Part 5

Jäljet johtivatkin viidakkoon, oli päivän selvää, että otus oli siellä. Varovasti Edvard ryömi viidakkoon, ja pian hän huomasi pienen läjän korkeita sanajalkoja puitten välissä. Olikohan se peuran makuupaikka? Edvard viritti pyssyn hanan -- ja aivan oikein, hanan napsutus sai eläimen säpsähtämään, ja nuori metsästäjä näki selvästi sen sarvet. Seuraavassa tuokiossa, kun peura taas makasi rauhallisesti, hän tähtäsi tarkkaan ja laukaisi. Pamauksen kuullessaan syöksyi toinen peura pystyyn pelästyneenä. Oswaldin kuula osui siihen, mutta eläin ei kaatunut, vaan juoksi vielä sittenkin eteenpäin koirat kintereillään.

Edvard, joka varmaan tiesi kaataneensa oman otuksensa, riensi juoksujalkaa viidakon lävitse ja alkoi ajaa takaa pakenevaa peuraa. Nopsajalkainen kun oli, juoksi hän pian Oswaldin ohi ja yhä edelleen peuran jälkeen. Se kiiti hurjaa vauhtia erään rämeen yli, mutta sitten se seisahtui aikoen nähtävästi asettua vastarintaan.

-- Se on juossut veteen! huusi Edvard Oswaldille, joka hänkin nyt tuli täyttä vauhtia rämeen poikki.

-- Nyt voitte ampua sen.

Sanottu ja tehty. Otus sai kuulan päähänsä ja kaatui heti kuolleena maahan. Yksissä voimin vedettiin saalis nyt maihin; sitten Oswald alkoi sitä nylkeä.

-- Mistä se johtuu, että te ammuitte syrjään? kysyi metsävouti. -- Nämä kuulathan ovat minun ampumiani.

-- Ei tämä olekaan se, jota minä ammuin! Minun peurani makaa kuolleena viidakossa, mennäänpä sitten katsomaan sitä, kun olemme päässeet tästä. Se on komea eläin, saatte nähdä.

-- Tämä minun on viisivuotias peura.

-- Mutta minun on kuusivuotias ja päälle päätteeksi kruunupeura.

Kun nahka oli nyljetty, ripusti Oswald lapakappaleet puuhun, ja sitten he palasivat viidakkoon, jossa ensin olivat tavanneet peurat.

-- Mihin kohtaan osuitte sitä? kysyi Oswald tiellä.

-- Minä en voinut nähdä muuta kuin sen silmät sanajalkojen välistä, niin että niille paikoin kai laukaukseni sattui.

Huomattiinkin, että Edvardin kuula oli tunkeutunut suoraan eläimen silmään ja Oswald kehui syystäkin oikein ylistämällä tätä mestarilaukausta. Yks kaks nyljettiin komea otus ja liha ripustettiin puuhun. Sitten molemmat metsämiehet suuntasivat kulkunsa metsänvartijatalolle, jossa Alice oli valmistanut heille oivan päivällisen. Oswald oli varsin hämmästynyt nähdessään, että vanhalla Jaakolla oli kokonaista neljä lapsenlasta, mutta päivällisen syötyään hän meni Jaakkoa katsomaan, ja silloin vanha metsänvartija kertoi hänelle, mitä sukua lapset oikeastaan olivat. Iloisesti ja kunnioittavasti tervehti nyt uskollinen metsävouti eversti Beverleyn poikia, mutta Edvard pyysi häntä muistamaan, että heidän yhä vielä täytyi esiintyä metsänvartijanlapsina.

-- Sitä en unohda, mutta olen iloinen siitä, että olen saanut tietää salaisuuden. Tulee ehkä kerran sekin aika, jolloin voin olla teille hyödyksi... Niin, siten voivat asiat kääntyä. Kukapa olisi luullut, että minä koskaan söisin päivällistä, jonka eversti Beverleyn tytär omin käsin on valmistanut.

