Part 3

-- Nyt on sinun vuorosi nauraa, Alfred, sinä olet saattanut meidät kaikki häpeään, sanoi Jaakko. -- Enpä totta tosiaan olisi uskonut, silloin kun sinä puuhailit navetantekoa ja heinänkorjuuta, että saisimme lehmän. Yhtä hyvin olisin luullut meidän voivan saada elefantin, mutta tästä näemme, että kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotain, niin hän saa tahtonsa perille. Nyt on kai päivällinenkin valmis, ja heti kun olemme syöneet, lähdemme Edvard ja minä katsomaan, miten on härän laita. Nahasta saamme kyllä hyvät rahat, ja lihan voimme myydä kaupunkiin.

KUUDES LUKU.

Ensimmäinen vuosi.

Päivällisen jälkeen lähtivät metsänvartija ja Edvard härkää noutamaan. Alfred valjasti Kimon ja ajoi samaa tietä. Härkä oli vielä samassa paikassa, minne he olivat sen jättäneet; se oli henkitoreissaan ja kuula Edvardin pyssystä päätti sen päivät. Se oli pulska otus ja painoi noin kolmekymmentä leiviskää. Jaakko ja pojat alkoivat nylkeä sitä, ja siihen meni koko iltapuoli; mutta kylläpä Kimolla sitten olikin aikamoinen kuorma vedettävänään, kun he illan suussa palasivat metsänvartijantalolle.

Seuraavana päivänä Jaakko lähti kaupunkiin ja myi nahan ja lihat. Kun hän tuli kotiin, toi hän mukanaan muutamia maitohulikoita, pienen kirnun ja kiulun vieläpä vähän kolikoitakin kaupanpäällisiksi.

Vasta seuraavana aamuna Alfred meni katsomaan lehmää. Se oli ensin hyvin äksy, mutta kun Alfred antoi sille tukon tuoretta ruohoa ja puhutteli sitä ystävällisesti, tyyntyi se, sallipa viimein pojan silittää selkäänsäkin. Kahden viikon ajalla Alfred antoi joka päivä itse sille ravintoa, ja lehmä kävi päivä päivältä lauhkeammaksi, niin ettei se enää koskaan koettanut puskea, kun Alfred lähestyi sitä. Tästä lähin se alkoi saada ruokansa Alicen kädestä, että oppisi hänetkin tuntemaan. KUN vasikka oli kuukauden vanha, koetti Alfred lypsää lehmää. Ensiksi se kyllä potki, mutta viikon kuluttua se jo kiltisti antoi lypsää itseään. Alfred päästi sen nyt pihallekin, mutta jätti vasikan navettaan, jonne lehmäkin aina yöksi laskettiin, sitten kun se ensin oli lypsetty. Ja viimein hän uskalsi laskea sen metsäänkin laitumelle. Hän pelkäsi kyllä, että se sille tielleen jäisikin, mutta yritys onnistui ja lehmä palasi illalla vasikkansa luo. Vastedes päästettiin se joka päivä metsään ja Alicekin saattoi jo lypsää sitä. Näin oli pikku siirtokunnan karjanhoidolle pantu perustus.

-- Kuulkaa, Jaakko, sanoi Alfred eräänä päivänä, -- milloinka lähdette taas kaupunkiin?

-- Sitä en niin tarkalleen osaa sanoa, varsinkaan kun ei minulla ole sinne asiaa.

-- Mutta kun sinne lähdette, niin ostakaapa minulle koira ja Alicelle kissanpoikanen. Turva on teidän ja Edvardin, mutta minäkin tarvitsisin itseäni varten koiran; tahtoisin kasvattaa sen oman pääni mukaan.

Edvard olisi myöskin mielellään ottanut koiran, ja Jaakko lupasikin hankkia heille kaksi pentua. -- Mutta niitä varten ei minun tarvitse lähteä kaupunkiin. Metsän tuolla puolen asuu eräs sukulaiseni -- häneltä voin saada vallan mainioita pentuja, samaa hyvää lajia, kuin Turvakin.

