Part 13

Saimme astua viisi minuuttia, ennenkuin ehdimme Sacramentokadulle, jolla Kiina alkaa. Salaisen tulvan tavalla on kiinalaisvirta hiipinyt muuten valppaitten ameriikkalaisten niskaan. Se valloitti vähitellen talo talolta, kortteli korttelilta alaa, riisti ammatin toisensa perästä vaikeilta, kunnes kaupunki hämmästyneenä yht'äkkiä huomasi helmassaan 40-50,000 kiinalaista. Nyt syntyi kongressianomuksia, kongressiriitoja, itä ja länsi olivat eri mieltä, väittelivät ja kirjoittivat pitkiä palstoja kiinalaiskysymyksestä. Mutta sill'aikaa jatkoi John Chinaman tai Johnny, joiksi kiinalaisia tavallisesti nimitellään, -- tulvaansa Kaliforniaan yhä suuremmissa joukoissa. Hän pesi, silitti, leipoi, teurasti, oppi taitavaksi keittäjäksi, piiaksi, lapsenhoitajaksi, puutarhuriksi, rautatien-työmieheksi, kunnes ansaitsi miljoonia, jotka vähin erin lähetettiin Kiinaan. Hän voi ommella koneella 16 tuntia, nukkua makuuvaatteitta pöydällä tai lattialla, elää teestä ja kuivatuista kalanpäistä, olla melkein vaatteitta, kestää kovaa valittamatta ja tehdä joka työtä, mihin vaan pannaan, oli se hienoa nappiläpiompelusta tai ratakiskojen kiinnitystä. Hän voi asua likaisessa teltissä tulikuumalla hiekkakummulla, keskellä löyhkääviä lika- ja tunkiokasoja. Hän voi pyytää simpukoita seisoen tuntimääriä vedessä, elää simpukan lihasta myytyään sen kuoren. Ilma, ravinto, vaatteet, uni näyttävät olevan hänelle sivuseikkoja. Onko sitten kummakaan, että valkea työmies ja erittäinkin naispuoliset työntekijät ovat epätoivoissaan kilpaillessaan hänen kanssaan.

Ensimmäiseksi kävimme katsomassa molemmin puolin pimeätä, ahdasta katua olevia ruokapuoteja. Mitä näissä oli? Pelkkiä Kiinasta tuotuja tavaroita, ei mitään Euroopan tai Ameriikan ravintoaineita. Öljyssä keitettyjä ja sen jälkeen kuivatuita ankkoja, litteiksi puristettuina, aivan kuin kilpikonnan kuoria; suolatuita simpukoita, ankkojen sisälmyksiä ja sianmaksaa, silavaa ja suolatuita kananpojan reisiä. Kauppiaan nimi oli kiinankielellä kirjoitettu oven yläpuolelle. Myyjänä oli ikeniään irvistelevä kiinalainen, pitkät, ohuet palmikot pään ympäri kiedottuina ja kirjoituspensselillä sekä laskukuulilla varustettuna. Johnny ei luovu niistä ruoka-aineista, joihin on pienestä tottunut, vaan tuottaa tarvittavansa Kiinasta. Hän tekee työtä valkeille ja ottaa heiltä rahoja, mutta ei ryhdy kauppa-asioihin heidän kanssaan, eikä jätä rahojaan maahan. Ameriikka ei ole hänelle vähääkään rakas; hän ei huoli eikä halua sitä isänmaakseen. Se on hänelle vaan kultakaivos, ei muuta.

Ruokakaupoista menimme parturien tupihin, joissa halullisten tukkia ajellaan ja korvia raaputetaan puhtaiksi 15 centistä. Korvien puhdistus, näet, kuuluu kiinalaisten parturien toimeen. Kumpikin temppu tehdään ilman saipuaa, haalealla vedellä ja kiinalaisten kapeilla, terävillä partaveitsillä ja muilla koneilla.

