Part 8

Ja hän lauloi laulun Perseuksesta, kuinka jumalat häntä johdattivat yli maiden ja merien, kuinka hän surmasi kauhean Gorgon ja voitti itselleen verrattoman morsiamen ja kuinka hän nyt istuu jumalten luona Olympoksessa, loistaen tähtenä taivaalla, kuolematonna kera kuolemattoman puolisonsa ja kaikkien ihmisten kunnioittamana.

Niin Orpheus lauloi, ja seireenit vastasivat yli kullalta kimmeltävän meren. Mutta viimein Orpheuksen ääni voitti seireenien äänen, ja uroot tarttuivat taas airoihinsa.

Ja he huusivat: "Mekin tahdomme olla miehiä kuin Perseus, ja me tahdomme uskaltaa ja kärsiä viimeiseen asti. Laulaos meille vielä kerran hänen laulunsa, kunnon Orpheus, että unohtaisimme seireenit ja heidän loitsunsa."

Ja kun Orpheus alkoi laulaa, niin uroot pistivät aironsa mereen ja soutivat hänen soittonsa mukaan ja pakenivat kauas pois; ja seireenien laulu kaikui yhä heikommin ja sekoittui laivan vanaveden vaahdon kohinaan ja kuoli vähitellen pois.

Mutta Butes ui rannalle ja polvistui seireenien eteen ja huusi: "Laulakaa vielä! Laulakaa vielä!" Hän ei kuitenkaan ennättänyt sanoa enempää, sillä hänen korvansa alkoivat kummasti humista ja hän vajosi taikauneen ja vaipui pitkäkseen rannan kiville ja unohti taivaan ja maan, eikä ennättänyt nähdä tuota rumaa rantaakaan, jolla oli ihmisten luita huiskin haiskin.

Silloin nuo kolme siroa sisarta nousivat hitaasti julma hymy huulillaan; ja hitaasti he hiipivät häntä kohden kuten tiikerit saaliinsa kimppuun; ja heidän kätensä olivat kuin kotkan kynnet, kun he kulkivat yli uhriensa luiden kauheaa juhla-ateriaansa nauttimaan.

Mutta ihana Afrodite näki nuorukaisen Ida-vuoren korkealta kukkulalta, sääli hänen nuoruuttansa ja hänen kauneuttansa, hypähti kultaiselta valtaistuimeltaan, ja kuin tähdenlento hän lennähti alas taivaalta jättäen jälkeensä kimaltelevan valojuovan. Hän pysähtyi seireenien saarelle, sieppasi saaliin heidän kynsistänsä ja nosti ylös nukkuvan Buteen, kääri hänet kultaiseen usvaan ja kantoi hänet Lilybaionin kukkulalle. Siellä Butes vietti nukkuen monta hauskaa vuotta.

Kun seireenit huomasivat joutuneensa tappiolle, niin he kirkuivat kiukusta ja raivosta, syöksyivät rannalta mereen ja muuttuivat mustiksi kalliomöhkäleiksi, jotka siellä vielä tänäkin päivänä törröttävät.

Sitten uroot tulivat Lilybaionin kapeaan salmeen ja näkivät Sisilian, tuon kolmikulmaisen saaren, jonka alla makaa Enkelados-jättiläinen kuorsaten yötä ja päivää; ja kun hän kääntyy, niin maa järisee, ja ärjyviä tulenliekkejä syöksyy hänen rinnastaan ja tunkee esiin Ainteen [Etnan] keilahuipusta, joka kohoaa korkealle yli kastanjanruskeiden metsien. Ja siellä Karybis tempasi heidät hirvittävään hyrskyynsä ja vyöryi maston korkuisena heidän ympärillään; eivätkä he päässeet eteen- eivätkä taaksepäin, sillä pyörre pyöritti heitä ympäri.