Yön Oswald nukkui pienessä metsänvartijanmökissä. Seuraavana aamuna Edvard valjasti Kimon kärryjen eteen, ja sitten ajettiin metsään noutamaan saalis, joka vietiin kotiin Oswaldin luo. Vasta myöhään illalla he saapuivat herra Stonen asunnolle, ja Edvard suostui senvuoksi jäämään sinne yöksi. Sillä aikaa kun Oswald meni päällikkönsä luo, istui Edvard keittiössä. Metsävouti kertoi herra Stonelle mainiosta saaliista, jonka hän oli tuonut kotiin. Hän mainitsi myös, kuinka suurta apua hänellä oli ollut "metsänvartijanpojasta" ja sanoi, että nuorukaisen oli pakko jäädä taloon yöksi. Hän ei tiennyt, miten kylliksi kiittää Edvardin metsästystaitoa; hän itse oli muka vain töhertäjä hänen rinnallaan.

-- Nuorukainen on nähtävästi siihen ammattiin hyvin harjaantunut, sanoi herra Stone hymyillen. -- Mutta jos hän tähän asti onkin elänyt kuninkaan tiliin, on siitä nyt tehtävä loppu. Kenties voisimme saada hänestä metsänvartijan... Ehdottakaa sitä hänelle, Oswald... Kruunupeuran reisikappaleet lähetämme huomenna kenraali Cromwellille.

Heti kun Oswald tuli takaisin Edvardin luo, kertoi hän hänelle metsäpäällikön ehdotuksen, mutta siihen ei nuori Beverley mitenkään suostunut. Häntä ei haluttanut ampua metsänriistaa Cromwellin ja toisten keropäiden päivällispöytää varten.

Oli jo myöhä, ja illallisen jälkeen pyysi Oswald palvelustytön valmistamaan vuoteen Edvardille. Mutta Jane, joka oli äreä, mukavuutta rakastava vanhapiika, vastasi vain, ettei hänellä ollut sijaa vieraille. -- Tallinylisillä on olkia yllin kyllin, sanoi hän, -- siellähän voitte nukkua.

Siihen täytyi nuorukaisen tyytyä, ja kun Oswald, joka uuden metsäpäällikön tulon jälkeen asui läheisessä metsänvartijantalossa, oli sanonut hyvää yötä ja mennyt matkoihinsa, kapusi Edvard tikapuita myöten ylisille. Huh, sepä oli huono makuusija! Ovella ei ollut minkäänlaista luukkua, ja jääkylmä tuuli puhalsi sen läpi häneen, niin että Edvard ei ollut maannut siellä monta minuuttia, ennenkuin hän oli aivan vilusta kangistunut. -- Yllin kyllin olkia, oli Jane sanonut, kyllä kai, siellä täällä lattialla oli joku olkitukko, mutta niitä oli niin vähän, että ne töin tuskin riittivät alusiksi. Ei, hänen täytyi lähteä pihalle vähän jaloittelemaan ja liikuttamaan jäykkiä jäseniään saadakseen hiukan lämpöä ruumiiseensa.

Kun hän oli astunut alas tikapuita myöten, hän huomasi, että keittiön yläpuolella olevan makuuhuoneen ikkunasta yhä loisti tulta. Kummallisen vahva valo... ja se kävi vain yhä vahvemmaksi joka hetki. Nyt veti valkoinen naishaamu uutimet syrjään... aikoi varmaankin avata ikkunan... Huone oli tulessa! Samassa tuokiossa pystytti Edvard tikapuunsa ikkunaa vasten ja juoksi niitä myöten ylös. Pian ikkuna auki! Tiheät savupilvet virtasivat häntä vastaan ja olivat tukehduttaa hänet. Mutta sisään hänen täytyi, ja sisään hän pääsi. Aivan ikkunan luona makasi nainen, joka oli koettanut avata ikkunan -- hän oli tainnuksissa vaipunut lattialle. Edvard nosti hänet syliinsä, ja samassa silmänräpäyksessä leimahti tuli ilmiliekkiin, niin että nuorukainen ennätti vähän palaakin, ennenkuin hän taakkoineen pääsi tikapuille. Kuka oli nainen, jonka hän oli pelastanut? Nyt hän hänet vasta tunsi: se oli metsäpäällikön tytär, suloinen Kate Stone.

