Part 7

-- Huomenna... maltahan... niin silloin minulla on aikalailla työtä. Perunat on mullattava, ja Pablo saa näyttää mihin hän kelpaa; hän on nyt kyllin kauan laiskoitellut -- huomenna hän voi tulla puutarhaan tekemään työtä. Me saamme kovin paljon perunoita tänä vuonna. Se on kyllä hyvä, mutta tiedätkös, Edvard, mitä minä mielelläni tekisin? Tahtoisin aidata pienen maakaistaleen ja koettaa kylvää viljaa. Olisipa muhkeata viedä omia jyviään myllyyn, vai mitä?

-- Mutta mistä saisit auran ja hevosia?

-- Käsivoimia, Edvard, käsivoimia! Me molemmat voimme kuokkia koko lailla loma-aikoinamme, lantaa taas meillä on yllin kyllin, ja...

-- Pelkään vain, että nuo uudet tulokkaat metsän tuolla puolen kieltävät meitä ottamasta maata, keskeytti hänet Edvard.

-- Kieltävät! Metsä on kruunun omaisuutta, ja me olemme kuninkaan miehiä emmekä totta tosiaan kysy lupaa Cromwellilta tai parlamentilta. Mutta kiirettä täytyy pitää, ja minä aionkin ryhtyä työhön nyt heti. Nyt kun Pablo on täällä, on meillä enemmän työvoimia. Kunpa vain saisin hänet työhön!... Muuten pitää minun ostaa saha itselleni ensi kerralla kun lähden kaupunkiin. Höyläpenkin tarvitsen myöskin. Ja kuulepas, Edvard, minulla on kerrassaan suurenmoinen tuuma...

-- Kerro siitä joskus toiste, pyysi Edvard innokasta veljeään. -- On jo myöhä, ja minun täytyy nousta kanojen kanssa, muista se. Ja jos minun pitää kuulla kaikkia sinun tuumiasi, en ikipäivinä pääse vuoteeseen.

Auringon noustessa olivat kaikki neljä sisarusta ja mustalaispoika jo jalkeilla. Nyt, kuten aina ennenkin, luki Edvard aamurukouksen, ja Pablo kuunteli kummastuneena. Hartaushetken päätyttyä kysyi Alfred häneltä, ymmärsikö hän, mitä he olivat tehneet.

-- Enpä juuri. Arvaan, että pyysitte päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.

-- Ei, Pablo, selitti pikku Edit, -- me rukoilimme Jumalaa tekemään meistä hyviä ihmisiä.

-- Te ette siis olla hyviä? kysyi Pablo. -- Pablo ei olla paha.

-- Kyllä Pablo, kaikki ihmiset ovat syntisiä, sanoi Alice, -- mutta jos rehellisesti koetamme olla hyviä, antaa Jumala meille anteeksi.

Ensi kerran kuuli nyt pikku oppimaton mustalaisparka Jumalasta puhuttavan, eikä hän siitä paljonkaan ymmärtänyt.

Alfred tarvitsi Kimoa peltotyöhön, ja Edvard lähti siis jalkaisin matkalleen. Pyssyn hän otti mukaan. Oswald oli tosin kieltänyt häntä sitä ottamasta, mutta ajatellessaan äskeistä seikkailuaan villihärkien kanssa, ei hän tahtonut lähteä aseetta. Nuorukainen astui reippaasti, koira kintereillään, tällä kertaa ei Virkku päässyt mukaan, vaan Valpas, toinen uusista pennuista. Edvardin mieli oli onnellinen ja kepeä kuten ainakin ihmisen, joka huoletonna kulkee kauniilla säällä vihriässä metsässä. Lauhkea kesätuuli hiveli hänen poskiaan ja täysin siemauksin hän hengitti raitista metsän tuoksua. Hän rakenteli tuulentupia, ajatukset karkeloivat sinne tänne huolettomina kuin kevätperhoset -- hän oli niin iloinen ja toiveikas. Mutta äkkiä hän muisti, minne oli matkalla ja että hän metsäpäällikön kotona varmaankin saisi kuulla uutisia pääkaupungista ja parlamentista. Ja silloin hänen kasvonsa synkistyivät ja käsi puristui ehdottomasti nyrkkiin. -- Parlamentti, mutisi hän. -- Murhapolttajat! Hän muisti Arnwoodin palon ja hänen poskiansa poltti. Sitten hän taas alkoi rakentaa tuulentupia. Parlamentti ja Cromwell ovat kukistetut. Arnwood annetaan takaisin entiselle omistajalleen ja rakennetaan uudestaan. Äkkiä sukelsi Katen kuva hänen mielikuvitukseensa seisoen hänen rinnallaan, kun hän antoi käskyjä Arnwoodia rakentaville työmiehille... Mutta nyt häiritsi Valpas hänen unelmiaan, se haukkui vihaisesti ja juoksi hänen ohitseen.

