Part 4

Kuinka kauas he purjehtivat, lapsukaiseni, sitä en saata tarkalleen sanoa. Se kaikki tapahtui kauan, kauan sitten; niin kauan, että kaikki on käynyt hämäräksi, niinkuin uni, jonka näitte viime vuonna. Ja minkätähden he lähtivät, en sitäkään saata sanoa. Jotkut sanovat, että he tahtoivat voittaa kultaa. Saattoi olla niin; mutta jaloimpia tekoja, mitä on tehty maan päällä, ei ole tehty kullan vuoksi. Kullan tähden Herra ei tullut maan päälle ja kuollut, eivätkä apostolit menneet kaikkiin maihin saarnaamaan hyvää sanomaa. Spartalaiset eivät katsoneet rahan ansiota, kun he taistelivat ja kuolivat Thermopylain luona; eikä viisas Sokrates pyytänyt palkkaa kansalaisiltaan, vaan eli koko elämänsä ajan köyhänä ja paljasjalkaisena, koettaen vain tehdä ihmisiä hyviksi. Ja meidän päivinämmekin elää sankareita, jotka tekevät jaloja tekoja, mutta eivät kullan vuoksi. Löytöretkeilijämme, jotka toinen toisensa perästä purjehtivat kauheille jäämerille, eivät mene sinne rikastuakseen; eivätkä liioin ne naiset, jotka menevät kauas sotatantereille sairaanhoitajattariksi ja tekevät itsensä köyhiksi, jotta saattaisivat tulla rikkaiksi jaloista teoista. Ja tokkopa nekään nuoret miehet, jotka jättävät hyvinvoinnin ja mukavuuden ja hauskan kodin ja kaiken, mitä rahalla voi saada, ja menevät sotaan taistelemaan isänmaansa edestä ja kärsimään nälkää ja janoa ja haavoja ja kuoleman, tokkopa nekään silloin sanovat itsekseen: "Kuinkahan paljon rahaa saan ansaituksi?" Ei, lapsukaiseni, on jotakin, joka on parempi kuin rikkaus, parempi kuin henkikin, ja se on, että ennenkuin kuolette, olette tehneet jotakin, josta hyvät ihmiset saattavat teitä kunnioittaa ja teidän Taivaallinen isänne iloita.

Siksipä tahdomme uskoa -- ja miksipä emme uskoisi -- että nuo muinoiset Argonautitkin olivat jaloja miehiä, jotka suunnittelivat ja tekivät jalon teon; ja että heidän maineensa sentähden on elänyt ja kulkenut lauluissa ja tarinoissa, sekoittuneena kyllä, siitä ei ole epäilemistäkään, haavekuviin ja satuihin, mutta kuitenkin pohjaltaan totena ja oikeana. Me tahdomme kunnioittaa noita vanhoja Argonautteja ja kuunnella heidän tarinaansa semmoisena kuin se kerrotaan; ja me tahdomme koettaa tulla heidän kaltaisiksensa kukin asemassamme; sillä meillä on kullakin Kultainen talja etsittävänä ja myrskyävä meri purjehdittavana, ennenkuin sen saavutamme, ja lohikäärmeitä voitettavana, ennenkuin se on meidän.

Entä mikä oli sitten tuo ensimmäinen Kultainen talja? En tiedä, enkä siitä välitäkään. Vanhat helleenit sanoivat, että se riippui Kolkhiissa, -- jota me nimitämme Sirkassian rannikoksi -- sodanjumalan metsässä, naulattuna pyökkipuuhun; ja että se oli sen ihmeellisen oinaan talja, joka kantoi Phriksoksen ja Helleen Mustanmeren ylitse. Sillä Phriksos ja Helle olivat Pilvinymfin ja Minyain kuninkaan Athamaan lapsia. Ja kun nälänhätä tuli maahan, niin heidän julma äitipuolensa Ino tahtoi tappaa heidät, jotta hänen omat lapsensa saisivat hallita, ja sanoi, että heidät täytyi uhrata alttarilla jumalien vihan lepyttämiseksi. Nuo lapsiraukat vietiin silloin alttarille, ja pappi seisoi jo valmiina veitsi kädessä, kun pilvistä lentää lehahti Kultainen oinas ja otti lapset selkäänsä ja katosi. Silloin tuo, jumalaton Athamas-kuningas tuli hulluksi, ja tuhon omiksi joutuivat Ino ja hänen lapsensa. Sillä raivoissaan Athamas tappoi toisen niistä, ja Ino pakeni toinen lapsi sylissään ja hyppäsi kalliolta mereen ja muuttui delfiiniksi -- olettehan nähneetkin sellaisen -- joka iäti huokaillen vaeltaa laineilla puristaen pienokaistaan rintaansa vastaan.

