Part 10

Omituinen, tuikea heinän, pölyn ja karjan haju lemahtaa vastaan. Siihen sekoo miellyttäviäkin tuoksuja, aivan kuin kuivattujen mausteyrttien lemua. Koko tuolla äärettömällä ruohomerellä, pehmeine, aaltomaisine rajapiirteineen on yksitoikkoinen harmahtava värihohde; siellä heiluu harmaata puhveliruohoa, valkeankellahtavaa aavikkoheinää; valkeat ja kirjavat lehmäkarjat seisovat kuumasta liikkumattomina; siellä täällä vilahtelee ratsastavien, rohkeasilmäisten lehmipaimenten syvälle painetut valkeat huopahatut; kaukana toisistaan töröttelee valkeita aavikkotaloja vihreine, suljettuine akkunaluukkuineen, viinitarhoineen ja maissipeltoineen. Aurinko paistaa veripunaisena, säteettömänä, unisena, mutta samalla tulikuumana kirkkaan siniseltä taivaalta. Ei mikään sotke aavikon huikaisevan valkeata, väreilevää valoa, sen erämaan kaltaista hiljaisuutta ei mikään häiritse. Kaikki äänet tuntuvat ponnahtavan takaisin tuosta hiljaisesta, pehmeästä ruohomerestä, jonka piirissä selittämätön, saamaton surumielisyys vallitsee.

Vähitellen alkaa aurinko käydä yhä tuikeamman punaiseksi, sitten kultaa uhkuvaksi. Pieniä tuulenhenkäyksiä löyhähtelee sinne tänne arolla ja ruohokunnaiden rinteet saavat ruskeankellervän hohteen. Junan kiitäessä eteenpäin näyttää päivän punainen kehrä pyörivän kumpujen välissä aivan kuin aalloilla. Taivaan sini särkyy lukemattomiksi, oikkuileviksi värisäteiksi, siellä tanssivat tummankeltaiset ja sinivihreät, ruusunpunaiset ja valkeanvihertävät väreet kilpaa ja vuorotellen. Aurinko sukeltaa kunnaan taa, näkyy taas, virkistävä viileys alkaa tuntua, lehmäkarjat käyvät liikkeelle. Yht'äkkiä katoo päivän pyörä, jättäen läntiselle taivaan rannalle tulisen hehkun. Melkein samalla hetkellä laskeutuu laajalle ruohoaavalle synkkä, viileä, tuoksuva hämärä. Ei ole mitään, jota voisi verrata niihin raittiisiin, suloisiin tuoksuihin, jotka hyväilyjen tavalla nyt hivelevät matkustajaa; tähtien tuikkeessa hurmaa meitä taas uusi puoli aavikon villistä, surumielisestä runoudesta.

Koloradossa alkaa harmaassa näkyä ruskeita vivahduksia. Kolorado on jo niin alhaalla etelässä, että sen kannattaa kopeilla sadeajalla ja kuivalla vuoden-ajalla ja jälkimmäinen on juuri hiljan alkanut, joka paikka näyttää ruskealta, kärvennetyltä ja kuivaneelta. Etäällä ilmanrannassa häämöttää synkkiä, raskaita pilviä. Siellä näemme ensi kerran mahtavien Kalliovuorten huiput. Lähestymme Uutta Meksikoa; valkeita aavikkotaloja emme enää näe, ohitsemme vilahtelee pieniä, harmaita meksikolaisia savimajoja. Välistä näyttää likaisenharmaita aaltoja vyöryvän päivän kärventämiä kumpujen rinteitä alas. Siellä kapuaa leveähäntäisiä, villavia lampaita raittiimpia ruokamaita hakemaan. Yhä vieläkin puhveliruohoa ja hoilaavia, aseilla varustettuja paimenia aasien seljässä; kansa alkaa käydä kauniimmaksi, vaaterääsyt yhä kirjavammaksi. Pilvet ovat selvinneet. Tuossa paikassa olemme niiden luona, ja voimme erottaa vuorten ruskeat piirteet. Tasanko alkaa hitaasti kohota, -- ja me olemme Kalliovuorten juurella.