Edvard loi silmänsä ylös, ja hänen katseensa kohtasi kookkaan, metsänvartijanpukuun pukeutuneen miehen, jolla oli kavalat ja vastenmieliset kasvot.

-- Halloo, nuori mies! Mitä te täällä metsässä toimitatte? hän huusi ja tuli lähemmäksi virittäen pyssynsä hanaa.

Edvard teki samoin ja vastasi sitten aivan levollisesti: -- Minä kuljen metsän läpi kuten näette.

-- Kuljette, niinpä kyllä pyssy ja koira matkassa! Seuratkaa heti minua. Salametsästäjien emme salli samoilla metsiä.

-- Minä en ole salametsästäjä enkä seuraa teitä. Menkää tiehenne, muuten joudutte tekemisiin minun kanssani.

-- Teidän täytyy seurata minua, sanon minä.

-- Silloin saatte raahata minua jäljestänne... Mutta minä sanon teille vielä kerran, minä en ole salametsästäjä. Minä en ole ampumassa metsänriistaa, vaan matkalla metsäpäällikön luo vieraisille. Neuvon teitä siis olemaan varuillanne. Antakaa vain minun kulkea edelleen rauhassa ja häiritsemättä. Jos minuun koskette, tuotatte sillä vain itsellenne vahinkoa. Edvardin tyynessä esiintymisessä oli niin paljon kylmäverisyyttä ja lujuutta, että metsänvartija kyllä ymmärsi viisaimmaksi hiukan muuttaa röyhkeätä puhetapaansa. Mutta hänen tyly äänensä osoitti hänen harmiaan.

-- Te aiotte metsäpäällikön luo. Hyvä on. Hänen luokseen juuri vienkin kaikki salametsästäjät, jotka saan kiinni. Te voitte kulkea edelläni -- tehkää hyvin, nuori mies.

Mutta siihen ei Edvard suinkaan suostunut.

-- Teidän edellänne? Ei, laskekaa pyssynne puolihanaan, minä teen samoin, ja silloin voimme kulkea rinnan. Mutta pian, minulla on kiire.

Metsänvartijan täytyi vasten tahtoaan totella, ja molemmat jatkoivat sitten yhdessä matkaa.

-- Te sanoitte aikovanne käydä metsäpäällikön luona, sanoi mies vähän ajan kuluttua. -- Hän ei ole kotona.

-- Kate-neiti on kai kuitenkin kotona.

-- Hän näkyy tuntevan perheen, ajatteli metsänvartija ja kävi paljon kohteliaammaksi. -- Niin, hän on kyllä kotona, vastasi hän, -- näin hänet puutarhassa aamulla.

-- Entä Oswald?

-- Hänet tapaatte kyllä myöskin -- te näytte tuntevan talonväkemme hyvästi... saanko luvan kysyä kuka olette?

-- Se ei kuulu teihin, vastasi Edvard. -- Missään tapauksessa en halua sanoa teille nimeäni, teille, joka olitte niin töykeä minulle äsken.

