Part 16

-- Muutoin kirjeistä puhuttaessa -- tässä on pitkä kirje itse Cromwellilta, jossa hän suuresti kiittää intoani ja taitoani. On häpeällistä, että meidän täytyy alentua moiseen petokseen. Omatuntoni ei sitä hyväksy.

Ja metsäpäällikkö ravisti päätään ja vaipui syviin ajatuksiin.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Edvardin sydänsuru.

Edvard ja metsäpäällikkö pelkäsivät joka päivä saavansa kuulla uutisia Kaarle-kuninkaan vangitsemisesta. Mutta viikot vierivät, ja heidän pelkonsa osoittautui turhaksi. Viimein he kuten kuninkaan muutkin uskolliset puoluelaiset rauhoittuivat arvaten, että nuoren pakolaisen oli onnistunut paeta Kanaalin yli Ranskan rannikolle.

Mutta Edvardin mielen täyttivät pian uudet ajatukset ja arvelut. Hän alkoi soimata itseään siitä, että hän petti metsäpäällikköä salaamalla oikean syntyperänsä. -- Täällä minä kuljen ja näyttelen metsänvartijanpoikaa ja kirjuria, ja pian lähetetään sisareni aateliskartanoon kasvatettaviksi! Mitähän metsäpäällikkö siitä sanoo? Sillä hän saa sen tietysti joka tapauksessa tietää tyttäreltään. Minun ei mitenkään kauemmin pitäisi salata sukuperääni häneltä, joka on ollut niin ystävällinen minua kohtaan ja osoittanut minulle niin suurta luottamusta. Mutta ikävä on noin vain ilman muuta mennä suvustaan ja yksityisistä asioistaan hänelle kertomaan.

Kauan mietittyään hän päätti uskoa asiansa Katelle. Molempain nuorten väli oli hyvin tuttavallinen -- niin, kenties hiukan sydämellisempikin. Edvardille oli yhä enemmän selvinnyt, kuinka kallis Kate hänelle oli. Armeijassa ollessaan hän alati muisteli Katea, ja vaikka hän matkallaan oli nähnyt monta kaunista ja hienoa naista, ei kukaan heistä ollut hänen mielestään niin hyvä ja kaunis kuin metsäpäällikön suloinen tytär. Mutta uskaltaisiko hän puhua tunteistaan Katelle? Hänhän oli vain yhdeksäntoistavuotias ja köyhä kuin kirkonrotta.

-- Hänelle minä puhun, ajatteli Edvard Beverley. -- Jos minä ilmaisen sukuni ja nimeni hänen isälleen, voi hän siitä saada ikävyyksiä. Mutta jos ilmaisen itseni hänen tyttärelleen, on asia aivan toinen. Minä puhun siis Katelle.

Näin risteilivät Edvardin ajatukset yhäti samassa asiassa, ja aina oli Kate niiden keskuspisteenä. Kului kuitenkin muutamia päiviä, ennenkuin hän sai tilaisuuden olla Katen kanssa kahdenkesken, ja kun hän viimein tapasi hänet eräänä iltana metsäpolulla, ei hän uskaltanut avata sydäntään, vaan kulki ääneti tytön rinnalla.

Kate huomasi kyllä, että häntä jokin asia painoi. -- Te olette niin totinen, Edvard! Harvoin te enää olette iloinen. Mikä teitä vaivaa? kysyi hän ystävällisesti.

-- Niin, Kate, minulla on niin paljon ajattelemista... Minä kaipaan ystävää, ystävän neuvoja.

-- Ystävää! Eikö isäni ole ystävänne?

-- On, mutta asia on sitä laatua, etten voi siitä hänelle puhua. Minä tahtoisin kyllä sen mielelläni tehdä, mutta en uskalla, koska se voisi häntä vahingoittaa. Tämä salaisuus...