Mutta kansa karkoitti Athamas-kuninkaan, koska hän oli tappanut lapsensa. Ja hän kierteli maita ja mantereita ja tuli viimein Delfoin oraakkelin luo. Ja oraakkeli sanoi, että hänen täytyi kuljeskella syntinsä tähden, kunnes metsän pedot kestitsisivät häntä vieraanaan. Niin hän kulki nälissään ja suruissaan monta raskasta päivää, kunnes hän näki susilauman. Sudet repivät parhaillaan lammasta, mutta kun ne näkivät Athamaan, niin ne pakenivat ja jättivät lampaan hänelle, ja hän söi. Ja silloin hän ymmärsi, että ennustus viimein oli toteutunut. Sitten hän ei enää kuljeskellut, vaan asettui asumaan ja rakensi kaupungin ja tuli uudestaan kuninkaaksi.

Mutta oinas kantoi molempia lapsia kauas yli maiden ja merien, kunnes he tulivat Thraakian Khersonesokseen, ja siellä Helle putosi mereen. Ja tuo kapea salmi nimitettiin hänen mukaansa Hellespontoksi, Helleen mereksi, ja se nimi sillä on ollut tähän päivään asti. Sitten oinas lensi Phriksos selässään koillista kohden sen meren yli, jota me nyt nimitämme Mustaksimereksi; mutta helleenit nimittävät sitä Eukseinokseksi, vieraanvaraiseksi mereksi. Ja viimein, niin kerrotaan, he pysähtyivät Kolkhiiseen jyrkälle Sirkassian rannikolle; ja siellä Phriksos sai Aietes-kuninkaan tyttären, Khalkiopeen, puolisoksensa; ja hän uhrasi oinaan jumalille; ja Aietes naulasi sen taljan pyökkipuuhun Areen, sodanjumalan lehtoon.

Ja jonkin ajan kuluttua Phriksos kuoli, ja hänet poltettiin, mutta hänen henkensä ei saanut lepoa; sillä hänet oli poltettu kaukana syntymämaastaan ja Hellaan päivänpaisteisilta kukkuloilta. Hän ilmestyi unessa Minyain uroille ja huusi surullisesti heidän vuoteittensa vieressä: "Tulkaa vapauttamaan minun henkeäni, jotta pääsisin kotiini isieni ja heimoni luo ja Minyain suloiseen maahan!"

Ja he kysyivät: "Kuinka me saatamme vapauttaa sinun henkesi?"

"Teidän täytyy purjehtia meren yli Kolkhiiseen ja tuoda kotiin Kultainen talja; silloin minun henkeni seuraa sitä, ja minä pääsen nukkumaan isieni luokse ja saan levon."

Sillä tapaa hän usein tuli ja huusi heille; mutta kun he heräsivät, niin he katselivat toinen toistaan ja sanoivat: "Kuka uskaltaa edes purjehtia Kolkhiiseen, saati sitten tuoda kotiin Kultaisen taljan?" Eikä koko maassa ollut ketään, joka olisi ollut kyllin rohkea sitä koettamaan; sillä oikea mies ja oikea aika ei ollut vielä tullut.

Phriksoksella oli serkku nimeltä Aison ja tämä oli kuninkaana Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee. Siellä hän hallitsi rikkaita Minyain uroita samaan aikaan, kuin hänen setänsä Athamas hallitsi Boiotiassa; ja samoin kuin Athamaskin niin hänkin oli onneton mies. Sillä hänellä oli Pelias-niminen velipuoli, josta jotkut sanoivat, että hän oli erään nymfin poika, ja kaikenmoisia hämäriä ja ikäviä juttuja kerrottiin hänen syntymästään. Kun Pelias oli pieni lapsi, niin hänet heitettiin vuorille ja kesyttämätön tamma tuli ja potkaisi häntä. Mutta muuan ohikulkeva paimen; löysi lapsen, jonka kasvot olivat potkitut mustelmille, ja hän vei sen kotiinsa ja antoi sille nimeksi Pelias, koska sen kasvot olivat kolhitut ja mustuneet. Ja lapsi kasvoi ja hänestä tuli ylpeä ja lakeja halveksiva, ja hän teki monta kauheaa tekoa; ja viimein hän karkoitti velipuolensa Aisonin ja sitten oman veljensä Neleuksen ja otti itselleen valtakunnan ja hallitsi rikkaita Minyain uroita Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee.