Nyt oli metsänvartija aivan ymmällä. Mitähän ihmisiä mahtoi nuorukainen olla? Mitäs, jos hän olisi joku hänen esimiehiään? Ei, hänhän oli pukeutunut tavallisen metsänvartijan tapaan. Ja kuitenkin... -- Kunpa en vain joutuisi ikävyyksiin tästä hyvästä, ajatteli mies.

Kun he saapuivat metsäpäällikön asunnolle, sanoi Edvard:

-- Nyt minä menen sisään. Te olette kai metsävouti Oswaldin alamaisia? Menkää siis hänen luokseen ja sanokaa, että olette tavannut Edvard Armitagen metsässä, ja että hän on täällä ja mielellään haluaisi tavata häntä.

Näin sanoen Edvard astui ovelle ja koputti. Metsäpäällikön tytär avasi itse oven ja toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Pian seisoi Edvard toistamiseen herra Stonen työhuoneessa, ja sievä Kate-neiti ojensi hänelle kätensä, kiittäen lämpimin sanoin rohkeata nuorukaista, joka oli pelastanut hänet julmasta kuolemasta. -- Kiitos, sydämellinen kiitos, sanoi hän lopuksi.

-- Minä en todellakaan ansaitse niin suurta kiitosta, vastasi Edvard pidellen tytön kättä omassaan. -- Olisin sen tehnyt kenelle hyvänsä. Se oli velvollisuuteni miehenä. Aatelismiehenä, oli hän vähällä sanoa, mutta huomasi ajoissa.

Kate nouti hänelle tuolin ja Edvard istui.

-- Isäni on yhtä kiitollinen kuin minä, jatkoi Kate. -- Mutta sanokaa, mitä voimme tehdä puolestanne. Sanat ovat vain pieni kiitos.

-- Tehän olette jo osoittanut minulle kiitollisuuttanne, Kate-neiti! Te olette ojentanut minulle, köyhälle metsänvartijalle, kätenne, ja olette sallinut minun istua tässä ja puhua teille kuin vertaiselleni.

-- Te olette pelastanut henkeni! Ettekö siis olisi minulle läheinen ja rakas kuin oma veljeni? Velka on velka, ja... rehellisesti puhuen, niin... Hän keskeytti puheensa ja loi silmänsä hämillään maahan.

-- Entä mitä? Rehellisesti puhuen? Mitä sitten? kysyi Edvard.

-- Niin, en usko, että te olette se, mikä sanotte. Tarkoitan, te ette ole syntynyt metsänvartijaksi. Sitä ei isänikään usko.

-- Olen hyvin kiitollinen teille siitä, että teillä on niin hyvät ajatukset minusta, mutta minusta tuskin koskaan tulee muuta kuin metsänvartija, ei ainakaan isänne aikana, jollen ehkä vaivu vielä syvemmälle ja tule salametsästäjäksi. Tänään viimeksi oli muuan teidän isänne käskyläisistä sieppaamaisillaan minut kiinni salametsästäjänä. Ellen olisi miestä peloittanut, olisi minun käynyt huonosti.

-- Olitteko siis ampumassa peuroja? Ette suinkaan?

-- En, neiti, minä en ole ollut metsällä siitä asti kuin viimeksi tapasimme.

-- Isäni tulee iloiseksi sen kuullessaan. Hänellä on paljon sanomista, ja jos vain tahtoisitte, voisi hän tehdä paljon puolestanne. Tosin hän ei enää ole yhtä hyvissä väleissä johtohenkilöiden kanssa kuin ennen. Se johtuu...

-- Kuninkaanmurhasta, keskeytti hänet Edvard. -- Niin, minä tiedän kyllä, että hän koetti estää tätä rikosta, ja minä kunnioitan häntä siitä.

Katen silmiin nousi kyyneliä -- ilonkyyneliä. -- Kuinka ystävällisesti puhutte, sanoi hän. -- Ette usko, kuinka iloinen olen kuullessani teidän kiittävän isäni menettelyä... Mutta tässä minä istun juttelemassa enkä lainkaan muista, että teillä tietysti on sekä nälkä että jano... Jane, Jane!

