Part 14

Ottamatta aluksi keskusteluun vähääkään osaa, katsahti hän äkkiä meihin ja kysyi vakavasti: -- voitteko oikein hyvin? -- Tämän kummallisen kysymyksen lausuttuaan, alkoi hän puhua katkonaisesti, mutta hyvin omituisesti. Hänen liikkeensä olivat kulmikkaat ja tottumattomat, aivan kuin iäkkään vanhanpojan, joka ei ole tottunut olemaan naisten seurassa tai yleensä ihmisten joukossa. Harvoin hän katsahti puhelutoveriinsa, mutta ajatukset näyttivät vähitellen sulavan hänessä ja tulvasivat sitten omituisina, lyhyinä, sattuvina lauseina ilmoille.

-- Minä asun korkealla Sierra Nevadan harjalla, -- sanoi hän. -- Niin korkealla, että kuulen kuinka tähdet raapivat maata, sen kiertyessä akselinsa ympäri. Plato sanoi, että me, yksinäisyyden rakastajat, olemme joko jumalia tai villipetoja. Minä olen peto. Minä olen villi -- peto, -- kertoi hän hitaasti, katseli käsiään ja väänteli niitä hermostuneen tavalla. -- Minulla ei ole siellä muuta kuin meri, kuu, tähdet, vuoret ... ja viisituhatta hedelmäpuutani.

Hänen rumat kasvonsa kirkastuivat.

-- Viisituhatta hedelmäpuutani! Voitteko aavistaakkaan, kuinka paljon työtä ne vaativat? Ja minä olen itse työssä aamusta iltaan joka päivä. Katsokaa minun käsiäni! Näettekö, että niissä on kovan työn puremia merkkejä, kovia känsiä, arpia, merkkejä.

Hyväillen hän siveli suurta, mutta siromuotoista kättään, joka oli runsaskarvainen, niinkuin kaikkien ameriikkalaisten kädet ovat.

-- Minulla on kaikenlaisia hedelmäpuita. Minulla on öljypuitakin. Tiedättekö, että öljypuulla vedenpaisumuksen ajoista asti on kyyhkysen harmaat, silkkihienot untuvat lehtiensä alapuolella? Pidättekö öljypuusta? Se on pyhä puu. Minä olen itse niitä istuttanut... Te tulette pohjasesta! Teillä ei ole öljypuita...

Tiedättekö, että Jumalalla on siniset silmät? Sen olen keksinyt. Pohjan kansat ovat voimakkaimmat maan päällä. Ne kestävät lunta, vilua, pimeyttä. Kaikilla niillä on siniset silmät. Jumala on voima ja hyvyys. Jumalalla täytyy olla siniset silmät.

Hän näytti riemuitsevalta, kohotti sitten etusormensa vasemmalle ohimolleen ja huokasi syvään.

-- Tämän arven sain Meksikon sodassa. Tiedättekö että me täällä Kaliforniassa edistymme kuolevien kansojen ruumiilla? Matkustelkaa Kaliforniassa ja Meksikossa, niin tapaatte joka askeleella kuolevia kansoja -- indiaaneja ja meksikolaisia. -- Indiaaneja ja meksikolaisia, -- lausui hän taas uudestaan. Sitten kumartui hän eteenpäin ja sanoi puoli kuiskaamalla, salaperäisellä äänellä: -- tiesittekö, että ne ovat kuolevia kansoja? -- Kaliforniaa minä rakastan, -- jatkoi hän yksitoikkoisesti, mutta se rakentaa kehityksensä kuolevan korven povelle. Minä rakastan sitä. Rakastan vuoriamme, rypäleitämme, mertamme. Rakastatteko te merta? Merikipeäkö? Olette merikipeä? Minä annan teille ehdottomasti parantavan apukeinon. Se on amuletti, pieni Pyhän Annan kuva, ja se suojelee meritaudista. Saatte sen minulta ja sitten keinutte aivan kuin enkelien siivillä kannettuna takaisin kotimaahanne.

Hänen puheessaan oli harvinaisella tavalla sekotettuna satumaisia mielikuvitteluja, omituisuutta, arkuutta ja itsetietoisuutta.

