Part 8

-- Minä annan kyllä sitten tiedon veljellesi ja sinulle, kuinka Tomin laita on, ja mitä ryövärijuttuja hän sepittää, lupasi Oswald. -- Mutta vasta kahden viikon kuluttua voitte minua odottaa.

Koska Kimo halusi takaisin talliinsa, kävi kotimatka nopeasti. Ja Alfred oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja suunnitelmiinsa, joita hän rakensi tulevaisuuden varalle, ettei aika hänestä tuntunut lainkaan pitkältä. Äkkiä joku huusi reippaasti "hei", ja Edvard tarttui Kimon suitsiin.

-- Sinä tulet kuin kutsuttu, Alfred, sanoi hän, -- minä, näetkös, olen hankkinut vähän ruoanlisäystä Alicen varastohuoneeseen. Otin pyssyni ja kuljin sitä tietä, jota tiesin sinun tulevan ja matkalla ammuin nuoren kauriin. En tosin aikonut metsästää, mutta hyvä saalis tämä oli, sillä ruokatavaramme alkavat olla vähissä.

Alfredin avulla nosti Edvard kauriin kärryihin, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa kotiin. Tiellä kertoi Alfred matkastansa ja ehdotti Edvardille, että hän jäisi kotiin pariksi päiväksi uutta aitaa tekemään. Tähän Edvard mielellään suostui ja kun he olivat tulleet kotiin ja syöneet aamiaista, ottivat he kirveensä ja menivät kaatamaan mäntyjä, joita Alfred aikoi käyttää rakennustarpeiksi.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Uusi kuningas.

-- No, Alfred, mitä sinä nyt oikeastaan aiot toimittaa? kysyi Edvard, kun he olivat saapuneet puiden kaatopaikalle.

-- Niin, näetkös, minä olen merkinnyt noin kolme tynnyrinalaa maata, joka on yhdessä rivissä puutarhan kanssa ja aivan puhdas puista. Tämän paikan ympärille aion rakentaa paaluaidan niistä puista, joita nyt alamme kaataa, sittemmin luon maapenkereen paalutuksen sisäpuolelle ja istutan siihen pensasaidan. Tiedän missä kasvaa orapihlajia tuhansittain, ja ne aion kaivaa maasta aikaisin ensi keväänä ja istuttaa, kun olen saanut multapenkereen valmiiksi. Kun aidattu ala sitten päälle päätteeksi vielä vahvasti lannoitetaan, tulee siitä mainio laidunmaa lehmille, vasikoille ja vanhalle Kimolle.

-- Niin, niin, sinä saatat kyllä olla oikeassa, tuuma on kerrassaan mainio. Mutta kas, tuossa tulee Pablo.

-- Ei hän ainakaan tule työtä tekemään, tuumasi Alfred. -- Mutta häntä huvittaa ehkä nähdä puuhaamme. Muutoin luulen, että saan hänet narratuksi työhönkin. Arvaapas kuinka... Minä, näetkös, aion puhua hänelle niinkuin pitäisin häntä kerrassaan kelpaamattomana pienimpäänkin työhön. Luulenpa melkein, että se kiihottaa häntä käymään käsiksi. Ja kun hän sitten on saanut työnsä valmiiksi, aion kehua häntä vallan kauheasti ja olla kovin kummastunut.

-- Tuumasi ei ole hullumpi. Kunpa hän vain ei olisi liian veltto.

-- Hän ei oikeastaan ole veltto, hän on vain niin tottumaton tekemään työtä, ja sitä hänen täytyy oppia. Kas niin, toimeen! huudahti Alfred, riisui takin yltään ja tarttui kirveeseen. Edvard seurasi hänen esimerkkiään. Sitten he ryhtyivät työhön, ja vasta kaadettuaan puoli tusinaa pitkiä kapeita puita, jotka paraiten soveltuivat laudoiksi, lepäsivät he hetken aikaa.

-- Hei, Pablo! huusi Alfred mustalaispojalle, joka koko ajan oli maannut ruohikossa heidän puuhaansa katselemassa, -- sinusta on kai hauskempi vain katsella; sen kyllä arvaan.