-- Saanko tulla mukaanne, Jaakko? kysyi Edvard.

-- Parempi olisi, ettet tulisi, se antaisi vain aihetta kaikenlaiseen kyselyyn.

-- Niin minustakin, sanoi Alfred. -- Sitäpaitsi on meillä nyt yllin kyllin työtä. Muun muassa pitäisi meidän koota tammenterhoja.

-- Tammenterhoja? toisti Edvard.

-- Niin, sioille.

-- Oh, sinä sikoinesi. Sinä et ajattele mitään muuta kuin sikoja ja lehmiä.

-- Etkä sinä muuta kun peuroja ja muuta sellaista. Mutta minun mielestäni on pyy pivossa parempi kuin kymmenen metsässä, ja saatpa nähdä, että minun hommistani vielä on enemmän hyötyä kuin koko metsästä otuksineen.

-- Mutta kanat ja kananpoikaset ovat minun ja Editin, sanoi Alice, -- eikö totta, Jaakko? Ja ne sinä viet kaupunkiin myytäväksi ja ostat rahoilla meille uudet hameet, eikö totta?

-- Kyllä, tyttöseni, vastasi Jaakko, -- Alfred tyytyköön sikoihin.

-- Entä voi? Saanko minä senkin, kun olen oppinut kirnuamaan? jatkoi Alice.

-- Et, väitti Alfred, -- minähän lehmän otin kiinni, minun pitää siis myöskin saada osani.

-- Me panemme kahtia, sanoi Alice.

-- Olkoon menneeksi. Niin, sehän on totta, minä kirnusin vähän voita eilen, mutta se ei ole oikein kovaa. Mikähän siihen on syynä?

-- Panitko kyllin suolaa ja vaivasitko oikein hyvästi? kysyi Jaakko.

-- En.

-- Mutta se sinun pitää tehdä. Ensi kerralla tulen minä avuksesi.

Päätettiin, että Edvard jäisi kauniisti kotiin ja auttaisi Alfredia tammenterhojen kokoamisessa. Jaakko lähti sitten kuulustelemaan koiranpentuja. Hän viipyi kaksi päivää. Kun hän palasi kotiin, ei hänellä ollut pentuja mukanaan, ne olivat näet vain kahden viikon vanhat, eikä niitä voinut vieroittaa emostaan, ennenkuin ne olivat kolmen-neljän kuukauden vanhat. Muutoin oli Jaakolle käydä hullusti, kun hän kulki metsän halki. Tähän aikaan vuodesta olivat näet peurat hyvin vaarallisia, ja yksi otus oli hyökännyt hänen kimppuunsa tavoittaen häntä sarvillaan. Vasta kun hän oli laukaissut pyssynsä ja ampunut pois sen toisen sarven, jätti se hänet rauhaan.

-- Ole varuillasi, kun samoilet metsissä, sanoi hän Edvardille.

-- Minähän liikun siellä niin harvoin, vastasi tämä. -- Emmehän nyt käy metsällä; mutta marraskuussa alamme taas.

-- Niin, mutta emme ennen. Huomenna autan teitä tammenterhojen keräämisessä, ja ylihuomenna lähden kaupunkiin viemään Alicen kanoja.

-- Ja siksi, kun te tulette kotiin, olen minä säästänyt oikein paljon kermaa, jota teidän pitää opettaa minua kirnuamaan, sanoi Alice.

-- Älkää unohtako kissanpoikaani, Jaakko, pyysi pikku Edit.

-- Mitä te kissalla teette? Se vain varastaa kermanne ja tappaa lintunne, sanoi Alfred. Hän oli vastikään valmistanut linnunhäkin Alicelle ja laittoi parhaillaan toista Editille.

-- Minun Mirrini ei tee pahaa. Me suljemme maitohuoneen oven tarkoin ja ripustamme linnunhäkin niin korkealle, ettei Mirri siihen ylety.

