Part 9

Viimein uroot alkoivat soutaa pohjoista kohden ja ponnistelivat monta raskasta päivää, kunnes vesi oli lopussa ja ruoka syöty ja he olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja janoon. Mutta vihdoin he näkivät pitkän jyrkkärantaisen saaren ja siintävän vuorenhuipun korkealla pilvien keskellä ja tunsivat sen Idan huipuksi ja Kreetan kuuluisaksi maaksi. Ja he sanoivat: "Laskekaamme laivamme Kreetan rantaan ja menkäämme katsomaan Miinosta, kuuluisaa kuningasta, ja kaikkea hänen kunniaansa ja rikkauttansa. Tottapa hän meitä kohtelee vieraanvaraisesti ja antaa meidän täyttää vesiastiamme rannalla."

Mutta kun he lähestyivät saarta, niin he näkivät kummallisen näyn rantakalliolla. Länteen viettävällä niemekkeellä seisoi jättiläinen, pitempi kuin vuoristonhongat, kimallellen korkealla taivasta vastaan kuin kiiltävä kuparitorni. Hän käänteli päätänsä ja katseli joka puolelle, kunnes hän näki Argon ja sen miehistön. Heidät nähdessään hän tuli heitä kohden nopeammin kuin nopein hevonen hypäten yhdellä ainoalla askeleella kalliolta kalliolle. Kun hän tuli heidän lähelleen, niin hän heilutti käsivarsiaan ylös ja alas niinkuin soutajat nostavat ja laskevat airojaan ja karjaisi kuparikurkullaan kuin pasuuna kalliolta: "Te olette merirosvoja ja ryöväreitä! Jos uskallatte laskea maihin, niin paha teidät perii!"

Silloin uroot huusivat: "Emme me ole merirosvoja. Me olemme kaikki hyviä ja rehellisiä miehiä, emmekä muuta pyydä kuin ruokaa ja vettä." Mutta jättiläinen huusi vielä kovemmin:

"Te olette ryöväreitä, te olette merirosvoja kaikki. Tunnen kyllä teidät. Jos te laskette maihin, niin teidän pitää kuolemalla kuoleman."

Sitten hän taas heilutti käsivarsiaan ikäänkuin merkiksi, ja he näkivät, kuinka kaikki kansa pakeni sisämaahan päin ajaen edellään karjalaumojansa, ja he näkivät sakeaa savua ja liekkejä kohoavan kukkuloiden keskeltä. Silloin jättiläinen juoksi laaksoon ja katosi ja uroot nojasivat peloissaan airoihinsa.

Mutta Medeia seisoi ja tarkasteli tuota kaikkea jyrkkien mustien kulmiensa alta, viekas hymy huulillaan ja viekas tuuma mielessänsä. Viimein hän puhui: "Minä tunnen tuon jättiläisen. Kuulin hänestä puhuttavan kotonani kaukana idässä. Tulen kuningas Hephaistos takoi hänet maanalaisessa pajassaan Aitne-vuoren [Etnan] alla ja antoi hänelle nimeksi Talos ja lähetti hänet Miinokselle palvelijaksi vartioimaan Kreetan rantoja. Kolmasti päivässä hän kiertää saaren ympäri eikä pysähdy kertaakaan lepäämään. Jos muukalaiset laskevat maihin, niin hän juoksee uunilleen, joka liekehtii tuolla kukkuloiden keskellä. Kun hän on tulipunainen, niin hän syöksyy heidän päälleen ja polttaa heidät kuoliaiksi kuparikourillaan."

Silloin kaikki uroot huusivat: "Mitä meidän on tehtävä, viisas Medeia? Vettä meidän täytyy saada, muuten kuolemme janoon. Lihaa ja verta vastaan kyllä saattaisimme onnellisesti taistella, mutta kuka uskaltaa käydä tuota tulipunaista kuparia vastaan?"

