Part 7

Siellä Aietes istuutui valtaistuimelleen ja hänen soturinsa asettuivat molemmin puolin, ja niitä oli monta kymmentä tuhatta miestä, jotka olivat kiireestä kantapäähän pukeutuneet teräksisiin panssaripaitoihin. Ja kaikki kansa ja naiset kiipesivät kaikkiin ikkunoihin ja muureille ja valleille; ja Minyain uroot seisoivat yhdessä, kuin pieni kourallinen tuon suuren vihollisjoukon keskellä.

Khalkiope oli siellä ja vapiseva Argos-poika ja Medeia, tarkasti huntuunsa kääriytyneenä; mutta Aietes ei tietänyt, että hän mutisi voimakkaita loitsuja huuliensa välistä. Silloin Iason huusi: "Täytä lupauksesi ja anna tulikitaisten härkiesi tulla esille."

Aietes kaski avata portit, ja taikahärät juoksivat esiin. Ja niiden vaskiset sorkat kalisivat maata vasten ja tulenliekkejä leiskui niiden sieraimista, kun ne sarvet sojossa ryntäsivät Iasonia kohden; mutta Iason ei väistynyt askeltakaan. Niiden tulinen hengitys peitti hänet, mutta se ei kärventänyt hiuskarvaakaan hänen päästään, ja härät pysähtyivät äkkiä ja värisivät, kun Medeia aloitti loitsunsa.

Iason hyökkäsi lähimmän kimppuun ja tarttui sen sarviin; ja he painivat ja tappelivat, kunnes härkä vaipui nöyränä polvilleen: sillä elukan rohkeus lannistui ja sen jykevät jäsenet kävivät hervottomiksi tuon tumman velhotytön kiinteän katseen ja hänen huultensa loitsumuminan vaikutuksesta.

Sitten Iason kesytti molemmat härät ja pani ne ikeen alle ja sitoi ne auraan ja hoputti niitä keihäällään, kunnes hän sai kynnetyksi koko pyhän pellon.

Kaikki Minyain uroot hurrasivat; mutta Aietes puri vimmoissaan huuliansa, sillä puolet Iasonin työstä oli jo tehty, ja aurinko oli vielä korkealla taivaalla.

Sitten Iason otti käärmeen hampaat ja kylvi ne ja odotti, mitä tapahtuisi. Mutta Medeia katsoi hänen kypäräänsä, ettei hän vain unohtaisi saamaansa opetusta. Ja jokainen vako kohosi ja paisui, ja jokaisesta mullanmukulasta putkahti mies. Tuhansittain niitä nousi maan povesta, ja jok'ikinen oli kiireestä kantapäähän asti teräkseen pukeutunut. He vetivät miekkansa ja syöksyivät Iasonin päälle, joka seisoi yksinään heidän keskellänsä.

Silloin minyalaiset kalpenivat pelosta; mutta Aietes nauroi katkeraa naurua: "Katsokaapa, jollei minulla jo olisi kylliksi sotureita ympärilläni, saattaisin manata niitä esiin maan povesta!"

Mutta Iason otti kypärän päästänsä ja nakkasi sen tiheimpään parveen. Ja sokea raivo valtasi heidät, ja epäluulo ja viha ja pelko; ja toinen huusi toiselle: "Sinä löit minua" ja "Sinä olet Iason, sinun pitää kuoleman!" Nuo maasta nousseet peikot joutuivat vimmoihinsa ja käänsivät kätensä toinen toistansa vastaan; ja he tappelivat väsymättä, kunnes he makasivat kaikki maassa kuolleina. Silloin taikavaot aukenivat, ja lempeä maa otti heidät takaisin helmaansa; ja ruoho kasvoi taas vihreänä heidän ylitsensä, ja Iasonin työ oli tehty.

Minyalaiset nousivat ja hurrasivat, niin että Prometheuskin kuuli heidän huutonsa kalliolleen. Ja Iason huusi: "Vie minut nyt heti taljan luo, ennenkuin aurinko laskee".