Ratonissa, eräässä vuorikaupungissa, pidimme kaksi tuntia päivällislomaa. Paljassääriset, ahavoittuneet, villinnäköiset miehet, joiden koruompeleisista vöistä pilkisteli lukuisasti puukkojen päitä, tarjoelivat aaseja vuorimatkoja varten. Yhä ylemmäksi noustiin, vaikka vähä hitaammin kuin ennen, kunnes päästiin tunneliin, joka erottaa Koloradon Uudesta Meksikosta. Sen toisella puolella alkaa La Junta, 4,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella. Täällä vasta piti varsinaisen nousun alkaa Las Vegasiin, joka on 7,000 jalkaa korkealla (meren pinnan yläpuolella). Sillä matkalla on ennen tapahtunut ja tapahtuu vielä nytkin usein onnettomuuksia, tie kohoo, näet, niin jyrkästi ja yhdet kiskot välittävät vaan kulkua.

Tuntui kummalliselta. Rautatien palvelijat tekivät vakavannäköisinä, nopeasti ja huolellisesti valmistuksiaan. Vaunujono jaettiin kahteen osaan ja kumpikin sai oman veturinsa. Kaksi uutta konduktööriä tuli entisten sijaan ja eräs rautatien virkamies tarkasti vaunut. Me matkustajatkin saimme määräyksiä: akkunoista emme saaneet kurotella katsomaan, mutta sen sijaan saimme istua (emme seisoa) vaunujen välikäytävillä.

Konduktööri huusi tavallisen "all on board'insa" ("kaikki matkaan") ja kukin kiipesi paikalleen. Kello oli 2. Veturi puuhkutti ylöspäin, tehden pitkiä ruuvimaisia kierroksia; ylt'ympärillä oli vaan vuorten huippuja mataline tammipensaineen ja ruskeaksi kuivuneine ruohoineen. Kulku oli hidasta; jokaisen ratavekselin kohdalla hiljennettiin vauhtia ja kimakka merkkivihellys vingahti autiolla seudulla; vuorelta sen sitten kaiku monenkertaisesti vastasi. Virstan matkan päässä meistä, kiskoi toinen veturi ohkuen vaunujonoaan, josta tervehdyksiä liehutettiin meille joka kerta, kun kierroksissa toisesta junasta näki toisen. Paikoin kulki tie ylängöillä, joilla ilma oli kevyt ja kirkas ja maata peitti kaktuspuut, valkea unikukka ja muuan kaunis, okainen, "pyhäksi orjantappuraksi" nimitetty kasvi.

Enimmäkseen pysytteli rata kuitenkin vuorten rinteillä, luikerrellen niiden kupeita yhä vaan ylöspäin. Näköala oli vakava, melkein alakuloinen yksitoikkoisine ruskeine värineen, jota ei mikään kirjavuus sotkenut. Kalliovuoret ovat täällä oikeimmin valtavan korkeita kumpuja, eivätkä vuoria, sillä huippuun asti niillä kasvaa ruohoa, pehkoa ja pensaita. Harvoin näkee alastoman, kolean kalliohuipun. Piirteet ovat mahtavat, pyöreät, pehmeästi aaltomaiset, -- ruohoaavojen kummut jättimäisiksi suurennettuina, Ja näiden juhlallisten, synkkien vuorien alapuolella siintää etäältä autio ruohoaavikko. Ainoastaan auringonlaskussa, kun punainen rusko kultaa vuoria, tulee seutu eloisaksi ja värikkääksi. Silloin näkee ratsastavien paimenten ajavan lammaslaumojaan niiden pienten savimökkien luo, jotka täällä ovat ainoat ihmis-asunnot.