-- Tässä -- sanoi saattajamme, kadulle taas tullessamme, -- on satojen dollarien mies.

Tirkistimme akkunattomaan, pimeään, kosteaan, tavallisen ruokakaapin kokoiseen loukkoon. Siellä istui kiinalainen, ryppyinen ja kuiva kuin vanha nauriinkuori, keskellä kenkiä ja saappaita, joita rivittäin riippui seinillä. Katosta killui lamppu, ja sen yläpuolella olevasta aukosta näkyivät ne likaiset rääsyt, jotka öisin, aukon yli tikapuille levitettyinä, olivat ukon makuuvaatteina.

Teaatteri oli siinä lähellä. Bethell naputti käskevästi pääsylippujen myyntiluukulle ja huusi: -- Charlie! Pääsyliput rouville. Pian!

Käsi pistettiin ulos luukusta ja me saimme lippumme, punaisia paperinlappuja, salaperäiset koukerot kulmissa. Salapoliisi viittasi eräälle tavallisessa herrasmiehen puvussa olevalle valkealle miehelle, joka poistui. Meidät johdettiin portaita myöten kellarikertaan, jossa taas tapasimme äskeisen miehen. Hän oli lähetetty tietä raivaamaan.

-- Täällä asuvat näyttelijät ja heidän ... hm! ... vaimonsa, -- sanoi Bethell.

Sokkeloittain kapeita, maan alle vieviä portaita, kapeita käytäviä, vaatekomeroiden kokoisia huoneita! Akkunoita ei näkynyt, ilmaa ei tuntunut, jotain opiumihöyryillä täytettyä löyhkää tunkeusi sen sijaan keuhkoihin. Jokaisessa majassa oli pieni, opiumin-polttotarpeilla varustettu lava sekä nurkassa epäjumalankuva, kultapaperia ja uhrisavua. Muutamat suojat olivat suljetut; asuja oli niissä jo kotiutunut. Kapea, noin 9 tuumaa korkea ja 2 tuumaa leveä rakonen seinässä oli koko tämän ihmispesän ainoa ilmanvaihtolaitos.

Eräässä majassa istui nuori nainen lapsineen; toisessa viisi nuorta tyttöä tirskuen ja laverrellen, samalla kuin heidän keltaiset, sirot sormensa pyörittelivät paperosseja kokoon. Heidän vaatteuksensa oli koruton, mutta siisti, kiinalaisnaisten tavallinen arkipuku: tummansininen pusuri ja vaaleammat housut. Sen sijaan oli heillä yltäkyllin rannerenkaita, sormuksia ja kaulahelyjä. Useassa huoneessa näkyi eri huumaus-asteelle ehtineitä opiuminpolttajia, mutta joka paikassa vallitsi hiljaisuus. Syynä siihen oli osaksi ystävämme, salapoliisin läsnäolo, mutta iltakin oli vasta alulla ja useimmat näyttelijöistä olivat vielä toimessaan.

Nousimme taas maanpinnalle ja menimme teaatteriin. Likaisessa eteisessä myytiin pääsylippuja, keitettiin teetä, näyttelijät siellä maalasivat itseään, ovissa tunkeili kuokkavieraita. Rokon-arpinen kiinalainen, teaatterin johtaja otti meidät komean kohteliaasti vastaan ja näytteli meille 10,000 dollarin arvoisen puku- ja asevarastonsa. Katselijoita oli monta sataa. Kaikki istuivat äänettöminä pitkähkössä, savuisessa salissa, miehet alhaalla partterilla, naiset lehtereillä. Näyttämöllä, jolta puuttui sekä sivuseinämät että muut näyttämökoristukset, lauloi parast'aikaa kaksi naista ja yksi mies. Naiset -- kaksi naispukuista nuorukaista -- keikailivat alaspäin katsellen ja käärmemmäisesti ruumistaan luikerrellen; arvattavasti piti naisellisen kainouden ja sulon siten heissä näkyä. Pukunaan heillä oli koreasti kirjaellut siniset ja viheriäiset silkkipusurit sekä laajat, taivaankaaren väriset silkkihousut. Sileäksi kammatussa tukassa, jonka selänpuoleinen laitos oli mielestämme enin majavanhännän näköinen, kiilteli helmiä ja jalokiviä. Kumpaisenkin korvan juuressa törötti punainen tai sininen kukkakimppu.

