomme jälkeen hajosi seurueemme, huvimatkoja tekemään, kuin akanat tuuleen. Tyynen meren rannalla olevien kylpypaikkojen jälkeen on Yosemite Kalifornian matkailijoiden suosituin päämaali. Nytkin olivat majatalot täysi ja joka paikassa näkyi ratsain tai jalkasin kulkevia matkailijoita. Kaikki olivat ahavoittuneita, iloisia ja kaikkia peitti oikea kalifornialainen pöly, jota ei voi sanoin kuvata, sen voi vaan tuntea nenässään, kielellään, ruumiillaan.

Koetimme saada itseämme niin puhtaiksi, kuin ulosmeno-innossamme ehdimme, ja lähdimme sitten liikkeelle, -- kolme amatsoonia matkahatut päässä ja sauvat käsissä. Laaksossa lepäeli vieno sinervä auer, mutta korkeimmat tunturien huiput kimaltelivat hohtavan valkeina iltapäiväauringon paisteessa. Suuntasimme tiemme Puoli-Kirkko-nimisen vuoren itäistä rinnettä pitkin Vernalin ja Nevadan putouksille. Yosemite (lue: Josemiti) on indiaanilainen sana ja merkitsee "iso harmaa karhu". Tämä syrjäinen laakso jylhine, metsäisine vuoren-onkaloineen oli kauvan aikaa karhujen ja indiaanien lempipaikka. Jokaisen järven, joen ja vuorenhuipun nimi on alkuaan ollut indiaanien antama ja joka askeleella tapasimme täällä vanhoja muistoja ja taruja, mutta ne hukkuvat surkean nopeasti paikkaa vallitsevan nykyajan arkihyörinään.

Kansan suussa kulkevista taruista mainittakoon seuraavat: Morsiushunnun vedenputouksen vieressä poimi indiaanityttö kukkia. Veden henki rakastui häneen, astui ulos vaahtovaltakunnastaan ja heitti immen yli helmistä välkkyvän vesivaippansa, valiten hänet siten morsiamekseen. Impi hukkui, ja lohduttomana huokailee henki suruaan, kutoen lemmittynsä morsiushuntua. -- Toinen on tämänlainen: -- Laakson Jumalatar-nimiselle vuorelle astui eräänä päivänä enkeli taivaasta. Yosemiten hengen valtasi niin tulinen rakkaus, että hän laiminlöi valtakuntansa hallitsemisen. Mutta taivaallinen vieras kieltäytyi rupeamasta hänen omakseen ja katosi. Silloin luopui Yosemiten henki hallitsijaoikeudestaan, särki valtikkansa ja lähti ulos maailmaan, sen melskeessä unohtaakseen armaansa. Mutta jokaisen Yosemitea kaunistavan kukkasen, joka hopea-aaltosen, jokaisen humisevan puun hän loi, niillä soristaakseen laaksonsa taivaan tytärtä luokseen houkuttelemaan.

Monesta nimestäkin huomaa vielä, että indiaanit ne alkuaan ovat keksineet: "laakson päällikkö", "indiaanilapsen kehdon varjostin", "ilkeän tuulen henki", y.m.s.

Me kiipesimme muulien jaloilla käytäväksi kelpaavaa vuoripolkua ylöspäin. Rinteillä kasvoi runsaasti villiä karviaismarjoja, joita pensasten pitkät oksat suojelivat meidän ahnaudeltamme. Tammet, sypressit ja pähkynäpehkot soivat meille paikka paikoin varjoa. Villiä kirsikoita, seljapuunmarjoja, mustia vattuja sekä vaaraimia tapasimme joka askeleella. Eukalyptus ja minttu levittivät väkevää, huumaavaa tuoksuaan ympärilleen. Täällä tuli vastaamme sievillä, nyökkypäisillä aaseilla ratsastavia, hymyileviä naisia. Tuolla livahti sisilisko kivistössä; tuolla raksutteli orava pähkynäpehkossa. Tuonnempana meitä tervehti kohteliaasti pitkällä pyssyllä ja sääryksillä varustettu metsästäjä.

Ah!... Vernalinputous! 300 jalkaa korkean, ruosteenkarvaisen kallioseinän yli riippuva hopeaharso.