Ja nyt täytyi Janen tuoda nuorukaiselle ruokaa. Hänen syödessään istui Kate ahkerasti ompelemassa, joskin hänen silmänsä tuon tuostakin eksyivät Edvardiin katsoakseen, puuttuiko häneltä mitään. Kun Edvard oli syönyt, vei Jane ruoan pöydästä, ja nuori metsänvartija nousi tuoliltaan ja kiitti ruoasta. Hän aikoi lähteä kotimatkalle, mutta siitä ei Kate tahtonut kuulla puhuttavankaan.

-- Minulla on teille niin paljon puhumista, väitti metsäpäällikön tytär. -- Ensiksikin täytyy teidän sanoa minulle, mitä me -- isäni ja minä, voimme tehdä puolestanne.

-- Minä en voi ottaa vastaan mitään tointa niiltä, joilla nykyään on valta maassamme, vastasi Edvard, -- jättäkäämme siis tämä asia sikseen.

-- Minä odotin kyllä tuota vastausta, vastasi nuori tyttö totisena, -- ja ymmärrän teitä hyvin. Niitä on kyllä monta nykyään, jotka mielellään tahtoisivat päästä irti Cromwellista ja parlamentin hallituksesta... Kukapa olisi aikanaan aavistanut, että asiat saisivat niin onnettoman käänteen?... Missä muuten asutte?

-- Metsän tuolla puolen, talossa, joka ennen oli isoisäni, vaan nyt on minun.

-- Asutteko yksin?

-- En.

-- Miksi olette niin umpimielinen? Voitte rauhallisesti luottaa minuun, en koskaan tule väärinkäyttämään luottamustanne.

-- Isoisäni kuoltua asun yhdessä vain veljeni ja kahden sisareni kanssa.

-- Onko veljenne teitä nuorempi?

-- On.

-- Entä sisarenne, ovatko hekin nuoremmat?

-- Ovat.

-- Te olette siis kasvatettu yhdessä eversti Beverleyn lasten kanssa? Everstin tarkoitus ei siis ollut tehdä teistä metsänvartijaa?

-- Ei, minä olin aiottu sotilaaksi.

-- Te olette kenties kaukaista sukua eversti Beverleylle?

-- En. Minä en ole _kaukaista_ sukua hänelle -- Edvardia ei tämmöinen ristikuulustelu oikein miellyttänyt -- mutta jos eversti nyt eläisi, niin taistelisin minä hänen joukossaan kuningashuoneen puolesta... Mutta nyt minä olen vastannut niin moneen kysymykseen, että teidänkin vuoronne, Kate-neiti, on kertoa vähän itsestänne... Onko teillä sisaruksia?

-- Ei, minä olen ainoa lapsi. Ja äitini on kuollut.

-- Mitä sukua on perheenne?

Kate katsahti häneen kysyvästi. -- Mitäkö sukua? Niin, äitini oli Cooper syntyään.

-- Cooper! Silloinhan olette aatelissukua.

-- Niin.

Mutta nyt arveli Edvard jo viipyneensä kyllin kauan metsäpäällikön talossa. Hän nousi siis istuimeltaan ja heitti hyvästi nuorelle tytölle.

Kate kiitti häntä vielä kerran lämpimästi siitä, että hän oli pelastanut hänen henkensä, ja pyysi hartaasti häntä tulemaan toisen kerran, kun isäkin oli kotona. -- Jos te tuntisitte isäni, sanoi hän, -- pitäisitte hänestä yhtä paljon kuin minäkin. Hän on niin hyvä, niin sanomattoman hyvä.

-- Mutta muistakaa, Kate-neiti, että minä vihaan ja inhoan niitä ihmisiä, joiden asiaa hän palvelee.

-- Voinko luottaa teihin? Silloin uskallan sanoa teille, että hän ei ole niin suuressa määrin parlamentin puolella kuin te luulette. Hän, samoin kuin enoni Cooper, ei pidä Cromwellista. Mutta se jääköön meidän kesken.