Siinä pyörrettä vastaan ponnistellessaan he näkivät aivan lähellänsä salmen toisella puolen kallion törröttävän vedessä, huippu pilvien peitossa. Eikä sitä kalliota olisi voinut kukaan kiivetä, vaikka hänellä olisi ollut kaksikymmentä kättä ja jalkaa, sillä se oli niin sileä ja liukas, kuin ihmiskäden kiilloittama; ja puolitiessä ylöspäin synkkä luola ammotti länttä kohden.

Kun Orpheus näki sen, niin hän huokasi raskaasti ja väänteli käsiänsä ja huusi: "Vähänpä meitä auttaa, vaikka pääsisimmekin pyörteen kynsistä, sillä tuossa luolassa asuu Skylla, noita, jolla on nuoren koiranpenikan ääni. Äitini varoitti minua tästä lähtiessämme Hellaasta. Noidalla on kuusi päätä ja kuusi pitkää kaulaa, ja hän väijyy tuossa pimeässä onkalossa. Luolastaan hän sieppaa kaikki ohikulkevat, hylkeet ja haikalat ja delfiinit ja kaiken Amphitriteen karjan. Eikä ainoankaan laivan miehistö saata kerskata eheänä päässeensä hänen kallionsa ohi, sillä hän ojentaa pitkät kaulansa ja jokainen suu sieppaa miehen. Kenpä meitä nyt auttaisi? Sillä Hera ja Zeus vihaavat meitä ja meidän laivamme on rikoksen tahraama. Niinpä meidän täytyy kuolla, kuinka hyvänsä käykin."

Silloin Thetis, Peleuksen hopeajalkainen kuningatar, kohosi syvyyksistä, koska hän rakasti urheaa puolisoansa. Ja kaikki hänen nymfinsä seurasivat häntä, ja he leikkivät laivan ympärillä kuin lumivalkoiset delfiinit, sukelsivat aallolta aallolle laivan edessä ja sen vanavedessä ja sen kupeella, niinkuin delfiinit leikkivät. He tarttuivat laivaan ja ohjasivat sitä ja heittivät sitä kädestä käteen halki aaltojen, niinkuin tytöt heittävät palloa. Kun Skylla kurotti kaulaansa siepatakseen laivan, niin he työnsivät takaisin hänen ahnaat päänsä. Ja ilkeä Skylla vinkui kuin koiranpenikka heidän hentojen käsiensä koskiessa häneen ja vetäytyi pelästyneenä luolaansa -- sillä kaikki paha pelkää sitä, mikä on hyvää -- ja eheänä liukui Argo Skyllan ohitse myötätuulen alkaessa puhaltaa. Thetis palasi nymfeineen takaisin meren pohjaan koralliluoliinsa ja vihreältä ja purppuranpunaiselta hohtaviin puutarhoihinsa, joissa kukat läpi vuoden kukkivat; ja uroot jatkoivat matkaansa iloissansa, mutta samalla peläten, mitä vielä oli tuleva.

Senjälkeen he soutivat navakasti monta raskasta päivää, kunnes näkivät pitkän korkean saaren ja sen takana vuorisen maan. He hakivat, kunnes löysivät sataman, ja soutivat rohkeasti sitä kohden. Mutta hetken perästä he pysähtyivät ja ihmettelivät, sillä rannalla kohosi suuri kaupunki ja temppeleitä ja muureja ja puutarhoja ja linnoja korkeilla kallioilla. Kaupungin kummallakin puolella he näkivät avaran sataman, joihin molempiin vei ahdas väylä; ja lukemattomia mustia laivoja oli kuivillaan rannalla.

Silloin puhui Ankaios, tuo viisas perämies: "Mikä uusi ihme tämä on? Tunnenhan minä kaikki saaret ja satamat ja kaikki merten mutkat, ja tämän pitäisi olla Kerkyra, jossa asustaa vain kesyttömiä vuohilaumoja. Mutta mistä ovat kotoisin nuo uudet satamat ja nuo suuret hiotusta kivestä tehdyt rakennukset?"

Mutta Iason sanoi: "Tämän saaren asukkaat eivät saata olla villiä kansaa. Soutakaamme vain satamaan ja koettakaamme onneamme."

