Part 15

Kolmas päivä syyskuuta tuli Cromwellin armeija näkyviin kaukana. Edvard oli ollut hevosen selässä koko yön, hän kuljetti kuninkaan käskyjä eri osastoille. Sotajoukko oli järjestetty niin hyvin kuin kävi päinsä ja odotteli vain Cromwellin hyökkäystä. Mutta parlamentin sotavoima ei liikkunut paikaltaan, näytti siltä kuin ei se olisikaan aikonut tapella sinä päivänä. Päivällisaikaan kuningas palasi asuntoonsa nauttiakseen hiukan ravintoa; hänkin oli istunut hevosen selässä tuntikausia. Mutta tuskin hän oli istuutunut pöytään, kun pikalähetti toi sanan, että molemmat sotajoukot olivat törmänneet yhteen. Kuningas syöksyi hevosen selkään, mutta ennenkuin hän ennätti taistelutantereelle, kohtasi hän koko ratsuväkensä, joka pakeni suin päin sellaisella vauhdilla, ettei kuningas voinut heitä pysähdyttää. Kuningas huusi useita upseereitaan nimeltä, mutta kukaan ei kuullut, pelosta silmittöminä he syöksyivät eteenpäin; olipa kuningas itsekin joutua hevosten jalkoihin ja tallatuksi.

Cromwell oli voittanut helposti, ainoastaan se osasto, jota kenraali Middleton ja Hamiltonin herttua johtivat teki urhoollisesti vastarintaa. Mutta kun nämäkin uljaat päälliköt haavoittuivat, herttualta oli tykinluoti katkaissut jalan -- oli kaikki hukassa. Koko sotajoukko kadotti rohkeutensa.

Silloin ratsasti kuningas takaisin kaupunkiin. Hän tapasi ratsuväen osaston, jonka Chaloner oli saanut pysähtymään paossaan.

-- Seuratkaa minua! huusi kuningas. -- Katsokaamme, mitä vihollinen tekee. Ellei Cromwell aja takaa pakenevia, on vielä toivon kipinä jäljellä.

Näin sanoen Kaarle-kuningas kannusti hevostaan ja ratsasti ottamaan asemasta selkoa. Chaloner, Edvard Beverley ja pieni parvi upseereita seurasi häntä -- mutta siinä olikin koko hänen seurueensa. Muun ratsuväen oli yleinen pelkuruus tartuttanut niin, että se kääntyi takaisin. Samalla saatiin kuulla, että Cromwellin ratsuväki oli jo tunkeutunut kaupungin sydämeen... Taistelu oli menetetty.

Kuningas alistui viimein vaikka vastenmielisesti upseeriensa rukouksiin, kääntyi ja lähti nelistämään pakenevan sotajoukkonsa jälkeen. Muutamia tunteja ratsastettuaan hän saavutti ratsuväkensä, mutta vaikka sen lukumäärä nousi 4000 mieheen, ei heihin enää ollut luottamista, peloissaan ja alakuloisia kun olivat. Kaarle-kuningas päätti silloin jättää sotajoukkonsa. Yön pimeydessä hän puhumatta kenellekään mitään aikomuksestaan erosi armeijastaan. Hän ajatteli helpommin välttävänsä takaa-ajajansa, jos hän kulki yksin.

Vasta seuraavana aamuna sotajoukko huomasi kuninkaan kadonneen. Samalla oli viimeinenkin yhdysside eri joukkojen välillä katkennut, ja pian oli koko armeija hajonnut kuin tuhka tuuleen. Suurin osa riensi takaisin Skotlantiin, josta he olivat kotoisin.

Edvard Beverley ja Chaloner eivät oikein tienneet, mihin ryhtyä.

-- Sinä aiot kai kotiin Uuteenmetsään? kysyi Chaloner. -- Jos sallit, niin seuraan sinua. Etelässä olemme paremmassa turvassa kuin täällä Pohjois-Englannissa. Minä en uskalla lähteä Lancashireen.