Mutta Aietes ajatteli: "Hän on voittanut härät ja kylvänyt ja korjannut tuon hirveän viljan. Ken onkaan tuo mies, joka on taikojakin voimakkaampi? Ehkäpä ihan vielä tappaa käärmeenkin." Niin hän ajatteli ja vitkasteli ja neuvotteli ruhtinaittensa kanssa, kunnes aurinko laski ja kaikki pimeni. Sitten hän käski airueen huutaa: "Jokainen mies menköön yöksi kotiinsa. Huomenna mennään tapaamaan uroita ja keskustellaan Kultaisesta taljasta".

Sitten hän kääntyi ja katsoi Medeiaan. "Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala velho! Sinä olet auttanut noita keltahapsisia muukalaisia ja tuottanut häpeää isällesi ja itsellesi!"

Medeia pelästyi ja vapisi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Aietes näki, että hän oli syyllinen ja kuiskasi: "Jos he voittavat taljan, niin sinä olet kuoleva!"

Mutta minyalaiset menivät laivoilleen möristen kuin karhut, joilta saalis on viety: sillä he ymmärsivät, että Aietes aikoi pitää heitä vain pilkkanansa ja kavalasti pidättää heiltä kaiken heidän vaivannäkönsä hedelmät. Oileus sanoi: "Menkäämme miehissä lehtoon ja ottakaamme talja väkivalloin".

Mutta äkkipikainen Idas sanoi: "Heittäkäämme arpaa, kenen meistä tulee mennä ensiksi; sillä sillä aikaa kuin lohikäärme repii yhtä meistä, muut voivat sen tappaa ja viedä rauhassa pois taljan". Mutta Iason pidätti heitä, vaikka hän heitä ylistikin; sillä hän toivoi apua Medeialta.

Hetken perästä Medeia tulikin vapisten ja itki ison aikaa, ennenkuin sai puhutuksi. Ja viimein hän sanoi:

"Minun loppuni on tullut, ja minun täytyy kuolla; sillä isäni on oivaltanut, että minä olen teitä auttanut. Teidät hän tappaisi, jos uskaltaisi; mutta hän ei ole tekevä teille pahaa, koska olette olleet hänen vieraitansa. Lähtekää siis, oi lähtekää näiltä rannoilta ja muistelkaa Medeia-raukkaa, kun olette kaukana meren tuolla puolen!" Mutta uroot huusivat:

"Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme sinun kanssasi; sillä ilman sinua emme saata taljaa voittaa, emmekä ilman sitä tahdo mennä kotiin, vaan kaadumme täällä kaikki viimeiseen mieheen asti taistellen."

"Sinä et saa kuolla", Iason sanoi. "Pakene meidän kanssamme meren tuolle puolen. Näytä meille vain ensin, kuinka saisimme Kultaisen taljan; sillä sen sinä saatat tehdä. Olethan sinä lehdon papitar. Näytä meille vain, kuinka saamme käsiimme taljan, ja pakene sitten meidän kanssamme, ja sinusta on tuleva minun kuningattareni ja sinä saat hallita Minyain rikkaita ruhtinaita meren rannan Iolkoksessa."

Ja kaikki uroot tunkeutuivat lähelle ja lupasivat pyhästi, että hänestä tulisi heidän kuningattarensa.

Medeia itki ja vapisi ja peitti kasvonsa käsiinsä: sillä hän ikävöitsi sydämessään sisariansa ja leikkikumppaneitansa ja kotiaan, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa päivät. Mutta viimein hän katsahti Iasoniin ja sanoi kesken nyyhkytyksiänsä:

"Minun täytyy siis jättää kotini ja kansani ja lähteä muukalaisten kera merten taakse? Arpa on heitetty, ja minun täytyy kestää kohtaloni. Tahdon näyttää teille, kuinka saatte Kultaisen taljan käsiinne. Viekää laivanne metsän kylkeen ja pankaa se sinne ankkuriin rantatöyrästä vastaan; ja Iason ottakoon jonkun urhean toverin mukaansa ja tulkoon keskiyön aikana tapaamaan minua muurin juurelle."

