Part 1

UUDENMETSÄN LAPSET

Kirj.

Frederick Marryat

Mukaillen suomentanut Anni Swan

Otava, Helsinki, 1911.

SISÄLLYS:

I. Cromwellin ratsuväki. II. Metsänvartijan majalle. III. Metsänvartijan lapset. IV. Metsällä. V. Karja lisääntyy. VI. Ensimmäinen vuosi. VII. Veljekset. VIII. Keropää ja hänen tyttärensä. IX. Tärkeitä tapahtumia. X. Hautajaiset. XI. Mustalaispoika. XII. Edvard ja Kate. XIII. Satimessa. XIV. Uusi kuningas. XV. Rosvojen ja murhaajien parissa. XVI. Metsäpäällikkö tutkii. XVII. Herra Stone ja Klara. XVIII. Edvard suostuu. XIX. Edvard lähtee kotoa pois. XX. Taistelu ja voitto. XXI. Pääkaupungissa. XXII. Verinen taistelu. XXIII. Kaarle-kuningas ja hänen sotajoukkonsa. XXIV. Lambertin ratsuväki. XXV. Edvardin sydänsuru. XXVI. Erehdyksiä. XXVII. Iloa ja riemua.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Cromwellin ratsuväki.

Vuosi 1647 oli myrskyinen aika Englannille. Kuningas Kaarle Ensimmäinen oli joutunut sotaan omaa kansaansa vastaan, oli jäänyt tappiolle Nasebyn luona ja teljetty Hampton Court nimiseen linnaan Lontoon länsipuolella. Hänen puoluelaisensa, "kavaljeerit", kuten heitä sanottiin, eivät kyenneet vastustamaan parlamentin armeijaa ja sen etevää johtajaa, Oliver Cromwellia, mutta he eivät kuitenkaan likimainkaan olleet menettäneet toivoa, että vielä kerran koittaisi paremmat ajat kuninkaalle ja hänen perheelleen.

Kaarle-kuninkaan uskollisimpia ystäviä oli muuan rikas aatelismies, Beverley nimeltään. Hän omisti suuren Arnwood nimisen maatilan, joka sijaitsi etelä-Englannissa lähellä pientä Lymingtonin kaupunkia. Palkaksi urhoollisuudestaan hän oli saavuttanut korkean aseman kuninkaallisessa sotajoukossa, ja hän johti kunnialla useita ratsuväenosastoja, kunnes vihollisen kuula ratkaisevassa taistelussa hänet kaatoi. Sanoma hänen kuolemastaan oli kova isku hänen vaimolleen, ja jonkun kuukauden kuluttua hän seurasi miestään hautaan. Näin olivat nyt eversti Beverleyn neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, joutuneet orvoiksi. Ainoa, joka nyt saattoi pitää heistä huolta, oli muuan vanha neiti, heidän äitinsä sukulainen, joka asui Arnwoodissa.

Ne olivat kovia aikoja kaikille niille, jotka olivat pysyneet kuninkaalleen uskollisina. Parlamentin sotajoukko ja kaikki se roskajoukko, joka oli liittynyt siihen kalastaakseen sameassa vedessä, teki seudun vaaralliseksi, eivätkä Arnwoodin asukkaat koskaan voineet olla oikein rauhallisia. Sitäpaitsi ei kartanossa ollut ketään, joka olisi voinut heitä puolustaa: talon koko miesväki oli seurannut isäntäänsä sotaan, ja he olivat kaikki kaatuneet yhtenä miehenä. Senvuoksi ei ollut jäljellä kuin yksi ainoa miespalvelija ja kolme palvelustyttöä. Rahoja heiltä myöskin puuttui, kun eivät alustalaiset olleet maksaneet verojaan, ja vanhan Judit-neidin oli useinkin mahdoton pitää taloutta, kun ei ollut millä sitä pitää.