-- Tule vain mukaani, sanoi Edvard. -- Minä kyllä hankin sinulle turvapaikan, kunnes päätät tarkemmin tulevaisuudestasi. Lähtekäämme heti matkaan, voimmehan lähemmin keskustella asiasta tiellä. Hiljaa! Mitä se? Kuulin laukauksia. Ratsastammeko tuolle kukkulalle, niin näemme mitä on tekeillä?

Vinhaa vauhtia ratsasti Edvard ylös törmälle, josta oli laaja näköala yli koko seudun.

-- Hei! huusi hän Chalonerille, joka oli seurannut häntä. -- Katso tuonne! Siinä ottelee parvi kavaljeereja ja Cromwellin sotureja. Tule, antakaamme heidän maistaa miekastamme.

-- Eteenpäin! vastasi Chaloner kannustaen hevostaan ja ratsasti kuin tuulispää parlamentin ratsumiesten kimppuun.

Tämä odottamaton hyökkäys ratkaisi seikkailun. Cromwellilaiset pötkivät pakoon jättäen kuusi kuollutta taistelukentälle.

-- Kiitos Chaloner! Kiitos Beverley! sanoi ääni, jonka nuorukaiset heti tunsivat Grenvillen, kuninkaan paasin ääneksi. -- Kiitos hyvästä avusta! Nämä velikullat tässä -- hän osoitti väkeään -- olivat juuri pakoon juoksemassa, kun saavuitte avukseni. Kuulkaahan, saanko yhtyä seuraanne? Näihin ei ole luottamista, mieluummin heitän heille hyvästi heti paikalla.

-- Malttakaa, sanoi Chaloner, -- minulla on hyvä tuuma. Hän astui sotilaiden luo ja puhui heille: -- Kuulkaa miehet, on paras, että me kaikki hajaannumme toisistamme, se on ainoa pelastuskeinomme. Ratsastakaa, enintään kaksittain, sillä pian saamme cromwellilaiset kimppuumme, uskokaa minua.

Se riitti. Miehet pitivät hänen neuvoaan viisaana ja olivat pian kadonneet näkyvistä. Chaloner, Edvard ja Grenville olivat tappelukentällä, jolla makasi noin tusina kaatuneita ja pahasti haavoittuneita. Seitsemän kuninkaanpuoluelaista ja viisi cromwellilaista oli joutunut taistelun uhriksi.

-- Nyt minä ehdottaisin, sanoi Edvard, -- että me pukeutuisimme näiden kaatuneiden cromwellilaisten pukuihin, silloin voimme rauhallisesti matkustaa halki koko maan muka Cromwellin lähetteinä, jotka ovat etsimässä kuningasta.

-- Ehdotuksesi on hyvä, sanoi Chaloner, -- ja mitä pikemmin panemme sen toimeen, sen parempi.

He sitoivat hevosensa lähimpään puuhun. Annettuaan haavoittuneille kaiken mahdollisen hoidon, riisuivat he kolmelta kaatuneelta univormut ja jatkoivat sitten täyttä laukkaa matkaansa Cromwellin rakuunoiksi pukeutuneina. Ratsastettuaan noin neljä-viisi mailia, uskalsivat he hetkisen levähtää ja jatkoivat sitten matkaansa hiljaista ravia.

Myöhään illalla he saapuivat pieneen kylään, jossa oli majatalo. He päättivät jäädä sinne yöksi ja veivät hevosensa talliin.

-- Nyt saamme olla niin röyhkeitä kuin ikinä voimme, sanoi Chaloner, -- silloin ei kukaan epäile meitä.

Grenville nyökäytti päätään ja osoitti samalla ymmärtäneensä Chalonerin tarkoituksen. Ovessa hän rajusti töytäisi isäntää ja käski hänen pitämään kiirettä. -- Muuten katkaisen sinulta korvat, uhkasi hän. Sitten he astuivat vierashuoneeseen. He esiintyivät hyvin mahtavasti, komensivat pöytään talon parasta, huusivat ja reuhasivat. Lopuksi he heittäytyivät nukkumaan isäntäväen omaan vuoteeseen. Sanalla sanoen he käyttäytyivät niin röyhkeästi ja ylimielisesti, ettei kukaan epäillytkään heitä muiksi kuin Cromwellin rakuunoiksi.

