Part 2

-- Rakkaat lapset, ne tulevat luultavasti etsimään talon ristiin rastiin. Senvuoksi täytyy sinun, Alfred, siskoinesi paneutua vuoteeseen ja tekeytyä hyvin sairaaksi. Ja sinä, Edvard, riisut takin yltäsi ja pukeudut tähän minun vanhaan metsätakkiini, ja sitten istut makuuhuoneessa sairaitten sisarustesi luona. Tule, pikku Edit, nyt leikimme maatapanoa, jäljestäpäin syömme.

Hetkisen kuluttua oli kaikki näppärästi järjestetty, lapset makasivat sängyssä, leukaan asti peitettyinä, ja Edvard seisoi vanhaan takkiin pukeutuneena vuoteen ääressä vesiruukku kädessään. Tuskin Jaakko oli saanut korjatuksi kaikki lautaset pöydästä, kun jo ovelle kolkutettiin.

-- Sisään!

-- Kuka sinä olet? kysyi sotamiesten päällikkö astuessaan matalaan majaan.

-- Minä olen vain köyhä metsänvartija, vastasi Jaakko, -- ja täällä on asiat huonosti.

-- Mikä on hätänä?

-- Kaikki lapset ovat ripulissa.

-- Meidän täytyy kuitenkin tutkia talo.

-- Olkaa hyvät, mutta varokaa, ettette peloita lapsia hengiltä.

Päällikkö ja pari miestä tutkivat mökin läpikotaisin. Pikku Edit huusi nähdessään rautapukuiset sotamiehet, mutta he eivät välittäneet laisinkaan lapsista, ja kun he taas tulivat tupaan, päättivät he ratsastaa jälleen matkoihinsa.

-- Mutta mikä se niin hyvälle tuoksuu? kysyi yksi heistä. -- Ahaa, täällähän on herkkuja, ja hän nosti kannen höyryävän padan päältä. -- Et sinä näytä puutetta kärsivän. Maistelemmeko pari lusikallista, toverit!

-- Olkaa hyvät ja ottakaa vain eteenne, sanoi Jaakko, -- minä voin kyllä keittää uuden padallisen itselleni.

He tekivät työtä käskettyä ja istuivat pöytään, ja yks kaks oli koko padan sisällys kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa. Kun he olivat syöneet, sanoivat he iloisesti nauraen: -- Kiitos ruoasta! ja astuivat hevosen selkään ja ratsastivat tiehensä -- heidän täytyi lähteä hakemaan Kaarle-kuningasta.

Sitten ei ollut muu neuvona kuin keittää uutta ruokaa. Mutta se kävi tuota pikaa, ja kun he kaikki viimein istuivat pöytään, maistui ruoka kahta paremmalta nyt, kun vaara oli ohi.

-- Kuningas ei luultavasti syö näin hyvää päivällistä tänään, sanoi Jaakko. -- Mutta miksi olet niin vakava, Edvard?

-- Voinko olla muuta? Oi, jospa vain olisin voinut antaa noille miehille aika selkäsaunan!

-- Ei, Edvard, toistaiseksi meidän täytyy malttaa mielemme. Tulee kyllä vielä parempia aikoja meille kaikille, kun vain odotamme.

Seuraavana aamuna Jaakko ratsasti kapakkaan, missä hän sai kuulla, että Kaarle-kuningas oli vangittu Wight-saarella. Nyt heidän ei siis enää tarvinnut pelätä sotamiesten retkeilyjä, ja metsänvartija uskalsi lähteä kaupunkiin, missä hän osti talonpoikaisvaatteita lapsille. Kotia tultuaan hän kutsui kaikki neljä arkihuoneeseen ja sanoi heille:

-- Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, että teidän täytyy jäädä tähän minun pieneen mökkiini, jotteivät nuo hurjat sotamiehet löytäisi ja tappaisi teitä, niinkuin he ovat tappaneet teidän isännekin. Mutta toistaiseksi meidän täytyy tekeytyä, niinkuin te olisitte minun lapsenlapsiani. Te ette saa kertoa kenellekään, että teidän nimenne on Beverley -- Armitage olkoon nimenne. Teidän täytyy käydä pukeutuneina niinkuin metsänvartijanlapset, ja teidän täytyy tehdä työtä. Edvard, sinä olet vanhin, sinun täytyy ensin lähteä minun kanssani metsälle ja oppia käyttämään pyssyä; sittemmin koetamme tehdä sinustakin metsästäjän, Alfred.