Putouksesta levisi taaja vihmasade, sen alla me kapusimme eteenpäin, jättäen aasien tien ja painuen ihmisiä varten raivatulle polulle. Se oli niin kapea, että toisinaan saimme kulkea vuorenhalkeamaa pitkin. Ylöspäin äkkijyrkkä, alapuolellamme ammotti huimaava kuilu. Tuskin uskalsimme puhua, jotta kieli ei kallistuisi kuilun puolelle ja riistäisi meiltä tasapainoa. Jopa pääsimme lepopaikalle: syvään vuorenvinkaloon, niin likelle putousta, että sen kuohut näyttivät syöksyvän päällitsemme. Luonnon muodostaman holvikaaren aukossa näimme aivan kuin puitteissa vaahtoiset, helmeilevät vesijoukot ja samalla neljä eri taivaankaarta niiden yläpuolella. Tikapuita myöten pääsimme noin 50 astinta kiipeämällä putouksen niskan tasalle ja sieltä näimme tuonnempana "Nevadan" syöksyvän raivoten niitä kallioita alaspäin, jotka olivat "Pilvien leposija"-nimisen jättiläisvuoren juurena. Tunnin kävelyllä pääsimme sen partaalle. Saimme seurata Mercedjokea, joka tässä kirkkaina, kimaltelevina aaltoina ja pieninä koskina juoksee kovan graniittikentän yli. "Nevada" on sisartaan, "Vernalia", kahta kertaa korkeampi ja molemmat kilpailevat keskenään kauneudellaan. Kesäiseen aikaan ei kummassakaan ole ylen runsaasti vettä, mutta siksi paljon on molemmissa, että ihastuksella niitä katselee. Yksinäinen majatalo on ihan putouksen juurella. Mahtava Glacierpoint katselee toisella puolella vedenhenkien vihaista temmellystä; toisella puolen kohoovat "Vapaudenlakin" ja "mr. Broderick'in" jyrkkäpiirteiset huiput taivasta kohden.

Paluumatkalla, asteltuamme sekä ihmisten että aasien kuljettavaksi määrättyä polkua, liittyi meihin kaksi pitkäsääristä ja ilosilmäistä meksikolaista nuorta herraa. He jättivät hevosensa oppaan, punakan, käheä-äänisen, kankeilla viiksillä koristetun ukon haltuun ja auttivat meitä alas kiipeämään. Yosemitessa arvelevat kaikki matkailijat olevansa samaa perhettä ja satunnaisesti toisiaan tapaavat ihmiset ryhtyvät heti vilkkaaseen, avomieliseen keskusteluun, neuvoja saadaan ja annetaan hevosista, oppaista, majataloista ja katsottavista paikoista, kerrotaan seikkailuja ja matkakaskuja. Niissä on tavallisesti "the honest John" (rehellinen John) päähenkilönä. John on pieni, takkuinen, tekopyhästi silmäilevä aasi, laajalle kuulu siitä kavalasta tavasta, jolla se heittää seljästään ratsastajansa.

Neljä tuntia kuljeskeltuamme, tulimme takaisin majataloon; liika väsymys ei estänyt meitä huomispäivää varten uusia matkasuunnitteluja luomasta. Olimme käyneet 8 englannin penikulmaa ja nousseet noin 1,500 jalkaa ylöspäin. Kaksi meistä, Missourista kotoisin olevia tasamaan tyttöjä kumpikin, olivat mielestään tehneet jättiläistöitä; majatalon isännän hymyilevät onnittelut he ottivat iloisina ja tyytyväisinä vastaan.

Toisena aamuna olimme jo varhain matkalla "the Glacierpointille", Yosemiten kuuluisimmalle kohdalle. Taivas oli pilvetön ja niin olivat meidän kevytmieliset matkailijasydämmemmekin. Ainoa huolenhattara oli niissä pelko eväs-ateriamme kohtalosta. Muutamat ratsain kulkevat naiset olivat ottaneet sen mukaansa ja luvanneet jättää sen Glacierpointille, mutta sieluissamme asui synkkä epäluulo sekä heidän rehellisyyttään että muistoansa vastaan. Ja ruoka on, niinkuin tiedetään, tärkeä asia matkailijan elämässä. Oli miten oli, matka oli kuitenkin hurmaava. Aamuauringon säteet tanssielivat laaksossa; ympärillämme kohoeli, goottilaisten kirkontornien näköisinä, siroina, hentopiirteisinä, keveinä vuoret Vartija, Kirkonhuippu ja Kolme veljestä. Tyyninä, muita mahtavampina seisoivat El Capitan laakson suulla ja Vartijakirkko etelässä. Joka askeleella aukesi eteemme uusia näköaloja, uutta, armasta ihanuutta ja kiitollinen ihastus kohotti rintaa kevyessä, väräjävässä aamuilmassa. Kirkkokallio oli niin hämmästyttävästi kirkon näköinen lukemattomine tornineen, että seisahtui kummastelemaan, oliko se yksin luonnon tekoa.