Seuraavana aamuna he Chalonerin neuvosta ratsastivat tiehensä maksamatta penniäkään kaikesta siitä, mitä olivat syöneet ja juoneet, vaikka heillä oli rahaa yllin kyllin.

Näin he jatkoivat matkaansa eteenpäin, esiintyivät cromwellilaisina, kyselivät pakolaisia kaikkialla ja karttoivat mikäli mahdollista asuttuja seutuja. Neljässä päivässä heidän onnistui saapua Uudenmetsän rajalle. He kätkeytyivät viidakkoon odottaakseen pimeän tuloa.

Edvardin oli nyt etukädessä huolehtiminen, ettei herra Stonelle koituisi mitään ikävyyksiä hänen tähtensä. Oli tärkeätä, ettei kukaan saanut tietää hänen retkistään senjälkeen kuin hän oli lähtenyt metsäpäällikön talosta. Olipa onni, ettei hänellä ollut omia vaatteita yllään, nyt hän palasi kotiin pukeutuneena Cromwellin soturiksi, ja se ei tietysti voinut herättää epäluuloja kenessäkään. Pimeän tultua hän päätti viedä molemmat ystävänsä metsänvartijantalolle ja itse rientää viemään herra Stonelle sanaa Cromwellin voitosta ja kuninkaan tappiosta Worcesterin luona. Edvard ja hänen toverinsa olivat nimittäin tiellä huomanneet, ettei niillä seuduin tiedetty vielä mitään sotatapahtumista.

Heti hämärän tultua lähtivät kolme matkamiestämme piilopaikastaan. Edvard, joka tunsi kaikki polut ja mutkat metsässä, vei ystävänsä oikotietä, niin että he hyvin pian saapuivat määräpaikkaansa. Heidän tulonsa herätti ensin suurta levottomuutta. Alfred ja Pablo seisoivat pihalla; äkkiä he kuulevat kavionkopsetta, kurkistavat metsään ja näkevät sotilaita. Alfred aikoi ensin rientää sisään ja sulkea oven, mutta huomasi pian, että hän siinä olisi tehnyt kovin tyhmästi. Jos vaara kerran uhkasi, täytyi hänen kohdata se miehen lailla. Hän lähetti siis Pablon varoittamaan Alicea ja Editiä ja asettui itse ovelle tulijoita vastaanottamaan. Nyt he saapuivat, -- ja samassa haihtui pelko, Alfred tunsi Edvardin äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ympäröivät siskot riemuhuudoin "ison veljen". Ja sitten kyseltiin ja kerrottiin yhteen ääneen, niin että Edvardin viimein täytyi sulkea korvat käsillään.

-- Prr! huudahti hän nauraen. -- Ensin meidän täytyy viedä hevoset talliin. Sitten...

-- Sitten sinä kerrot meille kaikki, mitä olet kokenut, huusi pikku Edit taputtaen käsiään.

-- Ei, vastasi Edvard, -- sitten tulemme minä ja ystäväni sisään ja syömme kaikki, mitä suuhumme saamme. Me olemme kauheasti nälissämme.

Hevoset vietiin talliin ja saivat ruokaa tarpeekseen. Sitten nuoret, uljaat soturit astuivat sisään ja Edvard esitti Grenvillen ja Chalonerin sisarilleen. Illallinen oli pian pöydässä ja hyvin se maistuikin nälkäisille matkamiehille. Illallisen jälkeen lähtivät Alice ja Edit valmistamaan vieraille vuoteita. Sillä aikaa Alfred sai kuulla tärkeimmät uutiset; -- että kuningas oli joutunut tappiolle ja nuorukaiset olivat pakoretkellä. Vielä senjälkeen kuin Chaloner ja Grenville olivat lähteneet makuulle, istuivat veljekset kauan yhdessä jutellen viime aikojen tapahtumista. Lopuksi he neuvottelivat mitä tehdä vieraittensa suhteen.