Heidän herrallaan ja hallitsijallaan oli päässään Hermeen sivekkään kypärin näköinen, jalokivistä säihkyvä lakki. Hänen yönutun näköiseen, kirjavakuvalliseen silkkipukuunsa oli ommeltu sadottain pieniä ympyriäisiä peilinsirpaleita. Jokaisen kasvot olivat mainiosti maalatut, vaikka ei ihan eurooppalaiseen tapaan, silmälaudat ja sieramet olivat, näet, tulipunaisiksi sivellyt. Soittokunta istui laulajien takana seuraten mukasoitolla vuoron heidän puheitaan, vuoron heidän laulujaan. Sitä laulua ja soittoa ei ole helppo selittää. Oli siinä tahti ja oli sävelkin, mutta ei sointua, ei väritystä eikä kaikua. Soittokoneita oli: viuluntapainen, jonka pohjaksi oli kiristetty kalkkalokäärmeen nahka, rumpuja ja huiluja monta eri lajia. Laulajien päävoimana tuntui olevan kurkkuäänien käyttäminen ja räikeät nenä-äänet. Mutta eri sävel-osien erottamistapa oli hyvä ja paasiäänen soitonmukainen puhelu oli toisinaan ihan mainio.

Teaatterin johtaja seisoi koko ajan näyttelijöiden takana. Hänen vieressään oli tarjotin kuppineen ja suuri teekannu, josta soittajat ja laulajat tuon tuostakin ammensivat virkistystä. Vähän ajan kuluttua menivät näyttelijät ulos ja johtaja pani tuota hätää näyttämömuutoksen toimeen tai oikeimmin hän kyhäsi seinämäkoristuksen tapaista. Kolme tuolia asetettiin riviin, niiden yli ripustettiin verho ja koko laitos oli olevinaan vuode. Pöydälle pystytettiin puupalikka, muka lampuksi. Näyttelijät, jotka väliajalla olivat eteisessä virkistäneet itseään teellä, tulivat sisään ja uusi näytös alkoi.

Näitä kiinalaisia näytelmiä saa halullinen nähdä joka ilta kello 8-10 ja samaa kappaletta näytellään tavallisesti vuoden aika tai enemmänkin.

Me lähdimme teaatterista ja kuljimme maan-alaista käytävää pitkin suureen ompelulaitokseen, jossa eräällä vanhalla kiinalaisella oli monta sataa kiinalaisnuorukaista liinavaatteiden teossa. Sieltä jouduimme kultaseppien ja posliinikauppiasten myymälöihin, joissa kulta-, hopea-, pronssi-, ambra- ja santelipuuteokset sekä kalliit posliiniastiat houkuttelivat kauppaa hieromaan. Ostimme muutamia pikkuesineitä ja kohtelias kauppias tarjosi meille teetä. Sillä oli väkevä, suloinen tuoksu ja kermatta ja sokeritta sitä juotiin pienistä, tuskin lasten lelukuppeja suuremmista maljoista.

Kadun toisella puolella oli hieno ravintola. Me kuljimme sen avaran keittiön ja ruokienjako-huoneen halki; siellä valmistettiin vieraille vietäviksi kasviksia, kanoja, riisiä, silavaleivoksia ja riisiviiniä. Ruokasalissa loisteli pöydällä hienoja posliiniastioita ja sormustimen kokoisia viinilaseja; veisten ja kahvelien sijalla oli pari puikkoa. Joka huoneen seinillä riippui kalliita hopealla ja kullalla kirjaeltuja verhoja; kauniilla leikkauksilla koristetut ja kullatut varjostimet erottivat huoneista opiumilavat. Rakennuksen sisustus oli maksanut 60,000 dollaria.

