Part 6

Iason palasi murheissaan kokasta ja kertoi uroille, mitä oli kuullut. He hyppäsivät rannalle ja etsivät aamuun asti; ja aamun koittaessa he löysivät noiden hirveitten petojen ruumiiden keskeltä Kytsikoksen ruumiin yltä yleensä vereen ja tomuun tahraantuneena. Ja he itkivät vieraanvaraista isäntäänsä ja panivat hänet kauniille vuoteelle ja loivat korkean kummun hänen yllensä ja uhrasivat mustia lampaita hänen haudallaan, ja Orpheus lauloi hänelle lumoavan tenholaulun, jotta hänen henkensä olisi saanut rauhan. Sitten he pitivät kilpaleikkejä haudalla sen ajan tavan mukaan, ja Iason antoi palkinnon jokaiselle voittajalle. Ankaiokselle hän antoi kultaisen pikarin, sillä hän paini parhaiten, ja Herakles sai hopeaisen maljan, sillä hän oli kaikista väkevin; ja Kastor, joka ratsasti parhaiten, sai kultaisen kypärin; ja Polydeukes, paras nyrkkitaistelija, sai kauniisti kirjotun maton ja Orpheus sai palkaksi laulustansa kultasiipisen sandaalin. Mutta Iason oli itse paras jousimies, ja Minyain uroot seppelöivät hänet oliiviseppeleellä; ja sitten -- niin runot kertovat -- kunnon Kytsikoksen henki leppyi, ja uroot saattoivat jatkaa rauhassa matkaansa.

Mutta kun Kytsikoksen vaimo kuuli, että hänen miehensä oli kuollut, niin hänkin kuoli surusta; ja hänen kyyneleistään syntyi kirkasvetinen lähde, joka kumpusi koko vuoden umpeensa.

Sitten uroot soutivat pois -- niin runot kertovat -- pitkin Mysian rannikkoa, ja ohi Rhyndakos-joen suun, kunnes he saapuivat samaan lahteen, jota Arganthonion pitkät harjanteet ja korkeat basalttikalliot suojelevat. Ja siellä he laskivat laivansa rantaan keltaiselle hiekalle ja käärivät kokoon purjeet ja ottivat maston alas ja sitoivat sen kiinni tukipuuhun. Sitten he laskivat köysiportaat ja menivät maihin urheilemaan ja lepäämään.

Herakles meni jousi kädessä metsään ajamaan peuroja. Ja Hylas, tuo kaunis poika, hiipi hänen perästään ja seurasi häntä salaa, kunnes hän eksyi rotkoihin ja istahti väsyneenä lepäämään metsälammen partaalle. Vesinymfit tulivat häntä katselemaan ja rakastuivat häneen ja veivät hänet syvälle lammen pohjaan leikkikumppanikseen, elämään iäti nuorena ja onnellisena. Herakles haki häntä turhaan ja huusi hänen nimeänsä, niin että vuoret kaikuivat. Mutta Hylas, syvällä läikkyvän lammen pohjassa, ei kuullut hänen ääntänsä. Ja sillä aikaa kuin Herakles samoili metsiä häntä hakien, nousi hyvä purjetuuli, eikä Heraklesta löydetty mistään; ja Argo purjehti pois ja jätti Herakleen, eikä hän saanut koskaan nähdä jaloa Phasis-virtaa.

Sitten minyalaiset tulivat kurjaan maahan, jossa Amykos-jättiläinen hallitsi eikä pitänyt ensinkään lukua Zeuksen laeista, vaan vaati kaikki muukalaiset kanssaan nyrkkitaisteluun ja surmasi kaikki, jotka hän voitti. Mutta Polydeukes, tuo suuri nyrkkitaistelija, antoi hänelle niin ankaran iskun, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista saanut, ja surmasi hänet; ja sitten minyalaiset purjehtivat edelleen Bosporos-salmea, kunnes saapuivat Fineuksen, tuon julman Bithynian kuninkaan kaupunkiin. Zetes ja Kalais olivat pyytäneet Iasonia laskemaan maihin sinne, siksi että heillä oli siellä työ tehtävänä.

