Part 9

Kun Edvard huomasi, ettei hänen apuaan enää tarvittu, jätti hän pojan kahden kesken isän kanssa ja meni katsomaan, olivatko molemmat rosvot kuolleet. Hän otti kynttilän ja tutki tarkoin Beniä, joka makasi kynnyksen vieressä, hän oli saanut kuulan aivoihin ja oli kuollut. Sitten Edvard laski kynttilän lattialle, otti pyssyn käteensä ja meni rakennuksen taakse, jossa toinen rosvo oli kaatunut. Hän oli vielä elossa ja Edvard kuuli hänen voihkivan.

-- Ben, Ben, Jumalan tähden, vähän vettä. Minä olen mennyttä miestä, Ben.

Edvard palasi sisään, toi vesiastian ja nosti sen kuolevan huulille. Kun hän oli juonut, kuiskasi hän:

-- Kiitos, Ben, kiitos, ja katkonaisin sanoin hän lisäsi: Minä huomaan, että kuolen --. Mutta sinä tiedät tammen -- salama on siihen iskenyt -- mailin päässä täältä. Oih, minä kuolen --. Kolme kyynärää siitä -- eteläänpäin -- sinne kaivoin kaikki rahani -- ne ovat sinun -- oi, vielä vettä! Mies koetti juoda taas ruukusta, jota Edvard piteli hänen edessään, mutta samassa hän kirkaisten lyyhistyi kokoon ja heitti henkensä.

Edvard siirsi nyt Benin ruumiin syrjään ja sulki porstuan oven, samoin sulki hän ikkunan, jonka Will oli repinyt auki. Sitten tarkasti hän lähemmin poikaa, joka tiedotonna lepäsi lattialla kasvot hengettömän isänsä rintaa vasten. Edvard nosti hänet varovasti syrjään ja katseli murhattua miestä; hän ei nähtävästi ollut talonpoika, siksi oli hänen partansa liian hyvin hoidettu ja hänen sormensa liian hienot ja valkoiset; ne kädet eivät olleet työmiehenkourat.

-- Siskoni ja minä emme nähtävästi ole ainoat, jotka elämme valepuvussa tässä metsässä, ajatteli Edvard. -- Mitähän nyt teen poikarukan suhteen?

Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että sisähuoneessa, jonka ovi oli auki, oli vuode. Hän kantoi pojan sinne ja laski hänet vuoteelle, sitten hän toi vähän vettä ja hautoi hänen kasvojaan sillä. Vähän ajan kuluttua poika avasi silmänsä. Samassa tuokiossa hän muisti mitä oli tapahtunut ja purskahti katkeraan itkuun. Edvard ymmärsi; että hänen läsnäolonsa ei tällä haavaa ollut välttämätön, ja hän vetäytyi hienotunteisesti hiukan syrjään antaakseen pojan rauhassa vuodattaa kyyneliään. Väsynyt kun oli illan vaiherikkaista tapauksista, istuutui hän isättömän pojan vuoteen ääreen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän ajatteli, miten omituisesti kohtalo tänä iltana oli johdattanut hänen askeleensa, muisti Jaakko Armitagen rauhallista kuolemaa ja vertasi sitä niiden kolmen miehen hirveään loppuun, jotka tänä iltana olivat tästä maailmasta eronneet.