Parast'aikaa matkalla ollessamme kävi taivas yht'äkkiä pilveen, ukkonen alkoi pauhata ja sen jylinä vyöryi vihaisena vuorten välissä. Jalkaimme juurella tempoelivat tuulenpuuskat pilviä; odotimme vaan raju-ilman puhkeamista. Tunnin ajan katselimme ukkosta ja sadekuuroja, mutta sitten taivas selkeni ja junamme, joka oli jo pysähtynyt erään vekselin luo, pääsi jatkamaan matkaansa.

Kello 9 illalla tulimme Las Vegasiin, erääseen pieneen, vuorten helmassa olevaan terveyspaikkaan, jolla on komea ravintola, "Hotel Phoenix", kuumia lähteitä, sinivihreitä sypressejä ja pieniä takkuisia, meksikolaisia aaseja. Las Vegas-nimisen kaupungin perustivat espanjalaiset lähetyssaarnaajat aikoinaan. Se on pieni ja autio, vinoine katuineen ja savitaloineen. Rapistuneessa katolisessa kirkossa loikoili haalistuneita paperikukka-seppeleitä pyhän Fransiskuksen, Meksikon suojeluspyhän kuvan edessä. -- Näköala Las Vegasilta on auringon noustessa hurmaavan ihana. Mahtava alppimaisema on kirkastettuna, se näyttää elävän, huokuvan, vapisevan onnesta ja ihanuudesta päivänkoin sitä suudellessa. Uudistalolaisen rakennukselta kaikuu kirveen kalke, lammasten kellojen kilinä, aasin-ajajan iloiset hoilotukset, -- kaikki vuorielämän äänet taas heräävät ja ilmassa on aamun hurmaava raittius.

Juna jätti tässä Chicago--Alton-yhtiön alan; nyt oli siirryttävä "The Santa Fé Route" radalle. Viimeksimainitun yhtiön paikalla asuva asiamies oli meitä vastaanottamassa Phoenix-ravintolassa ja siellä meille tarjottiin hieno, ranskalaisista ruoista kokoonpantu ja ameriikkalaisilla puheilla höystetty illallinen. Hännystakkeihin pyntätyt kohteliaat neekeripassarit, joita oli kielletty juomarahoja ottamasta, lauloivat kunniaksemme aterian aikana ja jokainen vieras sai ottaa mukaansa hienoilla kivipainokuvilla koristetun ruokalistansa. Ravintolan vieressä on useita puoteja, joissa saa ostaa karhun ja anttiloopin nahkoja, indiaanikoristuksia, mattoja, savi- ja luuastioita, meksikolaisia hopeakoristeita ja posliinitavaroita. Siellä näytellään myöskin auraa, jonka sanotaan olevan 300 vuotta vanha, sekä yhtä vanhoja, espanjalaisten munkkien käyttämiä vaunuja. Vaunujen koppa on kuverrettu puu ja auranteränä puunjuuri.

Vuorokauden vietimme Las Vegasissa leväten ja pieniä huvimatkoja tekemällä, sitten siirryimme kahdessatoista tunnissa, koko tien yhä vaan ylöspäin höyryten, Santa Féehen. Santa Fé on luultavasti azteekkien perustama; ennen Kolumbusta se ainakin jo on ollut olemassa ja on nyt Floridassa olevan Augustinen jälkeen Ameriikan vanhin kaupunki.