-- Kyllä kissastakin voi olla hyötyä. Ehkä se opettaa teitä varovaisiksi, arveli Edvard.

-- Mutta kuulkaahan, sanoi Alfred, -- meidän vaatteemme alkavat jo olla ikäkuluja; pian ne hajoavat yllämme. Mitenkähän saisimme rahoja uusiin vaatteisiin, Edvard?

-- Tiedättekö mitä, vastasi Jaakko, -- minä ostan sekä sinulle että veljellesi kaikki, mitä tarvitsette. Te maksatte sitten minulle niin pian kuin voitte.

-- Kiitos, Jaakko! Se on minun mieleeni! huudahti Alfred. -- Silloin pitäisi teidän ensiksikin ostaa minulle pyssy ja vaatekerta. Minäkin kävisin mielelläni metsällä, varsinkin nyt, kun saan koiran.

-- Hyvä. Minä lähden siis huomenna varhain kaupunkiin. Rahapussissani on vielä jonkin verran kolikoita.

Sanottu ja tehty. Jaakko lähti ja vei mukanaan pari tusinaa Alicen kananpoikia. Se, minkä hän niistä sai, oli melkein puhdasta voittoa, sillä niiden elättäminen ei ollut maksanut montakaan penniä. Aivan pieninä ne olivat saaneet vähän kaurakakkua, mutta sittemmin ne tulivat mainiosti toimeen perunan jätteillä ja pitivät itse huolta ravinnostaan, kuten kanat tavallisesti tekevät, kun ne saavat vapaasti liikkua ja kuopia, missä tahtovat.

Kun vanhus palasi kotiin, oli hänellä paljon hyvää mukanaan: uusia vaatteita kaikille "lapsenlapsille", neuloja ja lankaa Alicelle, joka päälle päätteeksi sai pari markkaa kananpojistaan -- ja mainio pyssy Alfredille. Eipä hän ollut unohtanut kissanpoikaakaan. Sitä paitsi oli hänellä uutisia. Osa keropäitä oli alkanut niskoitella Cromwellia vastaan, joka kuitenkin oli kurittanut heitä perinpohjaisesti sotaväkensä avulla.

Päivät kuluivat, ja metsästysaika oli käsissä. Eräänä iltana, kun Jaakko ja Edvard tulivat kotiin metsästä, pyysi vanha metsänvartija Alicea seuraavana aamuna valmistamaan oikein hienon päivällisen. -- Se on juhlapäivä, sanoi hän.

-- Miksi niin?

-- Ellet itse voi sitä arvata, en minäkään sano mitään.

Seuraavana päivänä oli päivällispöydässä paistia, lihamuhennosta, kananpojanpaistia ja omenaputinkia. Kaikki oli maukasta, sillä Alicesta oli vähitellen tullut oikein näppärä pikku emäntä, ja paitsi Alfredia auttoi pikku Edit häntä keittiötoimissa parhaansa mukaan, kyni kananpojat, piti tulen vireillä ym.

-- Nyt kerron teille, miksi tänään on juhlapäivä, sanoi Jaakko luettuaan pöytärukouksen. -- Tänään on kulunut vuosi siitä, kun te tulitte metsänvartijantaloon.

-- Todellako! huusivat kaikki; ei kukaan ollut sitä muistanut.

-- Sanokaa nyt, eikö teistä tämä vuosi ole kulunut nopeasti, ja eikö se ole ollut onnellinen aika -- yhtä onnellinen kuin se aika, jonka Arnwoodissa vietitte?

-- Kyllä, siinä olette oikeassa, vastasi Alfred, -- vielä paljon onnellisempikin, sillä silloin tiesin tuskin koskaan, mitä tekisin, mutta täällä ovat päivät aina olleet liian lyhyet.

-- Minä olen samaa mieltä kuin Alfred, virkkoi Edvard.

-- Niin minäkin! huudahti Alice. -- Minulla on työtä yllin kyllin, olen aina iloinen ja reipas enkä koskaan enää saa nuhteita, vaikka hameeni vähän tahraantuisikin tai repeäisi...