-- Salaisuus? toisti Kate. -- Ei suinkaan se koske kuningasta. Tiedättekö kenties, missä hän piilee, tai muuta sellaista? Jos niin on, antaisin teille seuraavan neuvon: Sallikaa isäni jäädä salaisuutenne ulkopuolelle -- ja samoin minunkin. Olette oikeassa: hänelle olisi vain vahingoksi saada jotain tietää. Tiedän, kuinka vastenmielisesti isä pettää ja valehtelee. Niin, että jos rahtuakaan meistä välitätte...

Edvard keskeytti hänet. -- Enkö minä välitä! Minä... Te ette tiedä, kuinka suuressa arvossa teitä pidän, Kate. Olen ajatellut teitä niin paljon siitä päivin kuin matkustin, ja jos te aavistaisitte, kuinka syvästi teitä rakastan...

-- Minä kiitän teitä ystävällisistä tunteistanne, herra Armitage, keskeytti Kate hänet punastuen, -- mutta mehän puhuimme salaisuudestanne.

-- Herra Armitage! lausui Edvard. -- Hyvin te osaatte näillä parilla sanalla huomauttaa minua halvasta syntyperästäni. Olin kyllin tyhmä unohtaakseni sen.

-- Te käsitätte minut väärin, Edvard, minä kutsuin teitä herra Armitageksi vain osoittaakseni, että ylen kohteliaat sananne eivät minua miellytä. Mutta kas, siinä tuleekin isäni.

Herra Stone astui heidän luokseen. -- Olen hakenut teitä, Edvard, olen saanut ilahduttavia uutisia Lontoosta; mutta tulkaa huoneeseeni, niin saatte kuulla.

He kulkivat kotiinpäin, ja kun he olivat saapuneet metsäpäällikön huoneeseen, sanoi tämä Edvardille:

-- Nyt saatte kuulla hyviä uutisia, Edvard! Parlamentti on vihdoinkin palkinnut minua pitkästä ja uskollisesta palveluksestani. Tässä he heittävät syliini maatilan, jota jo kauan olen halunnut. Hän ojensi Edvardille kirjeen, jossa parlamentti määräsi metsäpäällikkö Stonen Arnwoodin herraskartanon omistajaksi. Kirje oli Cromwellin allekirjoittama.

Edvard kalpeni ja laski kirjeen pöydälle sanaakaan sanomatta.

-- Olen ajatellut, että ratsastaisimme sitä katsomaan, te ja minä, huomenna, jatkoi herra Stone.

Edvard ei vastannut.

-- Voitteko pahoin? kysyi metsäpäällikkö kummastuneena.

-- Ei minua mikään vaivaa, mutta -- niin, suoraan sanoen, en olisi uskonut, että te halusitte ottaa vastaan sellaista palkkaa. Ja sen lisäksi herraskartanoa, joka niin laittomasti on otettu takavarikkoon! Edvard lämpeni puhuessaan isänkodistaan.

-- Laittomasti? toisti herra Stone hieman pitkään. -- Minä olen päinvastoin valinnut juuri tämän maatilan, siksi ettei ole ketään elossa, jolla siihen olisi perintöoikeus. Useimmat muut maatilat ovat toisessa asemassa; Ratcliffin omaisuus esimerkiksi kuuluu oikeuden mukaan pikku Klaralle. Mutta kun minä saan Arnwoodin, en sillä loukkaa kenenkään oikeutta.

Edvard mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:

-- Otaksukaamme, ettei Beverleyn suku olisikaan kokonaan kuollut. Ajatelkaahan, jos jonakin päivänä ilmaantuisi kartanolle laillinen perillinen. Tahtoisitteko silloin luovuttaa Arnwoodin hänelle?

-- Sen tekisin, Edvard, vastasi metsäpäällikkö vakavasti.

-- Siinä tapauksessa peräytän sanani, herra Stone, sanoi Edvard. -- Koska niin ajattelette, toivotan teille onnea, ja olen iloinen, että teistä on tullut Arnwoodin isäntä.