Tämä Uuden Meksikon helmi on pienen pikkarainen harmaa kaupunki, aivan kuin vilunpörröinen kananpoika se kykkii Kalliovuorten siipien alla. Niin kaukaa kuin silmä kantaa, näkyy vuoria, pelkkiä vuoria, -- etäisimmät kuin lyijykynällä piirretyt ilmanrantaan. Sisällä kaupungissa on viljalta ruusuja, granaatinkukkia, pölyä ja vuohia. Multaisilla, ahtailla kaduilla kulkee säihkyväsilmäisiä naisia, mustat harsohunnut pään ja hartioiden yli heitettyinä, miehiä koruompeleiset hatut päässä, kerjääviä indiaaneja kirjavat rääsyt vaatteina, puu-, hedelmä- tai ruohokuormaa kantavia aaseja, teksasilaisia metsästäjiä hurmaavine silmineen ja kannuksilla varustetut ratsassaappaat jalassa. Muunlaisia rakennuksia ei ole kuin adobe- (savi) taloja, jotka kaikki ovat niin sanoaksemme maurilaiseen tapaan rakennetut, niin että keskustana on nelikulmainen, joka puolelta suljettu pihamaa. Siellä leikkii teräväpiirteisiä, tummanverisiä, notkeasti liikkuvia lapsia, valkeita kiliä ja pieniä karvattomia meksikolaisia koiria sikojen, hanhien ja vuohien keskellä. Pihalla on tavallisesti savesta kyhätty leivin-uuni ja talon takana muutamia persikkapuita. Joka kadun kulmaan ovat harvinaisuuksien kauppiaat ripustaneet nimikilpiään ja Santa Féen kuuluisat kultasepät valmistavat koristuksiaan avonaisten akkunain ääressä, houkutellakseen siten ostajia.

Syötyämme päivällistä vanhassa, ravintolaksi muutetussa meksikolaisessa talossa, lähdimme kaupungin 300 vuoden vanhaan kirkkoon. Kuljimme piispan puutarhan halki, ruohottuneita käytäviä pitkin; persikka- ja aprikkapuiden hedelmistä notkuvat oksat riippuivat kattona päämme päällä ja molemmin puolin tietä rehotteli pitkissä riveissä viinimarjapensaita isoine punaisine ja mustine marjoineen. Viereinen nunnaluostari näytti kuolleelta kuumassa iltapäivän paisteessa. Sen kappelissa rukoili liikkumaton nunna polvillaan, katse maata hakien. Luostarin kokoushuoneesta kaikui vuoron sävelharjotuksia, vuoron taas heleät tyttöjen äänet yhtyivät iloiseen lauluun. Kirkon seinät olivat täynnä vanhoja kummallisia tauluja, silkkiin kudottuja kuvia Meksikon historiasta ja jos jonkin muotoisia ja suuruisia pyhän Fransiskuksen kuvia. Santa Féessä on intiaaneilla eri kaupungin-osansa, ja "puna-ihoisia" tapaa muutenkin alinomaa kaduilla hedelmiä, saviastioita, vuorikristalia, malakiitin palasia ja agaattikiviä myymässä. Tavallisesti he istuvat kantapäillään rivissä talojen seinämillä ja huopavaipat peitteiksi kiedottuina aivan kuin olisivat viluissaan. Muutamat ovat vartevia ja kauniita. Miehet, suorine säärineen ja säännöllisine kasvoineen, liikkuvat hitaalla, verrattomalla arvokkaisuudella. Naiset ovat pieniä, mutta näppäriä, äänet sointuvia ja liikkeet nöyriä, ystävällisiä. Muutamat ovat inhottavan likaisia. Kaikilla on kankeat mustat hiukset, kiiltävät silmät; kaulassa on kaikilla näkinkenkiä, koralleja ja malakiitinpalasia, hartijoilla punakeltaiset huopavaipat.

Ostimme mustia saviastioita eräältä Sian Ton (= San Antonio) nimiseltä nuorelta indiaanilta. Hän oli komea, kaunis mies, kummallakin korvalla heilahteli tulipunaiset lankaniput ja jaloissa hänellä oli vaaleankeltaiset peurannahkasta valmistetut pieksut (mokasiinit). Kummallekkin meille välttämätön, kauppaa välittävä viittomispuhe näytti hyvin huvittavan häntä ja tuon tuostakin hän iloisesti paljasti valkean hammasrivinsä. Pieni, pyöreäsäärinen indiaanitarkin varusti meitä muistoilla. Hänellä oli päällään kirjaeltu paita, vähä samannäköinen kuin venäläisten naistenkin, linnikko päässä ja korearaitainen hame huopavaippansa alla. Näiden villien silmät olivat kauniit ja kiiltävän ruskeat, mutta ne olivat aivan kuin eläinten silmät: itsetietoista, ihmismäistä katsetta niistä turhaan etsii.