"Minä uskallan käydä tulipunaista kuparia vastaan, jos vain on totta, mitä olen kuullut kerrottavan. Sillä sanotaan, että hänellä on koko ruumiissaan vain yksi suoni, joka on täynnä tulinestettä, ja että sitä suonta pitelee kiinni vain yksi naula; mutta missä kohdassa tuo naula on, sitä en tiedä. Mutta jos sen vain saan käsiini, niin rauhassa saatte täyttää vesiastianne tällä rannalla."

Sitten hän käski uroiden viedä hänet rannalle ja soutaa taas pois ja odottaa, mitä tapahtuisi.

Uroot tottelivat häntä vastahakoisesti, sillä heitä hävetti jättää hänet yksin, rannalle. Mutta Iason sanoi: "Hän on rakkaampi minulle, kuin kenellekään teille, mutta kuitenkin minä jätän levollisena hänet rannalle, sillä hänellä on kauniin ja ovelan päänsä lokeroissa enemmän neuvoja kuin saatamme uneksiakaan."

He jättivät velhotytön rannalle, ja hän seisoi siinä kauniina ja ypö yksin. Viimein jättiläinen tulla harppasi takaisin aivan hehkuvan punaisena kiireestä kantapäähän asti, niin että ruoho sihisi ja savusi hänen askeleittensa alla.

Kun hän näki tytön yksinään, niin hän pysähtyi. Mutta Medeia katsoi häntä rohkeasti silmiin hievahtamatta vähääkään ja aloitti tenholaulunsa:

"Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen; ja kupari- ja tulimiestenkin täytyy kuolla. Kupari ruostuu ja tuli jäähtyy, sillä ajan hammas kuluttaa kaikki vuorostaan. Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen; mutta suloisempaa on elää iäti; suloisempaa on elää iäti nuorena jumalten lailla, joilla on ikhoria suonissaan, ikhoria, joka antaa elämää ja nuoruutta ja iloa ja hehkuvan sydämen."

Silloin Talos sanoi: "Kuka sinä olet, kumma neito, ja missä on tuota nuoruuden nestettä?"

Medeia näytti hänelle kristallipullon ja sanoi: "Tässä on nuoruuden nestettä. Minä olen loitsijatyttö Medeia, ja minun sisareni, Kirke, antoi tämän pullon minulle ja sanoi: 'Mene ja vie palkinto Talokselle, tuolle uskolliselle palvelijalle, sillä hänen maineensa on kiertänyt maat ja mantereet'. Tule siis, niin minä kaadan tätä nestettä sinun suoniisi, että saisit elää iäti nuorena."

Hän kuunteli tytön kavalia sanoja, tuo tyhmä Talos, ja tuli lähelle. Mutta Medeia sanoi: "Kasta itsesi ensin mereen ja jäähdytä kupariruumiisi, muuten sinä poltat minun hienot sormeni. Ja näytä sitten minulle, missä on naula, jotta voisin kaataa nestettä suoneesi."

Silloin tuo tyhmä Talos hyppäsi mereen, ja vesi kihisi ja kiehui ja höyrysi hänen ympärillään. Sitten hän tuli, polvistui Medeian eteen ja näytti hänelle salaperäisen naulan.

Medeia veti naulan varovaisesti ulos, mutta ei kaatanutkaan ikhoria suoneen. Nuoruuden nesteen sijasta tuli purskui ulos, kuin tulipunainen rautavirta. Ja Talos huusi: "Sinä petit minut, kavala velhotyttö!" ja koetti nousta pystyyn. Mutta Medeia kohotti kätensä hänen ylitsensä ja lauloi, kunnes Talos vaipui maahan hänen loitsunsa vaikutuksesta. Kun hän vaipui, niin hänen kupariset jäsenensä kalisivat raskaasti, ja maa ähkyi hänen painonsa alla. Tulineste purskui ulos hänen kantapäästään kuin hehkuva laavavirta ja syöksyi mereen. Medeia nauroi ja kutsui uroita ja huusi: "Tulkaa rannalle ja täyttäkää rauhassa vesiastianne!"