-- Minä opin kyllä pian ampumaan, tuumasi Alfred.

-- Niin, mutta toistaiseksi sinun pitää hoitaa kimoa ja porsaita, ja sitäpaitsi sinun pitää auttaa minua puutarhatyössä. Alice ja sinä saatte tehdä tulen ja siivota talon joka aamu, eikö totta, Alice? Ja keittää ruokaa ja laittaa vuoteet... niin, niin, siinä on yllin kyllin työtä. Ja pikku Editistä tulee meidän kanapiikamme.

-- Ja minä saan antaa pienille kananpojille namuja niinkuin kotona, sepä on hauskaa, riemuitsi Edit.

-- Niin, saattepa nähdä, että kaikki käy hyvin, tietysti ei heti ensimmäisenä päivänä, mutta vähitellen, kun te totutte. Ja täällä me saamme myös olla omana pappinamme; joka aamu luemme luvun raamatusta. Tehän osaatte lukea, molemmat pojat, ja pikku tytöt oppivat myös kyllä pian.

Nyt Jaakko avasi myttynsä ja otti esille ostoksensa, ja hetkisen kuluttua olivat reippaat pojat ja tytöt muuttuneet hienoista herraskartanonlapsista yksinkertaisiksi metsänvartijanlapsiksi.

-- Nuo vaatteet ovat omiaan metsäelämään, sanoi Jaakko heille, kun he reippaina ja iloisina kokoontuivat arkihuoneeseen, -- niissä voitte vapaasti liikkua -- ja jos ne saavatkin pienen repeämän, vähät siitä.

Kas, sellainen puhe oli heille kaikille mieleen, ja nyt ei heillä ollut mitään rauhaa, ennenkuin he pääsivät koettamaan uusia pukujaan reippaassa rosvo- ja sotamiesleikissä ulkona talvipukuisessa metsässä.

NELJÄS LUKU.

Metsällä.

Seuraavana päivänä oli hankittava metsänriistaa päivälliseksi, ja Jaakko lähti Edvardin ja Turvan kanssa metsälle. Pyssyä Edvardilla ei ollut, mutta hän pääsikin mukaan vain tutustuakseen niihin tuhansiin pikkuseikkoihin, joista täytyy ottaa vaari, jos mieli päästä tulemasta kotia tyhjin laukuin.

-- Kun nyt päästään peuran jäljille, selitti Jaakko heidän astellessaan lumisia polkuja, niin pidä varasi, ettei se saa nähdä eikä kuulla sinusta merkkiäkään, ja myös, ettet milloinkaan kulje myötätuuleen, kun pyrit sitä likelle -- silloin se sinut vainuaa heti. Paljon merkitsee sekin, mikä aika on päivästä; juuri tähän aikaan peurat ovat laitumella syömässä, ja parin tunnin kuluttua ne makaavat korkean sanajalikon peitossa. Saat nähdä, että Turva tekee hyvin tehtävänsä, se tietää, mitenkä metsästetään; muuten on koirista hyötyä ainoastaan silloin, kun peura on pahoin haavoittunut.

He tunkeutuivat nyt syvemmälle metsään, vanha Jaakko etunenässä, sitten Edvard ja viimeisenä Turva, ja tässä järjestyksessä he kulkivat noin mailin sanaakaan sanomatta; Jaakko tiesi näet, että he täten tulisivat sellaisille paikoille, missä metsä oli raivattu ja missä he aivan varmaan tapaisivat peuroja.