Silloin kaikki uroot huusivat yhdestä suusta: "Minä tahdon tulla mukaan!" "Ja minä!" "Ja minä!" Äkkipikainen Idas joutui kateudesta aivan suunniltaan; sillä hän olisi tahtonut olla ensimmäisenä kaikessa. Mutta Medeia tyynnytti heitä ja sanoi: "Orpheus tulkoon Iasonin kanssa ja tuokoon mukanaan taikaharppunsa; sillä minä olen kuullut hänestä, että hän on kaikkien laulajien kuningas ja saattaa lumota kaikki maan päällä."

Orpheus nauroi ilosta ja taputti käsiänsä, kun hänet valittiin; sillä siihen aikaan runoilijat ja laulajat olivat yhtä urheita taistelijoita kuin kaikkein parhaimmatkin soturit.

Niin he menivät keskiyön aikaan rantaan ja kohtasivat Medeian; ja hänen mukanaan tuli hänen nuori veljensä, Absyrtos, taluttaen vuoden vanhaa lammasta.

Medeia vei heidät tiheikköön, joka oli sodanjumalan portin vieressä; ja hän käski Iasonin kaivaa kuopan ja teurastaa lampaan ja jättää sen sinne ja sirottaa sen päälle taikayrttejä ja hunajaa.

Silloin syöksyi maan sisästä punaisten tulenliekkien leiskunnassa Brimo, metsien hurja velho, ja hänen häijyt koiransa ulvoivat hänen ympärillänsä. Hänellä oli kolme päätä, yksi kuin hevosen ja toinen kuin verikoiran ja kolmas kuin sihisevän käärmeen, ja hänellä oli miekka kummassakin kädessään. Hän ryntäsi kuopalle koirinensa ja he söivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat, ja Iason ja Orpheus vapisivat, ja Medeia peitti silmänsä. Viimein velho kiiti koirinensa metsään ja katosi; ja salvat kolahtivat alas ja portin puoliskot aukenivat selko selälleen, ja Medeia ja uroot riensivät portista sisään ja kiiruhtivat tuon myrkyllisen metsän läpi, mahtavien tammipuiden tummien runkojen lomitse Kultaisen taljan hohtoa kohden ja viimein he näkivät taljan riippuvan suuressa puussa lehdon keskellä. Iason olisi tahtonut juosta ja temmata taljan puusta; mutta Medeia pidätti häntä ja osoitti väristen mahtavaa käärmettä, joka makasi kiemurassa puiden runkojen keskellä. Sen ruumis oli kuin roteva vuoriston honka, ja sen kiemuroitten väliä oli monta syltä ja se kimalteli pronssilta ja kullalta. Puolet he vain saattoivat siitä nähdä, mutta ei enempää, sillä toinen puoli peittyi kauas pimeään.

Kun käärme näki heidän tulevan, niin se nosti päänsä ja katsoi heitä vaanien pienin kiiluvin silmin ja väläytti kaksihaaraista kieltään ja sähisi kuin metsiä kiertävä kulo, niin että koko metsä vavahti ja ähkyi. Sen sähinä värisytti puita lehdennenistä aina juuriin saakka ja kiiti yli virran pitkien rantojen ja Aieten pylvässalin ja herätti kaikki nukkujat kaupungissa, niin että äidit peloissaan painoivat lapsiansa rintaansa vastaan.

Mutta Medeia puhutteli sitä ystävällisesti ja se kurkotti pitkän, pilkullisen kaulansa ja nuoli hänen kättään ja katsoi häntä silmiin, ikäänkuin ruokaa pyytäen. Silloin Medeia antoi merkin Orpheukselle ja tämä aloitti tenholaulunsa.