He tulivat ja näkivät jättiläisen makaavan maassa kuolleena. Ja he lankesivat polvilleen Medeian eteen ja suutelivat hänen jalkojaan, täyttivät vesiastiansa ja ottivat härkiä ja lampaita ja purjehtivat sitten pois tuolta nurjalta rannalta.

Viimein monen monituisen seikkailun jälkeen he saapuivat Melean niemelle, Peloponnesoksen lounaiseen kärkeen. Siellä he uhrasivat jumalille, ja Orpheus puhdisti heidät rikoksestaan. Sitten he taas kulkivat pohjoista kohden Lakoniken rannikon ohi ja tulivat aivan väsyneinä ja nääntyneinä Sunioniin. Ja sitten he purjehtivat Euboian pitkää salmea ylös, kunnes he kerran vielä näkivät Pelionin ja Aphetain ja merenrannan Iolkoksen.

Ja uroot laskivat laivansa rantaan, mutta heillä ei ollut voimia vetää sitä maalle. He kiipesivät ulos laivasta ja istuutuivat rantakiville ja itkivät, kunnes eivät enää jaksaneet itkeä enempää. Rakennukset ja puut olivat kaikki muuttuneet ja kaikki kasvot, jotka he näkivät, olivat outoja. Heidän ilonsa muuttui murheeksi, kun he muistelivat nuoruuttansa ja kaikkia kärsimyksiänsä ja niitä uljaita kumppaneita, jotka he olivat kadottaneet.

Paljon kansaa kokoontui heidän ympärilleen ja kysyi heiltä: "Keitä te olette, jotka täällä istutte itkemässä?"

"Me olemme teidän ruhtinaittenne poikia, jotka monta vuotta sitten purjehdimme pois. Kultaista taljaa me lähdimme hakemaan, ja sen olemme saaneetkin ja murhetta sen ohella. Kertokaa meille isistämme ja äideistämme, jos ketkään heistä enää ovat elossa."

Silloinpa nousi suuri hälinä, itkettiin ja naurettiin, ja kaikki kuninkaat tulivat rannalle; ja he veivät uroot koteihinsa ja itkivät jaloja vainajia.

Sitten Iason meni Medeian kera setänsä Peliaan palatsiin. Kun hän astui sisään, niin Pelias istui lieden ääressä halvaantuneena ja sokeana vanhuuttaan ja hänen vastapäätään istui Iasonin isä Aison, sokeana ja halvaantuneena hänkin. Noiden molempien vanhusten päät tutisivat, kun he koettivat lämmitellä itseään lieden ääressä.

Ja Iason lankesi polvilleen isänsä eteen ja itki ja kutsui häntä nimeltä. Vanhus ojensi kätensä ja tunnusteli häntä ja sanoi: "Älä pilkkaa minua, nuori urho. Minun poikani Iason hukkui kauan kauan sitten meren aaltoihin."

"Minä olen juuri sinun oma poikasi Iason, jonka sinä veit kentaurin kasvatettavaksi Pelion-vuorelle. Minä olen tuonut Kultaisen taljan ja Auringon jumalasta polveutuvan kuninkaantyttären puolisokseni. Anna siis nyt minulle kuningaskuntasi, Pelias-setäni, ja täytä lupauksesi, niinkuin minä olen lupaukseni täyttänyt."

Silloin hänen isänsä painautui häneen kiinni kuin lapsi ja itki eikä tahtonut enää päästää häntä menemään. Ja hän huusi: "Nyt ei minun enää tarvitse yksin kulkea hautaani kohden. Lupaa, ettet enää koskaan jätä minua, niin kauan kuin elän."

VI.

Kuinka uroiden lopuksi kävi.