-- Entä mitä sanoo pikku Edit?

-- Minä pidän teistä kaikista ja Mirristä myöskin.

-- Se on oikein, sanoi vanha metsänvartija. -- Kun meillä vain on kyllin työtä, olemme tyytyväisiä ja onnellisia. Elämä on suonut teille kaksi parasta lahjaansa: terveyden ja iloisen luonteen. Te ette ole lainkaan samoja lapsia kuin ne pienokaiset, jotka minä vein pois Arnwoodista. Te olette terveitä ja voimakkaita, punaposkisia ja päivettyneitä, he olivat kalpeita ja laihoja. Katsohan sisariasi, Edvard. Luuletko kenenkään enää tuntevan heitä?

-- En, vastasi Edvard hymyillen, -- en luule.

-- Entäs Alfred, tuskinpa häntäkään enää kukaan tuntisi! Sinä itse sitävastoin et ole paljonkaan muuttunut; sinä olet kasvanut ja päivettynyt; mutta metsänvartijanpuvussakin sinut tuntee eversti Beverleyn pojaksi. Me emme voi kyllin kiittää Herraa siitä, että hän on sallinut teidän saada rauhaa ja turvaa köyhän metsästäjän tuvassa, sen sijaan että olisitte hukkuneet liekkeihin Arnwoodissa; joka päivä kiitän Jumalaa siitä, että hän on suonut minun elää niin kauan teidän luonanne. Olen pitänyt niin hyvästi kuin olen voinut lupaukseni isällenne. Ja päivä päivältä käy sydämeni kepeämmäksi nähdessäni, kuinka reippaita ja taitavia te olette. Jumala siunatkoon teitä kaikessa, rakkaat lapset, ja suokoon teille monta onnellista elonpäivää.

Vanhus oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät pitkin hänen kurttuisia poskiaan.

Toinen vuosi oli nyt vierimässä. Jaakko ja Edvard kävivät vain pari kertaa viikossa metsällä; sillä vanha metsänvartija sairasti pahoin leiniä eikä enää jaksanut samoilla maita ja metsiä. Hänellä oli jo siinäkin kova urakka, ennenkuin pääsi Lymingtoniin myymään metsänriistaa, ja kun talvi toden teolla teki tuloaan, täytyi hänen kokonaan jättää metsästys. Onneksi Alfred oli jo oppinut taitavasti käyttämään pyssyään, niin että hänen veljensä hyvin tuli toimeen ilman vanhuksen apuakin. Alfred oli ylipäänsä aina toimessa, milloin hän puuhasi yhtä, milloin toista. Niinpä hän eräänä iltana istui vuolemassa pähkinänoksasta sauvaa. Turhaan utelivat toiset, mitä hän siitä aikoi.

-- Minä tahdon hiukan kokeilla, sanoi hän vain. -- Jos onnistun, saatte kyllä tietää siitä aikoinaan. -- -- -- Tosiaan, Jaakko, älkää unohtako huomenna ostaa suolaa kaupungista, sillä meidän täytyy teurastaa porsas, ja enin osa siitä on suolattava. Ei olisi myöskään hullumpaa savustaa joku kappale, vai mitä, Alice? Eikö sinusta olisi mukavaa, jos tuolla katossa riippuisi pulska kinkku, niin että sinun tarvitsi vain nousta jakkaralle ja leikata muutamia viipaleita, kun Edvard ja minä nälkäisinä palaamme metsästä eikä sinulla ole muuta ruokaa.

Alice hymyili käytännöllisen veljensä puuhille, ja Jaakko lupasi kyllä savustaa kinkun tarvittaessa.

-- Minä luulen kyllä, että siitä tulee kalu, sanoi Alfred. Hän tarkoitti pähkinäkeppiä, jota hän yhä veisti. -- Huomenna nähdään, mihin se kelpaa.

-- Mitä siitä sitten tulee, Alfred? kysyi pikku Edit.