-- Meidän täytyy kulkea vasten tuulta, sanoi Jaakko. -- Ja sitten sinun pitää muistaa, Edvard, että täällä metsässä ei saa puhua sanaakaan. Meidän täytyy kulkea hiljaa kuin hiiret.

Vähän sen jälkeen vanha metsänvartija viittasi Edvardille, kumartui sanajalikkoon ja ryömi avoimelle paikalle, missä urospeura ja kolme naarasta rauhallisesti pureskeli nurmea. Saattoi nähdä, kuinka peura joka silmänräpäys kohotteli päätään ja veti vainua. Jaakko ryömi yhä lähemmäksi niitä, ja Edvard ja Turva hiipivät jäljestä.

-- Tämä ei ole hauskaa, arveli Edvard, -- mutta täytyy kai olla näin.

Mutta jopa alkoi asia saada hiukan enemmän vauhtia. Jaakko oli jotenkin lähellä elukoita, kun peura yhtäkkiä sai hänestä vainun, ja vilauksessa parvi kiiti aukeaman toiselle laidalle puolen neljänneksen päähän. Jaakon täytyi siis kääntyä takaisin; hän ryömi sanajalikosta suurten puiden suojaan, ja vasta päästyään varmasti pois eläinten nähtävistä hän kohosi seisaalleen.

-- Siinä näet, ystäväni, kuinka kärsivällinen saa olla metsää käydessä, sanoi hän Edvardille. -- Se oli uljas peura, se! Mutta nyt emme pääse ampumamatkalle, ellemme kierrä koko metsän halki, niin että tulemme sen suojaan toisella puolella laaksoa!

-- Mitähän se mahtoi pelästyä?

-- Luulen, että tulit taittaneeksi jonkin varvun, kun hiivit minun jäljessäni.

-- Niin, mutta sehän oli niin hiljainen risahdus!

-- Peura ei tarvitse sen enempää, sen saat pian huomata. Vain sellainen vahinko -- ja saa taas alkaa alusta. Mutta menkäämme nyt läpi metsän!

Puolen tunnin kuluttua he taaskin olivat päässeet elukkain lähettyville. Ne saattoivat olla neljän-viidensadan kyynärän päässä heistä, kun metsänvartija vielä kerran kyyristyi ja alkoi ryömiä nelinkontin, ensin puiden lomitse, mutta sitten sanajalikon läpi kuten äskenkin. Sillä keinoin he viimein pääsivät peuraa niin lähelle, että Jaakko saattoi ajatella ampumista. Hän viritti hanan -- peura heristi korviaan ja käänsi päänsä häntä kohti; samassa Jaakko laukaisi, peura hypähti korkealle, mutta horjahti kumoon maahan tullessaan. Se oli kuollut. Naaraat pakenivat tuulen nopeudella.

Siinä samassa Edvard oli jaloillaan; hän päästi raikuvan ilohuudon ja aikoi suoraa päätä juosta kaadetun peuran luo, mutta hänet pysäytti Jaakko, joka jo oli lataamassa pyssyään uudestaan.

-- Edvard, sinun tulee oppia ammattisi, sanoi vanhus. -- Noin ei käy huutaminen. Sinun olisi pitänyt jäädä rauhassa piiloosi.

-- Mutta sehän on kuollut!

-- Niin, se peura! Mutta kuka tietää, vaikka täällä lähettyvillä olisi ollut toinen, jonka sinä huudollasi säikytit pois? On hyvin mahdollista, että se laukauksesta vain olisi liikahduttanut päätään, mutta muuten jäänyt makuulleen. Silloin minä olisin nähnyt sen sarvet, ja me olisimme ampuneet senkin.

-- Niin, minä huomaan tehneeni hullusti. Ensi kerralla pidän paremmin varani.

-- Niin, niin, eihän siitä ollut mitään vahinkoa, sanoi Jaakko. -- Katsotaanpas nyt peuraa. Eikö totta, se on kaunis eläin? Se on viisi-, kuusivuotias, näemmä...

-- Mistä sen tiedätte? kysyi Edvard kummissaan.