Nyt minä mielelläni lopettaisin tarinani hauskasti. Mutta ei ole minun syyni, etten voi niin tehdä. Vanhat laulut lopettavat sen surullisesti ja minä uskon, että ne ovat tosia ja viisaita. Vaikka uroot puhdistettiinkin rikoksistaan Malean saarella, niin eivät uhrit sentään voi muuttaa häijyjä sydämiä hyviksi, ja Iason oli ottanut ilkeän vaimon ja hän sai kantaa kuormaansa loppuun asti.

Ensiksi Medeia keksi keinon rangaistakseen tuota vanhaa Pelias-parkaa, sen sijaan, että hän olisi antanut hänen kuolla rauhassa.

Hän kertoi Peliaan tyttärille: "Minä voin tehdä vanhat jälleen nuoriksi, ja saattepa nähdä kuinka helppoa se on." Hän otti vanhan oinaan ja tappoi sen ja pisti sen kattilaan, jossa kiehui taikayrttejä ja mumisi loitsuja kattilan, ääressä, ja silloin tuo vanha oinas hypähti kattilasta nuorena, kauniina karitsana. "Medeian kattila" on vieläkin sananpartena ja sillä tarkoitetaan sotien ja suurten muutosten aikoja, kun maailma on käynyt vanhaksi ja heikoksi ja nuortuu taas kovista kärsimyksistä.

Sitten Medeia sanoi Peliaan tyttärille: "Tehkää te isällenne samoin kuin minä tälle oinaalle, niin hänestä taas tulee nuori ja voimakas". Mutta hän ilmaisi heille loitsut vain puoleksi, ja niin he eivät onnistuneetkaan, ja Medeia pilkkasi heitä. Vanha Pelias-parka kuoli, ja hänen tyttärensä joutuivat kurjuuteen. Mutta runot kertovat, että Medeia paransi Iasonin isän Aisonin, niin että hänestä taas tuli nuori ja voimakas.

Mutta Iason ei voinut enää rakastaa Medeiaa kaikkien hänen julmien tekojensa jälkeen. Hän oli kiittämätön Medeialle ja teki hänelle vääryyttä, ja Medeia kosti hänelle. Ja kauheasti hän kostikin, niin kauheasti, etten siitä voi tässä kertoakaan. Mutta kun tulette suuremmiksi, niin saatte itse lukea, sillä siitä on laulettu jaloissa runoissa ja kauniissa sävelteoksissa. Ja olkoon se sitten totta tai ei, niin se on meille aina varoituksena, ettei tule hakea apua ilkeiltä ihmisiltä tai pyrkiä hyviin tarkoitusperiin ilkein keinoin. Jos me käytämme kyykäärmettä vihollisiamme vastaan, niin se kääntää päänsä ennenkuin aavistammekaan ja pistää meitä itseämme.

Toisistakin uroista olisi monta mieltäkiinnittävää tarinaa kerrottavana, mutta tässä ei ole tilaa. Saatte niistä lukea itse: Kalydonin karjusta, jonka Meleagros surmasi, ja Heraklen kahdestatoista kuuluisasta urotyöstä, ja niistä seitsemästä sankarista, jotka taistelivat Theben luona, ja kaksoisveljesten Kastorin ja Polydeukeen jalosta rakkaudesta, kuinka toinen ei tahtonut jäädä eloon, kun toinen kuoli, niin että he jakoivat keskenään kuolemattomuutensa, ja Zeus muutti heidät kaksoistähdiksi, jotka eivät milloinkaan nouse yhdellä kertaa taivaalle.

Entä kuinka kävi Kheironin, tuon hyvän, kuolemattoman kentaurin? Sekin on surullinen tarina. Sillä uroot eivät saaneet häntä enää koskaan nähdä. Hän haavoittui myrkytetystä nuolesta Pholoeen kukkuloilla, kun Herakles avasi sen turmiollisen viiniastian, johon Kheiron häntä oli kieltänyt koskemasta. Ja kentaurit tunsivat viinin hajun ja kokoontuivat sen ympärille ja tappelivat siitä Herakleen kanssa. Mutta Herakles surmasi heidät kaikki myrkytetyillä nuolillaan, ja Kheiron jäi yksikseen. Silloin Kheiron otti yhden nuolen ja pisti sen vahingossa jalkaansa. Myrkky virtasi kuin tuli hänen suonissaan, hän kaatui maahan ja halusi kuolla. Hän huusi: "Viini, tuo koko minun sukuni turma, minutkin perikatoon vei. Miksi tällaista kuolemantuskaa kärsien iäti eläisin! Ken tahtoo ottaa minun kuolemattomuuteni, jotta minä saisin kuolla?"