Kello oli 11. Me poistuimme kiinalaisen kaupunginosan siistimmiltä kaduilta ja jouduimme kapeille, pahalta löyhkääville, pimeille kujille.

-- Tulkaapas tänne hetkiseksi, -- sanoi saattajamme lyhyesti, työnsi auki pienen, mustan oven ja astui sisään.

Se oli panttilaitos. Eteisessä loikoi opiumia polttavia kiinalaisia. Sisällä puodissa oli esineitä kaikenlaisia ja niiden vartijana omistaja, viattoman näköinen, mustahampainen mies. Bethell liikkui huoneessa paikkoja tutkien aivan kuin omassa puodissaan. Hän sormieli pusureja ja saappaita, pisti keppinsä hyllyjen alle ja näytti vilkasemalla keksivän joka sopen salaisuuden.

-- Katsokaas tätä! -- sanoi hän tarttuen erääseen jylseän puumiekan näköiseen esineeseen, joita lojui koko joukko eräällä hyllyllä. Se oli tuppena kahdelle terävälle ja leveälle veitselle tai lyhyelle miekalle, jotka olivat niin raskaat, että tuskin jaksoimme niitä nostaa.

-- Annappas tänne se toinen leikkikalu! -- sanoi salapoliisi miehelle. Tämä naurahti vähä hämillään ja ojensi meille hitaasti kiinni painetun, tummasta pronssimetallista somasti sorvatun viuhkan. Turhaan koetimme saada sitä leveelleen. Bethell painoi erästä kohtaa kädensijassa, joka aukeni ja pisti esille terävän, jalkaa pitkän kapean veitsen varren.

Salapoliisi ojensi miekkoja ja veistä kiinalaista päin ja pudisti päätään.

-- Niin, mukavastihan tämmöisen viattoman puumiekan saa kulkemaan laajan pusurin poimuissa ja tällaista somaa viuhkaa kantaa keveästi kädessään! Aseettomia ollaan, tietysti, mutta jos pimeänä yönä sattuisi kadunkulmassa tapaamaan jonkun, niin ovat tarvittavat aseetkin saatavissa. Ooh, John Kiinalainen, kyllä minä sinun temppusi tunnen. Viattomalta sinä näytät, mutta piru puikkii kintereilläsi.

Menimme kadun yli erääseen suureen, pimeänä ammottavaan talosokkeloon.

-- Täällä ovat suurimmat opiumikapakat, -- sanoi Bethell.

-- Pojat eivät vielä ole kaikki koossa, te siis ette saa pahinta elämää nähdä. Seuratkaa minua!

Noin 8-10 neliöjalan kokoisessa huoneessa makasi nuori kiinalainen matalalla lavalla sytyttäen bamburuokopiippuansa. Hän nyökkäsi tyynesti salapoliisille, pisti mustaa, tahmeata nestettä puikon päässä liekkiin pehmenemään ja antoi sen valua piipunpesään, joksi ruokoon muodostunut, pahkamainen kasvannainen oli sorvaeltu. Sitten hän veteli muutamia savuja, sulki silmänsä ja laski päänsä tyynylle. Kolme, neljä eri huumaustilaan ehtinyttä polttajaa loikoi huoneessa, jonka seinillä oli leveitä hyllyjä ja lavoja; muutamissa yhtä suurissa huoneissa oli 18 henkeä yht'aikaa. Taas tuntui mielestämme ilma olevan kateissa ympäriltämme, se oli aivan kuin väistynyt pois opiumihöyryjen tieltä. Tämän talon koko kellarikerros oli opiuminpolttajien hallussa, niitä näkyikin lukuisasti puoli-avonaisista ovista. Ihan vieressä oli opiumikauppa, josta tuon intohimon uhrit ostivat itselleen kerraksi 8-10 centin hinnalla mustaa, tahmeata huumaus-ainettaan.