He soutivat satamaan, hiotusta kivestä tehtyä laivasiltaa kohden tuhansien mustakylkisten laivojen lomitse, joista jokainen oli paljon isompi kuin Argo. Ja he ihmettelivät tuota mahtavaa kaupunkia ja sen kiiltäviä kuparikattoja ja pitkiä, korkeita marmorimuureja, joiden päällä oli lujia paalutuksia. Ja laivasilloilla vilisi kaikenlaista kansaa, kauppiaita ja merimiehiä ja orjia, jotka tulivat ja menivät kantaen kauppatavaroita. Ja uroiden mieli nöyrtyi, ja he katsoivat toinen toiseensa ja sanoivat: "Me olimme mielestämme aika ylväitä lähtiessämme meren rannan Iolkoksesta, mutta kuinka vähäpätöisiltä me näytämmekään tämän kaupungin rinnalla, ikäänkuin muurahainen mehiläisparvessa."

Merimiehet huusivat heille töykeästi sillalta: "Mitä miehiä te olette? Me emme huoli muukalaisista emmekä merirosvoista. Me tulemme kyllä omin neuvoin toimeen."

Mutta Iason vastasi kohteliaasti, sovittaen sievästi sanansa ja kehuen heidän kaupunkiaan ja heidän satamaansa ja heidän upeata laivastoansa. "Toden totta, tepä olette oikeita Poseidonin poikia ja meren valtiaita! Me olemme vain merta kiertäviä merimiesparkoja, janosta ja ponnistuksista nääntyneitä. Antakaa meille vain ruokaa ja vettä, niin me jatkamme rauhassa matkaamme."

Silloin merimiehet nauroivat ja vastasivat: "Etpä ole hullu, muukalainen. Sinä puhut kuin kelpo mies ja saatpa nähdä, ettemme mekään ole huonompia. Poseidonin poikia me olemme ja meren valtiaita; mutta tulkaahan maihin, niin saatte, mitä meillä parasta on."

Uroot kömpivät rannalle väsyneinä ja kangistuneina, ja merimiehet nauroivat heidän pitkiä takkuisia partojaan ja päivän paahtamia poskiaan ja heidän rääsyisiä, meriveden turmelemia vaatteitaan ja suolaisen hyrskyn ruostuttamia aseitaan, -- sillä nuo merimiehet olivat karkeita kieleltään, vaikka he olivatkin hyväsydämisiä ja kunnon miehiä. -- Ja yksi heistä sanoi: "Nuopa ovat kehnoja merimiehiä; hehän ovat sen näköisiä kuin olisivat sairastaneet merikipua kaiken päivää?" Ja toinen virnuili: "Katsokaa, kuinka heidän koipensa ovat koukistuneet paljosta soutamisesta; hehän kävellä taapertavat kuin ankat!"

Silloin tuittupäinen Idas aikoi lyödä heitä, mutta Iason pidätti häntä. Ja yksi kaupparuhtinaista, pitkä ja komea mies, tuli heitä puhuttelemaan.

"Älkää panko pahaksenne, muukalaiset; meripojat eivät voi olla pieksämättä kieltänsä. Mutta me tahdomme kohdella teitä hyvin ja ystävällisesti, sillä muukalaiset ja köyhät ovat Jumalan lähettämiä. Ettekä te näytäkään miltään tavallisilta merenkulkijoilta, niin kookkaat ja voimakkaat ovat vartalonne ja komeat aseenne. Tulkaa kanssani Alkino'okseen, tuon rikkaan meren ruhtinaan, palatsiin ja me tahdomme kestitä teitä hyvin ja kaikesta sydämestämme; ja sitten te saatte sanoa meille nimenne."

Mutta Medeia vetäytyi taaksepäin ja vapisi ja kuiskasi Iasonin korvaan: "Me olemme joutuneet ansaan ja olemme menossa perikatoomme, sillä minä näen miehistön joukossa maalaisiani, tummasilmäisiä kolkhilaisia, yllä teräksiset panssaripaidat, jollaisia käytetään minun isänmaassani."