Silloin vastasi Prometheus, tuo hyvä titaani, jonka Herakles oli vapauttanut Kaukasokselta: "Minä tahdon ottaa sinun kuolemattomuutesi ja elää iäti kuolevaisia ihmisparkoja auttaakseni." Kheiron antoi hänelle kuolemattomuutensa ja kuoli ja pääsi lepoon vaivoistansa. Ja Herakles ja Prometheus itkivät häntä ja menivät hautaamaan häntä Pelionin kukkulalle. Mutta Zeus otti hänet ylös tähtien joukkoon elämään iäti suurena ja lempeänä kaukana etelän taivaalla.

Aikanansa uroot kuolivat kaikki, paitsi Nestor, tuo hopeakielinen vanhus, ja jättivät jälkeensä uljaita poikia, mutta ei niin suuria kuin itse olivat olleet. Mutta heidän poikiensakin maine on elänyt tähän päivään asti, sillä he taistelivat kaikki Troian kymmenvuotisessa sodassa ja heidän tarinansa on kerrottuna Homeroksen kirjassa, kahdessa maailman jaloimmassa laulussa: "Iliadissa", joka kertoo meille Troian piirityksestä ja Akhilleuksesta, joka riiteli kuninkaitten kanssa, ja "Odysseiassa", joka taas kertoo kuinka Odysseus harhaili maasta toiseen monta vuotta ja kuinka viimein Alkino'os lähetti hänet terveenä ja reippaana kotiin Ithalkeen, hänen rakkaalle saarellensa, ja kuinka Odysseus kohtasi uskollisen puolisonsa Penelopeen ja poikansa Telemakhoksen ja jalon sikopaimenen Eumaioksen ja vanhan koiransa, joka nuoli hänen kättään ja kuoli. Sen hauskan tarinan saatte, lapsukaiseni, lukea jonakin talvi-iltana takkavalkean ääressä. Mutta nyt minä lopetan kertomukseni ja aloitan toisen, vielä hauskemman, uroosta, josta tuli mahtava kuningas ja joka voitti kansansa rakkauden.

KOLMAS TARINA.

THESEUS.

1.

Kuinka Theseus nosti kiven.

Oli kerran Troizeniassa Aithra-niminen prinsessa, Pittheus-kuninkaan tytär. Hänellä oli kaunis poika nimeltä Theseus, koko maan uljain nuorukainen. Eikä Aithra hymyillyt muulloin kuin poikaansa katsellessaan, sillä hänen puolisonsa oli unohtanut hänet ja eleli kaukana merten takana. Ja Aithran oli tapana mennä Troizenian yli kohoavalle vuorelle Poseidonin temppeliin ja istua siellä kaiken päivää katsellen meren lahden ja Methanan yli Aiginan purppuranpunertavia huippuja ja niiden juurella olevaa Attikan rantaa. Kun Theseus oli täyttänyt viisitoista vuotta, niin Aithra otti hänet mukaansa temppeliin ja vei hänet temppelin puutarhassa kasvavaan tiheään lehtoon. Hän näytti pojalle korkeaa plataanipuuta, jonka varjossa kasvoi sianpuoloja ja punaisia kanervapensaita, huokasi ja sanoi: "Theseus, poikani, mene tuohon varvikkoon. Siellä sinä tuon plataanipuun juurella näet ison, laakean kiven. Nosta se ja tuo minulle, mitä sen alla on."