Tuli oli tarttunut tytön vaatteisiin, mutta Edvardin onnistui tukahduttaa se. Hän riensi talliin ja laski tytön oljille tyhjään hinkaloon. Sitten hän riensi pihalle ja huusi kaikuvalla äänellä yhtämittaa: Tulipalo, tulipalo! ja sai siten muut talon asujaimet liikkeelle. Kukaan ei ennättänyt saada vaatteitaan ylleen, puolipukeissa he syöksyivät kaikki ulos kauhistunein kasvoin, ensin herra Stone, sitten äreä Jane, jonka jalat nyt kylläkin ketterästi liikkuivat -- naapuritalojenkin asukkaat kokoontuivat palopaikalle. Edvard toimi ripeästi, hän juoksi tikapuita ylös alas vesisanko kädessään, ja heitettyään veden palavaan huoneeseen, hän nopeasti taas riensi täyttämään sankonsa kaivosta. Nähdessään Oswaldin hän huusi, että hän komentaisi miehet työhön, jos he muodostaisivat vesiketjun, kävisi sammuttaminen paljon nopeammin.

Herra Stone oli suunniltaan. -- Tyttäreni! Tyttäreni! huusi hän käsiään väännellen. -- Pelastakaa hänet. Hän on tuossa huoneessa, missä palaa!

Mutta kaikki sanoivat vain, että huoneeseen oli mahdoton enää päästä; liekit leimusivat ikkunoista sellaisella voimalla, että jokainen, joka olisi sinne pyrkinyt, olisi ollut kuoleman oma. Oswald ja muut tekivät kuitenkin työtä hiki hatussa ja vähitellen alkoi tulen voima heikontua. Epätoivoissaan aikoi herra Stone syöstä tikapuita myöten ja ikkunan kautta palavaan huoneeseen, ja kun pari miestä tarttui häneen käsiksi estääkseen häntä siitä, huusi hän vaikeroiden: -- Lapsiraukkani! Pikku Kate parkani! Palanut! Hukkunut liekkeihin!

Samassa kuului ihmisjoukosta ääni, joka huusi: Arnwoodissa paloi neljä lasta!

Mutta silloin pettivät onnettoman isän voimat; hänen silmissään musteni, ja tiedottomana hänet kannettiin läheiseen taloon.

Edvardin tarmokkaalla johdolla saatiin tuli vähitellen sammutetuksi. Silloin huomattiin, että tuli oikeastaan oli tärvellyt vain huoneen sisustuksen, muuta vahinkoa eivät liekit olleet ennättäneet tehdä. Vasta sitten, kun rohkea nuorukainen oli varma siitä, että vaara oli ohi, astui hän maahan tikapuilta, kutsui Oswaldin luokseen ja riensi tallille.

-- Kuinka kauheata! päivitteli kelpo metsävouti. -- Pikku neitirukka!

-- Neitikö? Hän on pelastunut!

-- Pelastunut? Oswald ei ollut uskoa korviaan.

-- Niin, minä kannoin hänet kaikkein ensiksi alas portaita, ennenkuin aloin taistella liekkejä vastaan, jo ennenkuin te muut ehditte paikalle. Hän makaa täällä tallissa -- kas tuossa hän onkin... Tuokaa vähän vettä... Jumalan kiitos, hän hengittää!... Kiitos Oswald... Kas niin, nyt hän toipuu. Lainatkaa minulle viittanne, niin kiedomme sen hänen ympärilleen ja kannamme hänet teidän asuntoonne.