Hetkisen kuluttua huomasi Edvard, että poika oli vaipunut uneen. Hän antoi poloisen levätä tietäen, että uni on paras lääke tuskissa ja murheissa. Mutta pian alkoi hän itse käydä nälkäiseksi, ymmärrettävästi kyllä, illallista hän ei ollut syönyt, ja aamu alkoi jo sarastaa. Hän avasi kaapin ja löysi vähän ruokaa sekä pullon viiniä. Edvard söi ja joi, kummalliselta tuntui taas maistaa viiniä, se muistutti entisiä onnellisia aikoja rakkaassa Arnwoodissa, Viini ehkä vaikutti sen, että hän hetken kuluttua vaipui sikeään uneen. Kun Edvard heräsi, oli aurinko jo korkealla, ja hän ymmärsi nukkuneensa jotenkin kauan. Hän avasi varovasti porstuan oven, ja astui ulos tutkiakseen taloa ja sen ympäristöä. Edellisenä iltana oli ollut niin pimeä, ettei hänellä voinut siitä olla selvää käsitystä. Talo oli niin kokonaan pensaikkojen ja puiden peitossa, että hänen oli mahdoton erottaa mitään aukeamaa. Vasta kauan etsittyään onnistui hänen löytää polku, jota hän ja rosvot edellisenä yönä olivat kulkeneet. Pitkin tätä polkua hän nyt kulki, kunnes saapui metsään, mutta seutu oli hänelle tuiki vieras, joten hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Hän päätti nyt palata takaisin taloon ja herättää pojan, kenties voisi tämä antaa hänelle tietoja siitä, missä päin oltiin. Hän oli juuri kääntyä, kun äkkiä kuuli koiran haukkuvan kappaleen matkan päässä, sillä lailla kuin koiran on tapana haukkua päästyään oikeille jäljille. Ääni läheni lähenemistään -- ja kukapa tuolla livistää häntä vastaan ellei hänen oma koiransa, uskollinen vanha Turva, joka seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyy häntä syleilemään. Ja aivan sen kintereillä seuraavat Alfred ja Pablo.

Ei ole helppo sanoa, kuka heistä oli iloisin tästä odottamattomasta kohtauksesta. Turva hyppäsi korkealle ja nuoli Edvardin kasvoja, ja molemmat veljet heittäytyivät toistensa syliin, Alfredin silmissä kimaltelivat ilonkyyneleet. -- Jumalan kiitos, me löysimme sinut kuitenkin, Edvard! Missä olet ollut ja mitä on tapahtunut? Meillä on ollut kauhea yö. Viimein sai kelpo Pablomme oivan tuuman, hän tahtoi koettaa eikö Turva voisi löytää jälkiäsi. Hän antoi sen haistaa vanhaa nuttuasi ja koe onnistuikin. Turva pääsi vihdoin jäljillesi johdattaen meidät tänne. Me seurasimme sitä ja kuljimme mitä ihmeellisimpiä mutkia. Olimme jo kerrassaan kadottaneet kaiken toivon, ja nyt -- tässä sinä olet.

Edvard puristi mustalaispojan kättä ja kiitti häntä.

-- Kuinka kaukana olemme kodista, Alfred? kysyi hän.

-- Noin pari mailia, tuskin enemmän, arveli veli.

Edvard kertoi nyt muutamin sanoin yön monivaiheiset tapahtumat ja vei sitten Alfredin ja Pablon viidakon halki pienelle talolle. Ehdottomasti vavahtivat: pojat nähdessään murhattujen ruumiit. Sitten he neuvottelivat mitä ensin olisi tehtävä. Edvard ehdotti, että Alfred menisi Oswaldin luo ilmoittamaan tapahtumasta; hän saattaisi sitten kertoa asiasta metsäpäällikölle, jonka velvollisuus kai lähinnä oli ottaa asiasta selkoa. Toiset hyväksyivät Edvardin ehdotuksen, ja Pablo lupasi heti juosta kotiin kertomaan Alicelle ja Editille, että Edvard-veli oli terve kuin kala, hyvissä voimin ja pian palaisi kotiin.

-- Entä poika, Alfred? Edvard sanoi. -- Mitä hänen suhteensa teemme?

-- Missä hän on?