Pablo ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan sanonut? Hän ei kerta kaikkiaan kelvannut raatamaan. Sen hän tiesi. Veljekset ryhtyivät taas työhön uudella innolla. He oikein hikoilivat.

-- Kovaa työtä, Pablo! sanoi Alfred pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- Niin, hyvin kovaa. Pablo ei olla kyllin vahva, kuului vastaus.

-- Ei, sinä osaat vain virittää linnunansoja ja pyytää kaniineja -- sen kyllä tiedämme.

-- Niin, vastasi Pablo, -- ja te syödä niitä.

Edvard nauroi. -- Siinä sait, Alfred. Ja siitä näkee, että kumpikin teette hyötyä omalla tahollanne.

-- Molemmat hyviä, sanoi Pablo. -- Vahva mies kaataa puita, heikko katkaisee oksat pois. Näin sanoen Pablo tarttui pieneen kirveeseen ja alkoi reippaasti katkaista oksia puiden rungoista.

Alfred vilkutti Edvardille silmää. Hänen juonensa oli onnistunut. He työskentelivät nyt ahkerasti edelleen, kunnes arvasivat päivällishetken olevan käsissä; heillä ei tosin ollut muuta kelloa kuin ruokahalunsa, mutta se ei koskaan erehtynyt, ja kun he saapuivat kotiin, olikin Alice jo kattanut pöydän, ja ruoka oli valmis.

Tytöt olivat hyvin hämmästyneet kuullessaan, että Pablokin oli ollut työssä, ja kun Alfred vielä päälle päätteeksi kiitti hänen ahkeruuttaan, lisäsi Edit siihen:

-- Pablo, sinä olet oikein kiltti poika ja ahkeruutesi palkaksi saat kantaa munavasuani illalla, kun tulet kotiin.

-- Palkinto sekin, nauroi Alfred.

Iltapuolella alkoi leikki uudelleen, ja illan tullen he olivat kaataneet niin monta puuta kuin tarvittiin. Seuraavana päivänä ajettiin puut kotiin. Sitten kaadettiin vielä muutamia paksumpia puita pylväiksi ja alettiin kaivaa kuoppia pylväitä varten, ja viimein naulattiin säleet suurilla nauloilla pylväisiin. Ja niin oli aitaus valmis. Mutta kokonaista kaksi viikkoa kului, ennenkuin nuo kolme tynnyrinalaa oli saatu aidatuksi, ja sittenkin olivat kaikki kolme työssä aamusta iltaan.

Nyt sai Edvard taas käyttää vapauttaan, hänen alkoikin taas mielensä palaa Oswaldin luo. Hän tahtoi tietää, miten Tomin, tuon lurjuksen laita oli, ja sitäpaitsi hän myöskin halusi kuulla vähän pääkaupungin uutisia. Ehkäpä hän mielellään tahtoi nähdä erästä nuorta tyttöäkin, jonka isää hän ei suosinut, mutta siitä hän ei kenellekään puhunut. Pablon hän aikoi viedä mukanansa, kuten Oswald oli käskenyt.

Alfred neuvoi myöskin veljeään lähtemään. -- Mutta kotiin tultuasi saat jälleen lähteä liikkeelle -- tai menen minä; jommankumman meistä täytyy lähteä kaupunkiin ostamaan vähän työkaluja ja muita pikkutarpeita. Pablokin tarvitsisi kovin uusia vaatteita.

-- Ja minullakin olisi ostoksia, sanoi Alice. -- Minulla ei ole maitovateja, ei suolaa eikä pyttyjä. Hulikoita tarvitsen niinikään. Parasta, että kirjoitan teille oikein muistilistan.

-- Onko sinulla mitään myymistä? kysyi Edvard.

-- Onpa niinkin, minulla on voita.

-- Entä sinulla, Edit?