He tekivät niin, ja pian makasi Kate, joka vielä oli puolipyörryksissä vuoteella, metsävoudin pienessä huoneessa. Viimein hän avasi silmänsä, hänen ensimmäiset sanansa saatuaan puheenlahjan olivat:

-- Missä on isäni?

-- Hänellä ei ole mitään hätää.

-- Entä talo, onko se palanut?

-- Ei, tuli on sammutettu.

-- Kuka minut pelasti?

-- Nuori Armitage sen teki.

-- Kuka? Armitage... Kuka hän on?... Ah niin, nyt muistan... Mutta missä on isä? Minä tahdon isäni luo.

-- Hän on tuolla toisessa talossa.

Kate Stone koetti nousta jaloilleen, mutta hän oli vielä liian heikko ja voimatonna hän vaipui takaisin vuoteelle. -- Minä en jaksa, hän voihki. -- Isä tulkoon minun luokseni.

-- Minä menen kyllä häntä noutamaan, lupasi Oswald jättäen Edvardin yksin nuoren tytön luo.

Herra Stone oli jälleen tullut tuntoihinsa, mutta hän oli enemmän kuollut kuin elävä, ja kun Oswald jo kaukaa huusi hänelle, että tuli oli sammutettu, vastasi hän äänellä, joka melkein hukkui itkuun ja nyyhkytyksiin: -- Tuli! Tuli! Niin, mutta tyttäreni! Rakas lapsiparkani!

-- Tyttärenne elää, herra Stone.

-- Mitä sanotte? Hän elää! Missä hän sitten on?

-- Hän on minun kotonani ja on lähettänyt minut noutamaan teidät luokseen.

Salamannopeasti metsäpäällikkö riensi Oswaldin tupaa kohti. Ovella seisoi Edvard, mutta häntä ei onnellinen isä huomannutkaan -- hän etsi vain tytärtään, ja seuraavassa tuokiossa hän sulki pikku Katen syliinsä.

-- Siinä sen näkee, sanoi Edvard hiukan myöhemmin Oswaldille. -- Olipa onni, ettei kelpo Janemme suonut minulle pehmeätä vuodetta tänä yönä. Ellen minä olisi maannut kylmässä tallinlakassa, olisivat he kaikki kuolleet liekkeihin. Mutta kuulkaahan, minä sain muutamia pahoja palohaavoja käsivarteeni...

-- Siihen kyllä tiedän neuvon. Odottakaa vähän. Ja Oswald meni noutamaan purkillisen voidetta, jolla hän siveli haavoja. Käsivarsi oli pahoin palanut, mutta voide lievitti tuskia.

-- Saattepa nähdä, että herra Stone tulee olemaan kauhean kiitollinen teille, sanoi Oswald sitoessaan Edvardin kättä. -- Hän tekee kaiken mitä voi palkitakseen uljaan työnne.

-- Mutta juuri siksi tahdonkin päästä kotimatkalle niin pian kuin mahdollista. En tahdo ottaa vastaan mitään kiitokseksi... ja muistakaa Oswald, ettette ilmaise hänelle asuntoani... Olen pelastanut hänen tyttärensä -- ja samoin tekisin pahimman vihamieheni tyttärelle, mutta minä en välitä kiitoksista ja palkinnoista. Hän on nyt kerta kaikkiaan keropää, ja senvuoksi en tahdo häntä palvella, vaikka hän kuinkakin pyytäisi ja tarjoaisi minulle metsänvartijanpaikkaa... ja sen hän kai tekee. Ei, kuten sanottu, minä lähden kotiin.

Oswald satuloitsi siis Kimon -- Edvard itse ei kipeällä käsivarrellaan voinut sitä tehdä. -- Näkemiin asti! huusi Edvard, ja niin molemmat ystävät erosivat tällä kertaa.