Se seikka, että elämä kuitenkin oli jotakuinkin mukiinmenevää, oli etupäässä vanhan Jaakon ansio. Vanha Jaakko tai kuten hänen nimensä oikeastaan kuului, Jaakko Armitage, oli metsänvartija suuressa kuninkaallisessa, Uusimetsä nimisessä ajometsikössä, joka oli Arnwoodin pohjoispuolella. Kansalaissodan syttyessä asui metsässä noin puolisensataa metsänvartijaa, mutta kun Kaarle-kuningas oli joutunut vaaraan ja tarvitsi kaikkia miehiään, lähtivät he eversti Beverleyn mukana sotaan. Vain joku harva jäi paikalleen, koska he olivat liian vanhat sotimaan, ja niiden joukossa oli Jaakko. Sotaan lähtiessään eversti kehoitti Jaakkoa muuttamaan linnaan ollakseen hänen omaistensa turvana ja tukena, mutta sitä ei ukko tahtonut. Hän oli koko ikänsä elänyt vihriässä metsässä, ja siellä hän tahtoi kuollakin; mutta hän lupasi eversti Beverleylle että hän kyllä olisi käsillä milloin tahansa rouva ja lapset häntä tarvitsivat, ja hän pitikin sanansa. Ja kun sekä isä että äiti kuolivat, piti hän hellää huolta lapsista. Harvoin hän oli enemmän kuin pari tuntia poissa Arnwoodista, ja molemmat pojat olivat hänen ainaisia seuralaisiaan metsäretkillä. Vanhimman pojan nimi oli Edvard, ja hän oli kolmen-neljäntoista vuoden ikäinen, hänen veljensä Alfred oli vuotta nuorempi. Tytöistä oli Alice yhdentoista, Edit vain kahdeksan vuoden vanha. Kaikki neljä olivat melkein kokonaan oman onnensa nojaan heitetyt. Judit-neiti kutsutti tosin heidät kerran päivässä luokseen, etupäässä nähdäkseen, olivatko he talossa ja ylimalkaan elossa. Mutta muuten he samoilivat, missä itse tahtoivat. Vallattomia ja rajuja he olivat, mutta toiselta puolen teki vapaa oleskelu ulkoilmassa heidät reippaiksi, rohkeiksi ja terveiksi.

Kuten sanottu, vanha Jaakko piti koko talon pystyssä. Vaikka Judit-neiti oli liian ylpeä kertoakseen, miten huonolla kannalla Arnwoodin asiat oikeastaan olivat, käsitti hän kyllä, että hänen kaatamansa metsänriista useinkin oli kaikki, mitä herraskartanon varastohuoneessa oli lihaa.

Eräänä päivänä Jaakko oli metsällä hankkimassa uutta muonaa monille suille. Hän oli päässyt komean metsäkauriin jäljille ja hiipi sitä yhä lähemmäksi, milloin piiloutuen paksun tammenrungon taakse, milloin nelinkontin ryömien tiheitten sanajalkojen välitse tullakseen ampumamatkan päähän. Mutta äkkiä eläin kävi levottomaksi, lähti juoksemaan ja katosi tiheikköön. Samassa metsänvartija huomasi pienen parven ratsastajia. He tulivat täyttä laukkaa nelistäen saman laakson kautta, jossa metsäkauris äsken oli rauhallisesti syönyt ruohoa. He olivat varmaankin Cromwellin väkeä, sen saattoi heti nähdä heidän rautakypäristään ja kyltereistään, jotka olivat aivan erilaiset kuin kuninkaan ratsuväen komeat puvut. Jaakko ei halunnut näyttäytyä heille. Hän ryömi muutamien pensaiden taakse siinä toivossa, että he ratsastaisivat ohitse. Mutta kun he olivat tulleet erään suuren tammen luo aivan Jaakon läheisyyteen, pysähtyivät he ja astuivat maahan hevosten selästä. Ratsusapelit kilahtivat rautahuotrissaan, ja vanha metsänvartija luuli jo olevansa keksitty; mutta muuan oratuomi kätki hänet sotamiesten katseilta, ja viimein hän uskalsi nostaa päätään ja kurkistaa pensaan välistä. Hän näki silloin, että ratsastajat irroittivat satulavöitä ja kuivasivat mustien hevostensa vaahtoisia kylkiä sanajaloilla.