-- Sen sarvista. Sillä on yhdeksän sakaraa sarvissa, näetkös; yksivuotiaalla on vain kaksi sakaraa, mutta mitä vanhemmaksi se tulee sitä useampia sakaroita se saa -- toisinaan niitä voi olla kaksi-kolmekymmentä kappaletta. Mutta minunhan on pidettävä huoli työstäni...

Hän katkaisi kaadetulta peuralta kurkun ja leikkasi pään irti sekä otti pois sisälmykset.

-- Oletko väsyksissä? kysyi hän nuorelta seuralaiseltaan, pyyhkiessään leveäteräistä metsästyspuukkoaan peuran nahkaan.

-- En ollenkaan!

-- Silloin voisit mennä kotiin tuomaan Kimon tänne... sinä löydät kyllä tien, jos otat Turvan mukaasi. Sillä yksin emme voi kuljettaa kotiin kaikkea tätä lihaa; sitä on ainakin kahdeksan leiviskää.

Puolentoista tunnin kuluttua palasi Edvard Kimon selässä, ja nyt ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat valmiit ja saattoivat lähteä kotiin, missä heitä odotti höyryävä liemi, jonka Alfred ja Alice olivat valmistaneet aivan omin neuvoin. Mainioltapa se maistuikin nälkäisten metsämiesten suissa.

Seuraavana aamuna Jaakko lähti taas Lymingtoniin. Hän aikoi myydä osan eilisestä saaliista ja ostaa säkin kaurajauhoja leipäaineiksi. Edvard olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Jaakko ei siihen suostunut, hänen mielestään oli lasten paras vielä pysyä poissa ihmisten näkyvistä.

-- Ei Edvard, sanoi vanhus. -- Minä sanon uudelleen: odota! Malta mielesi! Mutta tiedätkös, mitä minä aion? Minä ostan sinulle pyssyn, sen totta maar teenkin. Alfredille ostan muutamia puusepäntyökaluja -- ja Alicelle, josta tulee meidän räätälimme, tuon neuloja ja lankaa.

Illan suussa palasi Jaakko ja toi mukanaan koko joukon kaikenlaista tavaraa. Siinä oli säkillinen kaurajauhoja, lapioita ja kuokkia, sahoja ja talttoja, viikatteita ja tadikkoja. Edvardille, joka riensi häntä vastaan, ojensi ukko pitkän pyssyn.

-- Kiitos, Jaakko, sanoi Edvard, -- minä koetan ampua niin paljon metsänriistaa, että saan tämän teille korvatuksi.

Koko seuraavan aamun Edvard sitten väsymättä harjoitteli maaliinampumista, ja muutaman tunnin kuluttua hän jo oli niin taitava, että osasi pilkkaan joka kerran.

Talvi teki nyt tuloaan tavattoman ankarana. Metsänvartijan ja hänen "lastenlastensa" täytyi enimmäkseen pysyä sisässä, paitsi milloin Jaakko ja pojat menivät metsään hakemaan polttopuita. Mutta silti he eivät olleet laiskoja. Jaakko opetti Alicea keittämään ruokaa, ja vaikka tyttö alussa usein polttikin sormensa, tottui hän kuitenkin siihen vähitellen. Alfred puolestaan oppi tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä oikein näppärästi valmistamaan kaikenlaisia hyödyllisiä tarvekaluja, ja pikku Edit leipoi vallan mainioita kauraleipiä. Iltaisin Alice käytti ahkerasti neulaa ja lankaa paikaten heidän vaatteitaan, ja vaikka pistokset ensimmältä olivatkin kömpelöitä, sujui työ kuitenkin päivä päivältä yhä paremmin. Jaakko opetti joka päivä lapsia lukemaan Edvardin avulla, ja niin kului talvi nopeasti. Nuo viisi kuukautta, jotka lapset olivat viettäneet Jaakon mökissä, tuntuivat heistä yhtä monelta viikolta. Kaikki olivat tyytyväisiä ja iloisia Edvardia lukuunottamatta, joka ei vielä ollut unohtanut entistä elämäänsä ja siihen liittyneitä toiveita.