Kotona sai Edvard heti kuulla, että vanha Jaakko oli hyvin heikko ja oli häntä jo kauan hartaasti odottanut. Edvard jätti siis Kimon Alfredin huostaan ja riensi heti makuuhuoneeseen, jossa vanha metsänvartija lepäsi kuolinvuoteellaan.

-- Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Jaakko. -- Halusin mielelläni tavata sinua ennen kuolemaani. Ja nyt katoavat voimani hetki hetkeltä -- mutta minähän olenkin jo vanha mies.

-- Oletteko vanhempi kuin kuusikymmentä vuotta? Oswald sanoi...

-- Mitä tietää Oswald minun iästäni? Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentäkuusi vuotta, ja kuten tiedät, sanotaan raamatussa, että ihmisen ikä on seitsemänkymmentä vuotta. Tahdon nyt vain lausua sinulle pari sanaa, Edvard. Ole varovainen ja järkevä. Teillä on kovat ajat edessänne, mutta sinä olet nuori ja vahva ja voit paremmin suojella sisariasi kuin minä. Ennen kaikkea, älä ilmaise ylhäistä sukuperääsi! Hätätilassa saatte jokapäiväisen leipänne maasta, ja parasta olisi, että koettaisit välttää joutumasta ikävyyksiin metsänriistan vuoksi; hehän väittävät metsän kuuluvan heille. Arkustani löydät pussillisen rahoja, käyttäkää niitä säästämällä, sillä tulee aika, jolloin raha on teille hyvinkin tarpeen... Kutsu nyt veljesi ja pikku tytöt tänne, Edvard, että saan heillekin heittää hyvästi. Minä olen vain syntinen ihmisparka, mutta minä olen pitänyt teistä niin hyvää huolta kuin olen osannut, ja minä luotan Jumalan armoon. Lupaa minulle vielä jotain: lukekaa joka aamu ja ilta raamatusta lyhyt kappale ja rukoilkaa isämeitänne, kuten minä aina olen tehnyt, lupaa se minulle, rakas poikani.

-- Sen teen, enkä myöskään unohda muitakaan hyviä neuvojanne.

-- Jumala sinua siunatkoon, Edvard! Kutsu nyt sisaruksesi tänne.

Kun Alfred, Alice ja Edit olivat astuneet Jaakon vuoteen ääreen, kääntyi hän ensin Alfredin puoleen ja sanoi hänelle: -- Muista, Alfred, että kuolema jonakin päivänä voi yllättää vanhemman veljesi, ja silloin olet sinä yksin sisariesi tukena. Senvuoksi et saakaan olla liian uhkarohkea ja uskaltaa henkeäsi tyhjän tähden. Ole varovainen ajaessasi villikarjaa, se on vaarallista urheilua. Viljele maatasi, sen neuvon annan sinulle. Ja teille, pikku tytöt, jatkoi vanhus kääntyen Alicen ja Editin puoleen, tahtoisin sanoa: pysykää aina hyvinä lapsina, ja noudattakaa kaikessa veljienne askelia. Suutele minua nyt, Alice. Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa, olet lukenut minulle raamattua, kun en itse ole jaksanut sitä tehdä. Jää hyvästi, elä onnellisena ja kuole lapsenuskossasi! Ja sinulle, pikku Edit, toivotan, että aina saisit pysyä yhtä hellänä ja hyvänä kuin nyt!... Jää hyvästi Alfred! Jää hyvästi, Edvard! Rukoilkaa puolestani, rakkaat lapset... Laupias Jumala, ole minulle armollinen Jeesuksen nimen tähden! Amen!

Nämä olivat vanhan metsänvartijan viimeiset sanat. Lapset olivat langenneet polvilleen hänen vuoteensa viereen ja rukoilivat hiljaa. Kun he jälleen nousivat pystyyn, näkivät he, että vanhus oli kuollut. He purskahtivat kaikki katkeraan itkuun -- he olivat pitäneet sanomattoman paljon tuosta kelpo miehestä, joka oli ollut niin hyvä heitä kohtaan. Nyt he olivat ypö yksin maailmassa.