-- Miksi hän siis on ruvennut noiden ihmisten palvelukseen?

-- Hän ei itse hakenut tätä tointa. Se annettiin hänelle. Toiset tahtoivat näet hänet pois tieltään, koska hän ei sokeasti tahtonut seurata heitä kaikessa.

-- Hyvästi nyt, Kate-neiti, kiitos ystävällisyydestänne minua halpaa metsänvartijaa kohtaan.

-- Milloin tulette isääni tervehtimään?

-- Ei ole hyvä minunlaiseni salametsästäjän seisoa hänen tuimien kasvojensa edessä, vastasi Edvard hymyillen, -- mutta kukaties jonakin kauniina päivänä joudun kiinni, ja silloin hän kyllä saa minut nähdä, ja te samoin.

-- Minä en tahdo kehoittaa teitä käymään metsällä, sanoi nuori tyttö, -- mutta sen kuitenkin sanon, että jos niin teettekin, ette kuitenkaan joudu siitä itävyyksiin, -- jos oikein tunnen isäni. Hyvästi vielä kerran ja kiitos!

Ja Kate ojensi hänelle kätensä, jonka hän kohteliaasti kohotti huulilleen. Nuori tyttö salli sen punastuen, ja syvästi kumartaen lähti Edvard Beverley metsäpäällikön talosta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Satimessa.

Edvard riensi heti ystävänsä Oswaldin luo, joka jo oli metsänvartijalta kuullut saavansa vieraita.

-- Sinä puhuit kauan metsäpäällikön tyttären kanssa, sanoi hän, -- ja se ilahduttaa minua, koska se tietysti kohottaa arvoasi täällä. Keropää, jonka aamulla tapasit, oli kovin innokas toimessaan. Mutta minä tukin hänen suunsa vakuuttamalla hänelle, että me käymme yhdessä metsästämässä metsäpäällikön luvalla, ja että sinä olet paras ampuja koko metsässä. Jos joskus joudut kiinni metsästyksestä, niin neuvoisin sinua sanomaan, että käyt metsästämässä minun luvallani. Silloin pääset kaikista ikävyyksistä. Sinä, joka olet pelastanut metsäpäällikön tyttären, voit ammuskella peuroja mielin määrin metsäpäällikön siitä piittaamatta.

-- Kiitos tarjouksesta, mutta enpä usko käyttäväni sitä hyväkseni. Ottakoot vain kiinni minut, jos saavat.

-- Sinä olet taipumaton, huomaan minä. Sinä et nähtävästi kerta kaikkiaan tahdo ottaa vastaan mitään keropäiltä. Mutta et voi kuitenkaan estää minua metsävoutina kieltämästä väkeäni, etteivät he saa sinua hätyyttää -- sehän on selvä.

-- Kiitos, mutta minun täytyy tottua olosuhteisiin sellaisina kuin ne nyt kerran ovat, vastasi Edvard. Sitten hän kertoi Oswaldille mustalaispojasta, jonka he olivat saaneet salakuopastaan. Oswald puolestaan kertoi tarkemmin metsänvartijasta, jonka Edvard oli aamulla tavannut; ei Oswaldkaan pitänyt miehestä, hän oli muuten ollut vasta kaksi viikkoa toimessa. Hänen nimensä oli Tom.

Edvard oli yötä metsävoudin luona. Aamun koitteessa hän nousi vuoteelta, ja pian hän taas oli kotimatkalla, Valpas kintereillään.

-- Hän on hyvin herttainen tyttö, ajatteli Edvard kulkiessaan metsän halki, -- ja kuinka kiitollinen hän oli minulle. Mutta luultavasti en saa enää koskaan nähdä häntä, ellei minua ehkä kuljeteta vankina hänen isänsä luo.

Näissä mietteissä hän oli saapunut niin syvälle metsään, että hän arveli voivansa ampua vähän metsänriistaa. Täällä hän kai ainakin saattoi olla rauhassa äreältä metsänvartijalta. Hän tiesi, että läheisyydessä oli lampi, jonka reunalla peurojen oli tapana levätä keskipäivän helteessä. -- Sinne minä menen, ajatteli hän, heittäytyi maahan ja alkoi varovasti ryömiä nuoren metsän lävitse.