Ja he laskivat rantaan ja kulkivat kaupunkia kohden metsien läpi, jotka olivat aivan valkoisina lumesta; ja Fineus tuli heitä vastaan laihan ja surkean näköisenä ja sanoi: "Tervetultuanne, jalot urhot, tänne kurjuuden pesään, tänne rajujen tuulten ja pakkasen maahan; koetan kestitä teitä, minkä parhaiten voin". Ja hän vei heidät sisään ja asetti ruokaa heidän eteensä; mutta ennenkuin he ennättivät koskeakaan ruokaan, tuli lentäen kaksi kauheata hirviötä, joiden kaltaisia he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Niillä oli kauniiden neitojen kasvot ja hiukset, mutta haukkojen, siivet ja kynnet; ja ne kaappasivat ruoan pöydältä ja lensivät rääkyen pois kattojen yli.

Silloin Fineus löi rintaansa ja huusi: "Ne ovat harpyioita, nimeltään Tuuliaispää ja Nopsajalka, Thaumaan ja Elektra-nymfin tyttäriä, ja ne ryöstävät meitä yötä ja päivää. Ne veivät pois Pandareonin tyttäret, joita kaikki jumalat ovat siunanneet; sillä Afrodite ruokki heitä Olympoksen hunajalla ja maidolla ja viinillä; Hera antoi heille kauneutta ja viisautta, ja Athene opetti heille kaikkia taiteita; mutta kun he tulivat omiin häihinsä, niin harpyiat sieppasivat heidät molemmat ja veivät heidät Erinnyoiden orjiksi, kurjuudessa elämään koko ikänsä. Ja nyt nuo harpyiat vainoavat minua ja minun kansaani ja Bosporosta kauheilla myrskyillä, ja sieppaavat pois meidän ruokamme pöydiltämme, niin että me näännymme nälkään kaiken rikkautemme keskellä."

Silloin nousivat Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät pojat, ja sanoivat: "Etkö tunne meitä, Fineus, ja näitä siipiä, jotka kasvavat selästämme?" Ja Fineus peitti kauhuissaan kasvonsa; mutta hän ei vastannut sanaakaan.

"Koska sinä olet petturi, Fineus, niin harpyiat sinua yötä ja päivää vainoavat. Missä on meidän sisaremme Kleopatra, sinun vaimosi, jota sinä pidit vankeudessa? Ja missä ovat hänen molemmat lapsensa, jotka siinä raivoissasi teit sokeiksi häijyn naisen pyynnöstä ja heitit kallioille kuolemaan? Vanno meille, että teet oikeutta sisarellemme, ja heität huoneestasi tuon ilkeän naisen; silloin me tahdomme vapauttaa sinut kiusaajistasi ja karkoittaa nuo vihuri-immet etelään; mutta jollet lupaa, niin me puhkaisemme sinulta silmät, niinkuin sinä puhkaisit omilta pojiltasi."

Silloin Fineus vannoi heille ankaran valan ja ajoi pois tuon ilkeän naisen; ja Iason otti nuo molemmat lapsiraukat ja paransi heidän silmänsä taikayrteillä.

Mutta Zetes ja Kalais nousivat surullisina seisomaan ja sanoivat: "Hyvästi jääkää nyt, urhot kaikki; hyvästi jääkää rakkaat kumppanimme, joiden kera ennen muinoin leikimme Pelionin päivänpaisteisina rinteillä; sillä kova kohtalo on meille annettu, ja se päivä on viimein tullut, jolloin meidän täytyy ruveta ajamaan takaa vihuri-impiä yli maiden ja merien; ja jos me saamme ne kiinni; niin ne kuolevat, mutta muutoin pitää meidän itse kuolla."