Ikävöiden jätimme Santa Féen, levättyämme siellä yhden päivän. Eteenpäin mentäessä tavattiin joka pysäyspaikalla indiaaneja. Santa Féen läheistöllä asuu enimmäkseen Puni-indiaaneja, joiden arvellaan olevan entisten azteekkien jälkeläisiä; he ovatkin verrattain korkealla sivistyskannalla. Heidän siistien savitalojensa ympärillä on maissipeltoja ja oivallisia hedelmäpuutarhoja. Suurin osa heistä on jo muutaman sukupolven ajan ollut kristittynä, sillä espanjalaiset jesuiitit työskentelivät heidän keskuudessaan. Oikeimmin he, mitä sivistykseen tulee, eivät ole köyhintä meksikolaiskansaa huonommat. Muut indiaanit kuuluvat alhaisemmalla kannalla oleviin heimoihin, asuvat telteissä, ovat pakanoita ja eläimellisesti raakoja. 15-20 hengen suuruisissa joukoissa niitä syöksyi junan tullessa asemille, miehiä, vaimoja ja lapsia, kerjäten, kiljuen ja englantilaisia kirouksia songertaen, jos mielestään saivat liian vähän rahoja.

Inhottava vanhan rasvan ja pintyneen lian haju heistä löyhkäsi. Miesten kasvot olivat hevosnaaman näköisiä; naiset nauraa räkättivät, juoksennellen edestakaisin viheriät mokasiinit jalassa ja musta paksu tukka tukevasti rasvatun näköisenä. Äidit kuljettivat kapalolapsiaan mukanaan, muutamat pienokaisista olivat vasta parin kolmen päivän vanhoja. Ilkosten alasti nekin lepäsivät indiaanien pajunvesoista tehdyssä, kuomulla varustetussa kapalossa. Moni lapsiraukoista oli sekaverta. Kun kahtalaisen siveyden puolustajat eivät sääli valkeatakaan naista, vähätkö ne sitten huolivat indiaanittaren parhaasta, häntä kun ei suojele tapa eikä laki, eikä edes oma käsitys siveydestä ja kunniasta.

Kun Arizona, Uusi Meksiko ja Kalifornia liitettiin Yhdysvaltoihin, lakkasi katolisten lähetystyö näillä seuduilla. Philadelphiassa on suuri protestanttinen kasvatuslaitos indiaaneja varten sekä siihen kuuluva maatalo. Siellä käydessämme näytti se olevan oivallisella kannalla ja täynnä oppilaita. Tänne tulee enimmästi pohjoisvaltioiden indiaaneja ja erittäinkin Siouks-heimon jäseniä, sillä se heimo haluaa enin sivistystä. Muuan suuri ja toimiva yhdistys, "Indiaani Lähetys" ulottaa harrastuksensa yli koko maan. Mutta tällaiset yritykset ovat myöhäisimmiltä ajoilta. Yhdysvaltojen omallatunnolla on monta indiaaneja vastaan tehtyä rikosta. Se tapa, jolla näitä villejä on kohdeltu, on häpeäpilkku liittovaltojen historiassa, eikä tehtyjä julmuuksia voida mitenkään puolustaa vahvemman oikeuteen vetoomalla. Puna-ihoisia on ajettu takaa ja tapettu kuin metsänpetoja, rahanhimoiset hallituksen-toimitusmiehet ovat pettäneet ja nylkeneet heitä, siitä välittämättä, olivatko uhriraukat kavalia ja valheellisia tai vaan taitamattomia. Mutta kun Helen Hunt, sittemmin mrs Jackson, julkaisi "Ramona"-nimisen romaaninsa, jossa tällaista menettelyä mitä ankarimmin moitittiin, alettiin hallituksen kantaa kiivaasti moittia. Monta parannusta pantiin heti toimeen ja nykyään lienee hyvin vähä moitteen sijaa. Mutta parannukset tulivat liian myöhään ja Ameriikka saa katkerasti katua entistä menettelytapaansa, sillä villiraukat, joilta vaadittiin kansalaisten lainkuuliaisuutta, kun heiltä ensin oli riistetty kaikki kansalaisen oikeudet, tuottavat alin-omaisilla kapinayrityksillään hallitukselle paljon huolta. Omituista muuten on, että kaksi naisten kirjoittamaa romaania -- "Setä Tuomon tupa" ja "Ramona" ovat niin paljon vaikuttaneet, toinen neekerien, toinen indiaanien asemaan. Ameriikkalaisilla onkin tapana leikkisästi sanoa, että hallitus odottaa "kiinalaisromaania", ryhtyäkseen kiinalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisemiseen.