Viimein hän saapui lammikolle. Siellä ei kuitenkaan ollut peuroja, -- mutta kuka loikoi tuolla ruohikossa nukkuen niin, että nenä soitti? Itsepä Tom, metsänvartija, joka edellisenä päivänä oli Edvardia ahdistanut. Valpas oli ruveta haukkumaan, mutta Edvard rauhoitti sitä, ja sitten hän varpaisillaan hiipi Tomin luo. Herättämättä miestä hän hiljaa otti hänen pyssynsä, avasi sankin ja puhalsi siitä sankkiruudin pois.

-- Ampukoon nyt minua mielensä mukaan. Sillä minua hän kai vainoo. Mutta eipä hän minua niinkään helposti nujerra... Niin, silminnähtävästi hän on ihmisajolla; muuten hän kai olisi ottanut koiran matkaansa.

Edvard hiipi pois samaa tietä kuin hän oli tullutkin, ja oli pian viidakon toisella puolella. Mutta minne oli Valpas joutunut? -- Valpas, Valpas! Missä olet? Kas siinä! Niin, Valpas oli tehnyt tuhmuuksia. Se oli näet haistanut, että Tomin taskuissa oli lihaa. Edvardin poistuttua se oli mennyt nuuskimaan metsänvartijan taskuja. Siitä oli tämä luonnollisesti herännyt. Hän tunsi heti koiran eilisestä ja arvasi, ettei sen isäntäkään ollut kaukana. Kun koira juoksi Edvardin jäljestä, seurasi Tom sitä kappaleen matkan päässä.

Edvard astui rauhallisesti eteenpäin. Hän ei nyt enää ajatellut metsästystä, vaan suuntasi kulkunsa suoraan kotia kohti. Tiellä häntä alkoi janottaa, ja kun hän juuri sattui kulkemaan pienen puron ohi, heittäytyi hän hetkeksi lepäämään. Sammutettuaan janonsa hän jäi vielä kuuntelemaan puron iloista lorinaa ja vaipui syviin ajatuksiin kokonaan unohtaen ajan. Mutta äkkiä hän säpsähti unelmistaan, Valpas murisi, jotain oli tekeillä. Tuota pikaa hän latasi pyssynsä ja nousi seisomaan nähdäkseen, mikä oli hätänä. Ja aivan oikein! Siinä seisoi Tom puoleksi piilossa erään puunrungon takana ja tähtäsi häneen. Hän kuuli jo pyssynhanan napsauksen, mutta laukausta ei seurannut. Samassa astui Tom esiin piilopaikastaan ja yritti lyödä Valpasta pyssynperällä. Edvard huusi hänelle ja varoitti häntä koiralle pahaa tekemästä, mutta Tom ei ollut tietääkseen.

-- Kiittäkää onneanne, että pyssynne petti, huusi Edvard vihoissaan.

-- Minä en ampunut teitä. Koiraa minä tähtäsin, ja sen riiviön minä vielä kerran ammunkin, kun vain sen tapaan.

-- Vai niin! Sitä te ette tee. Sitäpaitsi tähtäsitte minuun. Mutta minä olen itse puhaltanut ruudin pyssystänne, niin että minun on kiittäminen itseäni -- ja teidän uneliaisuuttanne siitä, että kävi niinkuin kävi. Viisaimmin tekisin, jos nyt ampuisin teidät, mutta en tahdo ampua aseetonta miestä; senvuoksi sanon vain: Pötkikää tiehenne niin pian kuin mahdollista. Kas niin, yks kaks kolme, muuten saatte maistaa pyssystäni. Näin sanoen Edvard kohotti pyssyn poskelleen.

Tom huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta, ja lähti kiireesti käpälämäkeen. Mutta tuskin hän oli päässyt kantoväliä ulommaksi, niin hän alkoi syytää kirouksia ja uhkauksia suun täydeltä nuoren miehen jälkeen.