-- Hierokaa niitä hyvin, miehet! kuuli hän kookkaan, voimakkaan miehen, nähtävästi ratsastajien päällikön, sanovan. -- Olemme ratsastaneet hyvää vauhtia, ja meillä on vain puolituntia levähtämisaikaa, ennenkuin taas pitää lähteä liikkeelle Herran työtä täyttämään.

-- Tämä metsä kuuluu olevan monta peninkulmaa pitkä ja leveä, sanoi siihen toinen, -- me saamme kyllä ratsastaa täällä pitkin ja poikin aivan turhan päiten. Mutta tämä Hannu tässä on ennen elänyt täällä metsänkaitsijana -- -- --. Vai kuinka? Etkö olekin syntynyt ja kasvanut näillä seuduin?

-- Olenpa niinkin, vastasi nuori reipas mies, -- juuri tässä samassa metsässä. Isäni oli metsänkaitsija ennen minua.

Jaakko tunsi heti nuorukaisen. Hän oli niitä, jotka olivat seuranneet Beverleytä kuninkaan armeijaan. Hän oli siis tullut luopioksi ja ruvennut vihollisen palvelukseen.

-- Jos sinä olet kotoisin tästä metsästä, Hannu, sanoi päällikkö, -- niin tunnet tietysti kaikki piilopaikat. Kenties voit näyttää meille tien siihen paikkaan, mihin Kaarle on piiloutunut?

-- Tunnen salaisen solatien noin neljännesmailin päässä Arnwoodista...

-- Ratsastakaamme sinne, keskeytti hänet päällikkö, -- Arnwood! toisti hän, -- eikö se ole Beverleyn talo -- hänen, joka kaatui Nasebyn luona.

-- Juuri saman miehen, vastasi Hannu, -- ja monta hauskaa hetkeä olen viettänyt siinä talossa, monta oluttuoppia kurkkuuni kaatanut -- nimittäin vielä siihen aikaan, jolloin en ollut kääntynyt oikealle tielle.

-- Sinä saat kyllä vielä kerran maistaa sitä olutta, poikani. Nyt ensin solatielle, sitten Arnwoodiin.

-- Mitäs, jos kuningas olisi piiloutunut Arnwoodiin? virkkoi muuan ratsumiehistä.

-- Kuningas? Ei meillä ole kuningasta. Sinä kai tarkoitat Kaarlea! Niin, kyllähän nuo ylhäisten ketunluolat ovat täynnä salakäytäviä ja piilopaikkoja, joista ei tavallinen kristitty saa selkoa. Mutta olkoon se veijari missä tahansa, kyllä minussa on miestä hänet löytämään. Tuli ja savu ajavat kyllä ketun ulos luolastaan, ja talot ylt'ympäri tulevat liekehtimään, se on varma!... Kas niin, kiinnittäkää satulavyöt jälleen, miehet! Meidän täytyy lähteä solalle. Mutta ellemme häntä sieltä löydä, on Arnwood oleva liekkien saaliina vielä tänä yönä. Toverit, ylös ratsujen selkään!

Ratsastajat nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan täyttä neliä Hannu etunenässä. Kun he olivat häipyneet näkymättömiin, kohosi Jaakko piilostaan. Hän katseli hetken aikaa sinnepäin, minne ratsumiehet olivat kadonneet, sitten hän kumartui ottamaan pyssynsä mutisten: -- Nyt ei saa hetkeäkään hukata! Sitten hän kiireesti lähti kulkemaan kotiin omalle mökilleen, joka oli metsän reunassa runsaasti neljännespeninkulman Arnwoodista.

-- Vai on kuningas paennut vankilastaan, ajatteli vanha metsänvartija kotiin päin astuessaan, -- ja kenties hän piilee täällä metsässä -- tai Arnwoodissa, sillä tuskinpa hän tiennee, mihin kätkeytyä vihollisiltaan. Minun täytyy heti rientää Judit-neidin luo. Näin mietti vanha Jaakko ja ihmetteli itsekseen sotamiesten puhetta.