-- Minun kananpoikani ovat vielä liian pienet. Mutta kun ne tulevat kyllin suuriksi, saa Alfred myydä ne ja ostaa minulle hanhia ja ankkoja, sen lisäksi tahdon muutamia kalkkunoita. Mutta ensin täytyy Alfredin rakentaa niille asunto, kuten hän on luvannut.

Alfred väitti kyllä täyttävänsä lupauksensa ja sanoi heti rupeavansa kaivamaan lammikkoa ankoille. Mutta palkaksi siitä täytyi Editin auttaa häntä sipulipenkereen puhdistamisessa, ja siihen Edit suostuikin.

Seuraavana aamuna Edvard lähti jo varhain matkalle pyssy olalla Pablon ja Turvan seurassa. He suuntasivat kulkunsa Oswaldin asunnolle päin ja puhelivat vilkkaasti. Pablo kertoi Edvardille entisistä vaiheistaan, ja Edvard huomasi, että pienen mustalaispojan mieli oli vielä puhdas ja turmeltumaton, vaikka hän olikin elänyt huonossa seurassa. Mutta kesken puhettaan Pablo äkkiä nosti sormen suulleen, tarttui Turvaa niskaan ja viittasi pienelle kummulle. Tarkemmin katsoessaan huomasi Edvard mitä mustalaispojan terävä silmä oli keksinyt, kummun takaa näkyi kaksi lehmänsarvea. Edvard viritti pyssynsä hanan ja hiipi lähemmäksi, kunnes hän oli niin likellä, että hyvästi saattoi tähdätä. Laukaus -- ja eläin kaatui maahan, Turva päästettiin nyt irti, ja se syöksyi heti lehmän luo. Edvard ja Pablo riensivät sen perästä. Silloin he huomasivat, että ammutun lehmän vieressä seisoi vasikka, joka oli noin kahden viikon vanha. He seisoivat siinä neuvottomina tietämättä mitä tehdä. Viimein sanoi Edvard:

-- Meillä ei ole nyt aikaa viipyä, Pablo, vaikka Alfred kyllä mielellään ottaisi vasikan. Toivokaamme, että se pysyy emän luona, kunnes palaamme.

He astuivat sitten edelleen ilman muita seikkailuja, ja saapuivat päivällisaikaan Oswaldin asunnolle. Hän ei ollut kotona, mutta hänen vaimonsa lähti noutamaan häntä metsäpäällikön talosta.

Neljännestunnin kuluttua palasivat vaimo ja Oswald.

-- Tervetuloa, Edvard, sanoi metsävouti ojentaen kätensä nuorukaiselle. -- Olin metsäpäällikön luona ja hän kysyi taas kovasti sinusta. Minä kerroin hänelle Tomin käytöksestä sinua kohtaan, ja hän oli hirveän suuttunut tuohon lurjukseen. "Mitä sanoo Tom itse seikkailustaan?" kysyi hän minulta. "Oh", vastasin minä, "hän luulottelee, että hän muka ajoi takaa peuraa ja putosi yhtäkkiä kuoppaan, jota hän ei huomannut pimeässä".

-- Viisaasti keksitty! huudahti Edvard. -- Uskoiko metsäpäällikkö hänen juttuaan?

-- Herra Stone ei tietysti uskonut sanaakaan koko sepityksestä, sanoi metsävouti. -- Mutta tosiaan... olinpa vallan unohtaa. Metsäpäällikkö tahtoi välttämättä tietää, missä asut. Hän haluaa tavata sinua ja kysyi, enkö voisi opastaa häntä sinun luoksesi.

-- Ja mitä sinä vastasit?

-- Minä sanoin, että sinä asut kovin kaukana, ja että minä olen ollut niin harvoin luonanne, etten ole oikein varma tiestä. Mutta metsäpäällikön tytär tahtoisi myöskin mielellään käydä tervehtimässä sinua ja sisariasi.

-- Pelkäänpä, ettemme voi heitä estää, Oswald. Metsäpäälliköllä on sananvalta tässä metsässä, ja minun täytyy mukaantua. Kunpa hän vain ei rupeaisi epäilemään asian oikeaa laitaa.