-- Tässä, -- sanoi Bethell, astuessamme mutkikasta, pimeätä, väestä vilisevää kujaa, -- tässä on Murhaajainkuja. Täällä on poliisilla enemmän työtä kuin koko muussa kaupungissa. Kymmenen viikkoa takaperin murhattiin täällä yhtenä yönä 3 kiinalaista. Tämä on "the Highbinderien" lempiloukko. The Highbinderit, mitäkö ne ovat? Ne ovat varas- ja murhaajaseurue. Katsokaa nyt ympärillenne, arvoisat rouvat. Huomaatteko, kuinka he jokainen pitävät minua silmällä, ihan jokainen tällä kadulla kulkija? He tuntevat minut, se on tietty. Mutta huomatkaa samalla, kuinka viattomilta he näyttävät. Voimme olla varmat siitä, että joka miehellä, jonka täällä tapaamme, on rikos omallatunnollaan. Mutta näyttävätkö ne siltä? Ei, Johnny on viattoman näköinen viime hetkeensä asti.

Huomautus oli aivan oikea eikä suinkaan liioiteltukaan. Noista liikkumattoman tyynistä, virnistelevistä naamoista loisti vaan rauhallinen elämäntyytyväisyys, ei muuta. Keskellä rikoksellisten vilinää kulki pieni kiinalainen palvelustyttö, 6 vuotias lapsi, kantaen seljässään hihnalla häneen sidottua kapalolasta. Molemmin käsin hän varovasti kantoi peitettyä maljaa ja laahusti väsyneesti pieniä, vaivaantuneita jalkojaan eteenpäin. Kyyneleet tunkeusivat silmiimme, katsellessamme kurjaa lapsiraukkaa. Tarjouduimme saattamaan häntä kotiin, mutta hän vaan pudisteli päätään eikä ymmärtänyt kysymyksiämme. Meistä erottuaan näimme hänen astuvan alas erääseen kellarikertaan; kapalolapsi hänen seljässään käänteli valitellen päätään, saadakseen kaulassaan riippuvan kumipullon suuhunsa.

Olimme tulleet the Highbinderien klubbin luo.

-- Oho, pojat eivät ole pistäneet oveansa säppiin, -- huudahti Bethell kummastellen. -- Heillä ei mahda nykyään olla mitään erinomaista tekeillä. Täällä, ladies, täällä suunnitellaan kiinalaiskorttelin kamalimmat ilkityöt. Joss-huoneensa (kirkkonsa) heillä on yläkerrassa, mutta ei heillä siitä haittaa ole. He pistäyvät sinne Konfusiuksen kuvan eteen uhrisavua polttamaan ennenkun lähtevät "työhönsä".

Suuressa, himmeäksi valaistussa salissa oli tusina kiinalaisia koolla. Muutamat heistä polttivat opiumia, muutamat keskustelivat matalalla äänellä. Kaikki näyttivät siisteiltä ja rauhallisilta.

-- No, Joe, -- sanoi Bethell, taputtaen erästä nuorta poikaa olalle. -- Kuinka voit? Ei siitä ole pitkiä aikoja kulunut, kun me viimeksi tavattiin toisemme. Kauvanko olet ollut vapaana?

-- Viikon, sir, -- vastasi nuorukainen nauraa virnistellen.

Astelimme jyrkkiä portaita myöten kirkkoon, jona oli pitkä, kapea, alttarilla kahtia jaettu huone. Perällä näkyi Konfusiuksen pronssista valettu kuva, ja sen ympärillä törötteli muita, paksusorkkaisia, sarvipäitä, hännillä, kynsillä ja lohikäärmeen päillä kaunistettuja suuruuksia. Alttarilla kohosi hienoista vahalangoista uhrisavua; kulta- ja hopea-astioita siellä kiilteli. Katossa riippui kirjavia lamppuja luoden huoneeseen salaperäistä valoa. Alttarin takana loikoi muutamia kiinalaisia opiumia poltellen.