-- Hän nukkuu. Mutta kun hän herää, täytyy minun kai viedä hänet kotiin. Talossa on sitäpaitsi koko joukko arvokkaita esineitä, ja ne täytyy pojan saada pitää. Rahoja oli vainajalla myöskin rosvojen puheista päättäen. Mutta siihen tarkoitukseen tarvitsen hevosen ja kärryt. Mies oli luultavasti kuningasmielinen, niin ainakin rosvot väittivät, ja siinä tapauksessa lankeaa hänen omaisuutensa parlamentille. Mutta sitä minä en salli, se olisi väärin poikarukkaa kohtaan. Vai mitä arvelet, Alfred? Olisitko sinä tahtonut ajaa Oswaldin luo?

-- En, en suinkaan. Parasta on, että turvaudun vain omiin sääriini. Minä ennätän kyllä ajoissa Oswaldin luo ja muista, että sinulla täytyy olla runsaasti aikaa saadaksesi pojan omaisuuden siirretyksi meille.

-- Olet oikeassa. Sinä menet nyt siis metsävoudin ja herra Stonen luo, ja sinä, Pablo, riennät kotiin, sanot minulta sisarilleni terveisiä, valjastat Kimon kärryjen eteen ja ajat tänne hyvää kyytiä. Minä jään tänne ja asetan kaikki järjestykseen, niin että pääsemme kotiin niin pian kuin mahdollista.

Alfred ja Pablo lähtivät siis kumpikin eri taholle ja Edvard meni herättämään poikaa.

Orpo oli jo hereillä, kun Edvard astui sisään. Hän itki taas isäänsä ja oli aivan epätoivoissaan. -- Mihin minä poloinen joudun, vaikeroi hän nyyhkyttäen.

-- Kuulepas, poikani, sanoi Edvard lempeästi, -- minä lupasin isällesi hänen kuolinhetkellään, että sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta, ja lupaukseni on minulle pyhä. Sinä saat asua meidän luonamme yhdessä sisarieni, veljeni ja minun kanssani, ja me pidämme sinua oikein hyvänä.

-- Onko teillä sisaria?

-- On kaksi. Pian tulee hevosemme noutamaan meitä, silloin ajamme täältä pois ja yöllä sinä nukut makeasti minun kattoni alla. -- Sanopas, kauanko olet asunut täällä?

-- Vähän yli vuoden.

-- Kenen on tämä talo?

-- Isäni osti sen, koska hän luuli saavansa elää täällä rauhassa ja turvassa kenenkään tietämättä. Hän oli näet paennut vankilasta, jossa hän istui odottaen tuomiotaan. Parlamentti oli tuominnut hänet kuolemaan.

-- Hän oli siis kuninkaalleen uskollinen?

-- Niin, se oli hänen ainoa rikoksensa.

-- Silloin saat olla huoleti, poikani. Minä ja veljeni olemme myöskin kuninkaan miehiä koko sydämestämme. Sanon tämän siksi, että voisit luottaa meihin. Koska talo oli isäsi, on kai kaikki irtaimisto myöskin hänen? kysyi Edvard edelleen.

-- Kyllä, kaikki tyynni.

-- Ja nyt ne ovat sinun, eikö niin?

-- Niin luulen, lausui poika ja purskahti uudelleen itkuun.

-- Älä itke, poikani, sanoi Edvard. -- He eivät enää voi vahingoittaa isääsi, joka on ylhäällä taivaassa, sinuun he eivät myöskään voi koskea, kun et ole tehnyt mitään pahaa. Mutta isäsi omaisuuden he voivat ottaa sinulta, jos saavat siitä vihiä. Senvuoksi olen lähettänyt noutamaan hevosen, ja kun se tulee, niin muutamme kaikki tavarasi meille. Olen myöskin lähettänyt sanan metsäpäällikölle, mutta hänen kanssaan ei ole vaikea olla tekemisissä. Saatpa nähdä, että kaikki vielä päättyy hyvin. Sinä lähdet tietysti minun kanssani kotiin vielä tänä iltana. Tänne et voi jäädä.