Theseus tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja näki, ettei siihen oltu vuosikausiin koskettu. Kun hän kaivoi pensaiden juuria, niin hän löysi ison laakean kiven, joka oli kokonaan muratin ja karhunmarjojen ja sammalten peitossa. Hän koetti nostaa sitä, mutta ei jaksanut. Hän koetti koettamistaan, kunnes hänen tuli niin kuuma, että hiki valui virtana hänen otsaltaan ja hän itki häpeästä. Mutta mikään ei auttanut. Viimein hän palasi äitinsä luokse ja sanoi: "Minä olen löytänyt kiven, mutta en jaksa sitä nostaa enkä usko, että kukaan muukaan koko Troizeniassa siihen kykenee".

Silloin hänen äitinsä huokasi ja sanoi: "Jumalat antavat odottaa kauan; mutta viimein he tekevät oikeutta. Jääköön tämä sitten vielä toistaiseksi. Sillä se päivä on tuleva, jolloin sinä olet Troizenian väkevin mies".

Sitten hän otti Theseusta kädestä, meni temppeliin rukoilemaan ja palasi taas kotiinsa poikansa Theseuksen kanssa.

Kun vuosi oli umpeen kulunut, niin hän vei taas Theseuksen temppelitarhaan ja käski hänen nostaa kiven. Mutta Theseus ei jaksanut.

Silloin Aithra huokasi ja sanoi taas samat sanat ja meni pois ja palasi taas seuraavana vuonna. Mutta ei Theseus silloinkaan jaksanut nostaa kiveä, eikä seuraavanakaan vuonna. Ja hän olisi halunnut kysyä äidiltään, mikä tuo kivi oikeastaan oli ja mitä sen alla oli, mutta äidin kasvot olivat niin surulliset, ettei hän hennonut kysyä.

Theseus ajatteli itsekseen: "Varmasti se päivä on tuleva, jolloin minä saatan nostaa tuon kiven, vaikkei kukaan muu koko Troizeniassa siihen pystyisi!" Ja jotta hän olisi tullut oikein vahvaksi, niin hän paini kaiket päivät, heitti kiekkoa ja keihästä ja kesytti hevosia ja metsästi villisikoja ja härkiä ja ajoi vuohia ja hirviä kallioilla, niin ettei lopulta koko vuoristossa ollut toista niin nopsaa metsästäjää kuin Theseus. Ja hän tappoi Krommyonin villisian Phaiaan, joka hävitti maata. Ja viimein kaikki kansa sanoi: "Totisesti jumalat ovat tuon nuorukaisen keralla".

Kun hänen kahdeksastoista ikävuotensa oli kulunut, niin Aithra vei hänet taas temppelitarhaan ja sanoi: "Theseus, nosta kivi tänä päivänä tai et saa milloinkaan tietää, kuka olet".

Theseus meni pensaikkoon, kumartui kiven yli ja sysäsi sitä rajusti, ja se liikahti. Silloin hänen rohkeutensa paisui ja hän huudahti: "Vaikka sydämeni halkeaisi, niin kiven on noustava!" Hän sysäsi sitä vielä toisen kerran ja sai sen nousemaan ja vieritti sen kiljaisten pois paikoiltaan.

Kun hän katsoi paikkaan, jossa kivi oli ollut, niin hän näki maassa pronssisen miekan, jonka kahva oli kiiltävästä kullasta, ja sen vieressä parin kultaisia sandaaleja. Hän sieppasi ne ja syöksyi pensaiden läpi kuin villi karju ja juoksi äitinsä luo pitäen niitä korkealla päänsä päällä.

Kun hänen äitinsä näki ne, niin hän itki kauan hiljaa peittäen kauniit kasvonsa päällyshuiviinsa. Theseus seisoi kummastellen hänen vieressään ja itki myöskin, miksi, sitä hän ei tietänyt. Kun Aithra oli itkenyt itsensä väsyksiin, niin hän nosti päänsä ja pani sormensa huulilleen ja sanoi: "Piilota ne poveesi, Theseus-poikani, ja tule kanssani jonnekin, josta voimme katsella meren yli."