-- Minua ilahduttaa, että katsotte asiaa siltä kannalta. Ja kuitenkaan, lisäsi metsäpäällikkö, minulle tuskin tulee tilaisuutta täyttää lupaustani. Eversti Beverleyn lapsethan hukkuivat liekkeihin, ja Arnwood jää arvattavasti tyttäreni perinnöksi.

Herra Stonen sanat leikkasivat kuin veitsen isku Edvardin sydäntä. -- "Perinnöksi tyttärelleni", kohisi hänen korvissaan -- "perinnöksi tyttärelleni". Nyt hän ei enää uskaltanut ajatellakaan Katea, olisihan näyttänyt siltä kuin hän olisi halunnut herraskartanoa. Arnwood! Hänen isänperintönsä, joka lain mukaan oli hänen!

-- Ah, huokasi Edvard illalla vuoteessaan, -- jospa en koskaan olisi lähtenyt pienestä metsänvartijanmökistäni! Tänne en enää tahdo jäädä. Alfredin ja minun pitää lähteä avaraan maailmaan onneamme koettamaan heti, kun sisaremme ovat joutuneet hyviin käsiin!

Aamun koitteessa hän nousi vuoteeltaan, pukeutui ja ratsasti sisariansa tervehtimään. He huomasivat kyllä, että hänellä oli ollut ikävyyksiä, vaikka hän koettikin näyttää iloiselta. Kim he olivat syöneet aamiaisen, viittasi Edvard Alfredille, ja veljekset menivät ulos.

-- Mikä Herran nimessä sinua vaivaa, Edvard? kysyi Alfred.

-- Se on pian sanottu, vastasi Edvard, ja sitten hän kertoi Alfredille kaikki, mitä oli tapahtunut, ja kysyi veljensä mieltä vaikeassa asemassaan.

-- Niin, sanoi Alfred, -- jos Kate pitää sinusta, niin olisi asia pian ollut ratkaistu, mutta sinähän arvelet, ettei hän sitä tee. Hän ei sallinut sinun puhua, sanoit?

-- Niin, hän teki minulle ymmärrettäväksi, että olin vain "herra Armitage", ja että minun oli paras pysyä loitolla hänestä.

-- Luuletko tyttöjen aina tarkoittavan, mitä he sanovat?

-- Kate ainakin tekee niin, siitä olen varma. Ei, minä en ole erehtynyt. En! Hän on syvästi kiitollinen minulle siitä, että olen pelastanut hänen henkensä, mutta siinä onkin kaikki.

-- Mutta ehkä hän muuttaisi mieltään, jos saisi tietää, että olet Edvard Beverley?

-- Jos niin olisikin, tuntuisi minusta liian nöyryyttävältä tietää, että minä vain säätyni nojalla hänet voittaisin. Ei, Alfred, jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin lähdemme kauas pois täältä. Alice ja Edit voivat kai lähteä Chalonerin tätien luo Boltoniin, minä rupean jonkin vieraan vallan sotapalvelukseen -- yhdentekevää minne. Sinä -- sinähän voit...

Alfred oli tähän asti kuunnellut rauhallisesti, mutta nyt hän keskeytti veljensä sanoen: -- Niin, minä jään tänne -- ainakin toistaiseksi, kunnes saan sinusta tietoja.

-- Niinkuin haluat, vastasi Edvard. -- Kun vain saan Alicen ja Editin hyviin käsiin, lähden jo heti seuraavana päivänä. Minun on tuskallista enää jäädä metsäpäällikön luo.

Kun Edvard illansuussa palasi kotiin metsäpäällikönasunnolle, oli sinne saapunut kirje Chalonerille. Sitäpaitsi tiesi herra Stone kertoa suuren uutisen: kuningas Kaarle oli päässyt Kanaalin yli ja oli nyt Ranskassa.