"Liian myöhäistä on kääntyä takaisin", Iason sanoi. Ja hän kysyi kaupparuhtinaalta: "Mikä maa tämä on, arvoisa herra; ja mikä on tuo hiljan rakennettu kaupunki?"

"Tämä on Phaiekien maa, jota kaikki Taivahiset rakastavat; sillä he tulevat tänne ja syövät juhla-aterioita kanssamme kuin ystävät ainakin ja istuvat rinnallamme salissa. Tänne me tulimme Liburniasta häijyjä kykloopeja pakoon. He ryöstivät meiltä, rauhallisilta kauppiailta, vaivoin hankkimamme tavarat ja rikkaudet. Silloin Nausithos, Poseidonin poika, toi meidät tänne ja kuoli rauhassa. Ja nyt hänen poikansa, Alkino'os, ja Arete, viisain kaikista kuningattarista, hallitsevat meitä."

He kulkivat läpi rantapuistikon ja mitä edemmäs he kulkivat, sitä enemmän he ihmettelivät. Sillä pitkin siltaa oli maassa hyvässä järjestyksessä paksuja ankkuriketjuja ja raakapuita ja mastoja Poseidonin, meren vihreähapsisen kuninkaan, temppelin edessä. Puistikon ympärillä kihisi laivanrakentajia kuin muurahaisia: mitkä punoivat köysiä, mitkä veistivät kaaripuita, mitkä höyläsivät pitkiä airoja ja raakoja. Minyalaiset kulkivat ääneti eteenpäin hohtavan valkoisia marmorikatuja pitkin, kunnes he saapuivat Alkino'ooksen palatsille ja silloin he ihmettelivät vielä enemmän. Pilviä tavoitteleva palatsi säteili ja loisti auringossa ja sen seinät eteisestä sisimpään huoneeseen asti olivat kullatusta kuparista ja ovet olivat hopeasta ja kullasta. Molemmin puolin sisäänkäytävää istui eläviä kultakoiria, jotka eivät koskaan vanhentuneet eivätkä kuolleet. Niin taitavasti Hefaistos ne oli takonut pajassaan savuavalla Lemnos-saarella. Hän oli antanut ne Alkino'okselle, jotta ne öisin vartioitsisivat hänen porttejaan. Palatsin salissa oli huoneen kummassakin päässä pitkin seinän koko pituutta suuria valtaistuimia, jotka olivat verhotut kalleilla kiiltävillä kankailla, ja niillä tuon mahtavan kauppakansan kuninkaat istuivat syömässä ja juomassa ja siellä he viettivät juhlia koko vuoden läpeensä. Sulatetusta kullasta valettuja poikia seisoi kiiltävillä alttareilla käsissään tulisoihdut, joilla he valaisivat vieraita kaiken yötä. Ja huoneen ulkopuolella istui ahkerassa työssä viisikymmentä palvelustyttöä: mitkä jauhoivat jyviä käsimyllyssä, mitkä pyörittivät rukkia, mitkä kutoivat kangasta, ja heidän kätensä välkähtelivät kuin lepattavat haavan lehdet, kun he heittivät sukkulaa.

Palatsin edustalla oli suuri puutarha, jota ympäröivät korkeat muurit, ja se oli aivan täynnä komeita hedelmäpuita, harmahtavalehtisiä oliiveja ja suloisia viikuna-, päärynä- ja omenapuita, jotka kantoivat hedelmiä koko vuoden läpeensä, sillä lämmin lounastuuli hyväili niitä, ja päärynä kypsyi päärynän, viikuna viikunan ja rypäle rypäleen vieressä kaiken kesää ja talvea. Puutarhan toisessa päässä kukkivat loistavat kukkalavat läpi kaikkien vuodenaikojen. Siellä pulppusi kaksi kaunista lähdettä, joista toinen juoksi läpi puutarhan ja toinen palatsin kadun alitse ja antoi vettä kaikelle kaupungin kansalle. Sellaisia jaloja lahjoja taivas oli antanut viisaalle Alkino'okselle.