Silloin kaikki uroot itkivät; mutta nuo molemmat nuorukaiset lehahtivat lentoon ja kohosivat korkealle ilmaan harpyioita takaa ajamaan, ja tuulien taistelu alkoi.

Ja uroot olivat ääneti ja vapisivat, kun he kuulivat vihurien kiljunnan, ja palatsin perustukset ja koko kaupunki horjuivat, ja suuria kiviä lohkeili kallioista ja metsien hongat kallistuivat maahan, pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja Bosporos vaahtosi valkoisena, ja pilvet musertuivat kallioihin.

Viimein taistelu taukosi, ja harpyiat pakenivat rääkyen etelää kohden, ja Pohjatuulen pojat syöksyivät heidän jälkeensä ja toivat kirkasta päivänpaistetta kaikkialle, mistä kulkivat. Monta monituista penikulmaa he kulkivat: yli kaikkien Kykladien ja kauas lounaiseen poikki Hellaan, kunnes he tulivat Ionian merelle. Siellä he hyökkäsivät Akheloos-joen laskusuulla olevien Ekhinades-saarten kimppuun, ja noita saaria nimitettiin monta sataa vuotta Vihurisaariksi. Mutta minne Zetes ja Kalais lopulta joutuivat, sitä en tiedä, sillä uroot eivät nähneet heitä koskaan enää. Toiset sanovat, että Herakles kohtasi heidät ja joutui riitaan heidän kanssansa ja surmasi heidät nuolillaan; toiset taas sanovat, että he nääntyivät kesäauringon helteeseen ja että Auringonjumala hautasi heidät Kykladeille, kauniille Tenos-saarelle, ja heidän hautansa oli siellä nähtävänä monta sataa vuotta ja sillä haudalla oli patsas, joka kääntyi jokaisen tuulen mukana. Mutta raivoisat myrskyt ja vihurit ovat vainonneet Bosporosta tähän päivään asti.

Mutta Argonautit purjehtivat itään päin ja ulos aavalle merelle, jota me nyt nimitämme Mustaksimereksi, mutta silloin sitä nimitettiin Eukseinokseksi. Eikä yksikään helleeni ollut silloin vielä sen vesiä purjehtinut, ja kaikki pelkäsivät sitä kammottavaa merta ja sen kareja ja matalikkoja ja sumuja ja purevia, jäädyttävän kylmiä myrskytuulia; ja siitä kerrottiin kummia juttuja, kokonaan perättömiä tai puoleksi tosia, kuinka se pohjoisessa ulottui aina maailman loppuun ja sakeaan Mädänneeseen mereen ja ikuiseen yöhön ja kuoleman valtakuntaan asti. Senvuoksi urhot vapisivat kaikesta uljuudestaan huolimatta saapuessaan tuolle myrskyävälle Mustallemerelle ja nähdessään sen ääretönnä leviävän edessään, niin kauas kuin silmä kantoi.

Ensiksi puhui Orpheus ja varoitti heitä: "Nyt me tulemme niille liikkuville sinisille kallioille, joista minua varoitti äitini, Kalliope, tuo kuolematon Muusa."

Pian he näkivätkin sinisten kallioiden loistavan kuin lasisten linnojen ja tornien, ja niistä lähti jääkylmä viima, joka värisytti kaikkien uroiden sydämiä. Kun he lähenivät, niin he saattoivat nähdä, kuinka kalliot keikkuivat halkoessaan meren pitkiä aaltoja ja kuinka ne rytisten iskivät yhteen, niin että jyrinä kuului kauas kaikille suunnille. Meri ryöpsähti korkeaksi patsaaksi niiden välissä ja kihisi ja kuohui valkoisena vaahtona niiden ympärillä; ja niiden huiput heilahtivat korkealle ilmaan tuulen kiitäessä vinkuen niiden lomitse.