Kadulle päästyämme menimme Murhaajainkujalta eräälle toiselle kujalle, jossa poliisin luvalla murhataan siveyttä. Muutamaa jalkaa leveän, likaisen kadun kummallakin puolen oli tiheässä talo toisensa vieressä, pääty kadulle päin. Joka talossa oli iso ristikolla varustettu akkuna, jonka sisäpuolella istui maalattu ja koreaksi pyntätty nainen. Kadulla vilisi miehiä, valkeitakin, laumottain niitä tungeskeli akkunoiden ulkopuolella. Eräässä talossa näytteli meille paikkoja muuan nuori, koreasti kirjaeltuun, vaaleansiniseen silkkitakkiin ja vaaleanviheriöihin, leveisiin silkkihousuihin puettu tyttö, jonka tukassa rasva ja helmet kilvan kiiltelivät. Huolettomasti hymyillen kuljetti hän meitä muutamissa ahdasmaisissa, mutta siisteissä huoneissa; yksi oli sisustettu eurooppalaiseen tapaan. Meidän läsnäollessammekin hän vastaeli ulkopuolella seisovien pilapuheisiin. Kun salapoliisi hyväntahtoisesti, mutta johdonmukaisuuden puutettaan huomaamatta, moittien sanoi hänelle, että hänen tulisi viettää parempaa elämää ja mennä naimisiin, näytti hän iloisesti virnistellen koko valkean hammasrivinsä.

-- Ah Lo ei naimisiin. Ei kukaan huolia Ah Lota.

Hänen huoleton naurunsa vihloi korvia, -- oikeudenmukaista ammattiahan hän harjoitti.

Ainoastaan rikkaimmat kiinalaiset kauppiaat tuovat vaimonsa mukanaan. Muut kaupungin neljästäkymmenestä tuhannesta kiinalaisesta myyvät ja ostavat vaimoja aivan kuin muutakin kauppatavaraa. Kristillinen Ameriikka katselee tätä jokavuotista lastentuontia[40] aivan yhtä tyynesti kuin Eurooppa suvaitsee kahtalaista siveyttä ja laillista pahetta. Salapoliisi Bethell vastasi meille aivan samoilla sanoilla, joilla mainitsemamme järjestelmän puoltajat Euroopassa torjuvat syytöksiä: -- jos emme suvaitsisi tätä, eivät meidän valkeat naiset saisi kulkea rauhassa kaduilla.

Kello oli 12 tulemassa. Elämä täällä pimeyden valtakunnassa alkoi käydä yhä vilkkaammaksi, mutta me olimme jo tarpeeksemme katselleet tätä Ameriikan kehityksen mätähaavaa.

Seuraavana päivänä kävimme eräässä kiinalaislähetyksen tyttökoulussa. Se näytti antavan kiinalaiselle vanhalle Aatamille vaan ulkopuolista silitystä. Tyttöjä ei kasvatettu varmoja ammatteja osaaviksi, vaan "kotia varten", niinkuin sanat kuuluivat. Sillä tarkotettiin, että he saivat jotenkin niukalti tietoja, pääasiallisesti heille opetettiin käsitöitä (virkkausta ja tavallista ompelusta) sekä raamatunlauseita ja virsiä. Heti kuudentoista, korkeintaan kahdeksantoista vuoden vanhoina heidät naitettiin ja mieheksi määrättiin kuka kiinalainen tahansa, joka vaan ensimmäiseksi ilmotti vaimoa haluavansa.

-- Meidän tyttöjä naidaan kilvassa, -- selitti laitoksen nais-opettaja tyytyväisenä.