Sitten uroot menivät sisään ja näkivät Alkino'oksen istuvan valtaistuimellaan, mahtavana kuin itse Poseidon kultakoristeiset, kankeat vaatteet yllä ja kultainen valtikka sivullaan ja kädessään kauniisti kaiverrettu pikari, josta hän joi kaupparuhtinaiden maljoja. Ja hänen vieressään seisoi Arete, hänen viisas ja suloinen kuningattarensa, ja nojasi pylvästä vastaan kehrätessään kultalankaansa.

Alkino'os nousi ja lausui heidät tervetulleiksi ja pyysi heitä istumaan ja syömään. Ja palvelijat kantoivat heille pöytiä ja leipää ja lihaa ja viiniä.

Mutta Medeia lähestyi vapisten Aretea, tuota ihanaa kuningatarta, ja lankesi hänen jalkojensa juureen, syleili niitä ja huusi itkien polvistuessaan:

"Minä olen sinun vieraasi, ihana kuningatar, ja minä rukoilen sinua Zeuksen nimessä, joka on anojien suojelija. Älä lähetä minua takaisin isäni luo kauheaa kuolemaa kärsimään. Vaan salli minun mennä menojani ja kantaa kuormaani. Olenhan jo kylliksi saanut kärsiä rangaistusta ja häpeää!"

"Kuka sinä olet, kummallinen neito? Ja mitä sinä tarkoitat pyynnölläsi?"

"Minä olen Aieteen tytär Medeia ja minä näin täällä tänään maanmiehiäni. Ja minä tiedän, että he ovat tulleet minua hakemaan viedäkseen minut kotiini kärsimään kauhean kuoleman."

Silloin Arete astui askeleen taaksepäin ja sanoi: "Viekää tämä tyttö sisään, neidot. Kuninkaat päättäkööt, mutta en minä."

Ja Alkino'os hypähti ylös valtaistuimeltaan ja huusi: "Sanokaa, muukalaiset, keitä te olette ja kuka tuo neito on!"

"Me olemme Minyain uroita", Iason sanoi, "ja tämä neito on puhunut totta. Me olemme niitä miehiä, joiden maine on kiertänyt maat ja mantereet. Me tulimme tänne kaukaa valtamereltä kärsittyämme ennen kuulumattomia vaivoja ja vastuksia. Meitä oli suuri joukko, kun lähdimme ja vain harvat palaavat takaisin, sillä monta jaloa toveria me olemme menettäneet. Anna siis meidän lähteä rauhassa, niinkuin antaisit vieraittesi lähteä, niin että maailma saattaisi sanoa: 'Alkino'os on hurskas kuningas'."

Mutta Alkino'os vetäytyi synkkänä taaksepäin ja seisoi vakavana mietiskellen. Ja viimein hän puhui:

"Jollei olisi tehty sitä tekoa, mikä tehty on, niin olisin tänä päivänä sanonut itsekseni: 'Suureksi kunniaksi on Alkino'okselle ja hänen jälkeläisilleen, että maankuulut Argonautit ovat hänen vierainansa'. Mutta nuo kolkhilaisetkin ovat minun vieraitani niinkuin tekin, ja koko tämän kuukauden he ovat täällä odottaneet laivoineen, sillä he ovat etsineet kaikki Hellaan meret, eivätkä ole teitä löytäneet. Eivätkä he ole uskaltaneet mennä edemmäksi, eivätkä palata kotiin."

"Anna heidän valita taistelijoita joukostaan, ja me tahdomme taistella heidän kanssaan mies miestä vastaan."

"Vieraamme eivät saa taistella meidän saarellamme. Ja jos te menette merelle, niin he voittavat teidät suuremmalla miesluvullaan. Tahdon tehdä oikeutta teille molemmin puolin, sillä minä tiedän, mikä on oikein ja teen oikeutta."