Polku, hiekkainen tie, joka kapeimmilta kohdiltaan oli 1 jalkaa, leveimmiltä 2 kyynärää leveä, vei ylöspäin huimaavia, käärmemäisiä mutkia myöten, kiertäen vuorta aivan kuin rihma sokuritoppua. Paikottain näimme kuusi kierrosta alapuolellamme. Oli niin kuuma, että olisi voinut paistaa porsaita hiekassa. Puita ei ollut; polun vieressä kasvoi vaan punarunkoista mansannitapensasta, joka ulottui olkapäidemme tasalle. Aarniometsien jättiläisiä, joista Yosemite on kuulu, kasvoi kyllä rinteillä, mutta ei niin likellä polkua, että olisimme niistä varjoa saaneet. Väsyneet jalkamme vaativat tuon tuostakin levähdystä ja jokaisen lorisevan lähteen luona joimme virkistystä vanhasta sardiinilaatikosta -- Yosemiten yleisimmästä juoma-astiasta. Kerran heittäysimme ihan oikoseksemme keskelle tietä, menehtymäisillämme kun olimme, mutta läheisimmästä käänteestä kuuluva melu meidät kiskasi taas jalkeille. Hämmästynyt aasiparka siellä tuijotteli meihin, kauhu lempeissä kasvoissaan; ojennetuin kauloin kurkisteli ajajakin myttyjensä yli meitä.

Viisi tuntia kuljettuamme, pääsimme Lumitalon majataloon, Grlacierpointin huipulle, 7,200 jalkaa meren yläpuolelle. Mikä korvaus kärsimyksillemme! Päivänpaisteessa loistelivat vuortenhuiput ihanana seppeleenä; ikuinen lumi niiden ohimoita vilvotteli. Ja kuinka monta hurmaavaa eri vivahdusta noissa väreissä ympärillämme, tuolla kirkkaissa, vaaleanruskeissa vuorivirroissa, hopeavaahtoisissa putouksissa, tumman viheriöissä hongistoissa, vienosti vihertävissä hedelmäpuissa! Yosemitella on oma ihanuutensa. Yksinäinen, surumielinen ja satumainen, aivan kuin huokaus indiaanin autioista erämaista, keskellä sivistyksen puuhaavaa arkielämää. Kaikki, mitä Kalifornialla vielä on aarniometsäinsä runoudesta tallella, sen tapaat Yosemitessa. Keskellä raitaisiin vaatteisiin puettuja, nykyaikaisia matkailijoita, yli majatalon pehmeiden mattojen ja ranskalaisten ruokien, telefoonin ja sähkölennättimen välillä puhaltelee vielä tuulahdus siitä ajasta, jolloin puna-ihoinen kiiluvin silmin ja hengitystään pidättäen, äänettömänä hiipi joen rantaa pitkin vihollistansa vaanimaan; jolloin harmaa karhu möristen haki suojapaikkaa vuorten vinkaloissa ja kotka oli lorisevien purojen ainoana kalastajana...

Todellisuus tempasi meidät kovakouraisesti uinailujen maasta. Eväästämme ei ollut säilynyt muuta kuin kaksi pölyistä voileipää ja särkynyt muna. Nälkäisin silmin katselimme ravintolaa, joka nukkitalon näköisenä pilkotti syvällä jalkaimme juuressa olevassa laaksossa.

Alasmeno kävi nopeasti kuin tanssi ja ravintolaan tulimme niin nälkäisinä, että saimme syödä koko ruokalistan ruoat lävitse tullaksemme ravituiksi.

Kolme päivää Yosemitessa oleskeltuamme, lähdimme ikävöiden tästä paratiisista. Ensin kävimme kuitenkin katsomassa "Jättipuiden lehto"-nimistä metsänpalstaa, johon aarniometsä on jättänyt noin 600 edustajaansa, mahtavia, läpimitaten noin 28-33 jalkaa paksuja havupuita (n.s. kuusiseetereitä). Useimmilla niistä on oma nimensä: Lincoln, Grant, Andy Johnson, Uskollinen aviopari, Harmaa jättiläinen, Kolme sisarusta y.m. "Wawona" on isoimman nimi; sen läpi kulkee omnibus aivan kuin mahtavasta portista. Vaikka aukko varta vasten on puuhun hakattu, elää puu yhtä virkeänä kuin muutkin. Meidän siellä ollessamme -- kaikkiaan meitä oli noin 40 iloista matkailijaa -- rakensi eräs nuori pari tuota hätää rauhantuomarin edessä avioliiton. Matkailijoista olivat eräs neiti ja herra todistajina. Morsian näytti 25 vuotiaalta, mutta oli ollut (tällä tapaa) naituna jo neljä kertaa. Koko temppu tapahtui tyynesti ilman melua ja menoja jättiläispuiden varjossa.