Sinä iltana vallitsi pienessä talossa syvä suru. Heti illallisen jälkeen lähtivät pikku tytöt levolle, mutta sitä ennen luki Edvard ääneen kappaleen raamatusta ja rukoili isämeidän rukouksen, niinkuin Jaakko Armitagen tapana oli ollut -- ja sitä muistellessa kyyneleet taas nousivat heidän silmiinsä.

KYMMENES LUKU.

Hautajaiset.

-- Kuulepas, Alfred, sanoi Edvard, -- meidän täytyy koettaa saada hautajaiset suoritetuksi niin pian kuin mahdollista. Niin kauan kuin rakkaan kasvatusisämme ruumis vielä on talossa, eivät Alicen ja Editin silmät lakkaa kyyneleitä vuotamasta.

-- Olet oikeassa, mutta minne kaivamme hänen hautansa?

-- Suuren tammen juurelle rakennuksen taakse. Hän sanoi itse kerran, että hän mielellään tahtoisi levätä sellaisen puun juurella metsässä.

-- Hyvä, silloin ryhdyn heti työhön; on kuutamo, niin että hyvin ennätän saada haudan valmiiksi ennen aamun koittoa.

-- Niin, minä en ikävä kyllä voi nyt auttaa sinua, sanoi Edvard, jonka käsivarsi yhä oli kipeä.

Alfred arveli, että hän kyllä tulisi yksinkin toimeen, ja varhain seuraavana aamuna hän herätti veljensä ilmoittaen hänelle, että hauta nyt oli valmis.

-- Kaikki on nyt järjestyksessä, Edvard, mutta luuletko, että voit auttaa minua osoittamaan vanhalle ystävällemme viimeisen palveluksen.

-- Kyllä. Käsivarteni on nyt paljoa parempi. Aja sinä vain kärryt oven eteen.

Sitten käärittiin ruumis lakanaan ja nostettiin kärryille.

-- Kutsummeko nyt Alicen ja Editin?

-- Ei, laske hänet ensin hautaan.

He tekivät niin, ja palasivat sitten kotiin.

-- Jokohan sisaret ovat hereillä? kysyi Edvard.

-- Luultavasti, minä menen heidän luokseen.

Pian seisoivat kaikki neljä sisarusta avoimen haudan ääressä, joka kätki vanhan metsänvartijan maalliset jäännökset.

-- Laskeutukaamme polvillemme, sanoi Edvard ja avasi raamattunsa. He polvistuivat haudan ääreen ja Edvard luki kaksi Daavidin psalmia, 90:nnen ja 146:nnen. Sitten hän sulki kirjan, ja pikku tytöt kääntyivät takaisin tyhjään kotiin, sillä aikaa kuin molemmat veljet täyttivät haudan.

-- Vanha Jaakko raukka, lausui Alfred silmiään pyyhkien. -- Minä pystytän oikein kauniin aidan hänen hautansa ympärille.

Kun he jälleen olivat kotona, istuutui Edvard metsänvartijan suureen tuoliin, ja kutsui pikku sisarensa luokseen; hän kietoi käsivartensa heidän kaulaansa ja sanoi heille:

-- Rakkaat sisaret, me olemme kadottaneet parhaimman ystävämme, miehen, jota aina tulemme rakkaudella muistelemaan. Hän pelasti meidät joutumasta liekkien uhriksi, kun kotimme paloi, ja siitä päivästä lähtien hän on uskollisesti suojellut meitä kaikkia. Nyt on hyvä Jumala kutsunut hänet luokseen, ja me olemme yksin. Sentähden pitää meidän nyt rakastaa toisiamme kaikesta sydämestä ja auttaa toisiamme kaikin tavoin, niin saatte kyllä nähdä, että onni ja menestys meitä seuraavat. Mutta itku ja valitus eivät hyödytä mitään, sen vuoksi meidän täytyy ryhtyä työhön reippaasti ja rohkeasti. Ja joka aamu ja ilta tulee meidän rukoilla, että Jumala siunaisi työmme ja varjelisi meitä kaikesta pahasta. Suudelkaa nyt minua ja luottakaamme Häneen, joka on leskien ja orpojen turva. Rukoilkaamme.