-- Tähän taloon he eivät voi jäädä asumaan, sanoi Edvard. -- Mutta sinullahan on avaimet Ratcliffin taloon. Siellähän he voivat asua mainiosti, kunnes heidän onnistuu päästä pois maasta -- se, näet, on heidän tarkoituksensa. Huomenaamulla varhain lähden minä herra Stonen luo, mutta ylihuomenna palaan jälleen, ja siihen mennessä te jo olette ennättäneet saada Klaran entisen kodin järjestykseen, eikö totta? -- Mutta nyt minä vihdoinkin menen nukkumaan. Sinun pitää herättää minut varhain huomenna -- muutoin minä varmaan nukun koko vuorokauden umpeen.

Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, saivat Edvardin molemmat nuoret kumppanit vielä vedellä unia, mutta hänen itsensä täytyi hieroa uni silmistään ja lähteä matkaan. Kun hän saapui metsävoudin talolle, oli vielä varhainen aamuhetki, ja koko talo näytti olevan unen vallassa. Oswald yksin oli jalkeilla; hän seisoi ovellaan päivää paistattamassa. Edvard tervehti häntä kädenviittauksella, mutta Oswald ei tuntenut häntä, astui vain hiljakseen Edvardia vastaan, ja hänen kasvojensa ilme puhui selvästi: -- Mitähän tuokin minusta tahtoo? Mutta silloin Edvard huusi: -- Hyvää huomenta, Oswald! ja siitäkös tuli toinen ääni kelloon.

Iloisesti tervehtien paiskasi kunnon metsävouti kättä nuorelle ystävälleen, joka sitten lyhyesti kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut.

-- Ja nyt olen tullut kertomaan metsäpäällikölle kaikkia näitä uutisia -- niin ymmärräthän...?

-- Tottahan toki, Edvard, ja minä panen kyllä parastani, jotta kaikki luulevat sinun taistelleen Cromwellin puolella. Esiinny vain miten monelle tahansa tuossa puvussa, niin ei kissakaan arvaa petosta.

-- Niinkö arvelet, Oswald? Mainiota, mutta nyt minä ratsastan täyttä neliä herra Stonen luo ja pyrin hänen puheilleen. Näkemään asti!

Ja sitten Edvard ratsasti huimaa vauhtia metsäpäällikön asunnolle, heittäytyi samaa menoa hevosen selästä maahan, heitti ohjakset Sampsonille, joka kavionkopseen kuullessaan oli tullut pihalle katsomaan mitä oli tekeillä, ryntäsi suoraa päätä keittiön läpi ja kolkutti metsäpäällikön ovelle.

-- Kuka siellä?

-- Edvard Armitage, kuului vastaus. Ovi avattiin ja metsäpäällikkö pysähtyi hämmästyneenä ovelle nähdessään Edvardin rakuunanpuvussa.

-- Tervetuloa, Edvard. Olen iloinen nähdessäni teidät -- tuossakin puvussa. Mutta selittäkäähän... istukaa ja kertokaa.

-- Uutiseni ovat pian kerrotut, herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard ja kertoi sitten muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli vaihtanut asua.

-- No totta tosiaan, huudahti herra Stone, kun Edvard oli päättänyt kertomuksensa. -- Te olette menetellyt viisaasti ja olette sillä puhdistanut minut vihamiesteni levittämistä huhuista. Kiitos siitä! Teidän äkillinen matkanne on herättänyt ihmisten uteliaisuutta ja tullut jo korkeiden viranomaistenkin korviin. Mutta nythän palaatte kotiin kelpo kansansotilaana -- ja sillä se pulma on ratkaistu. Kate ja Klara ovat tietysti kovin iloiset nähdessään teidät. He ovat joka päivä kyselleet teitä. Jumalan kiitos, että palaatte kotiin terveenä ja reippaana. Nyt olette siis saanut kokea sotaelämää, tokkopa rauhallinen kirjurinpukunne enää teitä miellyttääkään?