Sitten hän kääntyi kuninkaittensa puoleen ja sanoi: "Jääköön tämä asia huomiseksi. Tänä iltana tahdomme juhlia vieraitamme ja kuunnella heidän kertovan kaikista vaiheistansa ja kuinka he tulivat tänne valtamereltä."

Ja Alkino'os käski palvelijoittensa viedä uroot sisään, kylvettää heitä ja antaa heille vaatteita. Ja uroot ihastuivat, kun he näkivät lämmintä vettä, sillä siitä oli kauan kuin he olivat kylpeneet. He pesivät pois meren suolan jäsenistään, voitelivat itsensä öljyllä kiireestä kantapäähän ja sukivat kultakiharansa. Sitten he palasivat saliin, ja kaupparuhtinaat nousivat ylös istuimiltaan kunnioittaakseen heitä. Ja jokainen sanoi naapurilleen: "Eipä ole kumma, että nuo miehet ovat voittaneet mainetta. Tuossahan he seisovat kuin gigantit tai titaanit tai Olympoksesta tulleet Taivahiset, vaikka talvet ovat heitä pahoin pidelleet ja kauheat myrskyt runnelleet. Minkähänmoisia he olivatkaan lähtiessään Iolkoksesta kauan aikaa sitten, nuoruutensa kukoistuksessa?"

He menivät puutarhaan, ja kaupparuhtinaat sanoivat: "Uroot, juoskaa kilpaa kanssamme. Koettakaamme keiden jalat ovat nopeimmat."

"Emme me saata juosta kilpaa teidän kanssanne, sillä meidän jäsenemme on merelläolo kangistanut, ja me olemme kadottaneet molemmat nopsajalkaiset kumppanimme, Pohjatuulen siivekkäät pojat. Mutta älkää pitäkö meitä pelkureina. Jos te tahdotte koetella meidän voimiamme, niin me mielellämme ammumme ja painimme ja taistelemme nyrkkitaistelua kenen kanssa tahansa maan päällä."

Alkino'os hymyili ja vastasi: "Uskon teitä, uljaat vieraat. Mutta te olette niin kookkaita ja hartevia, ettemme niissä ikinä vedä teille vertoja. Me emme välitä nyrkkitaistelusta emmekä jousella ampumisesta, me vain juhlimme ja laulamme ja soitamme harppua ja tanssimme ja juoksemme kilpaa ja loikoilemme rannan hietikolla."

Niin he tanssivat ja juoksivat kilpaa, nuo hilpeät kaupparuhtinaat, kunnes ilta tuli ja kaikki menivät sisään.

Sitten he söivät ja joivat ja virvoittivat väsyneitä mieliään. Alkino'os kutsui sanansaattajan ja käski hänen mennä noutamaan harpunsoittajaa.

Sanansaattaja lähti ja toi harpunsoittajan ja talutti hänet sisään kädestä. Alkino'os leikkasi hänelle palan lihaa lihavimmasta kylkikappaleesta, lähetti sen hänelle ja sanoi: "Laula meille, jalo harpunsoittaja, ja ilahduta uroiden mieliä".

Harpunsoittaja soitti ja lauloi ja tanssijat tanssivat kummallisia tansseja. Senjälkeen silmänkääntäjät näyttivät temppujaan, kunnes uroot taas nauroivat.

Sitten sanoi Aikino'os: "Kertokaapa minulle, uroot, te, jotka olette purjehtineet valtameren ristiin rastiin ja tunnette kaikkien kansojen tavat, sanokaapa, oletteko nähneet ennen sellaisia tanssijoita kuin täällä ja oletteko kuulleet sellaista soittoa ja laulua? Meidän mielestämme tanssijamme ja laulajamme ovat parhaimmat maan päällä."

"Sellaista tanssia emme ennen ole nähneet", Orpheus sanoi, "ja teidän laulajanne on onnen kantamoinen, sillä varmaankin joko itse Phoibos on ollut hänen opettajanaan tai on hän sitten jonkun Muusan poika, niinkuin minäkin olen, ja olenhan minäkin laulanut silloin tällöin, vaikka en niin hyvin kuin hän."