Päivälliskello keskeytti keskustelumme ja tyttöjä tulvi sisään. Miller vaikeni heti ja näytti etanan tavalla vetäytyvän kuoren alle piiloon, mutta muuttui vähä arveltuaan taas entiselleen. Nuorten verevät kasvot tuntuivat elähyttävän häntä. Eräälle vaaleanveriselle, kultatukkaiselle tytölle hän sanoi hyvin vakavasti: Miss E., teidän täytyy kammata päivänpaiste pois tukastanne. Teillä on liian paljon päivää hiuksissanne.

Koko päivällis-ajan saneli hän herkeämättä omituisia huomautuksiaan. Pysyen järkähtämättömän vakavana, ei hän kertaakaan edes hymyillyt, vaikka muut pöydässä olevat tuon tuostakin purskahtivat nauramaan. Hänen silmänsä eivät näyttäneet tietävän suun sanelemista sukkeluuksista mitään. Ne pysyivät koko ajan surumielisen, aran ja haaveksivan näköisinä.

Jälkeen puolisen ehdotti hän, että lähtisimme ajelemaan.

-- Minä vien teidät erään ystäväni luo, -- sanoi hän -- erään ystäväni luo, joka asuu paratiisissa. Hänellä on suloinen, nuori vaimo ja te saatte syödä mitä mehevimpiä päärynöitä.

Hevonen oli laiha, koleajäseninen villipeto, sekin. Ajoimme kevytlehväisten pippuripuiden alatse ja siniviheriöitä eukalyptuskujia myöten. Siellä täällä näkyi puiden välistä vilaus merestä tai Sierra Nevadan punervista kalliohuipuista.

Miller oli parhaalla tuulellaan. Koko hänen runoilijaluonteensa oli kiintynyt ja rakastunut Kalifornian omituiseen kauneuteen ja hän ylisti sitä sointuvin, hehkuvin sanoin. Kalifornialaisten rahan-ahneus tuntui katkerasti harmittavan häntä.

-- Ovathan ne kelpo ihmisiä, mutta halpaa lajia, hyvin halpaa. Dollarit ja centit vaan mielessä. Hän kiristi ohjaksia ja pysäytti hevosensa. Ilosta loistavin kasvoin hän näytti erään sumuisen vuorijonon korkeimmalla huipulla pilkottavaa, vaaleata täplää ja sanoi: -- tuolla on minun kotini. Se on pieni ja mitätön, mutta minä saan sen työlläni vielä kerran suureksi.

Hän alotti pitkän haaveksivan luonnon-ylistyspuheen, vastauksia odottamatta. Kaikki, mikä ei suoraan luonnosta voimaansa ime, sortuu. Kalifornia, Ameriikka, tulee vielä kerran katkerasti katumaan rahanhimoansa, joka on houkutellut sen halveksimaan luontoa ja kohtelemaan sitä aivan kuin palvelijaa. Useimmat Ameriikan runoilijat on se vika turmellut ja viimeksi on Bret Harte astunut samoja jälkiä. "Gabriel Conroy" on mahtava, mutta Bret Harten viimeiset teokset todistavat, että kirjailijan taas pitäisi päästä lähemmäksi maa-emoa. Eikä Ameriikka ole yksin tämän kiusauksen uhrina. Euroopassakin se turmelee runoilijoita. Jos Tennyson olisi levännyt lähempänä luonnon puhdasta, äidillistä helmaa, ei hänen vaimoansa nyt sanottaisi _lady_ Tennysoniksi.

Hevonen seisahtui pienen talon eteen, jonka viheriäiset akkunaluukut olivat tiviisti suljetut, niinkuin kaikki Kalifornian talot kuuman vuoden aikana. Sen ympärillä kasvoi taatelipalmuja ja reheviä hedelmäpuita, joiden oksat notkuivat tuleentuneine hedelmineen. Japanilainen palvelija vei meidät talon emännän, pienen, mustatukkaisen kaunottaren luo, joka tarjosi meille teetä ja Millerin lupaamia, meheviä päärynöitä.

Miller oli äänetön, mutta katseli nuorta rouvaa suopein silmin. Koko Ameriikassa tiedetään, kuinka usein kauniit kasvot ovat häntä hurmanneet ja kuinka paljo onnettomuutta se taipumus on tuottanut hänelle itselleen ja muille.

Mutta nyt istui hän tyytyväisenä nojatuolissaan, maisteli teetänsä ja nautti. Kerran hän sanoi: -- oletko oikein onnellinen, Daissy? Oikein onnellinen, -- vakuutti rouva hymyillen.