Semmoinen on Kalifornia. Aarniometsää ja uusimman uutukaista tekokehitystä tapaat siellä toisiinsa liitettyinä joka paikassa.

Mormoonien luona.

Suuri Suolajärvi Utahissa lepäsi valkeana ja uinailevana kuutamossa Elokuun yönä, jolloin sitä lähestyimme. Korkeiden, mykkien, käsikädessä seisovien jättiläisten näköisinä vartioivat Kalliovuoret jalkainsa juuressa nukkuvaa kaupunkia.

"The Saltlake City" (Suolajärven kaupunki), Utah-nimisen Mormoonivaltion pääkaupunki, on avarassa laaksossa, joka ennen oli erämaana, mutta jonka "pyhät" -- niinkuin mormoonit itseään nimittävät -- toimeliaisuudellaan ovat muuttaneet hedelmälliseksi viljelyskentäksi. Siellä näet yllinkyllin juoksevaa vettä, laitumella käyvät lehmät seisovat polviaan myöten kylvetyssä ruohossa ja hedelmäpuiden oksat notkuvat satonsa painosta.

Kaupunki on tämän rehevän kasvillisuuden jatkona. Tuntuu siltä, kun olisi sitä kaavaeltaessa suotu joka talolle runsas saumanvara vihantaa alaa. Kadut ovat roskaiset ja pölyävät, mutta näköalat niiltä kauvaksi auerverhoisille aavikoille ovat hurmaavan kauniita; ilman rantaan näyttää jättiläis-aaltoja jähmettyneen kesken tulisinta myllerrystä. Jokainen katu on puistokäytävä; suorien pyramiidipoppelien, pähkinäpuiden ja lehmuksien joukossa kasvoi hedelmäpuitakin kypsine hedelmineen. Täällä, niinkuin muuallakin Ameriikassa, eivät katupojat ryöstä hedelmiä. Vapaus kasvattaa velvollisuudentuntoa ja harvoissa maissa saanevat yleiset kävelypaikat olla niin rauhassa kuin Ameriikassa.

Seuraavana aamuna menimme kaupunkia katselemaan. Oppaamme oli sievä, herrasmiehen näköinen nuorukainen ja itseksemme me ihmettelimme, kuinkahan monta vaimoa hänellä mahtoi olla. Se kamala ajatus valahtaa ehdottomasti vieraan mieleen, nähdessään miehisen Utahin asukkaan.

Kaupunki 20,000 asukkaineen ei ollut ulkonäöltä tavallista kummallisempi. Talot olivat yhtäläisiä kuin muuallakin Lännessä, punaisia kivitaloja tai vaaleanharmaita ja valkeita puurakennuksia vihreine listeluukkuineen; pieniä ne olivat, mutta siistiä puutarhojensa keskellä. Toisinaan oli samalla talon-alalla kaksi, kolme tai useampiakin asuinrakennuksia. Ne ovat niiltä ajoilta, jolloin monivaimoisuus oli vielä sallittu; varakkaat mormoonit rakensivat silloin eri vaimoilleen eri asumukset. Sen jälkeen, kun laki monivaimoisuutta vastaan hyväksyttiin (Tammikuussa 1882) voivat mormoonit vaan salaa pitää useampia vaimoja. Lähellä Prospect Hillin vuoritasankoa, jolta kaupungin ja Suolajärven näkee ihanimpina, ovat Brigham Youngin ja kolmen hänen vaimonsa haudat; merkkinä niillä on vaan sileät kivet yksinkertaisine kirjoituksineen. "Leijonakartanossa", eräässä kellahtavasta kivilajista rakennetussa talossa, ovat sekä hän että Joseph Smith, mormoonilahkon perustaja, asuneet mormoonivaltion ensi aikoina. Siinä talossa on vietetty lukemattomia niistä "uskonnollisista", mellastusten kaltaisista menoista, joilla pyhien, ja erittäinkin profeettain häitä oli tapana viettää. Erään kaupungin etevimmän kadun varrella oli soma huvila puutarhan keskellä. Sen rakennutti Young lempipuolisolleen Amelia Folsomille, joka vieläkin siinä asuu. Kaupungin ulkopuolella on Joseph Smithin istuttama "vapauden puisto". Siellä oli profeetan tapana käydä aamukävelyllään ja juoda sen lähteestä rikkirikasta, jääkylmää vettä.