"Laula siis meille, jalo muukalainen", Alkino'os sanoi, "niin me tahdomme antaa sinulle kalliita lahjoja."

Silloin Orpheus otti taikaharppunsa ja lauloi heille liikuttavan laulun kuvaten uroiden lähtöä Iolkoksesta ja heidän vaaroistansa ja kuinka he voittivat Kultaisen taljan. Ja hän lauloi heille Medeian rakkaudesta, kuinka hän auttoi heitä ja seurasi heitä maiden ja merten taa, ja kaikista heidän kauheista kärsimyksistään ja hirviöstä ja kallioista ja myrskyistä, kunnes Areten sydän heltyi, ja kaikki naiset itkivät. Ja kaupparuhtinaat nousivat seisomaan kukin kultaiselta valtaistuimeltaan, taputtivat käsiänsä ja huusivat: "Terve teille, jalot Argonautit, jotka olette purjehtineet tuntemattomia meriä!"

Sitten Orpheus jatkoi ja kertoi heidän matkastaan tuulettomalla Pohjanmerellä ja kuinka he kulkivat poikki rannattoman Okeanosmeren ihanalle Lännen saarelle, ja seireeneistä ja Skyllasta ja Karybdiistä ja kaikista niistä ihmeistä, joita he olivat nähneet. Keskiyö kului ja aamu alkoi sarastaa, mutta kuninkaat eivät ensinkään ajatelleet nukkumista. Jokainen istui hiljaa ja kuunteli, leuka käden nojassa.

Viimein, kun Orpheus oli lopettanut, menivät he kaikki miettiväisinä ulos, ja uroot asettuivat levolle kaikuvan pylväskäytävän suuhun, jonne Arete oli levittänyt heille peittoja ja tyynyjä. Siinä he nukkuivat hiljaisena kauniina kesäyönä.

Mutta Arete keskusteli miehensä kanssa Medeiasta ja puhui innokkaasti tytön puolesta, sillä hänen sydämensä oli heltynyt. Ja hän sanoi: "Jumalat häntä ajallaan rangaiskoot, mutta me emme. Onhan hän meidän vieraamme ja minun turviini paennut, ja avunanojat ovat Zeuksen turvatteja. Kukapa sitä paitsi uskaltaa erottaa miestä ja vaimoa kaiken sen jälkeen, mitä he yhdessä ovat kestäneet?"

Alkino'os hymyili. "Laulajan laulu on sinut lumonnut. Mutta minun tulee vain ajatella, mikä on oikein, sillä laulut eivät saata oikeutta muuttaa. Minun tulee pysyä uskollisena nimelleni. Alkino'okseksi, teräväkärkiseksi minua sanotaan, ja Alkino'os minä tahdon olla". Mutta siitä huolimatta Arete häntä pyysi ja rukoili, kunnes sai hänet kokonaan puolellensa.

Seuraavana aamuna Alkino'os lähetti sanansaattajan kutsumaan ruhtinaat puistikkoon ja sanoi: "Tämä on vaikea asia. Nuo minyalaiset asuvat aivan meidän lähellämme ja me saatamme usein kohdata heidät purjehtiessamme merellä. Mutta Aietes asuu kaukana, ja me olemme kuulleet vain hänen nimensä. Kumpia siis noista molemmista on parempi loukata -- niitäkö, jotka asuvat lähellämme vai niitä, jotka asuvat kaukana?"

Ruhtinaat nauroivat ja ylistivät hänen viisauttansa. Ja Alkino'os kutsui uroot puistikkoon ja kolkhilaiset samoin. He tulivat ja asettuivat seisomaan vastapäätä toisiansa, mutta Medeia jäi palatsiin. Sitten Alkino'os puhui: "Kolkhiin uroot, mitä te tahdotte tästä neidosta?"

"Meidän tulee viedä hänet kotiinsa, jotta hän kärsisi häpeällisen kuoleman. Jos me palaamme ilman häntä, niin meidän täytyy itse kärsiä se kuolema, jolla hänen piti kuoleman."