Miller huokasi leikillisen hartaasti ja sanoi: -- hän on onnellinen. Hänellä on mies, oikea mies puolisona.

Kerran hän näytti pientä valkeata kukkaa nappilävessään ja sanoi: -- tiedättekö, minkätähden tätä kannan? Sentähden, että se kasvaa teiden varsilla. Me olemme molemmat olleet pölyssä -- päätään nyökäten -- pölyssä.

Vieraissaolomme päättyi hyvin äkkiä, sillä Billy näytti tulevan pelottavan kärsimättömäksi. Paluumatkalla ryhtyi Miller uudestaan äskeiseen puhelutapaansa ja jatkoi äänekkäitä ajatuksiaan hämmäilemättä ja kuitenkin arostelevalla tavalla.

-- Minä en paljon lue. Elämä opettaa paremmin kuin kirjat. Minulla ei nykyään ole juuri ollenkaan kirjoja. Vaan raamattu. Ihmisistä minä enin opin. Katsokaa ympärillenne! Ihmiset ovat hyviä. Ei ole ainoatakaan, joka ei ole hyvä tai koeta olla hyvä. Kun olin Pyhällä maalla ... tiedättekö, että olen ollut Natsareetissa? Niin olen. Ja nyt minä parast'aikaa kirjoitan Vapahtajan historiaa niiden suusanallisten kertomusten mukaan, joita siellä kokosin.

Niin hän jatkoi puhettaan siirtyen aineesta aineeseen, kunnes tulimme rautatien asemalle. Eräästä rautakaupasta lähetetty mies toi Millerille käärön laskuja ja vaikka äsken olikin puhunut halveksien dollareista ja centeistä, näytti Miller nyt olevan ankarasti huolissaan niiden takia. Me erosimme kiiruumman kaupassa toisistamme ja ennenkun juna oli vielä liikkeelle lähtenyt, näimme hänen jo astuvan rautakauppaan. Hyvästi jättäessään oli hän äkkiä tullut vakavaksi ja sanonut: -- onko siellä teidän maassa hyvin kylmä? Tietysti siellä on. Kuinka kummallista!

Jos on vaan vähänkin aikaa Joaquin Millerin seurassa, huomaa heti hänen oikullisen, omituisen luonnonlaatunsa ja kirjailijalahjansa. Ei ole kummakaan, että kolme vaimoa on pitänyt yhdys-elämää hänen kanssaan mahdottomana. Toisen vaimonsa, lahjakkaan ja yleisesti arvossa pidetyn naisen, hän jätti, selittäen, ettei pystynyt kirjoittamaan, kun vaimo ja lapset pyörivät ympärillä. Kun hänen vanhin tyttärensä tuli täysikasvuiseksi, määräsi isä hänen joko menemään luostariin tai rupeamaan näyttelijäksi, "sillä hän ei voinut tytärtään elättää."

Voisi täyttää kirjoja niillä, sekä tosilla että tehdyillä jutuilla, joita hänestä on liikkeellä. Epäilemättä on hänen yksityis-elämänsä vaikuttanut vahingollisesti yleisön mielipiteeseen hänen kirjoistaan. Millerin teoksilla on kuitenkin suuri kaunotaiteellinen arvonsa. Hän on paremmin kuin moni muu käsittänyt Kalifornian ja Lännen luonnon. Hän on tunkeutunut noiden mahtavien vuorten sydämmeen, joiden rinteillä kasvaa hehkuvia rypäleitä ja terävillä huipuilla ikuinen lumi kimaltelee. Hänen kielensä on värikästä, mehevää, pontevaa, ja runollisen vienoa. Kauneimmat ovat kenties "Lauluja Sierra Nevadalta"-nimiset runokokoelmat, joita hän itse surumielisesti sanoo "kesäiseksi Toukokuukseen". Ne ilmestyivät, näet, kun runoilija jo oli jättänyt nuoruuden iän taakseen. Hän kertoo runoissaan samaa, kuin Bret Harte suora sanaisesti, ja paljo on näillä kirjailijoilla yhteistä, vaikka ei suinkaan voi sanoa toisen toistaan matkivan. Kumpikin heistä tahtoo välttämättä pitää naista salaperäisenä, selittämättömänä "vaistiyhdistelmänä", välistä he kuvaavat häntä polvillaan hartaan jumaloimisen esineenä, välistä katkerasti ivaten. Ameriikka odottaa suurta runoilijaansa. Sillävälin se luo huvikseen edelläkävijöitä, enimmäkseen sen omaa lujaa luonnetta vastaavaa, omituista lajia.