-- Te olette hyvin hyvä, ja minä teen mielelläni niinkuin te tahdotte, mutta minä olen vielä kovin heikko ja huono, vastasi poika.

-- Sinun täytyy oman itsesikin tähden rohkaista mieltäsi, poikani. Tulepas nyt kokoomaan vaatteitasi ja muuta pientä, minä sillä välin tutkin vähän taloa. Eikö isälläsi ollut rahoja? Kuulin rosvojen sanovan, että he olivat nähneet hänen ottavan kultarahoja pussista, ja se kai olikin syynä heidän hyökkäykseensä.

-- Inhoittavat rahat! huudahti poika, -- niin, hänellä oli paljon rahoja, mutta en tiedä, kuinka paljon.

-- Nousehan nyt jalkeille ja koeta tehdä niinkuin minä sanon, niin olet kiltti poika, sanoi Edvard ja nosti pojan pystyyn. -- Kun surusi on lieventynyt, on sinulla ehkä vielä monta onnellista päivää ja sinä voit aina luottaa taivaan Isään suruissasi ja murheissasi.

Poika nousi nyt pystyyn ja Edvard sulki oven, ettei hän näkisi isänsä ruumista.

-- Minulla on kyllä syytä luottaa taivaalliseen Isääni, hyvä herra, vastasi poika, -- onhan hän jo lähettänyt minulle ystävän surussani. Näen kasvoistanne, että olette hyvä. Kuinka peräti onneton olisinkaan, jollette olisi tullut avukseni. Tosin liian myöhään pelastaaksenne isäni, mutta ette liian myöhään auttaaksenne ja lohduttaaksenne hänen lastansa. Minä tahdon seurata teitä, sillä tänne en voi jäädä.

KUUDESTOISTA LUKU.

Metsäpäällikkö tutkii.

Sillä aikaa kuin poika kokosi ja sulloi tavaroitaan yhteen makuuhuoneessa, otti Edvard sängynpeitteen mukanaan toiseen huoneeseen, nosti ruumiin nurkkaan ja peitti sen vaipalla. Sitten hän alkoi tarkasti tutkia kaikkia kaappeja ja komeroita. Hän löysi paljon sellaista, jota hänen täytyi viedä kotiinsa, niinkuin kirjoja, liinavaatteita, kaikenlaisia aseita ja muuta sellaista, kaksi kiiltävää haarniskaa, pyssyjä, pistooleja, ruutia ja kuulia. Eräässä kaapissa oli rautainen lipas, joka oli lukittu. Missä oli sen avain? Kenties vainajan hallussa. Aivan oikein. Edvard haki hänen taskuistaan ja löysi avainkimpun. Yksi avaimista kävi lukkoon, mutta Edvard ei avannut lipasta. Hän arvasi sen sisältävän onnettoman miehen rahat, jotka olivat olleet syynä hänen väkivaltaiseen kuolemaansa. Sitäpaitsi oli huoneessa monta kallisarvoista kapinetta, kynttilänjalat olivat puhdasta hopeata, muutamia hopeapikarejakin oli. Edvard kokosi kaikki arvoesineet ja sulloi ne kahteen suureen vasuun, joita luultavasti oli käytetty halkoja varten.

Viereisessä huoneessa hän tapasi vielä muutamia lippaita ja arkkuja, jotka kaikki olivat lukitut. Hän päätti ottaa nekin mukaan, koska ne luultavasti sisälsivät arvokkaita esineitä. Tällä tavoin kerääntyi tavaroita enemmän kuin sopi kärryihin; täytyi näet kuljettaa vuode ja vuodevaatteetkin metsänvartijantalolle, kun ei pojalla muussa tapauksessa olisi ollut mitään makuusijaa.

Päivä oli jo korkealla, eikä Pabloa kuulunut. Koska oli jo päivällisaika, otti Edvard kaapista hiukan ruokavaroja, ja kutsui pojan syömään. Suurella vaivalla hän sai hänet maistamaan leivänpalasen ja juomaan lasillisen viiniä, joka tuntui häntä virkistävän. Edvard pakotti häntä syömään enemmän, ja syödessä pojan ruokahalu kasvoi. Samassa saapui jo Pablo.