Vietettyään unettoman yön ratsasti Edvard heti aamun valjetessa Klaran entiselle asunnolle, jossa Chaloner ja Grenville nyt asuivat. Siellä hän sai tietää kirjeen sisällön. Vanhat Conynghamen neidit iloitsivat tyttöjen tulosta ja lupasivat lähettää vaununsa Lontooseen heitä noutamaan. -- Iloissaan tästä ystävällisestä vastauksesta Edvard lähti kertomaan uutista sisarilleen.

Vaikka Alicelle ja Editille kyllä jo ennen oli puhuttu heidän mahdollisesta lähdöstään, herätti Edvardin uutinen heissä kuitenkin suurta surua. Varsinkin pikku Edit oli lohduton ajatellessaan eroa rakkaista veljistään, Pablosta, vasikoista, varsoista ja pikku kananpojista, ja hän vuodatti katkeria kyyneleitä. Heidän oli määrä matkustaa parin päivän kuluttua ja kun Edvardin heti taas täytyi lähteä toimeensa, täytyi Alfredin pitää huolta kaikista matkavalmistuksista. Koko seuraavan päivän hän hääräsikin hiki hatussa, laittoi tyttöjen tavarat kokoon, sitoi matkalaukut ja järjesti heidän raha-asiansa. Viimein päästiin niin pitkälle, että hän saattoi ratsastaa Lymingtoniin tilaamaan vaunuja, jotka veisivät heidät Lontooseen seuraavana päivänä. Varhain aamulla he sitten lähtivät. Alfred oli ajomiehenä. Ajettuaan kolme päivää he saapuivat pääkaupunkiin, missä vanhojen neitien kamarineitsyt otti Alicen ja Editin haltuunsa. Alfred heitti hyvästi itkeville sisarilleen, jotka Conynghamien suku vaunuissa jatkoivat matkaansa Boltoniin, ja palasi takaisin yksinäiseen kotiinsa.

Veljekset olivat päättäneet yhtyä metsänvartijantalolla, mutta kun Alfred saapui kotiin, ei Edvardia näkynyt. Pahaa aavistaen Alfred satuloitsi heti hevosensa ja ratsasti metsäpäällikön talolle. Lähellä rakennusta hän tapasi Oswaldin, joka kertoi hänelle, että Edvard oli sairastunut kovaan kuumetautiin, hän oli kolme-neljä päivää ollut tajuton ja houraili kovasti.

Alfred hyppäsi hevosen selästä maahan ja pyysi Sampsonin viemään hänet veljensä huoneeseen. Kun hän astui sisään makasi Edvard vuoteellaan tiedotonna. Kyynelsilmin heittäytyi Alfred polvilleen veljensä vuoteen ääreen. -- Veliraukkani! hän huudahti, -- onneton se päivä, jolloin astuit tähän taloon!

Hetkisen kuluttua Edvard alkoi hourailla. Hän huusi Kate Stonea, kutsui itseään Edvard Beverleyksi ja puhui isästään ja Arnwoodista.

Alfred oli ollut noin tunnin verran veljensä luona, kun lääkäri astui sisään. Hän koetteli suonta ja sanoi:

-- Pitäkää tarkoin silmällä, ilmestyykö hikoilemisen merkkejä, peittäkää hänet sitten tarkoin ja jos hän oikein vahvasti hikoilee, vastaan minä hänen hengestään.

Kahden tunnin kuluttua sairas alkoi hikoilla. Alfred peitti hänet hyvästi, ja pian nousi hiki kaikista huokosista. Edvard rauhoittui ja vaipui kohta syvään, virkistävään uneen.

-- Jumalan kiitos, huudahti Alfred iloisena, -- on siis toivoa.

-- Toivoa! Onko toivoa? toisti ääni hänen takanaan. Alfred loi soimaavan silmäyksen Kateen, joka Klaran seurassa oli hiipinyt sisään. Kate oli hänen mielestään tavallaan syypää Edvardin tautiin.

-- Niin, on toivoa, vastasi hän. -- Toivoa, että hän voi tulla kyllin terveeksi voidakseen lähteä pois tästä talosta, johon hän onnettomuudekseen on astunut.