-- Älkää tehkö mitään valmistuksia hänen tuloaan varten, sanoi Oswald.

-- Ei suinkaan, vastasi Edvard, -- on aivan yhdentekevää, vaikka hän yllättäisikin meidät kotiaskareissamme.

-- Päinvastoin on se vain eduksenne, vastasi Oswald. -- Sitä pikemmin häviävät hänen epäluulonsa, jos sisaresi esimerkiksi pesevät vaatteita ja sinä ja Alfred ajatte lantaa pellolle.

-- Mitä uutta Lontoosta? kysyi Edvard.

-- Minä en tiedä mitään, mutta Janella kai on koko pussillinen uutisia. Syö sinä täällä päivällistä, niin minä sillä välin menen keittiöön Janen puheille. Vähän ajan kuluttua palasi Oswald takaisin.

Jane toi sitten ruokaa sekä Edvardille että Pablolle. Heidän syödessään ehdotti Pablo, että hän vielä samana päivänä palaisi kotiin kertomaan Alfredille pikku vasikasta. Ja vahvan aterian syötyään Pablo lähtikin matkaan. Edvard käski hänen sanoa Alfredille, että hän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikana ajaisi kummun luo, jossa kaadettu lehmä oli.

Vähän ajan kuluttua tuli Oswald.

-- Onko poika mennyt? kysyi hän.

-- On, vastasi Edvard ja kertoi samalla lehmästä ja vasikasta.

-- Minä luulen, että vielä saatte paljon hyötyä pikku Pablosta, sanoi Oswald.

-- Niin minäkin. On oikein hauska nähdä, kuinka hän jo on kiintynyt meihin kaikkiin. Me kohtelemmekin häntä kuin kotiväkeä. -- Mutta unohdanpa aivan kysyä kaupungin uutisia.

-- Niitä on minulla sekä hyviä että huonoja, Hamiltonin herttua, Hollannin jaarli ja lordi Capell ovat mestatut.

Edvard huokasi. -- Vielä murhia! Emmekö enää koskaan saa kuulla muuta? Siinäkö kaikki?

-- Ei. Skotlantilaiset ovat julistaneet Kaarle Toisen kuninkaaksi.

-- Todella! Missä hän on?

-- Hän on kai Hollannissa, Haagissa. Mutta pian hän kai lähtee Pariisiin ja sieltä Skotlantiin.

Edvard oli kerrassaan suunniltaan uutisen kuultuaan. Jos huhuissa oli perää, niin loppuisi hänen hiljainen elämänsä metsässä piankin, sen päätöksen hän nyt itselleen teki. Hänen sydämensä sykki entistä nopeammin, hänen poskiaan kuumotti, ja hänen täytyi juoda aimo kulaus olutta Oswaldin suuresta puukannusta vilvoittaakseen vertansa. Hänen ei enää tehnyt mieli puhella, ja hän pyysi sen vuoksi päästä levolle; hänenhän täytyi nousta varhain seuraavana aamuna.

Pian oli Edvard vuoteessa, mutta hän ei saanut unta levottomilta ajatuksiltaan. Kyllä hän tulee, Kaarle-kuningas, mietti hän. Ja samassa tuokiossa kun hän astuu jalkansa Skotlannin rannalle, on hänellä sotajoukko ympärillään. Ja siinä tahdon minäkin olla.

Ja Edvard Beverley näki kauas tulevaisuuteen, näki itsensä taistelevan nuoren kuninkaan rinnalla... ja kun hän viimein vaipui uneen, uneksi hän vain sodasta ja miekan kalskeesta. Toisenkin kuvan näytti hänelle unenhaltia; hän pelasti Kate-neidin ja hänen isänsä heidän omien puoluelaisiensa väkivallanteoilta -- ja sitten hän heräsi. Päivä paistoi iloisesti sisään, ja yks kaks hän oli vaatteissa, haki Turvan tallista ja lähti kotimatkalle.