Jaakko ei tiennyt, että suuri osa kansanarmeijaa piti itseään Jumalan erityisinä valittuina. Siitä huolimatta he vihasivat palavasti kaikkia rikkaita, varsinkin kuninkaan puoluelaisia, ja he kostivat julmasti tulella ja miekalla vihollisilleen. Myöhemmin oli Cromwellilla täysi työ pitää heitä kurissa, ja monta heistä hänen täytyi hirttää, ennenkuin hän sai heidän väkivallantekonsa loppumaan.

Kaikesta tästä ei vanha metsänvartija, kuten sanottu, tiennyt mitään. Hän tiesi ainoastaan, että Arnwood ennen yön tuloa oli oleva liekkien vallassa; hänen täytyi siis huolehtia siitä, että lapset ja vanha neiti pääsisivät turvaan.

Heti kun hän oli tullut kotiin ja ripustanut pyssynsä seinälle, satuloitsi hän hevosensa ja ratsasti Arnwoodiin. Kello oli kolmen vaiheilla, kun hän saapui pihalle, ja koska oltiin marraskuussa, oli pimeän tuloon vain tunti tai kaksi.

-- Ottaa kai kovalle saada vanha jäykkäniskainen neiti taipumaan, sanoi Jaakko itsekseen soittaessaan ovikelloa. -- Enpä totta maar luule hänen nousevan nojatuolistaan, vaikka itse vanha Nolla [Cromwellin liikanimi] omassa korkeassa persoonassaan astuisi hänen eteensä koko sotaväkensä takanaan. Saammehan nähdä -- -- --.

TOINEN LUKU.

Metsänvartijan majalle.

-- Hyvää päivää, Benjamin! sanoi Jaakko palvelijalle, joka tuli avaamaan. -- Kuules, minun täytyy heti päästä neidin puheille.

-- Tuotko metsänriistaa mukanasi? Muuten en luule sinun olevan erittäin tervetullut, vastasi Benjamin.

-- Riistaa en tuo, mutta minulla on tärkeitä uutisia. Lähetä siis Agata joutuun neidin luo ilmoittamaan, että minä olen täällä.

Hetkisen kuluttua seisoi Jaakko Judit-neidin huoneessa. Tämä oli noin viidenkymmenen ikäinen nainen, hyvin kankea ja jäykkä. Sen saattoi kyllä hänestä huomatakin, kun näki hänen istuvan niska suorana korkeaselkäisessä tuolissaan, jalat jakkaralla ja laihat kädet ristissä helmassa.

-- Teillä on tärkeitä uutisia, kuulin minä, sanoi hän.

-- Hyvin tärkeitä, armollinen neiti, vastasi metsänvartija kumartaen. -- Ensiksikin minun on ilmoitettava, että hänen majesteettinsa Kaarle-kuningas on paennut vankeudestaan.

-- Hänen majesteettinsa paennut! huudahti Judit-neiti.

-- Niin, ja hänen arvellaan piilevän jossain täällä lähettyvillä. Ei suinkaan hän ole Arnwoodissa?

-- Hänen majesteettinsa ei ole tässä talossa. Mutta jos hän olisikin täällä, antaisin mieluummin repiä kielen suustani, kuin ilmaisisin kuninkaani -- edes teille, Jaakko.

-- Mutta minulla on teille muutakin sanottavaa, neiti -- kahden kesken.

-- Mene tiehesi, Agata! Ja katso, ettet jää oven taakse kuuntelemaan, vaan menet portaita alas.

Agata kiiti heti paikalla ulos huoneesta paiskaten oven kiinni jälkeensä.

-- Kasvattamaton letukka! kivahti neiti Judit. -- Jatkahan edelleen, Jaakko.