Arizonassa kävimme eräänä iltana muutamassa indiaanileirissä. Yö oli tulossa, nuotioita paloi telttien ulkopuolella ja lapset juoksivat leikkien ja kirkuen niiden välissä. Miehet lepäsivät paljaalla maalla, muutamat vaan puhdistelivat pyssyjä ja hoitivat hevosia. Naiset leipoivat siten, että sekottivat ohra- ja maissijauhoja ja vettä hiukkasen koverretulle, litteähkölle kivelle ja panivat sen sitten tuliseen tuhkaan. Seos paistui pian ja otettiin veitsellä kiveltä, jolle taas uutta taikinaa sekotettiin. Leipä oli vähä suolatonta ja savustunutta, mutta muuten hyvänmakuista.

Santa Féestä lähtien laskeusimme alaspäin, jättäen jälkeemme Kalliovuorten viimeiset rinteet, joilla täällä kasvoi komeita mastopuita. Päivän matkan perästä tulimme Arizonan valtioon, jonka rikkaus, samoin kuin Kaliforniankin, on jalokivi- ja metallirikkaissa vuorissaan sekä maanlaadussa, joka tarvitsee vaan vettä hedelmälliseksi tullakseen. Luonnollisessa tilassaan tämä seutu taas on ihan erämaan kaltainen. Hiekkaa, pelkkää hiekkaa, tahi ainakin ainetta, joka on niin hiekan näköistä kuin toinen marja on toisensa näköinen. Niin on erittäin laita Mojaven (eli Mohaven) erämaassa, jonka halki kesti 2 vuorokautta matkustaa. Minne vaan katsoi -- pelkkä keltaista hiekkaa. Siellä täällä törötteli päivän polttama ruohotupsu, mansannitapensaita punaisine runkoineen ja jykeine lehtineen, harmaita kaktuksia ja palmumaisia aloeekasvia.

Kuumuus oli tukehuttava, lämpömittari näytti 40° C. Yö ei ollut päivää viileämpi. Pöly, hieno valkea erämaan pöly tunkeusi silmiin, korviin ja sieraimiin, suuhun, vaatteiden ja kynsien alle. Joka aamu täytyi ensin pyyhkiä tomu silmälaudoiltaan, ennenkuin voi silmiään avata. Puolikuolleina laahustimme viipymäpaikoilla ulos hakemaan hiekasta agaatteja, joita täällä on runsaasti. Välistä juna seisahtui, jotta saimme katsella niitä kuiluja, joita Mojavessa tuon tuostakin ammotti allamme tien poikki. Ne ovat muinoisten tulipurkausten jätteitä ja maa niiden ympärillä on täynnä mustaa laavaa. Tuollaiset hirvittävät syvänteet, joita ihan odottamattansa tapaa keskellä keltaista erämaan hietaa, ovat aivan kuin helvetinkuiluja. Ne kuuluvat Arizonan ja Kalifornian omituisuuksiin ja runsaasti niitä on Sierra Nevadalla. Siihen vuoristoon me tulimme kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun olimme Santa Féestä lähteneet. Taas alettiin nousta ylöspäin hitaasti ja ruuvimaisia kiertoja tekemällä, mutta tällä kertaa kuljettiin pöyristävien syvyyksien partaalla. Kauhu kouristi sydänalaa junan tehdessä äkkinäisiä käänteitään synkkien syvyyksien äyräillä kiitäen, kun silmä ei kuilun pohjaa tavannut. Janoisin, haljennein huulin ammotti maa kitaansa, meidät nielläkseen. Tuntui siltä, kun olisi pieninkin matkustajan liikahdus riittänyt riistämään junalta tasapainon ja syössyt sen ruhjottuna vuorten nieluun. Mutta kaikkiin tässä maailmassa tottuu, ja mekin uskalsimme lopuksi ruveta lepuulle, vaikka tiesimme, että tiemme yhä vaan kiemurteli yhtä kamalien syvänteiden partailla, 11-14,000 jalkaa korkeiden (m.p.) vuortenhuippujen keskellä.