Kate ei vastannut. Hän vaipui polvilleen vuoteen ääreen ja rukoili hiljaa kyynelsilmin. Alfred häpesi kovia sanojansa. Nyt astui metsäpäällikkökin sairasta katsomaan. Hän kysyi ystävällisesti Alfredin sisaria, mutta nuorukainen vastasi lyhyesti, että he olivat matkustaneet muualle ystävien luo, jotka olivat luvanneet pitää heistä huolta. Herra Stone hämmästyi suuresti.

-- Sehän oli suuri uutinen, sanoi hän. -- Onko mahdollista saada tietää, kenen luo he ovat lähteneet?

Alfred vastasi vältellen, että hän oli vienyt sisarensa Lontooseen kaukaisten sukulaisten luo, jotka olivat luvanneet huolehtia heidän tulevaisuudestaan.

Koko yön istui Alfred veljensä luona, mutta vasta aamunkoitteessa Edvard heräsi. Samassa kun hän avasi silmänsä, tunsi hän Alfredin, mutta hän oli vielä liian heikko puhumaan; hän joi vain kulauksen vettä ja vaipui sitten takaisin tyynylle uudestaan nukkuen.

Hiukan myöhemmin astui Oswald huoneeseen.

-- Kuulin, että vaara nyt on ohitse, sanoi hän. -- Te olette valvonut koko yön, sallikaa minun nyt tulla paikallenne. Menkää vähän jaloittelemaan raittiiseen ilmaan, se virkistää teitä.

-- Minä teen niin, Oswald. -- Lähettäkää minulle sana, kun veljeni herää.

Alfred lähti huoneesta. Tuntui virkistävältä hengittää raitista ilmaa, kun koko yön oli viettänyt sairashuoneessa. Hetkisen kuluttua hän kohtasi Klaran.

-- Kuinka voitte, Alfred? sanoi Klara, ja kuinka jaksaa veljenne tänään?

-- Hän on parempaan päin.

-- Mutta, Alfred, jatkoi Klara, -- miksi sanoitte eilen illalla, että Edvard on onnettomuudekseen astunut tähän taloon?

-- Minä sanoin vain, mitä ajattelin.

-- Mutta miksi ajattelette niin, Alfred? Millä lailla on Edvard voinut tulla täällä onnettomaksi? Kate itki niin katkerasti eilen illalla, kun olitte sanonut niin. Ettehän ennen ollut samaa mieltä?

-- En, Klara. Enkä nytkään voi selittää syitäni. Jättäkäämme siis asia sikseen.

Klara oli vaiti hetken aikaa, sitten hän sanoi:

-- Kate kertoi, että Alice ja Edit ovat lähteneet pois. Onko se totta?

-- On kyllä.

-- Mutta miksi ette ilmoittanut siitä Katelle ja minulle, että olisimme saaneet tulla heittämään heille hyvästi. Mihin he ovat lähteneet?

-- Sitä en voi sanoa, ja sehän on yhdentekevää. Kate ja te olette molemmat liian hienoja neitejä välittääksenne näin mitättömistä olennoista kuin me olemme.

Klara purskahti kyyneliin.

-- Te olette hyvin paha, Alfred, nyyhkytti hän, -- teillä ei ole oikeutta lähettää sisarianne pois meidän luotamme. Näin sanoen Klara juoksi sisään yhä vielä nyyhkyttäen.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Erehdyksiä.