VIIDES LUKU.

Karja lisääntyy.

Aika kului, kuten sanottu, nopeasti ja pian oli talven valta lopussa. Lumi alkoi sulaa, puut saivat silmuja, ja toukokuussa vihannoi metsä jälleen.

Eräänä päivänä sanoi Jaakko Edvardille: -- Nyt, Edvard, lähdemme metsälle onneamme koettamaan. Minun täytyy saada vähän metsänriistaa mukaani Lymingtoniin. Aion näet ostaa sieltä Alfredille rattaat ja silat. Meidän täytyy koettaa päästä pääpeuran jäljille ja seurata sitä sen pesälle; ja tällä kertaa saat sinä ensimmäisen laukauksen -- silloin saamme nähdä minkälainen ampuja sinä olet.

Edvard ei tietenkään ollut vastahakoinen, ja niin lähdettiin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen. Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, keksivät he jäljet, jotka johtivat kappaleen matkaa edemmäksi ja viimein katosivat tiheään orjantappurapensastoon.

-- Tuossa se siis on, Edvard, minnekähän se on kätkeytynyt? Annas kun minä ja Turva tunkeudumme viidakkoon, kyllä se silloin tulee esiin, niin että se joutuu ampumamatkan päähän sinusta. Muista tähdätä niin, että osut peuraa takapuolelle lapaa.

Näin sanoen hiipi Jaakko orjantappurapensaistoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä Edvard näki komean peuran syöksyvän esiin pensaikosta. Hän tähtäsi ja laukaisi, ja eläin vaipui maahan. Edvard aikoi juuri juosta sen luo, mutta muisti samassa, että Jaakko oli käskenyt hänen pysyä paikallaan, kunnes hän tulisi takaisin. Hän latasi siis pyssynsä uudelleen ja jäi odottamaan Jaakkoa, joka samassa saapuikin Turva kintereillään.

-- Hyvin osattu, Edvard, sanoi vanha metsästäjä hiljaa. Sitten hän viittasi sanajalikkoon kappaleen matkan päässä ja lausui:

-- Katsohan, Edvard, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun. Eikö tuolta sanajalkojen välistä pistäydy joku oksa?

-- Minä näen kyllä mitä tarkoitatte. Ei, se liikkuu.

-- Sitähän minäkin; mutta minun silmäni alkavat jo käydä huonoiksi. Saatpas nähdä, että siinä on toinen peura. Jää sinä, Edvard, tänne, tällä kertaa on minun vuoroni ampua. Turva jääköön myös tänne.

Jaakko lähti nyt matkaan, ja katosi pian Edvardin näkyvistä, mutta hetken kuluttua kuului laukaus ja peura tuli täyttä laukkaa juosten Edvardia kohti, joka seisoi piilossa. Vasta kun se oli tullut aivan lähelle, se huomasi pojan ja aikoi kääntyä mutta liian myöhään. Edvard oli ennättänyt laukaista, ja Turva kiiti haavoitetun otuksen jäljestä.

-- Se on mennyttä miestä, huusi Jaakko, joka nyt juosten saapui paikalle. -- Turva ottaa sen kyllä kiinni, meidän täytyy vain rientää perästä.

Molemmat tarttuivat pyssyynsä ja juoksivat voimainsa takaa, ja kun he olivat tunkeutuneet hiukan syvemmälle metsään, kuulivat he koiran haukunnan.

He riensivät eteenpäin vielä jonkun matkaa ja tapasivat viimein peuran maassa polvillaan ja Turvan sen kimpussa.

-- Tarkkaa nyt, Edvard, kuinka minä lähenen sitä, peuran sarvien pisto on näet hyvin vaarallinen.

Näin sanoen läheni Jaakko peuraa takaapäin ja leikkasi sen kaulasuonen metsästyspuukollaan.

-- Pulska saalis. Kuten näen, osuin minä sitä vain kylkeen.