Hänen laulaessaan metsä taas tyyntyi ja puiden lehdet riippuivat hiljaa; ja käärmeen pää painui alas ja sen vaskinen ruumis kävi hervottomaksi ja sen kiiluvat silmät sulkeutuivat hitaasti. Hetken perästä se hengitti tasaisesti kuin nukkuva lapsi, kun Orpheus kutsui sen luokse leppeätä Unen jumalaa, joka antaa rauhan ihmisille ja eläimille ja meren läikkyville laineille.

Silloin Iason juoksi varovaisesti eteenpäin, astui tuon mahtavan käärmeen yli ja tempasi taljan puun rungosta. Sitten he kaikki neljä syöksyivät pois puutarhasta joen äyräälle, jossa Argo odotti.

Hetkisen vallitsi rannassa syvä hiljaisuus, kun Iason piti Kultaista taljaa korkealla. Sitten hän huusi: "Kynnä nyt, kunnon Argo, nopeasti laineita, jos enää milloinkaan tahdot nähdä Pelionin harjanteita!"

Ja Argo totteli. Vakavina ja vaieten uroot sitä auttoivat airoillansa, ja honkainen puu taipui kuin pajunvitsa heidän käsissänsä, ja uljas Argo ulvahteli heidän aironvetojensa alla.

Yhä kauemmas he pakenivat syvän pimeyden turvissa, alas ryöppyävää virtaa he kiitivät ohi mustien muuriseinien ja temppelien ja Idän ruhtinaan linnojen, ohi kanavan suiden ja tuoksuvien puutarhojen ja outoja hedelmiä kasvavien lehtojen, ohi rämeiden, joilla lihavat lehmät makasivat, ja pitkien, suhisevien kaislikkojen; ja viimein he kuulivat meren aaltojen; kohisevan hietasärkkää vastaan, joka yksinään törrötti kuutamossa.

Meren kohinaa kahden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi aallolta aallolle, sillä se tiesi, että aika oli tullut, jolloin se saisi näyttää, mihin kelpaisi, ja voittaa kunniaa uroille ja itsellensä.

Meren kohinaa kohden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi aallolta aallolle, ja henkeään pidätellen uroot katselivat, kukin airollaan, kuinka se soljui tyynelle aavalle ulapalle.

Silloin Orpheus otti harppunsa ja lauloi paianin, [kiitoslaulu Apollonin kunniaksi] ja korkealle kohosi jälleen uroiden rohkeus. Uljaasti ja voimakkaasti he soutivat eteenpäin kauas lännen pimeyteen.

V.

Kuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle.

He pakenivat länttä kohden minkä ennättivät; mutta Aietes varusti laivastonsa ja lähti ajamaan heitä takaa. Ja teräväsilmäinen Lynkeus näki hänen tulevan, kun hän vielä oli monen penikulman päässä, ja huusi: "Minä mäen kaukana idässä satoja laivoja ikäänkuin parven valkoisia joutsenia!" Ja sen kuultuaan uroot soutivat vielä entistä rivakammin, mutta laivat lähenivät kuitenkin joka hetki.

Silloin Medeia, tuo tumma velhotyttö, keksi julman ja viekkaan keinon. Hän tappoi nuoren veljensä Absyrtoksen ja heitti hänet mereen ja sanoi: "Kestää kauan ennenkuin isäni ennättää saada ylös hänen ruumiinsa ja polttaa sen, ja sillä aikaa me pääsemme kauas edelle."

Kaikki uroot kauhistuivat ja katsoivat häpeissään toinen toiseensa; mutta he eivät sentään rangaisseet tuota tummaa velhonaista, sillä olihan hän hankkinut heille Kultaisen taljan.