Saapuessaan sille paikalle, missä kuollut lehmä makasi, ei hän tavannut ainoatakaan elävää olentoa vasikkaa lukuunottamatta. Alfred ja Pablo eivät olleet vielä saapuneet. Mutta lehmä oli tietysti nyljettävä, ja Edvard ryhtyi heti toimeen. Äkkiä alkoi Turva murista, ja siinä saapuivatkin jo odotetut hevosen ja kärryjen kera. Nyt oli saatava kiinni vasikka, joka koko ajan pyöriskeli heidän ympärillään. Mutta sitä ei ollut helppo ottaa kiinni, niin kesytön se oli. Alfred arveli, että Turva ehkä voisi kaataa sen, mutta Pablo tiesi paremman keinon. Hän astui kärryjen luo, otti esille pitkän ohuen nuoran ja laittoi silmukan sen toiseen päähän.

-- Nyt saatte nähdä, kuinka Pablo tehdä, hän sanoi. -- Näin Espanjassa härkiä pyydetään. Kutsuvat sitä lassoksi, selitti hän. Sitten hän kiersi toiselle puolelle vasikkaa, joka ammui surkealla äänellä parin sadan kyynärän päässä heistä.

-- Päästäkää Turva irti vasikan kimppuun, huusi mustalaispoika, ja Alfred totteli. Koira syöksyi vasikkaa kohden ja ajoi sen edellään Pabloon päin, joka seisoi valmiina lasso kädessään. Kun vasikka oli tullut kyllin lähelle, heitti Pablo nuoran ja osui niin tarkasti, että silmukka kiertäytyi elukan kaulaan sievästi. Vasikka oli vankina ja parin minuutin kuluttua se oli hyvässä tallessa kärryjen pohjalla.

-- Hyvin osattu, Pablo, sanoi Edvard. -- Sinä olet reipas poika, ja vasikka on sinun omasi. Eikö totta, Alfred? Annammehan vasikan Pablolle?

-- Annetaan vain, sanoi Alfred. -- Sinä olit oikein taitava, Pablo, ja sentähden on vasikka sinun, kuten Edvard ehdotti.

Mustalaispoika ei sanonut mitään, mutta näytti kovin tyytyväiseltä.

Koska Alfred mielellään lähti kaupunkiin, päätti hän seuraavana aamuna ajaa sinne myymään lehmänlihat. Vielä oli hänellä suuri vasu munia ja kolme tusinaa kananpoikia, jotka hänen piti myydä Alicen laskuun. Sitäpaitsi oli Alice antanut hänelle pitkän muistilistan, johon hän oli merkinnyt koko joukon talouskaluja, joita hän tarvitsi jokapäiväisissä askareissaan ja jotka veljen oli määrä ostaa. Pablo sai tulla mukaan, jotta hän vastedes omin päinkin löytäisi Lymingtoniin. Edvard sitävastoin jäi kotiin. Hänellä oli yllin kyllin työtä puutarhassa ja sitäpaitsi ei hän sallinut sisarten jäädä yksin kotiin.

Mutta heti kun Alfred ja Pablo olivat lähteneet, unohtui Edvardilta koko puutarhahomma. Hän otti esille isänsä miekan ja alkoi sitä kiilloittaa, ja kun hän oli saanut sen oikein välkkyväksi, oli hän niin sotaisella tuulella, että heitti pyssyn olalle ja lähti metsiä samoilemaan saadakseen olla yksin ja rauhassa ajatella. Hän kulki, kulki vain umpimähkään eteenpäin, ja tuontuostakin iski joku oksa hatun hänen päästään, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän katsoi maahan eteensä eikä ylös puihin. Äkkiä hän kuuli hevosen hirnuntaa.

-- Mitä kummaa se on? ajatteli hän ja katsoi ympärilleen. Silloin hän huomasi villejä hevosia, jotka kävivät laitumella, ja suureksi kummakseen hän samassa huomasi joutuneensa aivan oudoille maille. Hän ei vielä koskaan ollut käynyt tässä osassa metsää. Hän ei myöskään koskaan ollut aavistanut, että metsässä oli kesyttömiä hevosia.