-- Älä ole liian utelias, pikku sisar. Mene sinä vain Mirrinesi yöpuulle.

Seuraava päivä oli teurastus- ja suolauspäivä. Jaakko ei itse jaksanut olla toimessa, mutta hän johti töitä. Edvard ja Alfred suolasivat silavan, ja Alice sulloi sen astiaan. Illalla, ennen maatapanoa, Alfred lähti metsään uusi tekeleensä mukanaan. Seuraavana aamuna hän palasi ja toi lihavan jäniksen kotiin sisarusten ja Jaakon suureksi hämmästykseksi.

-- Näettekö! hän huusi iloisena. -- Onnistui kuin onnistuikin. Ansani tepsi ja tämä on ensimmäinen saaliini. Tällä tavoin saamme hiukan vaihtelua ruoassamme.

-- Mitenkä sinä keksit laittaa tuollaisen ansan?

-- Minä luin eräästä vanhasta matkakuvauskirjasta, että muutamat villikansat pyytävät kaniineja ja jäniksiä sillä tavalla. Sellaisenhan minäkin voin tehdä, arvelin. Ja sitten laitoin ansani.

Hyvin harvoin ennättivät sisarukset lukea. Vain silloin tällöin otettiin ne muutamat kirjat, jotka Jaakko omisti, esille kaapista. Mutta he lukivat järjellä ja taidolla, ja Alfred olikin jo ymmärtänyt hyötyä tiedoistaan. Eipä ollut hullumpaa saada jänispaistia silloin tällöin, kun täytyi hankkia ruokaa joka päivä viidelle nälkäiselle suulle.

SEITSEMÄS LUKU.

Veljekset.

Alfredilla oli aina monta rautaa tulessa. Hän laittoi uusia satimia, ja asetti ne moneen eri paikkaan, niin että tuskin kului päivääkään, ettei hän tuonut kotiin kaniinia tai jänistä. Sitäpaitsi oli hänellä nähtävästi jotain uusia salaperäisiä tuumia. Aamulla aikaisin ja illalla myöhään hän oleskeli metsässä eikä kukaan tiennyt, mitä hän teki.

Viimein hänen salaisuutensa tuli ilmi. Eräänä aamupuolena hän tuli kotiin ja sanoi:

-- Edvard, tällä kertaa olen saanut paremman saaliin kuin jäniksen tai kaniinin, mutta minä en saa sitä yksin kotiin. Tule sinä avukseni. Te kai ette pääse mukaan leiniltänne, Jaakko?

-- Oh, enköhän minä sentään kykene. Nyt, kun on satanut lunta ja ilma on raikkaampi, on minun paljoa parempi olla. Kostea ilma on leinille myrkkyä. Mitä sinä sitten olet pyytänyt?

-- Saattepa nähdä. Mutta sinne on puoli mailia.

-- Älähän huolehdi, kyllä minä toimeen tulen. Kulje sinä, Alfred, vain edellä.

Kaikki kolme lähtivät matkaan. Kun he olivat saapuneet eräälle paikalle, jossa kohosi ryhmä kookkaita puita, näytti Alfred heille syvän haudan, jonka hän oli kaivannut puitten väliin. Se oli noin kuusi jalkaa leveä, kahdeksan jalkaa pitkä ja niin syvä, että täysikasvuinen mies olisi kadonnut aivan näkymättömiin, jos hän olisi siihen hypännyt.

-- Katsokaas, sanoi Alfred ylpeänä keksinnöstään, -- tässä on minun iso satimeni. Ja katsokaa, mitä olen sillä pyytänyt.

He kurkistivat alas. Nuori härkä oli pudonnut kuoppaan.

-- Mitä me nyt teemme? kysyi Alfred. -- Emme kai saa sitä elävänä ylös?

-- Ei, siksi se on aivan liian raskas. Ja sitäpaitsi, koska meidän joka tapauksessa kuitenkin täytyy tappaa se, niin voimme yhtähyvin ampua sen nyt heti, arveli Jaakko.