San Fransiskon suomalaisten luona.

Suomi on kaikkialla suuressa maailmassa niin tuntematon, että tavallisesti saa panna kaiken keksimiskykynsä liikkeelle, jos mieli ulkomailla vähänkin hankkia tietoja kansalaisistaan.

Vaikka tiesimme niitä kyllä olevan San Fransiskossa ja vaikka hyvinkin ahkerasti tutkimme osotekalenteria, emme kuitenkaan voineet löytää jälkeäkään heistä. "Frisko'ssa" -- kaupungin nimen ameriikkalainen lyhennys -- on 250,000 asukasta, melkein kaikista maailman kansallisuuksista. Se on merikaupunki, jonka satamissa alinomaa kihisee merimiesjoukkoja; se on yksi pääpysäkeistä noilla yhä yleisemmiksi käyneillä reiteillä Austraalia--New-York ja Kiina--New-York. Täällä vilisee kaikenmoisia ihmisiä, eikä niiden joukosta juuri helposti saa meidän Mattia käsiinsä. Vihdoin meitä neuvottiin "the Mariners Church'iin", pieneen, kaukana lastauspaikoilla päin olevaan merimieskirkkoon, siellä sanottiin suomalaisten pitävän jumalanpalvelustaan. Kello kahdeksan eräänä torstai-iltana lähdimme sinne. Kirkko, pieni kurjannäköinen rakennus oli Sacramentokadun päässä, keskellä merimiespuoteja, panttilaitoksia, pikku kapakoita ja ravintoloita. Ulkona oli jo pilkkosen pimeä ja me kopeloimme sisälle hämärään eteiseen. Itse kirkkoa korjattiin, josta syystä jumalanpalvelusta pidettiin n.s. rukoushuoneessa. Me astuimme sinne sisälle. Suuressa, alastomassa ja niukasti valaistussa salissa oli koolla noin 30 miestä, enimmäkseen nuoria ja keski-ikäisiä; ei ainoatakaan naista. Pitkiä penkkiä seisoi rivissä toinen toisensa takana; perällä oli pöytä avonaisella paikalla. Pöydän takana seisoi pappi, nähtävästi rahvaan mies.

Meidän astuessamme sisään syntyi vähän liikettä seurakunnassa ja yksi miehistä, joka näytti toimittavan kirkonvartijan ja lukkarin virkaa, näytti meille paikat, kysyi epäröiden suomeksi, olimmeko suomalaisia, ja antoi meille laulukirjat. Papin meille lausuttua tervetuloa ja meitä siunattua, alkoi jumalanpalvelus. Laulettiin muutamia Sankeyn lauluja ja sitte seurasi saarna. Se oli samaa maata kuin hihhulien saarnat, mutta oli saanut lisiä Ameriikan metodismista, ehkäpä myöskin pelastusarmeijasta. Totutulla, kaavanmukaisella kaunopuheisuudella, ristissä käsin ja kyynelsilmin kehotti saarnaaja kuulijoitansa iloitsemaan Herrassa ja heittämään pois kaiken syntikuorman. He olivat vapahdetut ja puhtaiksi pestyt synnistä, he olivat valitut taivaallisen autuuden perijöiksi. Maailman lapset surkoot, mutta Jumalan lasten on iloittava. Yhtä päätä kehotettiin nyt heti kääntymään Herran luo, sekä nousemaan ja todistamaan Hänestä, kun Hän sitä käskee. Sillävälin sateli tuli- ja tulikivituomioita muille lahkoille ja kirkoille, niiden joukossa mainittiin mormoonitkin. Hyvin vähä tehtiin selkoa siitä, mitä kääntyminen oikeastaan on ja että uskon pitää tehdä työt hedelmiä tuottaviksi.

Saarnan aikana, joka kesti puolitoista tuntia, säesti seurakunta huokauksilla ja huudahtuksilla saarnaajan sanoja.

"Totisesti!" "Oi Herra Jumala!" "Totisesti, totisesti amen!" "Tule, Herra Kriste!"