-- Kyllä, mutta ensin aion näyttää ihmisille nykyistä pukuani, arveli Edvard. -- Se ei haitanne.

-- Ei, siinä olette oikeassa. Mutta menkää nyt arkihuoneeseen tervehtimään lapsia. Minä tulen heti jäljestä.

Edvard totteli. On turha mainitakaan, että arkihuoneessa syntyi suuri riemu, kun nuorukainen äkkiarvaamatta astui sisään. Katen silmiin kohosi ilonkyyneleitä, ja Klara oli aivan suunniltaan ilosta.

Kun Edvard ja herra Stone myöhemmin iltapuolella vielä keskustelivat asiasta, sanoi metsäpäällikkö:

-- Te olette kai samaa mieltä kuin minäkin, nykyään emme voi tehdä mitään. Jos Jumala suo, on kuningas Kaarle Toinen vielä kerran kantava isänsä kruunua. Mutta toistaiseksi meidän täytyy alistua. Cromwell kukistuu kyllä ennen pitkää, luulen minä, ja mitäpä siitä, jos asiamme voittaa vähän aikaisemmin tai myöhemmin? Uskokaa minua, nämä onnettomuudenajat ovat hyviä oppivuosia miehelle, joka aikoo kuninkaana hallita maata ja valtakuntaa. Ehkäpä ei olisi kovinkaan onnekasta, jos Kaarle-kuningas tällä hetkellä nousisi valtaistuimelle. Sen mukaan mitä olette minulle kertonut, on hänellä vielä paljon oppimista.

-- Niin on, myönsi Edvard Armitage. -- Ja silmäni eivät ole auenneet yksin tässä suhteessa viimeisten tapahtumain aikana. Olen ikäväkseni huomannut, että kuninkaan sotajoukossa ja hänen miehissään tapaa sangen vähän oikeata ritarillista mieltä. Itsekkyyttä, itsetyytyväisyyttä ja ahdasmielisyyttä olen nähnyt melkein yksinomaan. Miehistö oli haalittu kokoon sieltä täältä -- se ei voinut voittaa. Yhteistuntoa tarvitaan, ennenkuin Cromwellin kaltainen mies kukistetaan -- sen olen oppinut ymmärtämään, ja senvuoksi kuuntelen nyt mielelläni sitä sananpartta, jota ennen halveksin: aika neuvon tuo!

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Lambertin ratsuväki.

Seuraavana päivänä Edvard pukeutui metsästyspukuunsa ja meni metsänvartijantalolle. Metsäpäällikkö suostui mielellään siihen, että molemmat nuoret pakolaiset asuivat Klara Ratcliffin autiossa mökissä; hän neuvoi kuitenkin heitä lähtemään maasta, niin pian kuin mahdollista. Kun Edvard tuli kotiin, olivat kaikki koolla; Alfred ja Pablo olivat jo käyneet järjestämässä Klaran taloa uusia vieraita varten.

-- Kuulepas, Alfred, nyt sinun todellakin täytyy kertoa meille, mitä olet saanut toimeen, sillä aikaa kuin olin sodassa, pyysi Edvard.

-- Oh, minulla ei tosiaankaan ole paljon kerrottavaa. En ole tavannut ihmissieluakaan koko aikana. Mutta laiskoja emme ole olleet!

-- Se ei olisikaan teidän tapaistanne. Sanopas minulle, mitä hevosia tuolla tallissa on?

-- Niin, nyt saat kuulla. Ja Alfred kertoi ilosta säteillen, kuinka hyvällä menestyksellä hän ja Pablo olivat pyytäneet hevosia. Edvard kuunteli hartaasti, ja kun Alfred oli päättänyt kertomuksensa, sanoi hän:

-- Sepä oli oikea mestarinäyte, Alfred. Minä olen aina sanonut -- sinä et ole luotu elämään tällaisissa ahtaissa oloissa.