Pelko valtasi uroiden mielet, ja sydän kurkussa he nojasivat airoihinsa; mutta Orpheus huusi Tifys-perämiehelle: "Niiden välistä meidän täytyy kulkea; katso eikö siellä näy mitään aukkoa, josta pääsisi kulkemaan, ja ole rohkea, sillä Hera on meidän kanssamme." Mutta Tifys, tuo taitava perämies seisoi ääneti, suu tiiviisti suljettuna, kunnes hän näki haikaran lentävän maston tasalla kallioita kohden ja leijailevan hetkisen niiden edessä ikäänkuin hakien läpimenopaikkaa. Silloin hän huusi: "Hera on lähettänyt meille luotsin; seuratkaamme tuota viisasta lintua".

Haikara räpytteli hetken aikaa edes takaisin, kunnes se huomasi piilossa olevan aukon, ja syöksähti siihen kuin nuoli, uroiden odottaessa, mitä tapahtuisi.

Siniset vuoret jysähtivät yhteen, kun lintu nopeasti lensi niiden lävitse; mutta ne repäisivät vain yhden höyhenen sen pyrstöstä ja törmättyään yhteen ne taas ponnahtivat kauas erilleen toisistansa.

Silloin Tifys rohkaisi uroita, ja he hurrasivat; ja airot taipuivat kuin pajunvitsat heidän käsissään, kun he syöksyivät noiden yhteen iskeytyvien jäävuorien kuoleman kylmien, sinisten huulten väliin. Mutta ennenkuin vuoret taas ennättivät törmätä yhteen, he olivat päässeet niiden lävitse ja soutivat vahinkoa kärsimättä aukeaa merta.

Sen jälkeen he purjehtivat monta vaivaa ja vastusta kokien pitkin Aasian rannikkoa Mustanniemen ja thynojen maan sivuitse, jossa vuolas Thymbrios ja kalarikas Sangarios-virta purkavat vetensä Eukseinokseen, ja viimein he tulivat Susi-virralle ja vieraanvaraisen Susi-kuninkaan luo. Siellä kuoli kaksi uljasta urosta, Idmon ja Tifys, tuo viisas perämies. Toinen kuoli ilkeään tautiin, ja toisen tappoi villisika. Uroot loivat kummun heidän ruumiittensa ylle ja pystyttivät airon kummun huipulle ja jättivät heidät sinne yhdessä nukkumaan kaukaiselle Lykian rannikolle. Mutta Idas tappoi villisian ja kosti Tifyksen kuoleman; ja Ankaios tarttui peräsimeen, ja asettui Tifyksen sijalle ja ohjasi itää kohden.

Ja he purjehtivat Sinopen ja monen mahtavan virran suun ohi ja monen barbaariheimon ja amatsoonien, noiden Idän sotaisten naisten, alueiden ohi, kunnes he kuulivat alasinten kalketta ja palkeiden puhkunaa, jota jatkui kaiken yötä, ja näkivät kuinka pajan tulet säihkyivät säkeniä lennätellen vuoren rotkojen pimeydessä; sillä he olivat saapuneet khalybien asuinpaikoille, noiden iäti väsymättömien seppien, jotka palvelevat julmaa sodanjumalaa, Aresta, takoen aseita yötä ja päivää.

Päivän koittaessa he katsoivat itään ja puolitiessä meren ja taivaan välillä he näkivät lumipeitteisten vuorenhuippujen törröttävän ja hohtavan huikaisevan valkoisina pilvien yläpuolella. Ja he ymmärsivät tulleensa Kaukasokseen, kaiken maailman loppuun, Kaukasokseen, joka on korkein kaikista vuorista ja kaikkien Idän jokien isä. Sen huipuilla makaa kallioon kahlehdittuna titaani, jonka sydäntä korppikotka raatelee, ja sen juurella jylhät metsät ympäröivät Kolkhiin salaperäistä maata.