Useoita henkilöitä oli saapunut lisäksi saarnan aikana, niiden joukossa muutamia naisia; useimmat olivat koreilevasti puettuina. Miehillä oli ylipäänsä rehelliset, synkkämieliset kasvot; he näyttivät olevan ruumiillisen työn tekijöitä ja olivat puetut tummiin, siistiin vaatteisiin.

Heti saarnan loputtua rupesi pappi istumaan ja kehotti seurakuntaa nousemaan seisalleen ja todistamaan Herrasta, jos Hän heitä siihen käskee. Heti nousikin se miehistä, joka oli toimittanut lukkarin ja kirkonpalvelijan virkaa, ja selitti monen huokauksen ohella, että hän oli Jesuksen oma ja että hän oli niin iloinen, "oikein sydämmellisesti iloinen". Hän kiitti myöskin useita ystäviä, joiden nimet hän mainitsi ja jotka olivat olleet hänelle apuna hänen muinaisessa hengellisessä hädässään. Niiden joukossa oli myöskin "veli T." -- pappi. Toinen toisensa perään seurasivat läsnäolevat hänen esimerkkiänsä ja todistivat, useimmat kuvasivat oikeastaan suurta iloansa Herrassa. (Minä olen niin iloinen, niin sieluni pohjasta iloinen, -- tämä lausetapa on suora käännös Ameriikan metodisteilta, jotka sitä yhtämittaa käyttävät.)

Myöskin yksi naisista todisti erinomaisen vilkaskielisesti suurta iloansa ja kiitollisuuttansa siitä, että oli tullut pelastetuksi. Hän oli nuori tyttö, erittäin ajattelevan ja miellyttävän näköinen, päällänsä hänellä oli siisti musta olkihattu ja päällystakki. Muutamat todistajista eivät nousseet seisaalleen, mutta rukoilivat ääneen; toiset ehdottivat uuden laulun toisensa perään, jotka laulettiinkin. Jokaisen todistuksen aikana säesti puhujaa muiden osanottavaiset huudahdukset: "Totisesti!" "Niin, niin!" "Amen Jesuksen nimessä!" "Auta meitä, Herra!"

Pari kertaa tapahtui, että pappi keskeytti puhujan varottavasti kohottaen etusormeansa. Puhuja istui silloin heti, sanoen nöyrästi "anteeksi" tai "anteeksi Jumalan nimessä". Mielestämme tapahtui tämä silloin, kun todistajat jollakin tavalla puhuivat lahkon oppia vastaan tai menivät mieskohtaisuuksiin. Mieskohtaisuuksien koskettelemista huomasi kuitenkin koko jumalanpalveluksen ajan. Läsnäolevien, nimitettyjen henkilöiden puolesta rukoiltiin ääneen. Saarnassaan mainitsi pappi nimeltä useita kapakan-isäntiä, kapakoita ynnä muita huonoja paikkoja, joista hän varotti kuulijoitansa. Sen lisäksi lausui hän yksityisten seurakunnan jäsenten oloista viittauksia, joita ei sivullinen luonnollisesti voinut käsittää. Hänen puhetapansa ei mitenkään erinnyt muiden puhetavasta; päinvastoin olivat kaikki omistaneet itselleen samat lausetavat ja huudahdukset, samoin kuin he kaikki puhuivat samalla, liukkaasti vuotavalla kaunopuheisuudella, joka enimmästi tuntui vaan tyhjältä sanatulvalta ilman minkäänlaista ajatusta. Kaikissa näytti vallitsevan rehellinen uskonhartaus, mutta siihen sekosi tuntuvasti ajatusta kaipaavaa uskonlörpötystä.

Kun jumalanpalvelus lopetettiin, oli kello yli kymmenen. Kaikki kokoontuivat ystävällisinä ympärillemme, pudistivat kättämme ja sanoivat olevansa pahoillaan, kun eivät ennemmin saaneet meitä nähdä. Meille annettiin kukkasia ja kysymyksiä sateli -- huomattavasti kyllä -- ei Suomesta, vaan siitä "kuinka Ameriikka meitä miellytti". Sitte tarjottiin meille hyötymansikoita ja maitoa läheisessä ravintolassa.