Alfred palasi takaisin veljensä huoneeseen. Edvard oli valveilla ja keskustelussa Oswaldin kanssa. Hän puristi kiihkeästi Alfredin kättä ja lausui: -- Rakas Alfred, toivon pian olevani niin terve, että voin lähteä tästä talosta. Pelkään metsäpäällikön vaativan selitystä sekä sisariemme äkilliseen lähtöön että moneen muuhun seikkaan. Ja sitä minä mieluummin vältän. Metsäpäällikköä emme voi oikeastaan moittia siitä, että hän vastaanottaa Arnwoodin, eihän hän tiedä, että Beverley-suvun perillisiä on elossa, mutta minä en enää tahdo nauttia hänen luottamustaan. Pyydän siis sinua, ettet koskaan jätä minua kahdenkesken metsäpäällikön kanssa, ettei hänellä ole tilaisuutta kysyä minulta seikkoja, joista en tahdo puhua. Puhuin juuri tästä Oswaldillekin.

-- Luota minuun, Edvard, olen aivan samaa mieltä, vastasi Alfred. Ja hän pitikin lupauksensa niin hyvin, ettei metsäpäällikkö kertaakaan saanut puhutella Edvardia kahdenkesken, vaikka hän nähtävästi sitä halusi ja usein kävi Edvardia tervehtimässä.

Edvard parani nopeasti. Kohta hän jo sai kävellä, mutta siitä eivät muut tienneet kuin Alfred ja Oswald. Edvard aikoi näet metsäpäällikön väen tietämättä poistua hänen kodistaan, heti kun hän oli siihen kyllin vahva. Eräänä iltana pimeän tultua toi Pablo, jolle Oswald oli vienyt sanan, kaksi hevosta. Oswald vei ne talliin, ja seuraavana aamuna varhain hiipivät molemmat veljet hiljaa portaita alas, nousivat hevosen selkään ja lähtivät metsäpäällikön talosta. Oswald yksin tiesi heidän matkastaan.

-- Alfred, sanoi Edvard, -- minusta tuntuu kuin olisi tautini haihduttanut kaikki suruni. Nyt kaipaan vain työtä. Chaloner ja Grenville ovat myöskin kyllästyneet hiljaiseen elämäänsä. Mitä sinä aiot? Lähdetkö mukaamme vai jäätkö tänne?

-- Olen tarkoin punninnut ehdotustasi, vastasi Alfred, -- ja olen päättänyt jäädä. Sinulta kuluu nyt paljon rahoja, muista, että sinun tästälähin tulee esiintyä Beverleynä ja elää siis säätysi mukaisesti. Minä jään siis tänne ja koetan saada maatilamme sellaiseen kuntoon, että voin lähettää sinulle vuosittain rahasumman.

Veljekset keskustelivat vielä kauan yhteisistä asioistaan ja tulevaisuudestaan. Seuraavana aamuna lähtivät Edvard, Alfred, Grenville, Chaloner ja Pablo Southamptoniin. Illalla matkustajat astuivat laivaan ja saapuivat seuraavana aamuna pieneen merikaupunkiin Ranskan rannikolla. Alfred ja Pablo sitävastoin palasivat alakuloisina kotiin.

-- Ah, Alfred-herra, sanoi Pablo, -- Alice-neiti ja Edit-neiti olla poissa, minä toivoisin olla heidän luonaan. Herra Edvard poissa, toivoisin olla hänen luonaan. Te jäätte kotiin, toivoisin olla teidän luona. Pablo ei voi olla kolmessa paikassa yhtaikaa.

-- Ei, Pablo, parasta on siis, että jäät sinne, missä sinusta on enimmän hyötyä.

-- Niin, minä tiedän sen, te tarvitsette minua. Neiti Alice, Edit ja Edvard-herra eivät minua tarvitse.

-- Niin, Pablo, me jäämme metsään ja viljelemme maata. Minä aion ruveta kasvattamaan hevosia, joita sitten myyn Lymingtonissa. Mitä siitä arvelet?

Pablo hyväksyi heti tuuman, ja pian olivat molemmat nuorukaiset innokkaassa keskustelussa uusista parannuksista ja muutoksista, joita aikoivat panna toimeen "maatilallaan".