-- Nyt on hevonen täällä, sanoi hän.

-- Hyvä, vastasi Edvard, -- viekäämme siis kaikki tavarat kärryihin. Tule sinä, Pablo, auttamaan.

Ensi työkseen he kuitenkin kantoivat oven vieressä makaavan rosvon ruumiin viidakkoon peittäen sen sanajaloilla. Sitten he alkoivat kantaa tavaroita kärryihin ja pian niitä kertyikin oikein suuri kuorma. Päällimmäiseksi levitettiin pari lakanaa, Pablo sitoi sitten vielä kuorman lujasti kiinni kärryihin köydellä. Kun se oli tehty, sanoi Edvard:

-- Kas niin, nyt ei muuta kuin matkaan.

-- Minä olen valmis, vastasi isätön poika, -- mutta, lisäsi hän kyynelsilmin, -- sallikaa minun vain heittää hyvästi isälleni.

Ääneti vei Edvard hänet huoneeseen missä kuollut makasi, ja veti peitteen vainajan kasvoilta. Poika laskeutui polvilleen ja suuteli isänsä verettömiä huulia, sitten hän nousi seisomaan, lankesi Edvardin kaulaan ja purskahti itkuun. Nuorukainen ei koettanut estää hänen kyynelvirtaansa, hän talutti vain hiljakseen hänet ulos huoneesta, ja kun he olivat tulleet pihalle, sanoi hän:

-- Nyt meidän täytyy lähteä. Muutoin tulemme liian myöhään kotiin. Ja pienet sisarraukkani ikävöivät kovin minua, he eivät ole nukkuneet lainkaan, kun en tullut kotiin viime yönä.

Poika pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi: -- Niin, lähtekäämme täältä.

Kovin hankalaa oli kulku kapealla metsäpolulla; kauan saivat Edvard, Pablo ja Kimo yhdistetyin voimin työskennellä, ennenkuin kärryt pääsivät paremmalle tielle. Mutta sitten päästiinkin nopeasti eteenpäin, ja kahden tunnin kuluttua näkyi jo koti. Samassa tulikin Edit juoksujalkaa heitä vastaan ja heittäytyi Edvardin syliin.

-- Sinä paha Edvard, kuinka meitä peloitit, sanoi hän suudeltuaan veljeään monta kertaa.

-- Katso, Edit, minä olen tuonut sinulle uuden leikkitoverin. Ojenna hänelle kätesi ja toivota hänet tervetulleeksi.

Edit ojensi kätensä pojalle ja katseli häntä suurin silmin.

-- Hän on kaunis poika, Edvard, paljon kauniimpi kuin Pablo.

-- Ei, neiti Edit, sanoi Pablo, -- Pablo olla enemmän mies kuin hän.

-- Missä on Alice? kysyi Edvard.

-- Hän on illallispuuhissa. Mutta minä juoksin edeltäkäsin sinua vastaan, sillä tahdoin saada ensimmäisen suutelon.

-- Sinä pikku veitikka. Kas siinä hän onkin. Niin, rakas Alice, sanoi Edvard ja suuteli toista sisartaan, joka nyt astui pihalle. -- Olen pahoillani siitä, että olen saattanut teidät levottomiksi, mutta ellen minä olisi eksynyt, olisi tämä poikaraukka saanut surmansa kuten hänen isänsäkin. Hän muuttaa nyt meidän luoksemme asumaan ja tässä ovat hänen tavaransa tai oikeastaan osa niistä. Huomenna tuomme loput. Vuodevaatteita emme tällä kertaa saaneet mukaan, niin että hänen tänä yönä täytyy nukkua minun kanssani.