Jaakko ilmoitti nyt, että Arnwood saattoi odottaa kutsumattomia yövieraita, ja että kartano oli joutuva tulen omaksi. Neidin oli siis heti lähdettävä pois, koska kaikki tenänteko lukuisaa ratsasjoukkoa vastaan oli turhaa.

-- Poisko! toisti neiti Judit. -- Huonosti soveltuisi minulle antaa muutamien raakojen sotilasten säikyttää itseni pakoon. Tapahtukoon mitä tahansa -- minä jään tänne.

-- Mutta entä lapset...?

-- Ovatko ne suuremmassa vaarassa kuin minä itse? Ja minuun sotilaat tuskin tohtinevat kajota. He voivat kenties murtautua varusaittaan ja juoda oluen, mutta...

-- He eivät, paha kyllä, varmaankaan tyydy siihen, neiti. Ainakin he peloittavat lapsia, niin että niiden on parempi olla minun majassani tänä yönä.

-- Hyvä! Niinkuin tahdotte! Kun menette alas, niin pyytäkää Agata tänne, ja käskekää Benjaminin heti satuloida hevonen; hän saa ratsastaa Lymingtoniin ja viedä kirjeen esivallalle -- tottahan sen on puolustettava meitä.

Agata oli tietysti kuunnellut oven takana, ja kun Jaakko tuli väentupaan, tiesivät kaikki palvelijat, kuinka hullusti asiat olivat. Kun he nyt kuulivat, että neiti aikoi jäädä linnaan, päättivät he kaikki yksimielisesti, että hän heidän puolestaan kyllä saisi jäädä, mutta he eivät ainakaan halunneet tulla elävältä paistetuiksi; lyhyesti, he tahtoivat kaikki pötkiä matkoihinsa, sekä Benjamin että Agata, Martta ja keittäjätär.

Jaakko lähti nyt hakemaan lapsia, jotka hän tapasi puutarhassa leikkimässä. Hän kutsui pojat luokseen ja sanoi heille:

-- Näyttäkää nyt olevanne reippaita poikia. Meidän täytyy heti lähteä täältä. Seuratkaa minua molemmat, ja auttakaa minua panemaan kaikki vaatteenne kokoon. Emme saa tuhlata hetkeäkään.

-- Miksi niin? kysyi Edvard.

-- Koska Cromwellin ratsuväki aikoo polttaa talon vielä tänä yönä.

-- Polttaa meidän talomme! Mutta voimmehan teljetä kaikki ovet ja tapella heidän kanssaan, meitähän on kolme, te, Benjamin ja minä.

-- Meitä on liian vähän, poikani. Jos me voisimme puolustaa Arnwoodia, olisin minä ensimmäisenä sitä ehdottamassa. Ei, meidän täytyy tehdä niinkuin minä olen sanonut. Ajattele sisariasi! Meidän täytyy panna vaatteet kokoon ja kuormittaa ne minun kimoni selkään. Ja sitten pois täältä minun kotiini.

Alfred, jonka mielestä tämä oli vaihtelua heidän yksitoikkoisessa elämässään, suostui heti ehdotukseen.

Mutta Edvardia ei niinkään helposti saatu taivutetuksi lähtemään isäinkodistaan. Viimein hän kuitenkin suostui, ja he kokosivat tavaransa kiireesti. Mutta äkkiä hän muisti vanhan tätinsä, ja kuullessaan, että tämä oli päättänyt jäädä taloon, ei hänkään tahtonut jättää linnaa.

-- Minä en lähde mukaanne! sanoi hän.

-- Kuten tahdot! vastasi metsänvartija, -- mutta sinun pitää ainakin seurata sisaruksiasi minun mökilleni, voithan sitten taas palata kotiin illalla. Taluta sinä Alicea ja Editiä, Alfred vie hevosta. Ja sitten, Edvard, kuiskasi Jaakko, -- on vielä muuan seikka, jota en ole kertonut veljellesi ja sisarillesi: Uusimetsä vilisee ratsuväkeä; he ajavat kuningasta takaa. Senvuoksi et saa jättää toisia, ennenkuin minä tulen kotiin. Tässä ovat oveni avaimet. Pyssyni on ladattu ja riippuu uunin yläpuolella.