Edvard ei ollut levollinen. Hän ei luottanut siihen, että Tom todellakin oli lähtenyt, eikä hän millään muotoa olisi tahtonut, että tuo konna olisi hiipinyt hänen jälkeensä ja saanut tietää hänen asuinpaikkansa. Senvuoksi hän teki monta kierrosta ja mutkaa eksyttääkseen takaa-ajajansa. Oli jo pimeä. Yhä katseli Edvard tarkasti ympärilleen nähdäkseen, ajoiko Tom todella häntä takaa, ja viimein hän pimeässä näkikin varjon, joka hiipi puulta puulle. -- Vai siinäkö olet, arveli Edvard. -- Silloin saatkin käyttää sääriäsi, sillä nyt minä juoksen. Annapas olla, missä paikoin oikein olenkaan... Hän katseli ympärilleen ja kun hän huomasi olevansa aivan lähellä veljensä salahautaa, juolahti hänen mieleensä mainio tuuma.

Hän suuntasi kulkunsa kuopalle päin ja katsellessaan taakseen hän huomasi Tomin yhä seuraavan jäljessään.

Kun hän saapui paikalle, oli metsänvartija aivan hänen kintereillään; hän astui yhä edelleen reippain askelin ja piti huolta siitä, että salahauta jäi hänen ja Tomin väliin. Tämä otti aika harppauksen -- ja pöksähti suoraan päälaelleen kuoppaan. Edvard kuuli hänen kiljaisevan, ja hänen pyssynsä laukesi samassa. -- Kas niin, se tekee sinulle hyvää! sanoi Edvard. -- Saat kuin saatkin maata siinä yhtä kauan kuin Pablo raukka, niin ehkä hiukan kesytyt. Tule, Valpas, nyt me molemmat tarvitsemme jotain suuhumme. Kiiruhtakaamme kotiin.

Pian hän olikin kotona metsänvartijantalossa. Sammutettuaan ensin nälkänsä alkoi hän kertoa sisaruksilleen päivän tapahtumisista. Mustalaispoika, joka myöskin tarkasti kuunteli hänen kertomustaan, hypähti pystyyn huudahtaen: -- Nyt hän maata kuopassa. Huomenna Pablo ottaa pyssyn ja ampua hänet.

-- Ei suinkaan, poikani! sanoi Edvard, ja pikku Edit torui Pabloa ja sanoi, ettei saa ampua toisia ihmisiä.

-- Paha mies tahtoa ampua herran! väitti Pablo, joka ei lainkaan voinut ymmärtää, että olisi väärin tappaa tuollainen lurjus armotta.

Alfred ja Edvard neuvottelivat nyt siitä, miten heidän tuli menetellä kavalan Tomin suhteen, ja viimein päätettiin, että Alfred seuraavana aamuna varhain ratsastaa Oswaldin luo asiasta ilmoittamaan.

Niin tapahtuikin. Oswald oli ensin yhtä kova kuin Pablokin. -- Jääköön sinne, se lurjus! sanoi hän. -- Hän on saanut ansionsa mukaan. Mutta viimein hän kuitenkin suostui lähtemään Alfredin ja parin muun metsänvartijan seurassa salakuopalle. Kun he saapuivat kuopalle, kumartui Oswald ja huusi:

-- Kuka on siellä alhaalla?

-- Minä Tom!

-- Oletko vahingoittunut?

-- Kyllä hyvin, hyvin pahasti. Pyssyni laukesi, kun putosin, ja minä sain kuulan jalkaani, oi, kuinka siitä on vuotanut verta.

Hetken aikaa ponnisteltuaan onnistui heidän saada mies kuopasta ylös; he sitoivat nenäliinan hänen säärensä ympäri estääkseen verenvuotoa, ja antoivat hänelle vettä. Tom virkistyikin tästä koko lailla, mutta kävellä hän ei jaksanut, ei millään muotoa. Mikä siis nyt neuvoksi?