-- Mutta kuinka sinä sait sen? kysyi Edvard veljeltään.

-- Siihen neuvoi minua taaskin tuo vanha kirja. Minä kaivoin haudan, peitin sen orjantappuranoksilla ja loin lunta päällimmäiseksi. Sitten otin kimpun heiniä ja hajoitin ne kuopan ympärille houkutellakseni karjan, joka etsi suojaa kylmältä näitten suurten puitten varjossa, kuopan läheisyyteen. Kuten huomaatte, onnistui tuumani hyvin.

-- Niin, sinä Alfred, viet totta tosiaan voiton meistä kaikista. -- No, ammunko sen?

-- Kyllä, nyt se juuri katsoo ylös.

Pau! siinä makasi härkä. Mutta saadakseen sen ylös tarvitsivat he köyttä ja sitä ei ollut kuin kotona. Samalla kun he noutivat köyden, toivat he Kimon ja rattaatkin kuopalle. Härkä oli aika raskas, ja kovasti he kiskoivat ja rehkivät, ennenkuin saivat sen ylös hinatuksi syvästä kuopasta.

-- Seuraavalla kerralla emme enää rupea tämmöiseen puuhaan, sanoi Alfred, joka ähki ja puhki kovista ponnistuksista ja pyyhki hien otsaltaan. -- Minä teen itselleni nostolaitoksen, niin hinaamme saaliimme ylös yhtä nopeasti ja näppärästi kuin sangollisen vettä kaivosta.

-- Oikein maukasta lihaa, sanoi Jaakko, joka jo oli nylkemässä härän nahkaa. -- Se ei vielä ole kuin noin puolentoista vuoden vanha, mikäli minä ymmärrän. Mikähän meille olisi tullut neuvoksi, jos se olisi ollut samanlainen jättiläisotus kuin se, minkä viime vuonna ammuimme. Me emme ikinä olisi saaneet sitä ylös.

-- Olisimme kylläkin, vakuutti Alfred, joka aina oli neuvokas, -- silloin olisin minä hypännyt kuoppaan ja hakannut sen kappaleiksi.

Heti kun nahka ja lihat oli saatu rattaille, lähtivät he kulkemaan kotiin metsänvartijantalolle.

-- Nyt on sinun pyssysi monin kerroin maksettu, sanoi Jaakko matkalla Alfredille. -- Tästä lihasta saan monta markkaa.

-- Sehän on mainiota. Mutta toivottavasti ei tämä ole viimeinen saaliini.

-- Ei suinkaan. Mutta kuulehan -- siitä johtuu mieleeni -- sinun pitänee ajaa takaisin kuopalle ja korjata kaikki sisälmykset näkyvistä ja luoda lunta veripilkuille. Minä olen näet huomannut, että karja kovasti kammoaa verta. Olen nähnyt sen pari kertaa kun olen ampunut peuran, niin ovat toiset tulleet paikalle ja heti kohta juoksujalkaa, häntä pystyssä ja mylvien kiitäneet pakosalle.

-- Kiitos neuvosta, Jaakko, sanoi Alfred. -- Ja tiedättekö mitä -- minä vien sinne samalla läjän kuivia sanajalkoja ja hajoitan ne kuopan pohjalle. Muutoin sattuu helposti, että joku hieho tai vasikka, joka putoaa siihen, särkee luunsa, ja siitä meillä ei ole suurtakaan iloa.

-- Tuommoisen kuopan kaivaminen on kai vienyt monta tuntia? kysyi Edvard.

-- Niin on, mitä syvemmälle pääsin, sitä vaikeammaksi kävi työ. Päälle päätteeksi täytyi minun kuljettaa pois kaikki multa ja sirottaa se maahan. Kokonaisen kuukauden tein työtä, viimein kuljin tikapuita myöten edestakaisin ja multaa en enää voinut lapiolla luoda ylös, vaan täytyi minun kantaa se vasussa.

-- Kylläpä siinä on kärsivällisyyttä kysytty. Mutta sinä oletkin paljon sitkeämpi kuin minä, sanoi Edvard.