Juoni onnistui. Edvard lupasi pysyä pikku siskojensa luona, ja viimein he lähtivät liikkeelle pimeän yhä yltyessä. Kun he kulkivat Arnwoodin suuren kaariportin läpi, ravasi hevonen heidän ohitseen. Se oli Laukki. Ja kuka sen selässä istui? Benjamin; mutta hän ei ollut yksin, hänellä oli Martta mukanaan, ja valtava mytty, jota he kuljettivat, todisti kyllin selvään, että he olivat heittäneet Arnwoodille ja Judit-neidille ikuiset jäähyväiset.

Heti, kun lapset olivat lähteneet, meni Jaakko keittiöön, missä Agata ja keittäjätär niinikään touhusivat tavaroittensa kimpussa, hekin päästäkseen niin pian kuin mahdollista pakoon.

-- Oletko tavannut neitiä, Agata? kysyi metsänvartija.

-- Olen. Hän tahtoisi, että minä jäisin tänne ja seisoisin hänen istuimensa takana, jotta hän voisi ottaa vastaan sotamiehet arvonsa mukaisesti. Mutta minun täytyy tunnustaa, että ehdotus ei ole lainkaan mieleeni.

-- Minne sinä lähdet?

-- Lähimpään majataloon. Ja minun onkin kiireesti lähdettävä; sinne on pitkä matka, ja minun täytyy raahata kapineeni mukanani.

-- Minä kannan ne kyllä. Odotahan, minä tulen heti paikalla.

Näin sanoen Jaakko lähti keittiöstä ja meni vanhan neidin luo. Hän koetti vielä kerran saada häntä järkiinsä; mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän jättäisi talon, vastasi vain itsepintaisesti kieltäen Jaakon hyväntahtoisiin neuvoihin.

-- Mutta, armollinen neiti -- -- --.

-- Minä en jätä tätä taloa, sen olen jo sanonut. En, vaikka se olisi täpö täynnä sotaväkeä!

-- Mutta --.

-- En tahdo kuulla sanaakaan enää! Menkää tiehenne, älkääkä tulko enää silmieni eteen. Lähettäkää Agata luokseni!

-- Hän on mennyt menojaan, neiti. Niin on keittäjätärkin, ja kun Benjamin ratsasti pois, lähti Martta hänen mukaansa. Kun nyt minäkin menen, niin olette yksin.

-- Hyvästi, Jaakko Armitage!

Vanha metsänvartija viipyi vielä.

-- Tehkää, niinkuin olen sanonut! huudahti tuo vanha nainen, ja niin täytyi toisen lopultakin lähteä ja antaa hänen pitää oma päänsä. Hän meni molempien palvelijatarten luo, jotka odottivat häntä, valmiina lähtemään taipaleelle.

-- Mutta lapset! Kuinkahan niiden käy? huudahti Agata mennessään, ne hän oli sulasta pelosta tykkänään unohtanut.

Kun Jaakko syystäkin pelkäsi, että niin kuningasmielisen miehen kuin eversti Beverleyn lapset saisivat kovan kohtelun, jos heidät löydettäisiin, ja kun hän ei liioin luottanut naisväkeen, oli hän pian päättänyt pitää omana tietonaan, että lapsilla ei ollut mitään vaaraa. Siksi hän vastasi vain:

-- Lapsetko! Niille nyt ei kukaan henno tehdä pahaa. Raa'at sotamiehetkään eivät notkista hiuskarvaakaan niiden päästä. Mutta tuo vanha jäykkäniska ei maar pääse niin vähällä.

Siihen selitykseen palvelijattaret saivat tyytyä, ja se heille kelpasikin täydestä.