"Mitä sinä sanot tähän, Iason Aiolialainen?" Alkino'os sanoi kääntyen minyalaisiin.

"Minä sanon", ovela Iason vastasi, "että he ovat lähteneet hyödyttömälle retkelle. Kolkhiin uroot, luuletteko voivanne saada Medeian seuraamaan itseänne, hänet, joka tuntee kaikki loitsut ja taikakeinot? Hän ajaisi teidän laivanne salakarille tai ärsyttäisi teidän kimppuunne Brimon, tuon metsien hurjan kuningattaren; tai kahleet putoisivat hänen ranteistaan, ja hän pakenisi lohikäärmevaunuissansa; tai jollei siten, niin jollakin muulla tavalla, sillä hänellä on tuhansia keinoja ja neuvoja. Miksi te ollenkaan palaatte kotiin, uljaat uroot, ja uudestaan uhmaatte noita pitkiä meriä ja Bosporosta ja myrskyistä Eukseinosta, kaikki vaivanne vain tulevat kaksinkertaisiksi; onhan näillä rannoilla monta kaunista maata, jotka vain odottavat teidänlaisianne urheita miehiä. Parempihan olisi asettua asumaan näille seuduille, rakentaa kaupunki ja antaa Aieteen ja Kolkhiin tulla omin neuvoin toimeen."

Silloin kävi hyminä läpi kolkhilaisten joukon ja muutamat huusivat: "Hyvin puhuttu!" ja toiset taas: "Olemme saaneet kylliksemme kuljeskelusta, emme tahdo enää lähteä meriä kiertelemään!" Viimein heidän päällikkönsä sanoi: "Olkoon sitten niin. Vaivaksi tyttö on ollut meille ja vaivaksi isänsä huoneelle ja kiusankappaleen saatte hänestä tekin. Mutta pitäkää hänet sitten, koska ette ole ymmärtäväisempiä. Me lähdemme purjehtimaan pohjoista kohden."

Alkino'os antoi heille ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kaikenlaisia kalliita lahjoja. Samoin hän antoi minyalaisille ja lähetti heidät kaikki rauhassa matkalle.

Siten tuo tumma noitatyttö jäi Iasonin luokse tuottamaan hänelle surua ja häpeää. Kolkhilaiset purjehtivat pohjoiseen Adrianmerelle, asettuivat sinne asumaan ja rakensivat kaupunkeja pitkin rannikkoa.

Mutta uroot purjehtivat itäänpäin päästäkseen Hellaaseen, raikkaaseen kotimaahansa. Mutta myrsky yllätti heidät ja ajoi heidät kauaksi etelään. He soutivat sokaisevassa sateessa ja pimeässä, kunnes olivat aivan uupuneita ponnistuksista. Eivätkä he ensinkään tietäneet, minne olivat joutuneet, ja jättivät kaiken elämän toivon. Viimein laiva koski pohjaan, ja kun aamu koitti, niin he kahlasivat rantaan. Mutta he eivät nähneet ympärillään muuta kuin hietaa ja kuivuneita suolalätäköitä, sillä he olivat tulleet Syrtin hietasärkille ja niille autioille, puuttomille aavikoille, jotka ulottuvat Kyrenestä aina Numidiaan asti pitkin Afrikan polttavaa rannikkoa. Siellä he nääntymäisillään kiertelivät monta päivää, ennenkuin saattoivat lähteä rannasta ja päästä taas aavalle merelle. Ja siellä Kanthos, koettaessaan työntää laivaa rannasta, sai surmansa kivestä, jonka muuan paimen heitti.

Siellä kuoli myöskin Mopsos, tuo tietäjä, joka tunsi kaikkien lintujen äänet. Mutta hän ei saattanut edeltäpäin tietää omaa loppuansa, sillä häntä pisti jalkaan kyykäärme, yksi niistä kyistä, jotka syntyivät Gorgon päästä tippuneista veripisaroista, kun Perseus kantoi sitä poikki hietikon.