-- Me koetamme tehdä hänet niin onnelliseksi kuin mahdollista, sanoi Alice ystävällisesti katsoen poikaa, jonka posket olivat kivahtaneet tulipunaisiksi. -- Kuinka vanha olet?

-- Täytän kolmetoista vuotta ensi tammikuussa.

-- Entä mikä on nimesi?

-- Sen sanon sitten, vastasi poika hämillään.

Edvard ja Pablo alkoivat nyt nostaa tavaroita kärryistä huoneeseen, missä Pablo nukkui öisin. Kesken heidän puuhaansa juoksi Alice, joka sillä välin oli puhutellut poikaa, Edvardin luo sanoen:

-- Edvard, hän on tyttö.

-- Tyttö! huudahti Edvard hämmästyneenä.

-- Niin, hän käski minun kertoa sen sinulle.

-- Mutta miksi hän sitten käyttää pojan vaatteita?

-- Hänen isänsä tahtoi niin. Hänen täytyi usein lähettää tyttö erään ystävän luo, ja hänen mielestään tyttö oli turvatumpi pojan puvussa. Hän on luvannut kertoa minulle kaikki elämänvaiheensa tänä iltana.

-- Siinä tapauksessa saatte valmistaa hänelle vuoteen teidän huoneeseenne. Ota Pablon sänky, hän voi nukkua minun kanssani.

-- Kylläpä Alfredin silmät suurenevat, kun hän tulee kotiin, sanoi Alice nauraen.

-- No, Pablo, nyt kun tiedät hänen olevan tytön, myönnät kai, että hän on sinua kauniimpi? sanoi Edvard.

-- Niin, hyvin kaunis tyttö, mutta liian paljon tyttö ollakseen kaunis poika.

Vihdoin viimein oli kaikki tavarat kannettu sisään, ja Kimo sai kelpo illallisen, jonka se hyvin oli ansainnut. Edvard ja Pablo olivat niinikään kauhean nälissään, ja pian istuivat kaikki illallispöydässä.

-- Kas niin, sanoi Edvard vieraalle tytölle, -- me saimmekin uuden sisaren uuden veljen asemesta. Ehkä nyt saan tietää nimesi?

-- Minun nimeni on Klara.

-- Miksi et heti sanonut minulle, että olet tyttö?

-- Minä häpesin, kun olin pojan vaatteissa, ja sitäpaitsi olin niin onneton rakkaan isäni puolesta, että tuskin muistinkaan, mikä olin. Ja tätä sanoessaan tyttöparka taas purskahti kyyneliin.

Alice ja Edit hyväilivät ja lohduttivat häntä parhaansa mukaan. Kun he olivat syöneet, valmistivat tytöt Klaralle vuoteen, jonka jälkeen Edvard piti tavanmukaisen iltahartaushetken.

Seuraavana aamuna ajoivat Edvard ja Pablo jo anivarhain Klaran kotiin noutaakseen hänen viimeisetkin tavaransa. Viininkin, joka oli kaapissa, pani Edvard muitten joukkoon ja lähetti sitten Pablon viemään kuormaa kotiin. Itse hän jäi autioon taloon odottamaan veljeään ja metsäpäällikköä.

Aamupäivällä, noin kello kymmenen aikana, hän näki muutamien ihmisten lähenevän taloa ja niiden joukossa hän tunsi Alfredin, metsäpäällikön ja Oswaldin. Metsäpäällikkö ratsasti, muut kulkivat jalkaisin.

Edvard ja metsäpäällikkö tervehtivät toisiaan, mutta metsäpäällikkö oli kovin totinen ja ajatuksissaan ja kohteli niin kylmästi nuorukaista, että tämä melkein oli loukkaantunut. Olihan hän pelastanut miehen tyttären, olisihan hän voinut ainakin lausua pari sanaa kiitokseksi. Mutta hän ei sanoilla eikä käytöksellään osoittanut kummastustaan, johdatti vain äänetönnä kaikki tulijat rosvon ruumiin ääreen. Eräs metsäpäällikön seuralaisista poisti ruumista peittävät sanajalat.