-- Mutta sanoittehan, että tytöt tavallisesti antavat kastaa itsensä täysikasvuisina. Kuinka ne sitten menevät miehille, jotka palvelevat epäjumalia ja myyvät ja ostavat vaimoja, milloin tahtovat?

-- Niin, onhan heillä hyvinkin vaikeat oltavat, ja moni on karannut tänne takaisin, kun mies on myynyt hänet, -- vastasi opettaja kylmästi, -- mutta tietysti heidän tulee mennä naimisiin. He uskovat vaan siten saavansa sielun ja tulevansa autuaiksi. Eihän niillä tyttöraukoilla ole muuta keinona. Kuka huolisi kiinalaistyttöä palvelukseensa? Onhan hän aivan turvaton. Eihän häntä uskaltaisi päästää ovesta ulos, sillä ensimmäiseksi vastaantuleva kiinalainen -- ja valkoiset miehet ovat, Herra paratkoon, ihan yhtäläisiä -- voi viedä hänet luokseen ja pitää häntä siellä niin kauvan kuin itse tahtoo, eikä rangaistuksesta ole edes pelkoakaan. Täällä laitoksessa on tapahtunut, että 8-9 vuotiaita tyttöjä on ryövätty pois keskellä päivää, kun ovat olleet portaita siivoamassa. Eikä parempaa voi toivoakkaan, kun kaupungissa on 40,000 kiinalaista miestä. Jos poliisilaitos olisi moisissa asioissa ankara, eivät kaupungin köyhät, valkeat naiset voisi päiväsydännäkään kulkea rauhassa kaduilla.

Nuo salapoliisin ja lähetystalon johtajan sanat tuntuivat siis olevan meidän "kristillisten" yhteiskuntien perusajatuksena. Joka paikassa uhrataan köyhä, raaka, tietämätön nainen parempiosaisten sisartensa suojelemiseksi. Tuskin missään ovat tämän mielipiteen seuraukset niin sydäntäsärkevässä muodossa huomattavina, kuin San Fransiskossa.

Sierra Nevadan runoilija.

-- Ette saa lähteä Kaliforniasta Joaquin Hilleriä tapaamatta, -- sanoi "The San Fransisco Chronicle"-nimisen sanomalehden tiedustelija lähtökumarruksia noikkaellessaan. -- Bret Harte on Lontoossa, häntä ette saa nähdä, mutta Sierra Nevadan runoilija, "kallioinen, lahdelmainen, syvyyksellinen runoilija" Joaquin Miller on kotona.

Muutamia päiviä myöhemmin saimme ystävien toimesta tavata mainitun omituisen runoilijan, joka lienee jotenkin tuntematon Euroopassa, vaikka suurin osa hänen teoksistaan on painettu Englannissa. Hän on syntynyt Kentuckyssä, josta Ameriikassa puhutaan pienellä pilalla aivan kuin meillä Suomessa Sysmästä; -- mutta tuli jo 15-vuotiaana Kaliforniaan, samaan aikaan kun kullanhakijat, meksikolaiset ja indiaanit siitä kiistelivät. Hän luki ensin lakitiedettä, oli lyhyen aikaa Oregonissa tuomarina, mutta ei viihtynyt virassaan. Ympärillä vallitseva kirjava seikkailurikas elämä näyttää liian viehättävästi houkutelleen hänen runoilijaluonnettaan. Hän jätti lakimiehen toimen, rupesi kullankaivajaksi, taisteli Yhdysvaltain ja Meksikon välisessä sodassa indiaanien ja sellaisten valkeiden miesten rinnalla, jotka eivät olleet villiä paljoakaan korkeammalla kannalla. Monta kertaa hän haavoittui, eli, lievimmin sanoen, kirjavaa elämää vuoristossa metsästäjien ja indiaanien kanssa, matkusti sitten Eurooppaan, oleskeli 9 vuotta Englannissa, Itaaliassa, Saksanmaalla, Norjassa, Venäjällä ja joutui lopuksi Pyhälle maalle, jossa oleskeli pitkät ajat Natsareetissa, Jerusalemissa ja muutamissa muissa kaupungeissa. Koko ajan oli hän ahkerasti käyttänyt kynäänsä ja lahjoittanut kirjallisuudelle noin kuusitoista teosta, sekä runomittaisia että suorasanaisia, joissa kuvasi kotimaansa ihanaa, lumoavaa luontoa. Mutta hän ei ole koskaan ollut kansalaistensa lempikirjailijana. Siksi hän on liian hurja, liian intohimoinen, liian satumainen runoilussaan. Sen lisäksi tuli vielä, että muodollisuutta vihaavan runoilijan yksityis-elämä oli melkein säännötön. Vuoron hän oli naimisissa, vuoron naimaton. Välistä oli hänellä mukanaan ihmeen ihana, sekaverinen tytöntynkkä, jota hän sanoi tyttärekseen, välistä hän taas eli ypö yksinään eikä asuinpaikastakaan ollut kellään varmaa tietoa.