Kaikki naiset olivat lähteneet pois, paitsi ylempänä mainittu nuori tyttö, joka todisti kirkossa. Hän kertoi jo monta vuotta olleensa San Fransiskossa, oikeastaan oli hän kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, sekä tulleensa tänne lankonsa ja sisarensa luo ja oli nyt menossa naimisiin erään suomalaisen merimiehen kanssa. Hän oli omannut itselleen paljon ameriikkalaisnaisten itsenäisestä ja sievästä käytöksestä. Sitä vastoin olivat miehet, yhtä lukuun ottamatta, joka sanoi itseään erään suomalais-ameriikkalaisen lehden "reportteriksi", oikeita suomalaisia työmiehiä. Jos ei tullut vaatteita katselleeksi, olisi luullut heidän vasta tulleen Suomesta. Useimmat eivät puhuneet sanaakaan englanninkieltä tai solkkasivat he sitä hyvin huonosti ja f- ja d-kirjainten ääntämisessä kuului perin suomalainen kankeus. Kaikissa huomasi saman uskollisen, toisinaan hiukan juron tyyneyden, joka on meille suomalaisille omituinen.

Papilla oli kaikki uskon-innostelijan tunnusmerkit. Sen huomasi vielä selvemmin keskustelussa, kuin itse saarnasta. Hänessä huomasi hengellistä pöyhkeyttä ja kiivautta toisin ajattelevia kohtaan, ja hänen tavattoman suuren sivistyksenpuutteensa ohella vaikutti se vastenmielisesti. Hän oli kotoisin Itä-Suomesta, oli monta vuotta takaperin tullut Ameriikkaan ja käännyttyään suorittanut pienen oppimäärän jossakin skandinaavilaisessa uskon-opillisessa kollegessa. Koko hänen käytöksensä todisti kuitenkin hyvin alhaista sivistyskantaa.

Kun puhe johtui Suomeen ja Suomen oloihin, hämmästytti meitä se tyly ja välinpitämätön henki, joka näissä kansalaisissamme vallitsi kotimaataan kohtaan. Varsinkin lausui pappi moittivat mielipiteensä kotimaan oloista suoraan, paljastaen melkein intohimoisen tyytymättömyytensä ja sekottaen olevat ja olemattomat asiat toisiinsa tavalla, joka lienee omituinen hänen luonteisillensa henkilöille.

-- Herrat vastustavat siirtolaisliikettä, sillä he pelkäävät, että heidän vielä itse lopuksi täytyy ruveta työtä tekemään, jos työmiehet lähtevät pois. -- Siksi ovat he sanomalehdissä ruvenneet saarnaamaan, että se, joka lähtee maasta, tekee rikoksen isänmaataan vastaan. Isänmaata? Mikä on meidän isänmaamme? Me olemme Suomen ameriikkalaisia ja Ameriikka on meidän isänmaamme, ei synnyn nojalla, mutta sielunheimolaisuuden nojalla. Se on ottanut meidät vastaan, se auttaa meitä. Siellä kotona jää niihin oloihin, joissa on syntynyt, siellä on herroja ja huonompia ihmisiä. Ja huonommat ihmiset pysyvät elin-ikänsä huonompina ihmisinä. Täällä ovat kaikki yhtä hyviä ja kestä tahansa voi tulla piispa tahi presidentti. Jos miehessä vaan on vähänkin kuntoa, työnnäksen hän pian paraimmille sijoille. Mutta Suomi, mitä meillä on enään Suomen kanssa tekemistä? Parasta olisi, jos kaikki lähtisivät pois maasta, niin ei tarvitsisi enään kenenkään siellä pelloilla hikoilla, paitsi jos herroja haluttaa siihen ryhtyä. Miksi me suotta kansoittaisimme maata, jossa ei mitään kasva. Heidän pitäisi tulla tänne, jossa mies voi tulla rikkaaksi muutamassa vuodessa, tarvitsematta tehdä kymmenettä osaakaan siitä työstä, minkä hän kotona tekee. Ei, täällä meidän on hyvä olla, täällä me pysymme. Mutta vaikka me tunnemmekin ystävyyttä vanhaa Suomea kohtaan, niin olemme Suomesta lähteneitä ameriikkalaisia. Me tahdomme hankkia täällä itsellemme oman sivistyksen, oman kirkon ja omat koulumme. Mutta Suomi ei auta meitä. Meidän pitäisi saada oma haaraosasto kansanvalistusseurasta, kirjoituksia ja kirjoja, -- mutta -- me emme saa. Suomi halveksii meitä ja on meidät unohtanut. Herrat uskottelevat kansalle, että me olemme maanpetturia. Me tahdomme sentähden tulla omin neuvoin aikoin ja tulemmekin Jumalan avulla. Emme me tarvitse teidän valtiokirkkoanne, joka vainoo toisin-uskovia, emmekä teidän pappejanne,[41] jotka ovat pöyhkeitä, vaan me perustamme oman vapaan kirkkomme täällä Uudessa maailmassa. Emme myöskään kaipaa herroja, vaan täällä olemme kaikki yhdenarvoisia j.n.e.