-- Kuka surmasi tämän miehen? kysyi metsäpäällikkö.

-- Tämän talon isäntä.

Edvard johdatti sitten seurueen talon taakse, missä toinen rosvoista makasi.

-- Ja tämä kaatui minun kädestäni, sanoi hän tyynesti.

-- Mutta vielä on yksi ruumis tässä talossa, jatkoi hän vieden heidät huoneeseen, jossa Klaran isä lepäsi. Hän paljasti ruumiin kasvot, ja metsäpäällikkö katseli kauan liikutetun näköisenä kuolleen piirteitä. -- Peittäkää hänet jälleen, kuiskasi hän, kääntyi poispäin ja istui tuolille pöydän ääreen.

-- Ja mitenkä tämä oikein tapahtui? Kuka hänet tappoi? kysyi hän.

-- Minä en nähnyt tätä henkilöä enkä rosvoa, mutta kuulin yhtaikaa kaksi laukausta ja arvaan, että he kaatuivat toinen toisensa kädestä.

Metsäpäällikkö kutsui kirjurinsa luokseen, käski hänen asettaa kirjoitusvehkeensä järjestykseen ja kääntyi sitten Edvardin puoleen sanoen:

-- Edvard Armitage, me aiomme nyt merkitä pöytäkirjaan kertomuksenne näistä surullisista tapahtumista.

-- Minä kuljin metsässä, alkoi Edvard, -- ja eksyin.

-- Te olitte metsässä öiseen aikaan?

-- Niin.

-- Pyssyinenne?

-- Minulla on aina pyssy matkassani, vastasi Edvard.

-- Metsästääksenne?

-- Ei, minä en ikimaailmassa ole ollut metsällä pimeässä.

-- Mitä asiaa teillä oli metsässä? Olitteko siellä muuten vain huviksenne?

-- Minä kuljin vain saadakseni rauhassa ajatella, ja vaelsin umpimähkään eteenpäin, kunnes en enää tiennyt, missä olin.

-- Mikä teidän mieltänne niin oli järkyttänyt?

-- Sen voin kyllä kertoa. Olin ollut Oswaldin luona. Te, herra Stone, olitte juuri silloin palannut Lontoosta ja olitte kertonut, että Kaarle Toinen oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi. Kas siinä syy hajamielisyyteeni.

-- Jatkakaa, sanoi metsäpäällikkö, eikä Edvardia nyt enää keskeytetty. Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, juurta jaksain. Kirjuri merkitsi joka sanan muistiin ja luki sitten ääneen, mitä oli kirjoittanut, jotta Edvard voisi hyväksyä sen. Sitten hän kysyi, osasiko Edvard kirjoittaa.

-- Luullakseni, vastasi Edvard, otti kynän ja kirjoitti nimensä paperiin.

Kirjuri katsoi häneen pitkään ja sanoi: -- Suokaa anteeksi, että kysyin teiltä sitä, mutta metsänvartijat eivätkä tavallisesti osaa kirjoittaa eivätkä lukea, enkä minä tiennyt...

-- Olette oikeassa, sanoi Edvard. -- Minun ei olisi pitänyt ihmetellä teidän kysymystänne. Vieläkö läsnäoloni on tarpeellinen?

Metsäpäällikkö sanoi: -- Te puhuitte jostain pojasta, mihin hän on joutunut?

-- Hän on minun luonani, kotonani.

-- Teidän luonanne? Miksi niin?

-- Minä lupasin hänen isälleen pitää huolta hänen lapsestaan, ja minä aion pitää sanani.

Metsäpäällikkö oli hetken aikaa ääneti, sitten hän sanoi: -- Te olette muuttanut täältä koko joukon tavaroita, huomaan minä. Oletteko myöskin vienyt papereita ja muuta sellaista?