Talvi kului nopeasti ja hiljaisesti. Jaakon täytyi enimmäkseen pysyä sisässä leininsä tähden, ja Edvard kävi metsällä yksin tai veljensä seurassa. Alfred sai sitäpaitsi pari vasikkaa verrattomaan ansaansa. Ne saatiin hengissä ylös kuopasta ja vietiin navettaan toisten lisäksi ja niin edistyi talon karjanhoito nopeasti. Vanha Jaakko oli nyt niin heikko, ettei hän enää jaksanut lähteä hakemaan koiranpentuja, jotka oli heille luvattu. Tammikuu oli käsissä -- juuri siinä kuussa Jaakko oli luvannut ne noutaa -- mutta nyt ei ollut ajattelemistakaan, että hän olisi kyennyt niin pitkälle matkalle. Hän ei myöskään tahtonut lähettää Edvardia tai Alfredia niitä hakemaan. -- Minä tulen kyllä pian terveemmäksi, sanoi hän joka kerran, kun asia tuli puheeksi. Vihdoin viimein huomatessaan, ettei hänen terveytensä tullut sen paremmaksi, salli hän Edvardin lähteä.

Hän selitti hänelle tarkoin, mitä tietä hänen tuli kulkea metsävoudin asunnolle, ja neuvoi häntä esiintymään hänen pojanpoikanaan, Edvard Armitagena.

Seuraavana aamuna Edvard satuloitsi Kimon ja lähti matkaan.

-- Jospa minä saisin lähteä mukaasi, sanoi Alfred, joka saattoi veljeään kappaleen matkaa.

-- Niin, jospa saisit! Minusta tuntuu kuin olisin orja, joka on saavuttanut vapautensa. Minä tiedän kyllä, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme vanhalle Jaakolle, ja olenkin hänelle sydämestäni kiitollinen; mutta minä en saata ymmärtää, mitä pahaa hän luulee meille tapahtuvan, jos me näyttäydymme Lymingtonissa.

-- En minäkään sitä käsitä, Edvard, mutta luulen, että vaara pääasiallisesti kummittelee Jaakon mielikuvituksessa. Kukapa tahtoisi tehdä meille pahaa senvuoksi, että isämme taisteli kuninkaan puolesta, kun itse olemme rauhallisia. Mutta mitä silloin ensi työksesi tekisit, Edvard, jos lähtisit pois metsästä?

-- Tietysti ilmaisisin kuka olen ja vaatisin perinnökseni isäni maatilaa, Arnwoodia.

-- Sitäpä Jaakko juuri pelkääkin, ja se tuottaisi sinulle vain onnettomuutta. Jaakko on näet uskonut minulle, vaikkei hän ole sitä sinulle rohjennut kertoa, että maatila on joutunut parlamentille, koska meidän isämme on taistellut sitä vastaan, ja jos sinä koettaisit saada sitä takaisin, joutuisit varmasti vankeuteen.

-- Ja miksi ei Jaakko uskaltanut kertoa sitä minulle?

-- Koska hän pelkäsi, että sinä vihoissasi moisesta vääryydestä ryhtyisit johonkin varomattomaan tekoon, joka voisi syöstä meidät kaikki onnettomuuteen. Hän sanoi myöskin, että hän ei luultavasti enää elä kauan, sillä hän huomaa, kuinka voimat vähenevät päivä päivältä. Hän toivoisi vain saavansa vielä elää vuoden tai pari voidakseen pitää sinua aisoissa. Jos sinä menet ilmaisemaan itsesi ja vaadit isäinperintöäsi, selitti Jaakko minulle tuonoin, pidättävät viholliset sinut, ja samalla joudumme Alice, Edit ja minäkin heidän valtaansa. Miten luulet pikku sisartemme silloin käyvän? He tulisivat tietysti kuninkaalle vihamielisten ihmisten luo, jotka mielihyvällä kiusaisivat ja vaivaisivat kuninkaanpuoltajan, eversti Beverleyn tyttäriä.