He menivät pyhien muurin ulkopuolelle ja katselivat yli kimaltelevan, sinisen meren. Ja Aithra sanoi: "Näetkö maan tässä jalkojesi juuressa?" Theseus vastasi: "Näen, se on Troizenia, jossa minä olen syntynyt ja kasvanut."

Ja Aithra sanoi: "Se on vain pieni maa, karu ja kallioinen ja se on kohden kalpeata koillista. Mutta saatatko nähdä tuon maan meren tuolla puolen?"

"Saatan kyllä, se on Attika, jossa ateenalaiset asuvat."

"Se on ihana ja avara maa, Theseus-poikani, ja se on kohden päivänpaisteista etelää. Se on oliiviöljyn ja hunajan maa, jumalien ja ihmisten ilo, sillä jumalat ovat ympäröineet sen vuorilla, joiden suonet ovat puhdasta hopeaa ja luut lumivalkeaa marmoria. Siellä ajuruohot ja neilikat koristavat kukkuloita ja sulotuoksuiset orvokit ja liljat niittyjä, ja satakielet laulavat kaiket päivät lehdoissa alati juoksevien virtojen äyräillä. Siellä on kaksitoista väkirikasta kaupunkia, joissa asuu ikivanha heimo, käärmekuninkaan Kekropsin, Maaemon pojan jälkeläiset. Heillä on kultaisia heinäsirkkoja kultakutriensa koristeina, sillä heinäsirkkojen tavoin he putkahtivat maasta ja niinkuin heinäsirkat he laulavat kaiken päivää iloiten auringon elvyttävässä lempeässä paisteessa. Mitä sinä tekisit, poikani, jos olisit sellaisen maan kuningas?"

Theseus katseli hämmästyneenä leveän kimaltelevan meren yli ja näki ihanan Attikan rannikon Sunionista aina Hymettos ja Brilettosvuoriin asti ja kaikki ne vuorten kukkulat, jotka ympäröivät Ateenaa. Mutta itse Ateenaa hän ei voinut nähdä, sillä purppuran punertava Aiginan saari oli sen edessä puolitiessä Attikan ja Argoliin välillä.

Silloin Theseuksen sydän paisui hänen rinnassaan ja hän sanoi: "Jos minä olisin sellaisen maan kuningas, niin minä hallitsisin sitä hyvin ja viisaasti ja voimallisesti, niin että kuoltuani kaikki kansa itkisi haudallani ja huutaisi ja valittaisi kaitsijansa kadottamista."

Aithra hymyili ja sanoi: "Ota sitten miekka ja sandaalit ja mene ateenalaisten kuninkaan Aigeuksen luo, joka asuu Pallaan kukkulalla, ja sano hänelle: 'Kivi on nostettu, mutta kenen on sen alla oleva pantti?' Näytä sitten hänelle miekka ja sandaalit ja ota vastaan, mitä jumalat sinulle lähettävät."

Mutta Theseus sanoi itkien: "Pitääkö minun jättää sinut, oi äitini?"

Äiti vastasi: "Älä minua itke. Mikä on sallittu, sen pitää tapahtua. Ja murehtiminen on helppoa niille, jotka eivät muuta tee kuin murehtivat. Pelkkää surua oli nuoruuteni ja pelkkää surua sain kokea aikuiseksi tultuani. Nuoruuteni oli pelkkää surua Bellerophonin, Khimairan surmaajan tähden, jonka isäni kavalasti karkoitti, ja aikuisena sain surra uskottoman isäsi ja sinun tähtesi. Ja pelkkää surua on oleva minun vanhuutenikin -- sillä minä näen kohtaloni unissa -- Joutsenen pojat vievät minut vankina Eurotaan laaksoon ja viimein minun on purjehdittava meren yli orjattarena, Kreikan vihollisten palveluspiikana. Kuitenkin minun puolestani kostetaan, kun kultahapsiset uroot purjehtivat Troiaa vastaan ja hävittävät Ilionin palatsit. Silloin minun poikani vapauttaa minut orjuudesta ja minä saan kuulla kerrottavan Theseuksen maineesta. Mutta sitä ennen saan kokea uusia suruja, mutta minä voin ne kestää, niinkuin olen kestänyt menneetkin suruni."