-- Älä sano niin, veljeni. Minä luulen päinvastoin, että olen osunut oikealle paikalleni. Mutta sinä -- sinä olet nyt vasta löytänyt oman itsesi, nyt kun olet ollut maailmalla. Etpä aavista, kuinka suuresti olet muuttunut.

-- Sen kyllä uskon, vastasi Edvard. -- Ja kuitenkin täytyy minun myöntää, etten likimainkaan ole tyytyväinen siihen, mitä olen nähnyt ja kokenut. Mieleni paloi ennen seikkailuihin -- nyt on intoni jäähtynyt, minä en enää lainkaan halua taistelun tuoksinaan ja meluun. Nyt olen nähnyt, miten väärän kuvan me luomme itsellemme maailmasta, ennenkuin olemme sitä kokeneet. Petosta ja valhetta, tyhjyyttä ja...

-- Entä nämä kaksi ystävääsi? kysyi Alfred. -- Nehän ovat kelpo nuorukaisia, eikö totta?

-- Niin ovat. Mutta vain harvat ovat kuten he, arveli Edvard, jonka mieli oli katkeroitunut kaikesta siitä uskottomuudesta ja halpamielisyydestä, jota hän oli viime aikoina kokenut. Hän koetti kuitenkin väkisin karkoittaa sellaiset ajatukset mielestään ja alkoi kertoa veljelleen, millä tavalla metsäpäällikkö oli vastaanottanut cromwellilaiseksi pukeutuneen kirjurinsa.

-- Sanopas minulle, Edvard, puhkesi Alfred äkkiä sanomaan, -- etkö luule, että me ennen pitkää saamme vieraiksemme parven oikeita Cromwellin sotureita?

-- Luulen kyllä. He hakevat kai koko maan ristiin rastiin löytääkseen Kaarle-kuninkaan, ja minua kummastuttaa todellakin, etteivät he jo ole saapuneet Uuteenmetsään.

-- Mitä on meidän tekeminen, jos he tulevat tänne?

-- Olipa onni, että muistutit minulle siitä. Metsäpäällikkö ja minä olemme näet jo neuvotelleet siitä asiasta, ja tässä saat nähdä -- Edvard otti kirjesalkkunsa esille ja veti siitä ison arkin paperia, tässä on minulla käskykirje, jossa sinut nimitetään kuninkaalliseksi metsänvartijaksi -- ei, metsänvartijaksi parlamentin ja Cromwellin palveluksessa. Ja tässä, toinen kirje vedettiin esille, tässä on itse ydin: "Uudenmetsän metsänvartijan, Alfred Armitagen, on velvollisuus ottaa taloonsa ja ravita 2 -- sanoo kaksi -- niistä sotamiehistä, jotka lähetetään etsimään maanpetturia Kaarlea, Toiseksi kutsuttua. Käskystä Stone." Mitä siihen sanot? Sinä ymmärrät tietysti tarkoituksen: Chalonerin ja Grenvillen täytyy yhä edelleenkin näytellä osaansa ja esiintyä keropäinä. Kuulepas, missä ovat vaatteeni, jotka teetin kirjuriksi ruvetessani?

-- Nekö, ne ovat arkussani samassa kunnossa, mihin ne jätit, vastasi Alfred. -- Tytöt aikoivat kyllä ommella niistä itselleen puvut, mutta siitä ei tullut mitään. Mutta mitä muutoin arvelet Alicesta ja Editistä? He ovat kasvaneet, eikö totta?

-- Niin, ja ovat kai edistyneet suuresti, arvaan minä. Mutta eikö heidän jo olisi aika nähdä jotain muutakin kuin vain maitokiuluja, patoja ja lattiaharjoja? Eikö meidän pitäisi huolehtia siitä, että he saisivat oppia sellaisiakin taitoja, jotka sopivat nuorille aatelisnaisille?