Kun Aietes tuli paikalle, niin hän näki poikansa ajelehtivan ruumiin. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa, itki poikaansa ja otti hänet ylös vedestä ja palasi kotiin. Mutta hän lähetti uudelleen merimiehensä länttä kohden ja velvoitti heidät, uhaten hirmukuolemalla, täyttämään tehtävänsä. "Tuokaa takaisin minun luokseni tumma velhonainen, jotta hän kuolisi kauhean kuoleman. Mutta jos te palaatte ilman häntä, niin teidän on itse kuoltava sama kuolema."

Siten Argonautit sillä kertaa pelastuivat. Mutta Zeus-isä näki tuon törkeän rikoksen, ja hän lähetti taivaasta ankaran myrskyn ja paiskasi laivan kauas pois oikealta suunnalta. Päivän toisensa jälkeen myrsky sitä ajeli aallokossa ja sankassa sumussa, kunnes uroot eivät lopulta enää tietäneet, missä olivat, sillä aurinkokin oli kätkeytynyt taivaalta. Viimein laiva törmäsi matalikolle keskelle laakeita muta- ja hietasaaria, ja aallot vyöryivät sen yli pitkin ja poikin, ja uroot kadottivat kaiken pelastumisen toivon.

Silloin Iason huusi Heraa avuksi: "Taivasten ihana kuningatar, joka meitä tähän asti olet suosinut, miksi hylkäsit meidät kurjuudessamme ja jätit meidät kuolemaan tänne tuntemattomille merille? Kovaa on kadottaa kunnia, jonka sellaisella tuskalla ja vaarallisella työllä olemme saavuttaneet, ja kovaa enää koskaan olla näkemättä Hellaata ja Pagasain lempeää lahtea."

Silloin tuo keulaan kiinnitetty taikaoksa puhui: "Zeus-isän vihan tähden tämä kaikki teille on tapahtunut; sillä kauhea rikos on tehty laivallanne, ja pyhä pursi on veren tahraama."

Sen kuultuaan kaikki uroot huusivat: "Medeia on murhaaja. Kärsiköön tuo velhonainen syntinsä seuraukset ja kuolkoon!" He tarttuivat Medeiaan heittääkseen hänet mereen, jotta tuon pojan kuolema tulisi sovitetuksi; mutta taikaoksa puhui taas: "Saakoon hän elää, kunnes hänen rikostensa mitta on täysi. Kosto häntä lähestyy, verkkaan mutta varmasti; nyt hänen täytyy vielä jäädä eloon, sillä te tarvitsette häntä vielä. Hänen täytyy näyttää teille tie Kirke-sisarensa luo, joka asuu Lännen saarilla. Hänen luokseen teidän täytyy purjehtia vaikeaa ja vaivalloista tietä, ja hän on puhdistava teidät rikoksestanne."

Urhot itkivät ääneensä, kun he kuulivat tammen tuomion; sillä he tiesivät, että heillä oli edessään tuskallinen taival ja vuosikausien katkera kärsimys. Toiset syyttivät tummaa velhonaista ja toiset sanoivat: "Ei, me olemme kuitenkin hänelle kiitollisuuden velassa; ilman häntä emme olisi voittaneet Kultaista taljaa". Mutta useimmat heistä purivat ääneti huuliansa, sillä he pelkäsivät velhon vehkeitä.

Meri tyveni ja aurinko pilkisti jälleen pilvien lomasta, ja uroot työnsivät laivansa matalikolta ja soutivat tumman velhotytön opastamina eteenpäin vaivalloista tietään tuntemattoman meren ulapoille.

Mitä teitä he kulkivat, en tiedä, enkä sitäkään kuinka he tulivat Kirken saarelle. Toiset sanovat heidän kulkeneen länttä kohden ja Istros-virtaa ylös ja että he sitten saapuivat Adrian merelle laahaten laivaansa lumipeitteisten Alppien yli. Toiset sanovat heidän menneen etelään päin punaiselle Intian merelle ja päivänpaisteisten maiden ohi, joissa kaikenlaiset mausteet kasvavat, ja sitten Aitiopian ympäri länttä kohden ja viimein tulleen Libyaan. Siellä he vetivät laivansa polttavan hietikon poikki ja mäkien ja töyräiden yli aina Syrteihin asti, joiden rannoilla lentohieta-aavikoita leveni monen penikulman laajuudelta rikkaan Kyrenen ja lootophagien, lootoksen syöjien, alueiden välillä. Tämä on kuitenkin kaikki vain mielikuvituksen tuotetta ja taruja ja hämäriä viittauksia tuntemattomiin maihin.