He rukoilivat yhdessä ja menivät sitten kukin askareilleen. Jokapäiväinen työ vaimensi hiukan heidän suruaan, mutta monta, monta päivää kului, ennenkuin lapsuuden onnellinen hymy taas valaisi heidän nuoria kasvojaan.

Kului kokonainen viikko, ennenkuin Edvardin kipeä käsivarsi parani sen verran, että hän saattoi auttaa veljeään töissä. Nyt olikin yllin kyllin tekemistä, kun lumi oli sulanut ja kevät käsissä. Ensi työkseen pystytti Alfred aidan vanhan metsänvartijan haudan ympärille, jonka Alice ja pikku Edit olivat kaunistaneet kevään ensi orvokeilla. Edvard auttoi toisia, ja Jaakko Armitagen hautakumpu tuli paikaksi, jossa nuo neljä sisarusta joka päivä kokoontuivat muistellakseen rakasta vainajaa. Ensimmäisenä sunnuntaina Jaakon kuoleman jälkeen oli kaunis ilma, ja Edvard ehdotti sen vuoksi, että he pitäisivät yhteisen hartaushetkensä haudalla eikä sisällä matalassa huoneessa. Niin tehtiinkin, ja täst'edes oli Jaakon hiljainen lepopaikka sunnuntaisin heidän kirkkonsa. Ja mikäpä paikka koko avarassa maailmassa olisi ollut enemmän omiaan herättämään heidän sydämissään hurskaita ja lämpöisiä ajatuksia kuin heidän uskollisen ystävänsä rauhallinen hauta vihannoivassa metsässä! Kun Alfred oli saanut aidan valmiiksi, veisti hän laudan, kiinnitti sen tammeen ja kaiversi veitsellään siihen seuraavat kaksi sanaa: Jaakko Armitage.

Oswald ei vielä ollut käynyt heitä katsomassa, ja Edvard kaipasi häntä suuresti. Heidän jauhonsa ja muut ruokatavaransa olivat näet vähissä, ja molemmat veljet olivat jo päättäneet, että Edvardin pian oli lähdettävä kaupunkiin hankkimaan uusia elintarpeita. Rahaa heillä kyllä oli; Jaakon arkusta he olivat löytäneet kuusikymmentä kultarahaa ja koko joukon hopeaa. Mutta ennenkuin he alkoivat tätä aarrettaan kuluttaa, olisivat he mielellään tavanneet Oswaldia, joka olisi voinut antaa heille monta hyvää neuvoa kaupunkimatkan suhteen.

Kului kokonaista kuusi viikkoa, ennenkuin Oswald tuli.

-- Kuinka vanhus jaksaa? kuuluivat hänen ensimmäiset sanansa.

-- Hän on kuollut. Pari päivää sen jälkeen kun viimeksi olitte täällä, hautasimme hänet.

-- Rauha hänen tomulleen. Hän oli mies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Mutta hän oli jo vanha, ja minä arvasin kyllä, etten enää häntä näkisi... Miten on käsivarren laita?

-- Oh, vastasi Edvard, -- se on melkein terve. Mutta istukaa nyt, Oswald, minulla on niin paljon puhumista teille. Ensiksikin: missä olette ollut niin kauan? Miksi ette tullut niinkuin lupasitte?

-- Sanonko teille mikä siihen on ollut syynä? Murha!

-- Murha! toistivat Edvard ja Alfred.

-- Niin tahallinen murha! Lyhyesti sanoen, he ovat mestanneet kuninkaan, mestanneet Kaarle I:n.