-- Kyllä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

-- Niin onkin, ja se kiusaa minua. He elävät täällä kuin kaksi talonpoikaistyttöä -- kuinka he sitten tulevat toimeen hovissa?

-- Hovissa? Oletko varma siitä, että he koskaan sinne joutuvat? Sinä uskot siis yhä, että onni vielä kerran käy meille suotuisaksi.

-- Uskon, mitä uskon. Minä toivon.

Edvard vaipui syviin ajatuksiin. Hänen veljensä häiritsi hänen ajatuksiaan kysymällä metsäpäällikön tyttärestä.

-- Kate on yhtä kaunis ja hyvä kuin aina ennenkin, kuului Edvardin vastaus, -- hän on nyt täysikasvuinen neito.

-- Entä Klara? kysyi Alfred.

-- Niin, Klara voi myöskin hyvin; hän kukoistaa kuin ruusu... Mutta kas, siinä on Chaloner! Kertokaamme hänelle suunnitelmamme, jotta hän tietää käyttäytyä sen mukaan, kun Cromwellin urkkijat tulevat.

Nuori kavaljeeri oli veljesten kanssa samaa mieltä, keropäitä ei ollut hänen mielestään vaikea vetää nenästä. -- Meidän on vain päätettävä mitä vastaamme, jos he alkavat kysyä mihin rykmenttiin kuulumme. Maltahan... luulenpa, että on parasta, että esiinnymme Lambertin rakuunoina.

-- Päätetty. Mutta minä neuvoisin vielä sinua satuloimaan oman ja Grenvillen hevoset ja sitomaan ne portaitten eteen. Se saattaa asian uskottavammaksi. Ja tee se nyt heti. Kenties saapuvat vieraamme jo tänään.

-- Niin, Cromwellin on tapana liikkua rivakasti. Saa nähdä, onnistuuko kuninkaan paeta. Pelkään enemmän hänen tähtensä kuin omasta puolestani.

-- Minä en voi hyväksyä sitä, että hän sillä tavalla hiipi pois meidän luotamme, huomautti Edvard.

-- Ehkä se kuitenkin oli viisainta, arveli Chaloner. -- Muista, kuinka epäluotettavia hänen miehensä olivat. Nyt hän luottaa vain itseensä. Toivokaamme, että hänen käy hyvin... Se vain on selvää: me emme niinkään pian tule vetämään miekkaamme huotrasta kuninkaan puolesta. Minä puolestani lepäänkin mielelläni vähän aikaa... tai oikeammin, en ole aikonut laiskoitella täällä, aion ruveta maata viljelemään teidän apunanne. Mitä arvelet, Edvard? Tahdotteko sinä ja veljesi ottaa minut päivätyöläiseksi tänne?

Edvard purskahti nauruun. -- Ei, Chaloner, sanoi hän. -- Sinä kyllästyisit pian tähän elämään. Olet tottunut elämään aivan toisissa piireissä: kaipaat eloa ja toimintaa.

-- Enpä luule. Mutta tämän yhteydessä täytyy minun puhua sinulle seikasta, joka minua suuresti täällä on kummastuttanut. Mitenkä voit sallia suloisten sisartesi aamusta iltaan toimittaa raskaita ja karkeita askareita? Heidän pitäisi oikeastaan kasvaa aivan toisissa oloissa.

-- Hm, Edvard katsahti hymyillen veljeensä. -- Alfred ja minä puhuimme siitä juuri. Mutta mitä tehdä? Niin -- jospa minulla vielä olisi isäini talo. Mutta siitä ei enää kannata puhua. Nyt sitävastoin pelkään, että joku niistä keropäistä, joita vastaan taistelimme Worcesterin luona, saa Arnwoodin palkinnoksi urotöistään...