Tuskin he olivat tulleet kapakkamajaan ja Jaakko päässyt raskaasta vaatemyttykantamuksestaan, kun kaviontöminää alkoi kuulua ulkopuolelta, ja seuraavassa tuokiossa törmäsi koko liuta sotamiehiä kapakkaan; ne olivat samaa ratsuväkeä, jota Jaakko oli nähnyt metsässä päivällisaikaan, ja Hannukin oli joukossa. Hän tunsi vanhan metsänvartijan ja rupesi kyselemään häneltä yhtä ja toista -- montako henkeä Arnwoodissa asui ja keitä jne. Jaakko vastasi, että siellä asuivat lapset ja lisäksi muutamia palvelijoita... ja siinä hänelle äkkiä juolahti mieleen, että hän pienellä sotajuonella kenties voisi pelastaa vanhan neidin hengen.

-- Minä tiedän kyllä, ketä te etsitte Arnwoodista, ja nyt minä vanhan ystävyyden takia annan sinulle vihjauksen, Hannu. Saattaa olla että erehdyn, mutta yhtäkaikki -- jos saat käsiisi vanhan naisihmisen tai jonkin sentapaisen, niin ota sinä hänet ratsullesi ja aja kaupunkiin niin kiireesti kuin hevonen kestää ja kerkii... Ymmärrät kai yskän?

Hannu nyökäytti päätään ja puristi hänen kättään. Kotvan kuluttua ratsumiehet taas lähtivät liikkeelle ja ajoivat kartanoa kohti. Jaakko meni heidän jälkeensä, eikä aikaakaan, kun hän näki paksuja savupilviä kohoavan kohti tummaa, mutta pilvetöntä yötaivasta. Sitten leimahtivat liekit herraskartanon ikkunoista, ja kauas ylt'ympäri kajasti kohta loimotus valtavasta nuotiosta.

Metsänvartija oli jo kotimatkalla, kun hänen ohitsensa kiidätti hevonen hurjaa vauhtia; sen selässä istui Hannu, joka oli sitonut Judit-neidin taakseen satulaan; neiti potki ja repi siteitään, miten ikinä osasi. Hannu oli siis mennyt ansaan ja kuvitteli saaneensa vangiksi itse kuninkaan vanhaksi vaimoksi pukeutuneena.

Kun Jaakko kolkutti kotimajansa ovelle, ponnahti hänen suuri koiransa jalkeille ja alkoi murista, mutta isännän ystävällinen ääni: -- Hiljaa, Turva! lepytti sen pian jälleen, ja Edvard veti salvan ovelta.

-- Sisareni nukkuvat sikeintä untaan, sanoi Edvard, -- ja Alfred on myös kovin uninen. Emmekö aja häntä sänkyyn, ennenkuin me kaksi lähdemme kotiin?

Vastauksen asemesta metsänvartija vei Edvardin ulos ja osoitti hänelle tulen valoa puitten välissä.

-- Katso itse, mitä on tapahtunut!

-- Entä tätini?

-- Hän on hyvässä turvassa kaupungissa, ja huomenna koetan päästä hänen puheilleen. Sinun pitää jäädä tänne siksi aikaa siskojesi turvaksi -- --. Kas, nyt eivät liekit enää roihua niin korkealle.

-- Minun -- minun taloni he ovat uskaltaneet polttaa. Edvardin ääni vapisi, ja hän kohotti kättään uhkaavasti.

-- Niin, se oli sinun talosi, sinun omaisuuttasi -- mutta kuinka kauan? Jos se nyt otetaan takavarikkoon...

-- Otetaan takavarikkoon! Voi häntä, joka uskaltaa sen ryöstää! Minustakin tulee aikaa myöten mies!

-- Toivokaamme niin, mutta poikani, silloin sinä ajattelet toisin kuin nyt ja käyttäydyt viisaammin --. Mutta menkäämme sisään; on pakkanen, ja minulla on kylmä.

Kesti kauan, ennenkuin Edvard nukkui sinä yönä. -- Viha ja kostonhalu valvottivat häntä tunnin toisensa jälkeen, ja kun hän viimein nukkui, oli hänen unensa levoton, ja hän näki hurjia unia, niin että hän tuon tuostakin yön kuluessa kirkaisi kovasti ja herätti siskonsa heidän makeasta unestaan.