-- Jaakko olisi voinut sanoa tämän kaiken minulle itselleni.

-- Hän pelkää kiivasta luonnettasi; ja siksi hän alituisesti pelkää, että sinä lähtisit pois täältä metsästä. "Minä rukoilen joka ilta, että Jumala sallisi minun vielä elää, niin että voisin hillitä veljesi levottomuutta ja matkahalua", sanoi hän minulle kerran.

-- Minä en lähde minnekään, niin kauan kuin olen sisarteni ainoa tuki. Jos he olisivat turvassa, kääntäisin vaikka jo tänäpäivänä selkäni pikku mökillemme.

-- Minä sanon kuten Jaakko: Odota. Se sana on kullan arvoinen näihin aikoihin. Mutta eipä silti tarvitse elää piilossa, vaikka onkin varovainen. Minä en todellakaan luule meille siitä vahinkoa koituvan, vaikkapa liikkuisimmekin kaupungissa ja muissa sellaisissa paikoissa. Kun vain kuljemme Armitagen nimellä, ei yksikään ihminen saata tuntea meitä näissä puvuissa, jotka nyt ovat yllämme ja niin muuttuneet kuin olemme. Sekä sinä että minä olemme tulleet suuriksi ja vahvoiksi. Tuulet ja säät ja jokapäiväinen raataminen ovat karaisseet ja ahavoittaneet meitä niin, että todella näytämme siltä, kuin olisimme asuneet metsässä paitaressuista saakka. Me emme tosiaan näytä eversti Beverleyn pojilta.

-- Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi, vastasi Edvard. -- Äläkä sinä luule minua niin kauhean kiivaaksi kuin mitä Jaakko kuvittelee. Sydämeni hehkuu vihasta, mutta minä voin hillitä mieleni, ja voin hallita itseäni, silloin kuin tahdon. Ja nyt huomaan kyllä, että tässä täytyy panna viekkaus viekkautta vastaan. Sitäpaitsi -- niin kauan kuin kuningas istuu vankilan muurien sisäpuolella, ja hänen miehensä ovat hajallaan ja maasta karkoitetut, niin kauan en minä voi mitään toimittaa ja jos ilmaisisin itseni, vahingoittaisin sillä vain itseäni ja meitä kaikkia. Voit siis luottaa siihen varmasti, että minä pysyn alallani ja salaan oikean nimeni. Mutta sen sinulle sanon: minun täytyy ja minä tahdon puhella muiden ihmisten kanssa, en voi elää kuin säkissä tietämättä rahtuakaan siitä, miten tässä maassa eletään.

-- Sinä olet oikeassa, veli. On parasta, että liikut vähän muuallakin kuin yksinomaan tässä metsässä -- ole vain varovainen! Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin raatamaan. Onnea matkalle, Edvard. Ja koeta saada hiukan haulia minulle metsävoudilta, minä tarvitsen kovin niitä. Jää hyvästi.

-- Jää hyvästi! Edvard kiirehti Kimoa ja katosi pian metsään.

Yllämainittu keskustelu osoittaa parhaiten, kuinka perin erilaiset veljesten luonteet olivat. Edvard oli rohkea ja kenties vähän liiaksi kiihkeä, mutta hän kuunteli aina toisten järkeviä neuvoja ja seurasi niitä. Hänet oli kasvatettu suuren maatilan perillisenä, ja sen vuoksi hän syvästi tunsi nykyisen nöyryytetyn asemansa -- hän, jonka tulevaisuus lapsena oli näyttänyt niin loistavalta. Lapsuudesta asti oli hänen mielensä palanut sotaan ja miekan melskeeseen, ja hänen uljas isänsä oli yhä vain elähdyttänyt tätä hänen taipumustaan. Mutta tästä sotaisesta mielialasta huolimatta oli hänellä hyvä ja puhdas sydän eikä koko Englannin valtakunnassa ollut ylevämielisempää nuorukaista kuin Edvard Beverley.