-- Sitä en todellakaan tiedä itsekään. Poika pani itse tavaransa kokoon, ja niiden joukossa oli myöskin pari lukittua lipasta, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ne sisälsivät. Minä olen ylipäänsä koettanut toimia sen mukaan kuin olen katsonut isättömän pojan hyödyn vaativan, ja minä olin, kuten sanottu, luvannut hänen isälleen, että...

-- Teidän ei kuitenkaan olisi pitänyt muuttaa miehen tavaroita täältä pois. Hän, joka tuossa lepää, oli vaarallinen kuninkaanpuoluelainen.

-- Te tunsitte hänet siis? kysyi Edvard hämmästyneenä.

Metsäpäällikkö ei vastannut.

-- Luonnollisesti tunsitte hänet siis, väitti nuorukainen. -- Ainakin tiesitte hänen asuvan tässä talossa.

-- Teillä on sukkela kieli, nuori ystäväni, sanoi metsäpäällikkö. -- Mutta minä annan kokemattomuutenne anteeksi ja, vastaan kysymykseenne. Niin, minä tunsin tämän miehen, hän oli kuolemaantuomittu aikoinaan ja pakeni vankilastaan pari päivää ennen tuomion toimeenpanoa. Huhu kertoi, että hänen oli onnistunut paeta ulkomaille. Totuus on nyt tullut ilmi, ja parlamentin täytyy heti saada käsiinsä hänen paperinsa; ne sisältävät varmaankin tärkeitä tietoja hänen rikostovereistaan.

Edvard ei voinut pidättää suuttumustaan. -- Ja niin hankitaan mestauspölkylle yhä uusia uhreja! huudahti hän.

-- Vaiti, nuorukainen! Älkää käyttäkö sellaisia sanoja maan esivallasta. Ettekö tiedä, että puhutte kuin valtionkavaltaja. Tutkimus on nyt päättynyt. Kaikki muut saavat lähteä paitsi Edvard Armitage, jonka kanssa tahdon puhua yksityisesti.

-- Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi, hyvä herra, palaan heti takaisin, sanoi Edvard.

Tämän sanottuaan hän lähti toisten kanssa ulos, vei Alfredin hiukan syrjään ja kuiskasi hänelle: -- Lähde täältä kenenkään huomaamatta, riennä kotiin ja kätke kaikki paperit, mitä löydät niiden kapineiden joukosta, jotka täältä olemme vieneet. Tässä ovat avaimet. Kaiva sitten paperit ja rautalipas puutarhaan tai jonnekin muualle, niin ettei niitä kukaan löydä.

Kun Edvard hiukan myöhemmin astui huoneeseen, näki hän metsäpäällikön seisovan Klaran isän ruumiin ääressä; hänen kasvoillaan oli sanomattoman surullinen ilme.

-- Edvard Armitage, sanoi hän istuutuen entiselle paikalleen pöydän viereen. -- Teidän asemanne on halpa, mutta te olette saanut hyvän kasvatuksen, ja te olette uskollinen, reipas ja kelpo poika. Minä olen teille suuressa velassa, jota en koskaan voi täydellisesti maksaa, en silloinkaan, vaikka sallisitte minun tehdä puolestanne kaikki mitä voin. Tahtoisin kuitenkin varoittaa teitä: te olette liian avomielinen. Puhutte liian vapaasti. Nyt ei ole sopiva aika ilmaista yleisölle ajatuksiansa ja tunteitaan. Minuakin ympäröivät vakoojat joka suunnalla, ja senvuoksi täytyy minun käyttäytyä sen mukaisesti. En voi puhua vapaasti ja ääneen teille niinkuin sydämeni vaatii...

-- Minä en voi salata ajatuskantaani, herra Stone, olen kasvatettu sellaisen miehen kodissa, joka oli kuninkaalleen uskollinen, en voi enkä tahdo olla erilainen.