-- Tottahan osaan kotiin takaisin, arveli hän ja istui hiukan levähtämään. -- Kylläpä Alfredin silmät lentäisivät selälleen, jos hän näkisi nuo kauniit hevoset. Edvard päätti kuitenkin kertoa veljelleen löydöstään, ja silloin ei Alfred luultavasti saisi rauhaa, ennenkuin pari hevosta seisoisi hänen tallissaan. -- On tietysti hyvinkin vaikea ottaa kiinni noita villejä ratsuja, mutta Alfred ei jätä mitään kesken, kun hän kerran on saanut mitä päähänsä. Hevoset tulivat jotenkin lähelle Edvardia, mutta kun hän liikahti, säikähtivät ne ja lähtivät nelistämään, myrskytuulen tavoin ne kiitivät eteenpäin liehuvin harjoin ja hännät pystyssä.

-- Mitähän tietä minun oikeastaan pitää kulkea päästäkseni kotiin, mietti Edvard. Pohjoista kohti. Niin, mutta missä on pohjoinen? Sitä ei ollut helppo tietää. Hän koetti seurata aurinkoa, mutta taivas oli kokonaan pilvien peitossa ja uhkasi sadetta. Hän valitsi silloin tiensä umpimähkään -- ja vaipui pian taas syviin ajatuksiin. Mutta mitä kauemmin hän kulki, sitä oudommalta tuntui hänestä seutu, ja viimein hän oli aivan ymmällä.

Oli jo jotenkin pimeä, mutta ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä. Vähitellen syttyivät kuitenkin taivaan kynttilät, ja Edvard erotti Otavan ja Pohjantähden, jotka vanha Jaakko oli opettanut hänet tuntemaan. Hän suuntasi nyt kulkunsa suoraan pohjoista kohti astuen milloin hiljakseen, milloin taas reippain askelin muistaessaan sisariaan, jotka tietysti levottomina odottivat kotona hänen tuloaan, ja varmaan olisivat kovassa tuskassa, ellei hän ennen yötä joutuisi kotiin.

Rientäessään näin pimeän metsän halki, hän äkkiä näki muutamien puiden välissä ikäänkuin tulikipinän. Hän luuli sitä ensi silmäyksellä kiiltomadoksi, joka maassa loisti, mutta kun valo uudistui, tuli hän ajatelleeksi, että se ehkä johtui piikivestä, jota iskettiin tulirautaa vasten. Ehdottomasti hän seisahtui nähdäkseen, mitä se merkitsi.

VIIDESTOISTA LUKU.

Rosvojen ja murhaajien parissa.

Vielä kerran näki Edvard kipinän tuikahtavan pimeän läpi, ja nyt hän selvästi kuuli, kuinka piikivi iski rautaan. Hän hiipi lähemmäksi ja kätkeytyi paksun puun taakse, josta hän itse näkymättömänä saattoi nähdä kaikki, mitä tapahtui. Hän huomasi miehen, joka oli polvillaan ja piti hattuaan tuulta vasten suojatakseen tulta. Sytytettiin lyhty, joka silmänräpäyksen loi liekkuvaa valoa ympärilleen -- sitten oli taas aivan pimeä. Lyhty peitettiin. Edvard aikoi ensin astua tuntemattoman luo kysyäkseen häneltä tietä, mutta sitten hän muutti mielensä. -- Tahdonpa ensin hiukan tarkastella häntä, arveli hän, heittäytyi maahan ja ryömi eteenpäin sanajalikon kautta, kunnes hän oli noin kymmenen kyynärän päässä lyhtyä pitelevästä miehestä -- tai oikeammin miehistä, sillä nyt hän huomasi, että heitä oli kaksi. He puhelivat keskenään.

-- Ei, meidän täytyy vielä odottaa puoli tuntia, sanoi toinen. -- Ihmiset, jotka Lymingtonista tuovat hänelle ruokatavaroita ja muita tarpeita, eivät vielä ole ennättäneet poistua. Heidän on tapana lähteä hänen luotaan vasta pimeän tultua.