He soutivat kolme päivää itää kohden, ja yhä korkeammalle kohosi Kaukasos heidän edessänsä, ja viimein he näkivät tumman Phasis-virran syöksyvän päistikkaa mereen ja Aietes-kuninkaan, Auringon pojan, kultaisten kattojen kimaltelevan puiden yllä.

Silloin Ankaios, perämies, puhui ja sanoi: "Me olemme nyt viimeinkin päässeet matkamme päähän, sillä tuolla näkyvät Aieteen katot ja ne metsät, joissa kaikki myrkyt kasvavat; mutta kuka saattaa meille sanoa, mihin niistä Kultainen talja on kätketty? Monta vaivaa ja vastusta meidän täytyy vielä kokea, ennenkuin sen löydämme ja saamme viedyksi kotiin Kreikkaan."

Mutta Iason rohkaisi uroita, sillä hänen mielensä oli uljas ja miehuullinen; ja hän sanoi: "Tahdonpa mennä yksin Aieteen luokse, niin Auringon poika kuin hän onkin, ja koetan taivuttaa hänet kauniin sanoin. Se on viisaampaa, kuin että menemme sinne yhdessä ja joudumme heti kahakkaan." Mutta minyalaiset eivät tahtoneet jäädä jälkeen, ja niin he soutivat rohkeasti jokea ylös.

Ja Aietes näki unen, ja se täytti hänen sydämensä pelolla. Hän näki unessa loistavan tähden, joka putosi hänen tyttärensä helmaan; ja hänen tyttärensä, Medeia, otti sen iloiten vastaan ja vei sen virran rannalle ja heitti sen veteen, ja vuolas virta vei sen mukanaan kauas Eukseinos-mereen.

Silloin hän hypähti ylös peloissaan ja käski palvelijoittensa tuoda hänen vaununsa, jotta hän ajaisi joen rannalle ja lepyttäisi nymfit ja uroot, joiden henget kummittelivat virran äyräillä. Hän meni joelle kultaisissa vaunuissaan, ja hänen rinnallaan istuivat hänen tyttärensä, Medeia, tuo kaunis velhotyttö, ja Khalkiope, joka oli ollut Phirksoksen puolisona, ja hänen perästään tuli suuri joukko palvelijoita ja sotamiehiä, sillä hän oli rikas ja mahtava ruhtinas.

Kun hän ajoi ruokoiselle rannalle, niin hän näki Argon liukuvan jokivartta ja siinä joukon uroita, kauniita ja voimakkaan näköisiä kuin Taivahiset aseineen ja panssaripaitoineen, jotka kiilsivät ja kimaltelivat joen valkoisessa usvassa nousevan auringon valossa. Mutta komein kaikista oli Iason; sillä Hera rakasti häntä ja oli antanut hänelle kauneutta ja pituutta ja peloittavaa miehuutta.

Kun he lähestyivät toisiaan ja katsoivat toisiansa silmästä silmään, niin uroot pelkäsivät Aietesta, joka tuli vaunuissaan hohtaen kuin itse isänsä, loistava Aurinko; sillä hänen vaatteensa olivat kalliista kultakankaasta ja hänen diadeemansa säihkyi kuin tuli; ja kädessään hän piti jalokivin koristettua valtikkaa, joka tuikahteli kuin tähdet; ja kopeasti hän heitä katseli kulmainsa alta, ja kopeasti ja kovalla äänellä hän puhui:

"Keitä te olette ja mitä varten te olette tulleet tänne Kytaian rannoille? Ettekö ensinkään välitä minun vallastani ja kansastani, kolkhilaisista, jotka minua palvelevat eivätkä koskaan ole uupuneet taistelussa ja jotka kyllä tietävät, kuinka hyökkääjät on vastaan otettava?"