Mutta kaikki tietävät, että he tulivat erääseen paikkaan, jossa he yhdeksän päivää saivat köysien ja kierikoiden avulla laahata laivaansa maata pitkin, ennenkuin tulivat Tuntemattomalle merelle. Ja paras kaikista noista vanhoista lauluista kertoo meille, kuinka he kulkivat kauas pohjoiseen, kunnes tulivat Kaukasoksen rinteille, siihen paikkaan, missä se pistäiksen kauas mereen; ja kaidalle Kimmerian [Krimin ja Sirkassian välillä] Bosporokselle, jonka poikki titaani ui härän selässä, ja sieltä tyynen Maiotis-meren [Asovan meri] hiljaisille vesille. Ja sieltä he kulkivat yhä pohjoiseen, ylös Tanais-jokea, jota me nimitämme Doniksi, geloonien ja sauromatain ja monien vaeltavien paimentolaisheimojen ja yksisilmäisten arimaspien ohi, joista vanhat Kreikan runoilijat kertovat, että he ryöstivät kultaa kylmillä Rhipaian [Uralin vuoret] vuorilla asuvilta grypseilta.

Ja he kulkivat ohi Skythian jousimiesten ja ihmisiä syövien taurilaisten ja ohi vaeltavien hyperboreialaisten eli peräpohjolaisten, jotka syöttävät karjalaumojansa Pohjantähden alla, ja viimein he tulivat pohjoiselle valtamerelle, tuolle kolealle, kuolleelle Kronoksen [Itämeri] merelle. Mutta siellä Argo ei enää tahtonut liikkua eteenpäin; ja jok'ainoa mies laski kyynärpäänsä polvelleen ja nojasi päätänsä käsiinsä nälän ja ponnistusten murtamana ja heittäytyi kuolemaan. Mutta perämies, uljas Ankaios, sai vielä kerran heidän mielensä rohkaistuksi ja käski heidän hypätä maihin ja hinata köysien ja kierikoiden avulla laivaa monta raskasta päivää, maidenko yli, vai lietteiden vai jäiden en oikein tiedä, sillä runo on hämmentynyt ja katkonainen kuin uni. Se kertoo sitten, kuinka he tulivat kuuluisien pitkä-ikäisten ihmisten asuinsijoille ja kimmerien luo, jotka eivät koskaan nähneet aurinkoa, he kun asuivat syvällä lumipeitteisten vuorten rotkoissa, ja Hemionian ihanaan maahan, jossa asui kaikista kansoista hurskaimmat, ja Manalan porteille ja unten asuinsijoille saakka.

Viimein Ankaios huusi: "Kestäkää vielä hetkinen, kunnon kumppanit, pahin on kuin onkin jo ohitse; sillä minä saatan jo nähdä, kuinka länsituulen lauha henkäys panee veden väreilemään ja kuulen valtameren loiskuvan rantariuttoja vastaan. Masto pystyyn siis ja ylös purjeet, ja kuin miehet ottakaa vastaan, mitä tuleva on!"