-- Tiedätkö kuka tuo hänelle elintarpeita? kysyi toinen ääni.

-- Kyllä, ravintolanisäntä Parlamentinkadulta -- olen aivan unohtanut, mikä kilpi hänellä on.

-- Ahaa, tiedän kyllä ketä tarkoitat. Vai niin! Hän on ilkeä kuningasmielinen. Hohoo, kyllä me hänet kovalle panisimme, jos vain uskaltaisimme näyttäytyä Lymingtonissa.

-- Niin, jos vain... Mutta siinähän solmu onkin. Saattaisipa käydä niinkin, että nuo toiset panisivat meidät kovalle, joka ei olisi kovinkaan mieluista.

Toinen ei vastannut, mutta kysyi hetken kuluttua:

-- Hänellä on siis rahoja? Oletko varma siitä?

-- Ettenkö olisi! Kyllä hänellä rahoja on, sen saat uskoa. Olen itse seisonut kurkistamassa ikkunaluukun raosta ja näin kuinka hän pudotteli kultarahoja nahkapussista.

Edvard heristi korviaan. Kenestähän he puhuivat? Hiljaa! Nyt puhui toinen taas.

-- Kuulehan nyt. Ensin kolkutamme ovelle ja kysymme, eikö heillä olisi tilaa kahdelle vaeltavalle kisällille; mutta ellei se juoni onnistu, jota melkein epäilen, jäät sinä vain seisomaan ovelle ja pidättelet häntä yhä pyynnöillä ja muulla puheella; sillä välin puikahdan minä toiselle puolelle ja koetan, enkö pääsisi sisään takaovesta tai ikkunan kautta.

-- Onko hän yksin?

-- Ypö yksin. Nimittäin, hänellä on kyllä juoksupoika, joka käy hänen asioillaan, mutta hänestä me kyllä pian suoriudumme... Saatpa nähdä, että kaikki käy vallan mainiosti, ukkoseni. Rehellisyys maan perii -- siksipä olenkin valinnut sinut toverikseni, koska tiedän, että voin sinuun luottaa, Ben.

-- Niin voitkin, Will. Jokos alamme patikoida kultakolikolta kohti?

-- Lähdetään vain! Tämä onkin viimeinen retkeni, sanoi Will, -- sillä silloin on minulla niin paljon rahoja, että saatan lähteä Hollantiin. Englannissa alkaa jo maa polttaa jalkaini alla.

-- Matkustaako -- ei, siihen en minä suostu. Minä jään vanhaan iloiseen Englantiin. Täällä toki ymmärtää, mitä toinen puhuu. Ennen pysyn täällä, vaikka hirttonuorakin uhkaisi, kuin vietän elämäni noiden kömpelöiden hollantilaisten joukossa, mokomien tollojen seurassa, jotka eivät osaa juoda kunnon oluttakaan ja vetävät jalkaansa kaksikymmentä paria leveitä housujaan yhtä kyytiä. Ei, Englantiin minä jään kuin jäänkin. Minä marssin pohjoista kohti, sen totta maar teen -- pohjoiseen.

Molemmat kelpo toverit olivat nousseet seisomaan ja lähtivät nyt kulkemaan metsän kautta. Edvard hiipi heidän jäljestään. Hän pelkäsi kovin joutuvansa ilmi, mutta tuuli niin rajusti, ettei hänen askeleitaan kuulunut, vaikka hän monta kertaa tallasi kuivuneita lehtiä, jotka rapisivat hänen jalkainsa alla. He kulkivat, kulkivat ja pysähtyivät vain kerran tarkastaakseen pistoolejaan. Viimein he saapuivat pieneen tammilehtoon, jonka kautta kapea polku johti. He seurasivat polkua, kunnes tulivat aukealle nurmelle, jonka keskellä oli pieni talo. Täällä he seisahtuivat neuvottelemaan, mutta oli niin kova myrsky ja he puhuivat niin matalalla äänellä, että Edvard ei voinut kuulla mitä he sanoivat, vaikka he olivat aivan lähellä häntä. He lähenivät nyt rakennusta, ja Edvardkin muutti asentoaan, niin että hän tuli seisomaan vasten huoneen toista päätyä.