Ja uroot olivat hetken vaiti tuon iäkkään kuninkaan kasvojen edessä. Mutta Hera, tuo kunnianarvoisa jumalatar, antoi Iasonille rohkeutta, ja tämä nousi seisomaan ja huusi vastaukseksi: "Me emme ole merirosvoja emmekä laittomia miehiä. Me emme ole tulleet ryöstämään emmekä ottamaan orjia sinun maastasi. Minun setäni, Poseidonin poika, Minyain kuningas Pelias on lähettänyt minut hakemaan Kultaista taljaa ja tuomaan sen kotia. Eivätkä nämä toisetkaan, minun uljaat kumppanini, ole mitään maineettomia miehiä; sillä toiset heistä ovat Taivahisten poikia ja toiset maankuuluja uroita. Emmekä mekään konsanaan uuvu kesken taistelun ja osaamme mekin antaa iskuja ja ottaa niitä vastaan. Mutta nyt me haluamme olla vieraina sinun pöydässäsi, sillä se on parasta molemmin puolin."

Silloin Aieteen viha kuohahti kuin rajutuuli. Hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän kuunteli Iasonin puhetta; mutta hän painoi kiukkunsa syvälle sydämensä pohjaan ja puhui lempeästi ja viekkaasti:

"Jos te tahdotte kolkhilaisteni kanssa tapella taljasta, niin silloin on monen miehen kuoltava. Mutta tahtoisitteko tosiaankin tappelemalla voittaa tuon taljan minulta? Niin vähän kuin teitä on, että helposti teidät saatan voittaa ja lastata laivanne teidän ruumiillanne! Jos tahtoisitte kuulla minun neuvoani, niin huomaisitte paljon paremmaksi valita parhaimman miehen joukostanne tekemään ne työt, jotka minä hänelle määrään. Silloin minä annan hänelle Kultaisen taljan palkaksi ja te saatte kaikki suurta kunniaa osaksenne."

Niin sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ajoi ääneti takaisin kaupunkiinsa. Ja Minyain uroot istuivat vaiteliaina ja murheellisina ja kaipasivat Heraklesta ja hänen voimaansa; sillä ei ollut hyvä mennä noita tuhansia kolkhilaisia vastaan koettelemaan peloittavaa sotaonnea.

Mutta Khalkiope, Phriksoksen leski, palasi itkien kaupunkiin; sillä hänen mieleensä muistuivat hänen minyalainen puolisonsa ja kaikki nuoruuden ilot, kun hän katseli puolisonsa heimolaisten kauniita kasvoja ja heidän pitkiä kultakiharoitaan. Ja hän kuiskasi sisarelleen Medeialle: "Miksi pitäisi noiden kaikkien uljaiden miesten kuoleman? Minkätähden isäni ei anna heille taljaa, niin että puolisoni henki pääsisi rauhaan?"

Ja Medeia sääli sydämessään uroita, ja Iasonia enin kaikista; ja hän vastasi: "Meidän isämme on julma ja hirmuinen; kukapa saattaa voittaa Kultaisen taljan?" Mutta Khalkiope sanoi: "Nuo miehet eivät ole meidän miestemme kaltaisia; ei ole olemassa mitään, jota he eivät uskaltaisi tai tekisi".

Ja Medeia ajatteli Iasonia ja hänen uljasta ryhtiänsä ja sanoi: "Jos heidän joukossaan olisi edes yksikin uskalias mies, niin näyttäisin hänelle, kuinka talja olisi voitettavissa."

Iltahämyssä he menivät jokivarrelle, Khalkiope ja noitatyttö Medeia ja Argos, Phriksoksen poika. Ja Argos-poikanen hiipi edellä kaislikkoa pitkin, kunnes hän löysi uroot, jotka nukkuivat laivansa tuhdoilla jokiäyrään kyljessä, sillävälin kuin Iason piti vahtia ja nojasi mietiskellen keihääseensä. Ja silloin poika meni Iasonin luo ja sanoi:

"Minä olen sinun serkkusi Phriksoksen poika; ja äitini Khalkiope odottaa sinua puhuakseen kanssasi Kultaisesta taljasta."