Silloin puhui taikaoksa: "Voi, jospa olisin jo aikoja sitten kadonnut, musertunut noiden kauheiden kallioiden väliin ja vaipunut Eukseinos-meren hyrskyjen alle! Parempi olisi ollut sekin, kuin kulkea iäti ruhtinaitteni rikoksen tahraamana; sillä Absyrtoksen veri vainoaa minua ja onnettomuus seuraa onnettomuutta. Niinpä joudun nytkin jonkin salaperäisen hirviön valtaan, jos tulen liian lähelle Ierneen [Britannian] saarta. Jollette laske niin läheltä mannerta kuin suinkin ja purjehdi etelää kohden, aina vain etelää kohden, niin minun täytyy kulkea Atlantin meren tuolle puolen, valtamerelle, jolla ei ole ääriä."

Silloin he siunasivat taikaoksaa ja purjehtivat eteläänpäin, mantereen rantaa pitkin. Mutta ennenkuin he sivuuttivat Ierneen, tuon sumujen ja myrskyjen maan, tuli musta, vonkuva vihuri ja tarttui purjeisiin ja sekoitti köydet. Kaksitoista yötä he ajelivat aavalla, myrskyävällä Lännen merellä keskellä hyrskyjä ja hyökyaaltoja, eivätkä nähneet tähtiä eivätkä aurinkoa. Ja taas he huusivat: "Me hukumme, sillä me emme tiedä, missä olemme. Me olemme eksyneet tässä kauheassa pimeydessä ja usvassa, emmekä tiedä missä on itä, missä länsi."

Mutta kaukonäköinen Lynkeus huusi iloisesti keulan kyljestä: "Rohkeutta vielä, oivat purjehtijat; minä näen mäntypuita kasvavan saaren ja lempeän Maaemon esikartanot, joita pilvet seppelöivät".

Mutta Orpheus sanoi: "Älä ohjaa sinne, ei yksikään elävä olento voi siellä maihin laskea; sillä tuolla rannikolla ei ole ainoatakaan valkamaa, äkkijyrkkiä kallioita vain ylt'ympäri".

Niin Ankaios käänsi laivan poispäin; ja enemmän kuin kolme päivää he vielä saivat purjehtia, ennenkuin tulivat Aiaan, Kirken asunnolle ja ihanalle Lännen saarelle [Azorit?].

Sinne Iason käski heidän laskea laivansa ja etsiä joitakin elollisen olennon merkkejä. Kun he kulkivat sisämaahan päin, niin he kohtasivat Kirken, joka oli tulossa laivalle; ja he vapisivat, kun he näkivät hänet, sillä hänen hiuksensa ja kasvonsa ja vaatteensa loistivat kuin tulenliekki.

Ja hän tuli ja katsoi Medeiaan; ja Medeia kätki kasvonsa huntunsa taakse.

Ja Kirke huusi: "Oi sinä katala tyttö, oletko kadottanut järkesi, kun uskallat tulla tänne minun saarelleni, jossa kukkaset läpi vuoden kukkivat? Missä on sinun vanha isäsi ja veljesi, jonka tapoit? Vähänpä minä siitä välitän, minne sinä joudut noine muukalaisinesi, joita rakastat. Ruokaa ja viiniä tahdon teille lähettää, mutta teidän laivanne ei saa jäädä tänne, sillä se on synnin saastuttama, ja synnin saastuttama on sen miehistökin."

Uroot rukoilivat häntä, mutta turhaan, ja huusivat: "Puhdista meidät rikoksestamme!" Mutta hän lähetti heidät pois ja sanoi: "Menkää Maleaan, siellä teidät puhdistetaan synnistänne, ja saatte palata kotiinne".

Silloin nousi suotuisa tuuli ja he purjehtivat itää kohden Iberian rannalla olevan Tartesos-kaupungin ohi ja tulivat viimein Herakleen patsaille ja Välimeren kirkkaille vesille. Sitten he purjehtivat eteenpäin ja kulkivat Sardinian meren poikki ja Ausonien saarien ja niemirikkaan Tyrrhenian rannikon ohi, kunnes he eräänä tyynenä kesäiltana näkivät edessänsä kauniin, kukkaisan saaren. Kun he väsynein voimin sitä hitaasti lähestyivät, niin he kuulivat rannalta suloista laulua. Mutta kun Medeia sen kuuli, niin hän hypähti pystyyn ja huusi: "Taivas varjelkoon, uroot, nuo ovat seireenien saaret. Teidän on purjehdittava läheltä niiden ohitse, sillä muuta kulkuväylää ei ole; mutta ne, jotka kuuntelevat tuota laulua, ovat hukassa."