Chaloner keskeytti hänet. -- Kuulehan, Edvard! Minun on kiittäminen sinua hengestäni... niin, tiedän kyllä, ettet tahdo kuulla siitä ystävyydentyöstä puhuttavankaan, mutta minä olen sittenkin sinulle velkaa. Ja senvuoksi sanon sinulle: jos sisaresi joskus tarvitsevat toisen kodin, niin muista tätejäni Boltonissa. Heidän talossaan he viihtyisivät hyvin. Minä kirjoitan vanhuksille pari sanaa. Saatko kirjeen menemään Boltoniin?

Edvard kiitti ystäväänsä sydämellisesti hänen ystävällisestä tarjouksestaan, mutta ei sanonut voivansa suostua siihen, ennenkuin hän oli kuullut, mitä vanhat neidit sanovat ehdotuksesta.

-- Mitäkö he sanovat? He suostuvat tietysti. Muutoin...

Hänen puheensa keskeytyi, Pablo tuli juoksujalkaa metsästä aivan hengästyneenä.

-- Sotamiehiä! hän läähätti. -- Paljon sotamiehiä, ratsastavat täyttä laukkaa... koko metsä vilisee!

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Tuossa tuokiossa talutettiin hevoset oven eteen; Chaloner ja Grenville menivät sisään, heittäytyivät vuoteelle ja alkoivat kuorsata. Edvard vaihtoi vaatteensa kirjurinpukuun; se antoi hänelle hiukan enemmän arvokkuutta. Hetkisen kuluttua huomasi Alfred, joka oli tähystämässä, parven hevosväkeä nelistävän taloa kohti. Osastonpäällikkö ratsasti aivan Alfredin luo ja kysyi häneltä, kuka hän oli.

-- Minä olen metsänvartija, herra soturi, vastasi Alfred nöyrästi.

-- Tämä on kai siis sinun talosi. Kuka siinä asuu paitsi sinua?

-- Kyllä se on minun taloni. Ja siinä asuu nykyään kaksi ratsastajaa, jotka ovat etsimässä Worcester-pakolaisia, nämä kaksi hevosta ovat heidän. Ja tuo hevonen on metsäpäällikkö Stonen kirjurin, joka on täällä tuomassa kirjeitä esivallalta.

Edvard astui nyt ulos ja tervehti ratsumiehiä. Hän neuvoi heitä mieluimmin tutkimaan metsän eteläosaa. -- Täällä ei todellakaan ole pakolaisia; metsäpäällikkö pitää kyllä siitä huolen.

-- Mihin rykmenttiin kuuluvat nuo miehet?

-- Luulen heidän olevan Lambertin joukkoa, vastasi Edvard, -- mutta voivathan he itse tulla puhumaan puolestaan. Mene kutsumaan heitä ulos, sanoi hän Alfredille.

-- Kyllä, herra kirjuri, mutta on vaikea saada heitä jalkeille, he vetävät sikeintä untaan ja ovat kovin väsyneitä pitkästä ratsastuksestaan. Mutta kyllä minä...

-- Ei, arveli upseeri, -- nukkukoot vaan. Minulla on kiire enkä luultavasti kuitenkaan tunne heitä, koska he ovat Lambertin väkeä. Käännös oikeaan ja eteenpäin! hän komensi sotamiehiään ja ratsasti pois tervehtien Edvardia. Pian olivat hän ja hänen joukkonsa kadonneet näkyvistä.

-- Kas niin, nyt olemme heistä päässeet, sanoi Edvard. -- Mutta kyllä niitä vielä tulee toisia. Pidä sinä, Pablo, vain silmäsi auki.

Noin kolme tai neljä päivää vilisi metsä vielä sotamiehiä, mutta ystävämme suoriutuivat pulasta hyvin Edvardin ja metsäpäällikön avulla, ja pian he taas saattoivat hengittää vapaasti. Chalonerille ja Grenvillelle ostettiin metsästyspuvut Lymingtonista, ja pian he muuttivat asumaan Klaran taloon. Jäähyväishetkellä Chaloner antoi Edvardin mukaan tädilleen osoitetun kirjeen, ja vielä samana päivänä ratsasti Edvard viemään sitä herra Stonelle. Metsäpäällikkö lupasi toimittaa sen perille.