Mutta aika kului ja Joaquin Millerin miehuuden-ikä alkoi lähestyä vanhuuden rajoja. Eräs hänen tyttäristään meni miehelään vasten hänen tahtoansa ja murti melkein isänsä sydämmen. Kirjailija muutti silloin rakkaille vuorilleen, osti siellä maatilan, istutti hedelmäpuita, katseli merta ja runoili tähtien tuikkeessa.

Meitä oli neuvottu kirjoittamaan pyytääksemme lupaa luonakäymiseen. Vastaukseksi tapasimme eräänä päivänä maaseudulta palatessamme seuraavat, tavallisen käyntikortin takapuolelle kesyttömällä, jykevällä, epäselvällä käsialalla kirjoitetut sanat, joista melkein joka toisen alle oli vedetty viiva: -- "Kävin teitä hakemassa, viedäkseni teidät _pieneen kotiini_ vuoristoon. Olin _hyvin_ pahoillani, kun en saanut teitä tavata. Jos teillä ei ole _mitään parempaa_ ohjelmassanne, niin tulkaa _huomenna_ -- luo, sinne saavun teitä tapaamaan."

Tapasimme toisemme määrättynä päivänä Oaklandissa, eräässä pienessä San Fransiskon lähellä olevassa kaupungissa, kahden oivallisen sisaren luona, jotka siellä pitivät kasvatuslaitosta tytöille. Talon joka soppi oli täynnä heleätä päivänpaistetta ja lasten iloista äänensurinaa; luokkahuoneista kuului ahkera hyminä.

Vierashuoneessa istuva Joaquin Miller näytti tämän jokapäiväisen kodikkaisuuden jyrkältä vastakohdalta. Ryhditön, kömpelö, ruma, huolettomassa puvussa, huoleton, välinpitämätön käytökseltään. Hän nousi seisoalleen, tähyellen meihin kummallisilla sinisillä silmillään, katse oli tulinen, mutta samalla sumea. Puristi hitaasti kättämme, kääntyi puoleksi hämillään, puoleksi hajamielisenä poispäin ja istahti tuolillensa kädet polvien väliin likistettyinä. Silmäin ansioksi on luettava, ettei hän tehnyt kerrassaan vastenmielistä vaikutusta. Kasvoistaan hän oli samaa näköä kuin Stuart Mill, joka, vaikka olikin suuri ajattelija, ei loistanut ruumiillisella kauneudellaan. Iho oli punakka, otsa kalju ja niskassa riippui vaalea, kankea hiustupsu. Mutta silmät olivat imeneet itseensä kaikki merkit, joista voi arvata miehessä asuvan runoilijaluonteen ja sen aina riehuvat intohimot, levottomuuden, kaipauksen ja surumielisyyden. Ne silmät olisivat toisissa kasvoissa olleet kauniit. Nyt ne olivat ainoastaan omituiset.