Silloin Iason meni rohkeasti pojan mukana ja tapasi molemmat kuninkaantyttäret odottamassa rannalla; ja kun Khalkiope näki Iasonin, niin hän itki ja huusi:

"Voi, rakastetun puolisoni serkku, lähde kotiisi, ennenkuin joudut surman suuhun!"

"Huonoa olisi nyt lähteä kotiin, ihana prinsessa, turhaanhan olisimme silloin purjehtineet kaikki nämät meret." Silloin molemmat prinsessat pyysivät ja rukoilivat häntä lähtemään; mutta Iason sanoi: "Liian myöhäistä on enää lähteä!"

"Sinä et tiedä", Medeia sanoi, "mitä kaikkea sen täytyy tehdä, joka tahtoo taljan voittaa. Hänen täytyy kesyttää kaksi vaskisorkkaista härkää, jotka syöksevät tulta kidoistaan, ja niillä hänen täytyy ennen iltaa kyntää neljä auranalaa Ares-jumalan peltoa; ja vakoihin hänen täytyy kylvää käärmeen hampaita, ja niistä putkahtaa aseellinen mies jokaisesta hampaasta. Sitten hänen täytyy taistella kaikkia noita sotilaita vastaan; ja vähän se häntä hyödyttää, vaikka hän ne voittaisikin, sillä taljaa vartioitsee lohikäärme, paljon suurempi kuin suurin vuoriston honka; ja sen käärmeen ruumiin yli sinun täytyy kulkea, jos mielit Kultaisen taljan anastaa."

Mutta Iason nauroi katkerasti: "Väärin on ollut pitää tuota taljaa täällä, ja vääryyttä harjoittava ja laiton kuningas sitä on pitänyt; ja väärin on, että minun täytyy kuolla nuoruuteni kukoistuksessa, sillä ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, tahdon ryhtyä tuohon yritykseen."

Silloin Medeia vapisi ja sanoi: "Kukaan kuolevainen ei voi sitä taljaa saada käsiinsä, jollen minä opasta häntä. Sillä sen ympärillä, joen tuolla puolen on täyttä yhdeksää kyynärää korkea muuri torneineen ja pylväineen ja jykevine kolminkertaisine vaskiportteineen; ja porttien yläpuolella on holvattu muuri, ja holvin päällä on kultaiset sakarat. Ja porttikäytävän päällä istuu Brimo-velho, tuo metsien hurja valtiatar heiluttaen männynrunkoa kädessään, ja hänen häijyt koiransa ulvovat muurin ympärillä. Kukaan ei uskalla häntä lähestyä, eikä katsoa häneen, paitsi minä, hänen papittarensa, ja hän vartioitsee maata laajalti, niin ettei yksikään muukalainen pääse lähestymään."

"Ei ole muuria niin korkeata, ettei sen yli viimein kiivetä, eikä metsää niin tiheätä, ettei sen läpi saata ryömiä; ei käärmettä niin kavalaa, ettei sitä saa lumotuksi eikä velhonaista niin julmaa, ettei sitä saa kauniin sanoin kiehdotuksi; ja minä olen voittava Kultaisen taljan, jos vain muuan viisas neito antaa apuansa uljaille miehille."

Ja hän katsoi viekkaasti Medeiaan ja kiinnitti häneen loistavat silmänsä, kunnes tyttö punastui ja värisi ja sanoi:

"Kuka uskaltaa uhmata härkien tulista hengitystä ja taistella kymmentä tuhatta aseellista miestä vastaan?"

"Se, jota sinä autat", Iason sanoi imarrellen, "sillä sinun maineesi on levinnyt yli kaiken maan piirin. Sinähän olet velhojen kuningatar, vielä viisaampi, kuin sisaresi Kirke, joka asuu ihanalla saarellaan kaukana Lännessä."