-- Ja täällä kaulassa on minun kuulani, sanoi Edvard.

-- Niinpä näkyy, sinä olet siis päivän sankari. Mene nyt noutamaan Kimo, minä jään tänne. Ollapa meillä nyt rattaat, joita Alfred niin on toivonut, niin saisimme kaikki yhtä haavaa kotiin.

Oli jo iltamyöhä, ennenkuin he olivat saaneet kaadetut otukset kotiin: he olivatkin perin uuvuksissa levolle mennessään. Seuraavana aamuna Jaakko lähti Lymingtoniin Kimolla. Hän vei kaupunkiin suuren määrän metsänriistaa, jonka hän myi. Rahoilla hän osti pienet rattaat, jotka olivat parahiksi sopivat Kimolle. Mutta kun Jaakko valjasti Kimon rattaiden eteen, teki se kerrassaan tenän. Se ei nähtävästi ollut lainkaan ihastunut uusiin kulkuneuvoihin, vaan osoitti kaikin tavoin uppiniskaisuuttaan, potki, nousi pystyyn ja poikkesi yhtä mittaa tien syrjään. Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja monen vastuksen jälkeen sai Jaakko vihdoin sen onnellisesti kotiin metsänvartijantalolle, missä uudet rattaat herättivät suurta riemua.

-- Mitä uutta kaupungista? kysyi Edvard kärsimättömästi.

-- Kapteeni Burley, joka koetti vapauttaa kuninkaan vankeudesta, on hirtetty ja teilattu maanpetturina.

-- Hänen tuomarinsa olivat maanpettureita eikä hän! huudahti Edvard vihoissaan.

-- Niinpä niin. Mutta on minulla hyviäkin uutisia. Yorkin herttua on päässyt pakoon Hollantiin.

-- Entä kuningas?

-- Hän istuu yhä lukkojen takana.

-- Jumala suokoon, että vielä kerran koittaisi parempia aikoja sekä hänelle että meille! huokasi Edvard vakavasti. -- Ja että minä olisin aikamies!

Seuraava viikko oli oikea työviikko. Lanta luotiin tallista ja sikolätistä ja vietiin perunamaahan ja puutarhaan. Kaalintaimet istutettiin, nauriit ja porkkanat kylvettiin.

Pikku Editkin sai nyt työtä, kanat alkoivat näet munia, ja pian oli neljä kanaa hautomispuuhissa.

-- Tiedättekö mitä meiltä puuttuu? sanoi Alfred eräänä päivänä. -- Lehmä.

-- Voi niin, lehmä! huudahti Alice. -- Minä oppisin kyllä pian lypsämään sitä.

-- Kenenkähän lehmiä ne ovat, joita välistä olen nähnyt metsässä? kysyi Alfred hetken aikaa mietittyään.

-- Tuskin kenenkään, kenties kuninkaan, vastasi Jaakko. -- Ne ovat metsistynyttä karjaa, joka viidestä tai kuudesta lehmästä, kuten niitä alussa oli, on kasvanut viiteenkymmeneen. Mutta ne ovat nyt niin villiytyneet, että on vaarallista lähestyä niitä.

-- Minä koetan kuitenkin saada niistä yhden, sanoi Alfred.

-- Siinä sinä varmasti petyt, poikani, ja ennen kaikkea varo härkiä.

-- En minä härkää otakaan, vaan lehmän, joka antaa meille maitoa.

-- Kuten tahdot, Alfred. Minä en pane vastaan, jos saat yhden pyydetyksi, mutta saatpa nähdä, ettei se ole niinkään helppoa.

-- Minä aion kuitenkin koettaa, sanoi Alfred, ja sen enempää ei asiasta puhuttu.

Kun päivät pitenivät, riitti työaikaakin enemmän, ja Alfred teki nyt kaikkien suureksi ihastukseksi Editille työntökärryt, joilla tyttö saattoi viedä pois rikkaruohon, jonka Alfred kitki puutarhasta. Tuli kesäkuu, ja heinä oli niitettävä. Jaakko opetti molempia poikia käyttämään viikatetta, ja koska heinää oli yllin kyllin, olivat kaikki ahkerassa työssä koko päivän. Alfred oli tehnyt sievät haravat molemmille tytöille, jotka uutterasti auttoivat poikia, ja Kimo sai kuljettaa kuorman toisensa jälkeen kotiin.