Mutta palatkaamme metsäpäällikön talolle. Aamulla Edvardin lähdettyä, heti kun metsäpäällikkö oli noussut vuoteeltaan, koputti Oswald hänen ovelleen. Hän ojensi herra Stonelle kirjeen, jonka Edvard oli kirjoittanut ennen lähtöään. Metsäpäällikkö avasi kirjeen, ja suuri oli hänen hämmästyksensä ja suuttumuksensa, kun hän oli sen lukenut. Kirjeessään Edvard sydämellisesti kiitti metsäpäällikköä ja hänen tytärtään kaikesta ystävällisyydestä ja hyvyydestä. Kirje päättyi seuraaviin sanoihin: "Minun täytyy lähteä teille hyvästiä jättämättä. Älkää minua siitä syyttäkö, on sattunut seikkoja, joita en voi enkä tahdo lähemmin selittää. Minä matkustan nyt Ranskaan ja rupean siellä sotapalvelukseen. Teille ja perheellenne toivotan onnea ja menestystä, ilolla ja kiitollisuudella olen aina muistava niitä päiviä, jotka teidän kodissanne vietin."

-- Matkustanut? Onko hän todellakin matkustanut? huudahti herra Stone.

-- Kyllä, herra, aamuhämärässä.

-- Ja miksi ei minulle ilmoitettu sanaakaan?

-- Minä tunsin herra Edvardin ennen teitä, herra, vastasi Oswald.

-- Siinä tapauksessa olisitte voinut lähteä hänen mukaansa, lausui metsäpäällikkö ankaralla äänellä.

-- Olette ehkä oikeassa, herra, vastasi Oswald ja lähti huoneesta.

Metsäpäällikkö oli vihoissaan. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat rauenneet. Hän luki uudestaan Edvardin kirjeen. "On sattunut seikkoja, joita en voi enkä tahdo lähemmin selittää." Tätä en ymmärrä, minun täytyy kysyä Kateita.

Herra Stone avasi oven ja kutsui tyttärensä huoneeseen.

-- Kate, sanoi herra Stone, -- Edvard on lähtenyt täältä tänä aamuna, tässä on häneltä kirje. Lue se, ja ilmoita minulle, jos siinä on jotain, jota sinä voit minulle selittää.

Kun Kate oli lukenut kirjeen, vierähti kyynel hänen poskelleen. Hän peitti kasvot käsiinsä, mutta kyyneleet vuotivat sormien lomitse. Hetkisen kuluttua sanoi metsäpäällikkö:

-- Kate, onko jotain tapahtunut sinun ja Edvard Armitagen välillä?

Kate itki ääneen. Viime aikojen mielenliikutukset olivat olleet hänelle liian voimakkaat, nyt hän ei enää jaksanut hillitä suruaan. Metsäpäällikkö antoi hänen itkeä rauhassa vähän aikaa, sitten hän hellästi pyysi tytärtään uskomaan hänelle huolensa.

Arastellen ja kyynelsilmin Kate kertoi, että Edvard oli sanonut hänelle rakastavansa häntä, ja että hän oli keskeyttänyt nuorukaisen puheen, osaksi kainoudesta, osaksi siitä syystä ettei hän muuta uskaltanut, koska ei tuntenut isän mieltä. -- Minä ajattelin, ettet sinä kuitenkaan koskaan antaisi ainoata tytärtäsi köyhälle metsänvartijalle, nyyhkytti hän.

-- Minä en moiti sinua, tyttäreni, sinä luulit tekeväsi oikein, mutta sinä olet kuitenkin erehtynyt.

-- Erehtynyt? Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan, että hartain toivoni on ollut nähdä sinut Edvardin vaimona. Mutta minä tahdoin, että olisit rakastanut häntä hänen itsensä tähden.

-- Niin teenkin. Minä en vain uskaltanut suostua ilman sinun myöntymystäsi, kuiskasi Kate.

-- Syy on tavallaan minun, sanoi hänen isänsä. -- Minun olisi pitänyt puhua sinulle suoraan. Katsopas, Kate, minä olen jo kauan aavistanut, että Edvard Armitage on Edvard Beverley, jonka luultiin saaneen surmansa Arnwoodin palossa.