Silloin Orpheus, tuo kaikkien laulajien kuningas puhui: "Antaa heidän koetella voimiaan minun kanssani. Olenhan minä laulullani lumonnut kiviä ja puita ja lohikäärmeitä, saatikka sitten ihmisten sydämiä!" Ja hän otti harppunsa ja nousi seisomaan peräkannelle ja aloitti tenholaulunsa.

Ja nyt uroot saattoivat nähdä Anthemussan, tuon kukkaisan saaren seireenit, kolme ihanaa impeä, jotka istuivat rannalla ilta-auringon punaaman kallion kyljessä tummanpunaisten unikukkien ja kullankeltaisten liljojen keskellä. Hitaasti ja uneliaasti he lauloivat lempein, hopeankirkkain äänin, ja säveleet hiipivät yli kullaita kimmeltävien vesien, ja aina uroiden sydämiin asti Orpheuksen laulusta huolimatta.

Ja kaikki olivat tulleet kuuntelemaan heidän lumoavaa lauluansa. Lokit istuivat valkeissa jonoissa pitkin kallioiden kylkiä ja kuuntelivat; ja rannalla suuret hylkeet viruivat auringon paisteessa ja nyökkivät tahtia unisilla päillään ja hopealta hohtavat kalaparvet hypähtelivät korkealle paremmin kuullaksensa ja särkivät ailakoiden veden kiiltävän, tyynen kalvon. Tuuli hiljensi huminaansa ajellessaan pilviparviansa länttä kohden; ja pilvet leijailivat taivaan sinessä kuin kullan kellertävä lammaslauma ja kuuntelivat uneksien seireenien laulua.

Kun uroot kuuntelivat, niin airot heltisivät heidän käsistänsä ja heidän päänsä painuivat rinnoille ja heidän raskaat silmänsä sulkeutuivat. He uneksivat hiljaisista hohtavista puutarhoista ja humisevien honkien siimeksestä, ja kaikki heidän vaivansa ja ponnistuksensa tuntui heistä hulluudelta, eivätkä he muistaneet enää mainettansa.

Silloin yksi nosti äkkiä päänsä ja huusi: "Mitä tämä ikuinen vaeltaminen meitä hyödyttää? Jääkäämme tänne ja levätkäämme hetkinen!" Ja toinen sanoi: "Soutakaamme tuonne saarelle ja kuunnelkaamme, mitä he laulavat", ja kolmas: "Minä en välitä sanoista, vaan säveleestä. He saavat laulaa minut uneen, että saan levon."

Ja Butes, Pandionin poika, kaunein kaikista kuolevaisista, hyppäsi veteen ja ui saarta kohden huutaen: "Minä tulen, minä tulen, ihanat immet, kuuntelemaan lumoavaa lauluanne ja elämään ja kuolemaan luonanne!"

Mutta Medeia väänteli käsiänsä ja huusi: "Laula kovemmin Orpheus, viritä voimakkaampi sävel; herätä nuo onnettomat unikeot, tai yksikään heistä ei saa enää nähdä Hellaan lempeitä laaksoja!"

Silloin Orpheus nosti harppunsa ja antoi taitavan kätensä kulkea kielien yli; ja hänen soittonsa ja laulunsa kohosi kuin pasuunan ääni illan hiljaiselle taivaalle. Kuin ukkosen jyrinä se syöksyi ilmaan, niin että kalliot ja meri kaikuivat; ja se tunki uroiden sydämiin kuin tulinen viini, kunnes kaikkien sydämet alkoivat rajusti sykkiä heidän rinnoissansa.