Miten iloisesti hämmästyimmekään, kun toisena aamuna heräsimme viheriäisessä kosteikossa; päästy oli erämaan hiekasta ja kuumuudesta. Olimme Riversidessä, pienessä paratiisissa, Sierra Nevadan länsirinteellä. Kaupunki on paljasta puutarhaa, täynnä taateli- ja viuhkapalmuja, viinitarhoja ja oranssilehtoja. Täällä näimme ensikerran Kalifornian elinpuun, Austraaliasta tuodun kauniin, sinivihreän eukalyptuksen sekä hennon, harsolehväisen "pippuripuun"; sen nimensä se on saanut hedelmistään, jotka ovat samannäköisiä kuin pippuripensaan marjat.

Kaupungin valtuusmiehet olivat meitä vastaan ottamassa ja veivät meidät vaunuilla kaupunkia katselemaan. Magnoliapensasten ja kukkivien aloeekasvien välistä vilahteli hurmaavia näköaloja Sierra Nevadalta. Kaikki tämä ihanuus on kahdeksassatoista vuodessa luotu erämaankaltaisesta maan-alasta. Riversidellä on, niinkun kaikilla muillakin Kalifornian kaupungeilla, oivallinen vesijohto ja jokaista maapalstaa seuraa varman vesimäärän käyttämis-oikeus. Kasvullisuus on täällä taitavuuden tuote, se luodaan kastelemisella. Katselimme muutamissa oranssitarhoissa, joita parast'aikaa kasteltiin, kuinka vesi pieniä, säännöllisesti johdettuja puroja pitkin luikerteli puiden välissä. _Ilman_ vettä on maa täällä ihan arvotonta. Veden _kanssa_ on pienellä oranssilehdolla tuhansien dollarien arvo. Raittiusmiehille on Riverside luvattu maa, sillä viinin valmistus on täällä kielletty, ja rypäleet joko myydään tuoreina tai kuivataan ne rusinoiksi.

Nyt olimme Kaliforniassa, kullan ja oranssien maassa. Sen luonto on samalla niin yksitoikkoista ja omituista, että heti saa yleisvaikutuksen siitä.

Pieniä, puuhaavia, hedelmien viljelyksestä eläviä, kukoistavia kaupunkeja, valkeine ja vaaleanharmaine puutaloineen -- maanjäristysten takia ei kivitaloja rakenneta -- ja joka kaupungin ympärillä on leveä ala viinikenttiä, hedelmäpuutarhoja ja "alfalfa"-ruohoa kasvavia niittyjä. Kaliforniassa ei ole luonnon kasvattamia ruohokenttiä. Kasvullisuuden välissä näkyy vaan keltaista hiekkaa, mansanniita-, aloee- ja kaktuskasvia, yläpuolella kaartelee sininen taivas ja ilmanrannassa siintävät vuoret. Yksitoikkoista se on, mutta tämä yksitoikkoisuus ei väsytä, sillä vuorten ihanuus on aina uusi, aina vaihteleva, ja Kalifornian sinistä taivasta ei kukaan unohda, joka sen kerran on nähnyt.