-- Jos minä saan määrätä, niin ratkaisemme sen asian helposti, virkkoi Alfred vieden Oswaldin hiukan syrjään. -- Ei käy laatuun, että nämä molemmat metsänvartijat saavat tietää, missä minä asun. Jättäkäämme siis heidät haavoitetun luo, siksi aikaa kun te ja minä menemme kotiin noutamaan kärryjä; samalla voimme ottaa vähän leipää väellenne. Sitten viemme Tomin kärryillä kotiin teidän luoksenne, ja ennen päivän koittoa olemme minä ja Kimo taas kotona.

Oswald ja Alfred eivät viipyneet kauan matkalla. Alfred ratsasti Kimolla, ja vanha metsänvartija astui hevosen rinnalla. Sillä aikaa kun Kimo söi, ennättivät Oswald ja molemmat veljet keskustella päivän kirjavista tapahtumista. Metsävouti arveli, että metsäpäällikkö Stone heti ajaa Tomin palveluksestaan saatuaan tietää asiasta. Mutta siitä ei Edvard pitänyt.

-- Hän voi tuottaa paljoa enemmän pahaa, jos hänet ajetaan paikasta, kuin nyt, ollessaan teidän silmäinne alla, sanoi hän. -- Saammepa nähdä, miten hän esittää asian.

-- Kas, siinähän on mustalaispoikanne, lausui Oswald hiukan myöhemmin nähdessään Pablon. -- Hänellä on oikeastaan hauskat kasvot; mutta, jatkoi hän matalalla äänellä, -- mustalaiset ovat omituista väkeä, älkää luottako häneen liiaksi, ennenkuin olette koettaneet häntä. He ovat helposti vihaan syttyviä, mutta jos kohtelette häntä hyvin, kiintyy hän teihin syvästi. Te voitte saada hänestä iloa, mutta myöskin surua -- aina sen mukaan, miten häntä kohtelette. Ennen kaikkea, älkää lyökö häntä. Kuri on vain pahaksi.

-- Ei, me emme lyö häntä, sanoi Alfred.

-- Mitä hän muutoin toimittaa? kysyi Oswald edelleen.

-- Ei mitään. Hän ei ole vielä oikein voimissaan, niin että hän auttaa vain Editiä kanojen hoidossa... niin ja tosiaan, viime yönä hän viritti muutamia ansoja, ja hänellä oli paljon parempi onni kuin minulla. Minä sain vain yhden kaniinin, mutta hän sai kolme kaniinia ja yhden jäniksen.

-- Tiedätkö, Alfred, antakaa te hänen vain siinä suhteessa toimia omin päin. Hän on siinä taitava ja se huvittaa häntä. Kovaa työtä ette voi häneltä vaatia... Ja kuulkaahan, Edvard, teidän tai sinun oikeastaan... pitäisi joskus tuoda hänet minun luokseni, jotta hän oppisi tuntemaan tien.

-- Sen teen! lupasi Edvard. -- Sinäkö lähdet kyytiin, Alfred?

-- Kyllä lienee parasta, että Alfred ajaa, sanoi Oswald. -- Ei käy päinsä, että metsänvartija näkee minun lainanneen sinulta kärryt, Edvard. Alfredia hän ei tunne.

Kimo valjastettiin siis kärryjen eteen, ja saatuaan ruokaa väelle lähtivät Oswald ja Alfred ajamaan salahaudalle. He tapasivat Tomin paljoa reippaampana; pian hän makasi kärryissä oljilla. Ja sitten lähdettiin ajamaan edelleen metsän halki. Haavoitettu huusi kauheasti, kun kärryt tuon tuostakin tärähtivät epätasaisella tiellä, mutta viimein he kuitenkin onnellisesti saapuivat kotiin hänen asunnolleen.

Vaikea yö oli heillä kaikilla ollut, varsinkin Alfredilla. Hän viipyi nyt pari tuntia Oswaldin luona levähtääkseen vähän, ennenkuin taas lähti matkalle.