Kate katsahti kummastuneena isäänsä.

-- Minä aavistin sen hänen jalosta ulkomuodostaan, jota ei karkea puku voinut peittää. Kerran tapasin erään Benjamin nimisen miehen, joka oli ennen palvellut Arnwoodissa ja kysyessäni eversti Beverleyn lasten nimiä, hän luetteli aivan samat nimet mitkä ystävillämme Uudessametsässä oli. Kirkonkirjoista sain lopullisen vahvistuksen luulolleni, siitä näin, että eversti Beverleyn neljä lasta: Edvard, Alfred, Alice ja Edit olivat aivan samanikäiset kuin sisarukset metsänvartijantalossa. Saatuani tämän tietää, otin Edvardin luokseni ja iloitsin siitä, että teistä heti tuli hyvät ystävät. Senvuoksi koetin niin hartaasti saada Arnwoodin haltuuni voidakseni antaa sen oikealle omistajalleen. Hänelle en voinut sitä suorastaan lahjoittaa parlamentin ja Cromwellin tähden. Mutta kun tiesin, että hän rakasti sinua, mainitsin hänelle ohimennen, että annan Arnwoodin sinulle myötäjäisiksi -- ajattelin, että kaikki asiat siten järjestyisivät oikein päin.

-- Nyt selviää minulle kaikki, sanoi Kate. -- Ja nyt hän on lähtenyt pois, emmekä enää koskaan saa häntä nähdä. Oi, minä olen hyvin onneton!

-- Toivokaamme parasta, Kate. Te olette molemmat nuoria -- aivan liian nuoria -- ja kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Minä lähden tapaamaan Alfredia, tahdon puhua hänelle suoraan.

-- Entä Alice ja Edit -- mihin he ovat joutuneet?

-- Heistäkin voin antaa sinulle tietoja. Ystävämme Langton, jolle asiasta kirjoitin, sanoo, että he ovat hänen ystäviensä, kahden ystävällisen neidin luona Boltonissa ja voivat hyvin.

Jo seuraavana päivänä ratsasti herra Stone metsänvartijantalolle. Alfred oli tapansa mukaan ahkerassa työssä, mutta vastoin tavallisuutta hyvin vakava. Hän tervehti kylmästi herra Stonea, mutta kun hän oli kuullut herra Stonen selityksen, myönsi hän, että Edvard ja hän olivat olleet väärässä. Heti kun metsäpäällikkö oli ratsastanut pois, alkoi Alfred kirjoittaa veljelleen, joka nyt täydellä todella oli ulkona maailmalla. Hän kirjoitti pitkän, pitkän kirjeen, ja vielä samana päivänä toimitti herra Stone sen Ranskaan Chalonerin jättämän osoitteen mukaan.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Iloa ja riemua.

Saavuttuaan Pariisiin Edvard pyrki heti Kaarle-kuninkaan puheille, joka lupasi toimittaa nuorukaisen armeijaan.

-- Kenenkä johdettavaksi mieluummin antaudutte, Condén vai Turennen -- molemmat ovat suuria sotapäälliköitä?

-- Kummanko teidän majesteettinne neuvoo minun valitsemaan? kysyi Edvard.

-- Minä puollan Condéta. Hän on juuri palannut Vincennes'tä ja varustautuu uudelleen. Minä annan teille suosituskirjeen.

Seuraavana aamuna lähti Edvard Condén prinssin puheille.

-- Teillä on hyvät suositukset ollaksenne niin nuori. Te taistelitte siis Worcesterin luona? Minä otan teidät palvelukseeni. Voitteko hankkia minulle useampia maanmiehiänne? sanoi prinssi.

-- Tiedän ainoastaan kaksi, mutta heistä vastaan kuin itsestäni.

-- Tuokaa nämä upseerit luokseni huomenna tähän aikaan, monsieur Beverley -- au revoir.