Oli sunnuntaipäivä ja me menimme tabernaakkeliin, suureen sirkuksen muotoiseen rakennukseen, johon mahtuu 10,000 henkeä. Äänenkaiku on tässä jättiläistemppelissä niin mainio, että -- jos ei satu olemaan jumalanpalveluksen aika, -- opas ei koskaan laiminlyö heittää nuppineulaa lattialle alttarin eteen, samalla pyytäen matkailijaa vastapäiseltä parvelta kuuntelemaan putoamista. Temppu kuuluu tavallisesti onnistuvan.

Kun astuimme sisään temppeliin, oli siellä seurakunta koossa. Alipuolella mahtavia, kultatorvisia, ruskeasta puusta rakennettuja urkuja istuivat köörit. Heti näiden alipuolella istui punaisella sametilla peitetyillä penkeillä kolme "profeettaa", jotka nykyään johtavat mormoonilaista kirkkoa. Profeettojen alipuolella istui valkoisella vaatteella peitetyn pöydän ympärillä 9 piispaa, joiden toimena oli ehtoollisleivän murtaminen. Jumalanpalveluksen aikana kantoivat marsalkit, mustiin puetut nuoret miehet, sitä seurakunnalle. Samat jakoivat pienistä lasikannuista myös "viiniä" s.o. vettä. Meistä "pakanoista" -- joiksi mormoonit nimittävät eri lailla ajattelevia -- näyttivät nuo nuoret herrat hoitavan tointansa jotenkin kevytmielisesti, sillä heillä näytti olevan kyllin aikaa pieniin, hauskoihin veikistelemisiin nuorempien ja kauniimpien, toiseen sukupuoleen kuuluvien ehtoollisvieraiden kanssa.

Jumalanpalvelukseen kuului hyvää köörilaulua sekä kaksi saarnaa. Toisen piti eräs profeetta, toisen yksi piispoista. Ensimmäinen oli sisällykseltään unitaaripappien saarnojen kaltainen: ei siinä ollut paljon uskon-oppia tavallisessa merkityksessä, vaan tervettä ja ihmisystävällistä siveys-oppia. Jälkimmäinen -- jonka nuori, mustanhiveinen, lujannäköinen mies piti jotenkin haaveellisella kaunopuheliaisuudella -- henki enemmän puhdasta mormoonilaisuutta. Tällä ei tarkoteta moniavioisuutta. Se on nimittäin ainoastaan yksi haara mormoonilaisuudesta, ja sittenkun asetus moniavioisuutta vastaan säädettiin, ei siitä luonnollisesti voi saarnatakkaan julkisesti. Niissä lentokirjoissa, jotka sisältävät pääseikat mormoonien opinkappaleista, ei ole esim. ensinkään mainittu moniavioisuutta. Moni, joka vastustaa mormoonilaisuutta, pitääkin yllämainittua asetusta erehdyksenä. Nyt on usea etevimmistä mormooneista ollut vankeudessa "uskonsa tähden" (s.o. he ovat pitäneet useampia vaimoja). Tämä on kiihottanut heidän uskoansa ja synnyttänyt salaisen, innokkaan opinlevityksen. He pitävät itseänsä marttyyreinä ja saavat tietämättömiä helposti puolellensa kertomalla kärsimisistänsä. Niin esim. on mormoonilaisuus aivan uskomattomasti levinnyt ympärikierteleviin indiaaniheimoihin, ja tunnettu on, että se on myöskin voittanut paljon alaa Skandinaavian rahvaassa. Ameriikassa arvellaan yleensä, ett'ei Utah olisikaan niin vähässä ajassa voinut muuttua kukoistavaksi territooriumiksi, jollei suurin osa sen asujamista ennen olisi kuulunut työtätekevään luokkaan sellaisissa maissa, joissa on totuttu tekemään kovaa työtä karussa maassa.

Tutustuimme siellä erääseen, mormoonien historiaan ja oppiin hyvin perehtyneeseen naiseen, joka kauvan on asunut Suolajärven kaupungissa. Yhteydessä sen kanssa, mitä olemme harkinneet ameriikkalaisista lähteistä,[42] tuovat hänen kertomuksensa ilmi sekä salaperäisiä että kauheita seikkoja.