-- Ovatko he uskaltaneet? huudahti Edvard kauhistuneena.

-- Ovat. Täällä metsässä tosin saa niin vähän tietoja, mutta minä kuulin äskettäin, että kuningas oli viety Lontooseen, ja että hänet aiottiin asettaa syytteeseen ja tuomita.

-- Syytteeseen ja tuomita! Kuka häntä voi tuomita? Eikö valtakunnan laissa sanota, että miestä voi tuomita vain hänen vertaisensa?

-- Asia on, kuten olen kertonut. Herra Stone matkusti kuukausi sitten pääkaupunkiin, hän aikoi kai koettaa ehkäistä tuota laitonta tekoa -- mutta hän ei voinut kumota Cromwellin päätöstä. Kotoa lähtiessään hän pyysi minua jäämään taloon tyttärensä turvaksi; siksipä en ole voinut ennen tulla.

Sillä aikaa kuin Alice kattoi pöydän vieraalle, meni Edvard metsään hetkeksi saadakseen olla yksin ajatuksineen. Hän oli aivan suunniltaan. -- Murhattu! kuiskasi hän. Tämäkö siis oli Kaarle-kuninkaan loppu! Eikö ainoakaan käsivarsi kohonnut häntä puolustamaan?... Onko siis koko Englanti menettänyt rohkeutensa?... Mutta odottakaa -- aika neuvon tuo, ja silloin lyö koston hetki!

Kun Edvard palasi tupaan, oli hänellä pitkä keskustelu Oswaldin kanssa, joka jo oli lopettanut syöntinsä. Herra Stone oli palannut Lontoosta, mutta aikoi pian taas lähteä sinne, kertoi Oswald. -- Suoraan sanoen, jatkoi Oswald, -- luulen, että hän on yhtä kauhuissaan kuin mekin viimeisestä hirmutyöstä, ja hän ei suinkaan sitä hyväksy. Asia on näet niin, että on paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä kuninkaan hallitukseen, mutta eivät suinkaan olisi tahtoneet eivätkä voineet aavistaakaan, että kapina päättyisi näin hirveihin tapahtumiin. -- Muuten on minulla sana teille, Edvard, herra Stonelta. Hän pyytää teitä käymään kotonaan, että hän saisi kiittää teitä tyttärensä pelastuksesta.

-- Minulla ei juuri ole siihen halua. Minun täytynee tyytyä hänen kiitokseensa teidän kauttanne, Oswald -- sehän lienee yhdentekevää.

-- Mutta onpa minulla teille toinenkin tervehdys. Nuori neiti on näet pyytänyt minun sanomaan teille, että hän mielellään tapaisi teitä saadakseen oikein kiittää teitä uljuudestanne. Minun täytyi luvata hänelle, että taivuttaisin teidät ratsastamaan sinne jonakin päivänä -- nythän hänen isänsäkin matkustaa pois pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, silloin te voitte tulla meille, vai mitä?

Edvard suostui ja kysyi sitten Oswaldilta yhtä ja toista metsänriistan myyntiä koskevaa; hän aikoi näet ensi tilassa lähteä Lymingtoniin.

Oswald viipyi metsänvartijantalossa kaksi päivää. Sitten hän heitti hyvästi ja lähti kotiinpäin; mutta hetkisen kuluttua -- molemmat veljet istuivat parhaillaan keskustelemassa monista ostoksista, joita Edvardin piti Lymingtonissa toimittaa -- ilmestyi metsävoudin kookas olento jälleen ovelle.

-- Niin, tässä minä taas olen! tervehti hän. -- Aloin näet ajatella, että oli jotenkin yhdentekevää tulenko kotiin tänään tai huomenna, ja arvelin että yhtähyvin voin seurata Edvard Beverleytä kaupunkiinkin! Eikö totta, minä voin olla teille jonkin verran hyödyksi siellä ja toimittaa muutamia asioita puolestanne.