Sitten hän suuteli Theseusta itkien ja meni temppeliin, eikä Theseus nähnyt häntä enää.

II.

Kuinka Theseus surmasi ihmissyöjät.

Theseus jäi sinne yksinään seisomaan mieli toiveikkaana. Ensiksi hän aikoi mennä satamaan ja vuokrata nopeakulkuisen laivan ja purjehtia merenlahden yli Ateenaan. Mutta sekin tuntui hänestä liian hitaalta, ja hän toivoi, että hänellä olisi siivet, joilla hän voisi lentää meren yli isänsä luo. Mutta hetken perästä hänen rohkeutensa alkoi lannistua, ja hän huokasi ja sanoi itsekseen:

"Entäpä jos isälläni on toisia poikia, joita hän rakastaa? Entäpä jollei hän otakaan minua vastaan? Mitä olen tehnyt, jotta hän minusta välittäisi? Syntymähetkestäni asti olen ollut unohduksissa, miksipä nyt sitten olisin tervetullut hänen luokseen?"

Niin hän kauan aikaa mietiskeli suruissaan. Viimein hän huusi kovalla äänellä: "Tahdon saattaa hänet rakastamaan itseäni, sillä tahdon näyttää, että olen hänen rakkautensa arvoinen. Tahdon voittaa mainetta ja kunniaa ja tehdä sellaisia tekoja, että Aigeus on oleva ylpeä minusta, vaikka hänellä olisi viisikymmentäkin muuta poikaa! Saavuttihan Herakleskin kunniaa, vaikka hän oli sorrettu ja Eurystheuksen orja! Tappoihan hän kaikki rosvot ja kaikki ilkeät pedot ja kuivasi suuria järviä ja soita ja mursi kalliot nuijallaan. Ja kaikki ihmiset kunnioittivat häntä, kun hän pelasti heidät kurjuudesta ja teki elämän hauskaksi heille ja heidän jälkeläisilleen. Minnehän minä menisin tekemään sellaisia tekoja kuin Herakles? Missähän kohtaisin kummia seikkailuja, rosvoja ja hirviöitä ja helvetin sikiöitä, noita ihmisten vihollisia? Jospa lähtisin vaeltamaan maitse kauas vuoristoon ja kiertäisin Isthmokseen vievää tietä. Ehkäpä siellä joutuisin johonkin rohkeaan seikkailuun ja voisin tehdä jotakin, jolla voittaisin isäni rakkauden."

Niin hän lähti vaeltamaan maitse kauas vuoristoon isänsä miekka kupeellaan. Viimein hän tuli Hämähäkkivuorille, jotka kohosivat yli Epidauroksen kaupungin ja meren, ja hän näki kuinka rotkot kulkivat alaspäin keskimmäisestä huipusta, niinkuin langat hämähäkin seitissä.

Hän kiipesi ylös synkkiä rotkoja kuurnaisten marmoriseinien välitse, kunnes laakso siinsi sinisenä hänen jalkojensa alla ja pilvet tihkuivat sumuaan hänen päänsä ympärillä.

Hän kulki yhä eteenpäin rotkoreittiä, kunnes hän saattoi nähdä kapeiden vuorenhalkeamien kiertelevän allaan pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja mustia puoleksi usvaan peittyneitä onkaloita ja kaiken yläpuolella kammottavan näköisen kallioröykkiön.

Sen röykkiön yli hänen täytyi kulkea, sillä ei ollut muuta tietä oikealla eikä vasemmalla, ja niin hän kapusi yli kivien ja kantojen ja tuli viimein kiviröykkiöille.