KOLMAS LUKU.

Metsänvartijan lapset.

Varhain seuraavana aamuna Jaakko lähti Arnwoodiin toimitettuaan ensin lapsille aamiaisen. Siinä missä komea herraskartano ennen oli kohonnut, oli nyt vain savuavia raunioita. Ympäristön väki oli virrannut paikalle, osaksi pelkästä uteliaisuudesta, osaksi kootakseen itselleen raskaita lyijykimpaleita, joita oli muodostunut katon sulaessa. Benjaminkin oli saapuvilla. Häneltä metsänvartija kuuli että vanha Judit-neiti oli ollut kovin uppiniskainen hevosen selässä. Ennen kuin Hannu oli ennättänyt saada hänet kaupunkiin, oli neiti riistäytynyt irti, pudonnut ja vetänyt Hannun mukaansa, jolloin tämä oli taittanut niskansa.

-- Taivaan rangaistus petturille! huudahti Jaakko.

-- Entä armollinen neiti? Oletteko nähnyt häntä... puhutellut häntä?

-- Nähnyt hänet olen kyllä, mutta en puhutellut, vastasi Benjamin. -- Unohdin näet kertoa sinulle, että hänkin taittoi niskansa...

-- Onko hän kuollut?

-- Onpa niinkin. Mutta mitäs siitä! Paljon enemmän surkuttelen lapsiparkoja. Oi, Martta on vuodattanut katkeria kyyneliä heidän tähtensä -- --.

-- Missä hän on ja molemmat toiset palvelijat?

-- He ovat Lymingtonissa.

-- Sano heille minulta terveisiä, Benjamin, pyysi Jaakko; -- minun täytyy nyt lähteä!

-- Minne?

-- Hoh, en oikein tiedä itsekään -- mutta kai Lontooseen päin. Nyt, kun lapset ovat kuolleet, ei minulla ole mitään tekemistä tällä paikkakunnalla enää.

Tällä tavoin Jaakko koetti johdattaa kaikki ihmiset väärille jäljille, ettei hänen salaisuutensa tulisi ilmi.

Heitettyään Benjaminille hyvästi, hän riensi kotiin. Kaikki lapset ja Turva juoksivat häntä vastaan kappaleen matkaa mökistä, mutta hän käski heidän mennä sisään, koska metsä luultavasti vilisi sotaväkeä.

-- Nyt meidän täytyy saada toimeksi päivällinen, sanoi hän, kun he olivat tulleet tilavaan tupaan, joka samalla oli keittiö, ruoka- ja arkihuone. -- Meidän täytyy kaikkien ryhtyä toimeen. Kuka tahtoo olla keittäjätär?

-- Minä! huusi Alice.

-- Se on oikein, tyttöseni. Tuolla nurkassa on kori, jossa on perunoita, sipulit riippuvat nuorassa, vettä... kuka tahtoo noutaa vettä?

Edvard sieppasi heti sangon ja juoksi lähteelle. Sillä aikaa kuin Alfred ja tytöt kuorivat ja huuhtoivat perunat, leikkasivat Jaakko ja Edvard metsänriistan kappaleiksi, ja pian oli ruoka tulella.

-- Eikö ole hauska näin itse valmistaa ruokansa? kysyi Jaakko, ja siitä olivat kaikki yhtä mieltä hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin pata kiehui, opetti vanha metsänvartija lapsia siistimään taloa. Lattia lakaistiin, uuninlaatta hangattiin puhtaaksi, tuolit ja pöydät pölytettiin. Viimein oli ruoka valmis pöydälle tuotavaksi, mutta samassa syöksyi Edvard sisään ja sanoi: -- Tuolla tulee muutamia ratsastajia.

Niin, siinä tuli todellakin pieni parvi Cromwellin ratsuväkeä ajaen mökkiä kohti, mutta Jaakko oli kekseliäs kuten aina.