-- Nyt meillä on riittävästi heiniä, sanoi Jaakko.

-- Niin hevoselle, mutta ei lehmälle, vastasi Alfred.

-- Mutta mistä aiot saada lehmän, Alfred? kysyi Jaakko.

-- Metsästä, vastasi poika.

Kun heinät oli saatu keolle, peitti Alfred ne sanajaloilla, joita myöskin koottiin lehmänpehkuiksi. Lehmä kummitteli näet yhä Alfredin ajatuksissa, ja toiset tekivät siitä pilaa, mutta Alfred ei ollut siitä millänsäkään. Joka aamu ja ilta hän samoili tunnin tai pari metsässä; ja Edvard oli huomannut, että hän silloin jonkun puun latvasta tai kukkulalta salaa tarkasteli metsistynyttä karjaa. Eräänä iltana hän tuli hyvin myöhään kotiin ja lähti taas seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa metsään.

Toiset olivat jo syöneet aamiaista, mutta Alfredia ei vieläkään kuulunut. He alkoivat jo olla levottomia, mutta Edvard rauhoitti toisia. -- Uskokaa pois, hän tuo lehmän mukanaan, nauroi hän.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun ovi aukeni, ja Alfred astui sisään tulipunaisena ja hikisenä:

-- Jaakko ja Edvard, tulkaa pian kanssani! huusi hän. -- Meidän täytyy valjastaa Kimo rattaiden eteen ja ottaa Turva mukaamme... ja nuoraa. Parasta on, että otatte pyssytkin.

-- Mikä nyt on hätänä?

-- Sen saatte sitten tietää. Nyt vain matkaan.

-- Se koskee kai lehmää taaskin, sanoi Edvard, kun Alfred oli rientänyt valjastamaan Kimoa. -- Tehdään nyt vain niinkuin hän tahtoo.

Yks kaks oli Kimo valjastettu, ja Jaakko, Edvard ja Alfred lähtivät matkaan.

-- Nyt kai saamme tietää, minkävuoksi on sellainen kiire? sanoi Edvard.

-- Niin, katsokaas, selitti Alfred. -- Tiedättehän, että jo kauan aikaa olen pitänyt silmällä karjaa valitakseni itselleni lehmän. Eilen illalla istuin taas puussa kuten monta kertaa ennenkin vakoilemassa. Silloin huomasin, että yksi lehmistä pian tulisi poikimaan. Se erosi muusta karjasta, kätkeytyi erääseen lehtoon eikä tullut sieltä pois kolmeen tuntiin. Tänä aamuna varhain kohtasin koko karjan, mutta lehmä ei ollut toisten parvessa. Olen varma siitä, että se vielä on lehdossa vasikkoineen.

-- Voitpa olla oikeassa, vastasi Jaakko, -- mutta mitä se oikeastaan meihin kuuluu, sitä en ymmärrä.

-- En minäkään, sanoi Edvard.

-- Malttakaa, niin kerron teille suunnitelmani. Sillä aikaa kuin Turva hätyyttää lehmää kiinnittäen sen huomiota puoleensa, nostamme me vasikan rattaille. Sitten sidomme lehmän, jos voimme, ja jos muu karja rientäisi avuksi, saatte käyttää pyssyjänne. Käsitättekö nyt?

-- Kyllä, ja juonesi on varsin viisaasti suunniteltu, kehui Jaakko. -- Missä päin lehto on?

-- Me olemme siellä kohta, vastasi Alfred.