"Jospa olisinkin Kirke-sisareni luona tuolla hänen kauniilla Länsimeren saarellaan, kaukana vaikeista kiusauksista ja ajatuksista, jotka raatelevat sydäntäni! Mutta jos niin täytyy tapahtua -- sillä minkätähden sinun pitäisi kuolla -- niin minulla on tässä voidetta; olen valmistanut sen taikavoimaisista jääkukkasista, jotka puhkesivat Prometheuksen haavoista ylhäällä Kaukasos-vuoren autioilla lumikentillä pilvien tuolla puolen. Voitele itsesi sillä, niin sinä saat seitsemän miehen voiman; ja voitele sillä kilpesi, niin ei tuli eikä vesi saata sinua vahingoittaa. Mutta mitä alat, se sinun pitää lopettaa ennen auringonlaskua, sillä sen voima kestää vain yhden päivän. Ja voitele sillä kypäräsi, ennenkuin kylvät käärmeen hampaat; ja kun nuo Maaemon pojat hyppäävät pystyyn, niin heitä kypäräsi heidän keskellensä, ja silloin nuo sodanjumalan vainion kuolevaiset sikiöt karkaavat toistensa kimppuun ja tuhoavat toinen toisensa."

Silloin Iason lankesi polvilleen hänen eteensä ja kiitti häntä ja suuteli hänen käsiään; ja tyttö antoi hänelle voideastian ja kiiruhti vapisten pois kaislikon läpi. Ja Iason kertoi kumppaneilleen, mitä oli tapahtunut, ja näytti heille voirasian; ja kaikki iloitsivat paitsi Idas, joka joutui aivan pois suunniltaan kateudesta.

Auringon noustessa Iason meni ja kylpi joessa ja voiteli itsensä kiireestä kantapäähän voiteella ja kilpensä ja kypäränsä ja aseensa ja pyysi tovereitansa koettelemaan taikakeinon vaikutusta. Uroot koettivat katkaista hänen keihäänsä, mutta se oli kova ja jäykkä kuin rautatanko, Idas iski häntä kiukkuisesti miekallaan, mutta miekan terä kalskahti kappaleiksi ja lensi vasten hänen omia kasvojansa. Sitten uroot heittivät keihäänsä hänen kilpeensä, mutta keihäiden kärjet käpristyivät kuin lyijy; ja Kaineus koetti työntää häntä, mutta hän ei liikahtanutkaan paikaltansa; ja Polydeukes antoi hänelle nyrkillään iskun, joka olisi tappanut häränkin, mutta Iason vain naurahti, ja uroot tanssivat iloissaan hänen ympärillään; itse hän hyppi ja juoksi ja huusi ihastuksissaan äärettömästä voimastansa, kunnes aurinko nousi, ja oli aika mennä kaupunkiin ja vaatia Aietesta täyttämään lupauksensa.

Iason lähetti Telamonin ja Aithalideen sanomaan Aieteelle, että hän oli valmis taisteluun; ja he menivät marmorimuurien sivuitse ja kultaisten kattojen alitse ja astuivat Aietes-kuninkaan saliin, ja Aietes kalpeni kiukusta.

"Täytä lupauksesi, loistavan Auringon poika. Anna meille käärmeen hampaat ja päästä irti tulikitaiset härkäsi; sillä me olemme löytäneet keskuudestamme sankarin, joka saattaa voittaa Kultaisen taljan."

Aietes puri huuliaan, sillä hän oli kuvitellut mielessänsä, että uroot olisivat paenneet yöllä; mutta hän ei saattanut peruuttaa antamaansa lupausta ja niin hän antoi heille käärmeen hampaat.

Sitten hän käski tuoda vaununsa ja hevosensa ja lähetti airueita kuuluttamaan koko kaupungille, ja kaikki kansa tuli hänen kerallaan kauhean sodanjumalan kentälle.