Hän höysti runsaasti sanojansa siunauksilla, uskonnollisilla huudahduksilla ja raamatunlauseilla ja sai sanojensa toistajaksi usein "reportterin", varsinkin kun tultiin maininneeksi tuo heidän lapsellisen yksinkertaisesti käsittämänsä "yhdenvertaisuus". Molemmat näyttivät unohtavan, että täällä, enemmän kuin missään muualla, riippuu miehen omasta kelvollisuudesta, innosta ja työkyvystä, voiko hän kestää sen taistelun leivästä, joka Ameriikassakin jo on alkanut, huolimatta maan suurista tuotantovoimista. Muut istuivat enimmäkseen äänettöminä tai lausuivat ajatuksensa varovaisemmin. Heidänkin lausuntonsa todistivat joko välinpitämättömyyttä tai tyytymättömyyttä, heti kun puhe kääntyi Suomeen.

Lopetettuamme keskustelumme yksimielisillä edistyksen toivomuksilla sekä "vanhalle Suomelle" että Ameriikan suomalaisille, erosimme sydämmellisesti pudistaen toistemme käsiä, Vaikka yllämainitut mielenpurkaukset tuskin lienevät yleisiä meidän siirtolaistemme kesken, -- eivät ne ainakaan ilmaantune niin jyrkässä muodossa, -- sanovat ne kuitenkin meille täällä Suomessa oleville "pitäkää varanne". Irtolaiskysymys on lähimmässä yhteydessä siirtolaiskysymyksen kanssa. Siitä ei voi meitä tarpeeksi usein huomauttaa. Ennenkuin se on tyydyttävällä tavalla ratkaistu, on ihan tarpeetonta tuumia syitä siirtolaiskiihkoon. Siirtolaisuus on merkki siitä, että kansamme on alkanut herätä, että se pyrkii todelliseen riippumattomuuteen ja ett'ei se enää tahdottomana alistu kurjuuteen, josta _voidaan_ päästä, tai jota ainakin voidaan huojentaa. Sen pitäisi siis olla meille kehotuksena, jotta tutkisimme olojamme ja katsoisimme, eikö niitä voida parantaa. Jos siirtolaiskysymys auttaa meitä siinä asiassa hereille, niin ei kokemus, jonka se meille antaa, ole vielä tullut liika kalliiksi, kun vaan herääminen tapahtuu pian. Muuten tulevat maat, joissa vallitsee suurempi vapaus ja joilla on viljavampi maanlaatu, vähitellen ryöstämään meiltä kansamme sisimmän ytimen: ruumiillisen työn tekijät.

San Fransiskon suomalaiset elävät ihan erillään muista suomalaisista uutis-asukkaista ja ovat mitättömän vähä yhteydessä emämaan kanssa. Heidän lukumääränsä vaihtelee vuodenaikojen mukaan, sillä suuri osa heistä on merimiehiä. Meidän käyntimme aikaan (Elokuussa 1888) arveltiin heitä olevan lähemmä 1,000, mutta talvis-aikaan on heitä toisinaan kaksi sen vertaa. Vakinaisemmat asukkaat ovat enimmäkseen työmiehinä laivaveistämöissä, kaikenlaisia ammattia harjoittelevia käsityöläisiä, pikkukapakoitsijoita ja ravintolan-isäntiä. Sen lisäksi on kaupungissa aina merimiehiä, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, sellaisia merimiehiä, jotka purjehtivat Tyynellä merellä ja käyvät harvoin tai ei koskaan kotimaataan tervehtimässä. Viime aikoina ovat suomalaiset siirtolaiset yhä lukuisammin tunkeutuneet muihinkin osiin Kaliforniata. Mendocinon kreivikunnassa oli siihen aikaan, kun me oleskelimme San Fransiskossa, noin 1,000 siirtolaista.