Paikalle saavuttuaan he huomasivat, että karja oli jotenkin kaukana lehdosta, ja se tietysti helpotti yritystä aika tavalla. He astuivat sitten Turva kintereillään varovasti lehtoon ja aivan oikein -- siinä makasi lehmä maassa ja nuoli äsken syntynyttä vasikkaansa, joka ei vielä pysynyt jaloillaankaan. Jaakko ärsytti Turvan lehmän kimppuun, Edvard ja Alfred nostivat vasikan ja kantoivat sen pois emän huomaamatta. Vasta kun vasikka alkoi surkeasti ammua, huomasi lehmä onnettomuuden ja aikoi hurjasti mylvien hyökätä sen jäljestä, mutta Turva tarttui hampaillaan sen korvaan.

-- Pidä kiinni, Turva! huusi Jaakko. -- Joko vasikka on rattailla?

-- Jo, kuului vastaus. -- Ja me myöskin.

-- Hyvä. Nyt minäkin kiipeän rattaille ja sitten matkaan. Se tulee kyllä jäljestämme. Hei, Turva, tänne!

Silmänräpäyksessä kiiti Turva viidakosta lehmä kintereillään. Se ammui surkeasti, ja vasikka vastasi rattailta. Raivokkaana juoksi lehmä rattaiden jäljestä.

-- Anna mennä, Alfred, sanoi Jaakko. -- Karja voi milloin tahansa lähteä jälkeemme, ja mitä pikemmin pääsemme kotiin sitä parempi.

Alfred pani Kimon ravaamaan, ja lehmä juoksi yhä jäljessä. Se koetti vuoroin puskea Turvaa, vuoroin tunkea päänsä melkein kokonaan rattaiden takaosaan. Samalla se ammui kaikin voimin. Äkkiä vastattiin sen ammumiseen metsästä käsin.

-- Pidä pyssysi valmiina, Edvard, sanoi vanha metsänvartija. -- Luulenpa, että ne ajavat meitä takaa. Mutta älä ammu, ennenkuin minä käsken.

Seuraavassa tuokiossa he näkivät suuren härän, joka syöksyi eteenpäin häntä pystyssä kauheasti mylvien.

-- Onneksi ei ole muita kuin yksi, sanoi Jaakko. -- Sen kanssa me kyllä tulemme toimeen. Turva hei, tänne! huusi hän koiralle, joka oli hyökkäämäisillään härän kimppuun.

Turva totteli, ja kun härkä oli noin sadan kyynärän päässä heistä, komensi Jaakko:

-- Ptruu, Alfred. Ammu nyt, Edvard, tähtää lapaan.

Alfred seisautti hevosen. Edvard laukaisi, ja härkä vaipui polvilleen repien maata sarvillaan.

-- Se on saanut tarpeekseen, sanoi Jaakko. -- Anna mennä, Alfred. Voimmehan sittemmin tulla katsomaan, kuinka sen laita on.

He jatkoivat nyt matkaansa ja saapuivat onnellisesti kotiin. Lehmä oli koko matkan juossut heidän jäljestään.

-- Nyt, sanoi Alfred, -- ajamme takapihalle ja annamme Turvan pitää huolta emästä, kunnes olemme sulkeneet portin.

-- Entä sitten?

-- Sitten viemme vasikan navettaan, ja kun minä huudan selvä, avaatte te portin ja päästätte lehmän sisään. Se rientää tietysti heti vasikkansa luo ja sillä aikaa kun se hommailee sen kanssa, heitämme me nuoran sen sarvien ympäri ja sidomme sen. Siinä on koko juttu.

Sanottu ja tehty. Portit avattiin rattaille ja suljettiin taas, ennenkuin lehmä ennätti päästä sisäpuolelle. Alfred huusi: -- Valmis! Portti avattiin, ja lehmä pääsi sisään. Hetkinen vain, ja se seisoi sidottuna navetassa pikku vasikkansa vieressä.

-- Kas niin, sanoi Alfred. -- Nyt jätämme sen yksin vasikkoineen. Huomenna niitämme sille vähän tuoretta heinää. Ja sitten saamme olla kärsivällisiä ja odottaa, kunnes se kesyttyy.

Sitten he sulkivat navetanoven ja menivät pois.