Kuljimme muutamien autioksi jätettyjen kullan-huuhtomislaitosten ohi, jotka ulkoapäin olivat aivan samannäköiset kuin villakehruulaitokset kotona Suomessa. Ei mitään huomiota herättävää niissä ollut, eikä mitään ihmeellistäkään. Kullankaivajat ovat vetäytyneet ylämaihin, eikä niitä koskaan tapaa yleisten valtateiden varsilla. San Bernardinossa pakottivat vierasvaraiset asukkaat junan pysähtymään kymmeneksi minuutiksi ja sillä aikaa kulki herroja ja naisia vasut käsissä vaunujen läpi, jaellen hedelmiä ja kukkia. Pasadenassa, eräässä toisessa pikkukaupungissa, kutsuttiin meidät koko päiväksi vieraiksi ja päivällisillä, soitolla, puheilla ja huvimatkoilla meitä kestitettiin. Asemahuoneen suuri odotussali oli muutettu virvotushuoneeksi. Pitkillä pöydillä siellä oli viljalta virvotusjuomia, aprikoita ja persikoita, niin suuria keltaisia ja tuoksuvia, kun ne ainoastaan Kaliforniassa ovat. Tämä huone oli auki koko päivän, eikä kukaan sitä vartioinnut. Oven päällä seisoi: "Virvotuksia rakkaille vieraillemme, Chicagon opettajayhdistykselle". Pasadenassa näimme kameelikurki-kartanonkin, jonka omistaja on päässyt rikkaaksi mieheksi kameelikurkia kasvattamalla ja niiden sulkia myymällä.

Viimeinen yö junassa oli niin tukala, ett'ei kukaan meistä voinut nukkua, vaikka olimme surkeasti väsyneitä. Kuumuutta oli 44,5 pykälän määrä. Oli ihan tyyni, luonto tuntui kuumuudesta kuolleen vuorten ympäröimässä San Joaquin-laaksossa. Päivän noustessa aamulla puhalsi heikko tuuli, mutta päivemmällä paahtoi aurinko taas tuhatta tulisemmin. Sellaisissa oloissa tuntui 129 syntymäpäivä- ja muistokirjaan kirjoitus sangen raskaalta tehtävältä. Ameriikan nuorisolla on, näet, sellaisten asioiden alalla oma kiihkonsa, aivan kuin muidenkin maiden nuorisolla.

Mutta siihenkin vaivaan mukaantui mieliisti, kun siten sai palkita hyvää naapuruussopua. Se olikin ollut mitä miellyttävintä laatua. Tosin oli kukin alussa vähän kankeamainen, mutta kuumuus, yhtämittainen yhdessäolo, yhteiset seikkailut ja harrastukset tekivät pian kaikki tuttaviksi.

Useimmilla oli omat eväsvarat, joita kaupungissa uusittiin ja hauska perhe-elämä vallitsi vaunuissa. Minun rinnallani asui kaksi Chicagon tyttöä, joilla oli oma teekeittiönsä ja joka aamu he keittivät teetä väkiviina-valkealla. Muutamat järjestystä rakastavat vanhat naiset puuhasivat oikein onnekseen päivällisvalmistuksissa, he huuhtelivat astioita ja hääräelivät esivaatteet edessä ja hihat ylös kiverrettyinä vaunuissa; heillä oli mukanaan keittovehkeitä, paistetuita kaloja ja lintuja, ja tarjosivat vuorottain naapureilleen teetä. Innokasta vaihtokauppaa käytiin. Korppuja, juustoa ja säilytystavaroita vaihdettiin sitruuneihin, leivoksiin ja sokuroittuihin hedelmiin. Minua vastapäätä asui eräs saksalainen kielten-opettaja. Kun hänen voinsa ja teensä loppuivat, jätti hän varastonsa tähteet Chicagon tyttöjen haltuun ja rupesi itse heille täyshoitoon. Kuulin heidän sitten iltaisin neuvottelevan, teetä vai kahviako keittäisivät.