Edvard pani enemmän sankkiruutia pyssyynsä ja jäi odottamaan. Miehet tekivät nyt kuten olivat päättäneet, toinen jäi rakennuksen etupuolelle, toinen hiipi takapuolelle. Vähän myöhemmin kuuli Edvard sen, joka seisoi ovella rukoilevalla äänellä pyytävän yösijaa, mutta hän ei saanut vastausta. Hän alkoi silloin takoa ja potkia ovea ikäänkuin hän aikoisi murtaa oven, mutta oikeastaan hän vain tällä lailla melusi, jotta hänen kumppaninsa rauhassa saisi murtautua sisään takaovesta. Edvard, joka oli kuullut konnien keskustelun, ymmärsi heidän juonensa, ja hän piti Williä tarkoin silmällä. Tämä olikin todella saanut ikkunan auki takaoven luona ja seisoi nyt sen alla pistooli kädessä. Salaman nopeudella kohotti Edvard pyssyn poskelleen ampuakseen miehen, kun samassa sisältä kuului liikettä, ja kimeä ääni huusi: -- He tulevat sisään takaovesta! Mies laukaisi pyssynsä avonaisen ikkunaa kautta, kuului kiljahdus, mutta samassa tuokiossa laukaisi Edvardkin pyssynsä ja rosvo kaatui maahan.

Yks kaks latasi Edvard uudelleen pyssynsä ja samassa hän kuuli, että pääovi kiskaistiin auki. Pari laukausta pamahti, sitten vallitsi kuolon hiljaisuus. Hän riensi toiselle puolelle taloa ja oli kompastua ruumiiseen, joka pitkänään venyi kynnyksellä. Hän astui ruumiin yli huoneeseen, missä surullinen näky kohtasi hänen silmiään. Lattialla makasi mies, kuollut tai kuolemaisillaan, ja puolikasvuinen poika oli polvillaan hänen vieressään katkerasti itkien.

-- Älkää pelätkö, minä olen ystävänne, sanoi Edvard, otti kynttilän, joka oli huoneen toisessa päässä ja asetti sen lattialle haavoitetun viereen, tutkiakseen hänen tilaansa. -- Nouse, poikani, sanoi hän, -- ja salli minun katsoa, voinko olla avuksi.

-- Oi ei, huudahti poika. -- Hänen verensä vuotaa kuiviin.

-- Riennä noutamaan vähän vettä, niin olet kiltti poika, käski Edvard. -- Minä sillä aikaa katson mihin hän on haavoittunut.

Mutta ikävä kyllä -- kaikki apu oli turhaa. Kuula oli sattunut miehen niskaan kaulanikamien yläpuolelle, ja veri virtasi ulos hänen suustaan tukehduttaen hänet. Hän oli kuitenkin vielä tajuissaan, mutta ei voinut puhua muuta kuin viittaamalla. Hän viittasi itseensä ja pudisti päätään ikäänkuin osoittaakseen, että hän pian kuolisi; sitten hän käänsi katseensa poikaan, joka juuri toi vettä ja katsahti sitten Edvardiin rukoileva ilme silmissään. Nuorukainen ymmärsi heti, että kuoleva pyysi häntä pitämään huolta pojasta ja hän vastasi liikutettuna:

-- Minä ymmärrän teitä ja lupaan ottaa poikanne luokseni. Hän kuuluu tästä hetkestä alkaen meidän perheeseemme.

Tuokioksi kirkastivat ilo ja kiitollisuus miehen kalmankalpeat piirteet, hän tarttui pojan käteen ja laski sen Edvardin kouraan. Mutta nyt olivat hänen voimansa lopussa, ja kun uusi verivirta pulpahti haavoista täyttäen hänen suunsa, vaipui hänen päänsä taaksepäin ja hän kuoli.