Ja kun Aison karkoitettiin, niin hän lähti surullisena pois kaupungista taluttaen kädestä pientä poikaansa; ja ihan sanoi itsekseen: "Minun täytyy piilottaa lapsi vuoristoon, muutoin Pelias sen varmasti tappaa, koska se on valtakunnan perillinen."

Hän kulki merenrannalta sisämaahan päin, Minyain laakson ja viinitarhojen ja oliivilehtojen halki ja Anauros-virran poikki Pelionia, tuota ikivanhaa vuorta kohden, jonka ohimot ovat valkoiset lumesta.

Hän nousi nousemistaan vuoristoon rämeiden ja somerikkojen ja mäkien yli, kunnes poika oli väsynyt ja arasteli jalkojaan, niin että Aisonin täytyi kantaa häntä käsivarsillaan, ja viimein he tulivat yksinäisen luolan suulle mahtavan kallion juurelle.

Kallion huipulle lumi oli kasaantunut aaltomaisiin röykkiöihin, jotka tippuivat ja rytisivät auringon paisteessa, mutta sen juurella luolan suun ympärillä kasvoi kaikenlaisia kauniita kukkia ja kasveja järjestettyinä riveihin kukin laji erikseen, ikäänkuin jossakin puutarhassa. Siinä ne kasvaa rehottivat auringon paisteessa ylhäältä tulevan vuorivirran pirskottamina. Ja luolasta kuului harpun soittoa ja miehen ääni, joka lauloi.

Silloin Aison laski pojan maahan ja kuiskasi: "Älä pelkää, vaan mene sisään ja kenen ikinä tapaatkin, laske kätesi hänen polvilleen ja sano: 'Jumalien ja ihmisten isän, Zeuksen nimessä minä olen sinun vieraasi tästä päivästä lähtien'."

Poika meni sisälle pelkäämättä, sillä hänkin oli uroon poika; mutta sisälle tultuaan hän pysähtyi ihmeissään kuuntelemaan lumoavaa laulua.

Ja siellä hän näki laulajan makaavan karhuntaljoilla ja tuoksuvilla havuilla: se oli Kheiron, tuo ikivanha kentauri, viisain kaikista taivaan alla. Vyötäröille asti hän oli mies, mutta siitä alaspäin hän oli jalo hevonen; hänen valkeat hapsensa valuivat alas leveille hartioille ja hänen valkoinen partansa aaltoili leveällä ruskealla rinnalla; ja hänen silmänsä olivat viisaat ja lempeät, ja hänen otsansa kuin vuorenseinä.

Ja kädessään hän piti kultaista harppua ja soitti sitä kultaisella avaimella; ja soittaessaan hän lauloi, niin että hänen silmänsä loistivat ja valaisivat koko luolan.

Ja hän lauloi Ajan synnystä ja taivaasta ja tanssivista tähdistä; ja valtamerestä ja yläilmoista ja tulesta ja tämän ihmeellisen maailman luomisesta. Ja hän lauloi vuorten aarteista ja vuorikaivoksien kätkemistä jalokivistä ja tuli- ja metallisuonista ja kasvien parantavasta voimasta ja lintujen kielestä ja ennustuksesta ja vast'edes tapahtuvista, salatuista asioista.

Sitten hän lauloi terveydestä ja voimasta ja miehuudesta ja uljaasta sydämestä; ja soitosta ja metsästyksestä ja painin lyönnistä ja kaikista leikeistä, joista uroot pitävät; ja hän lauloi sodista ja taisteluista ja piirityksistä ja kauniista kuolemasta tappotantereella; ja sitten hän, lauloi rauhasta ja varallisuudesta ja hyvistä vuosista ja yhtäläisestä oikeudesta maassa; ja hänen laulaessaan poika kuunteli silmät selällään ja unohti asiansa laulun tähden.

Viimein vanha Kheiron vaikeni ja kutsui lasta lempein äänin luokseen.

Poika juoksi vapisten hänen luokseen ja tahtoi asettaa kätensä hänen polvilleen; mutta Kheiron hymyili ja sanoi: "Kutsu tänne isäsi Aison, sillä minä tunnen teidät ja tiedän kaikki, mitä on tapahtunut ja minä näin teidät molemmat kaukana laaksossa jo ennenkuin te olitte lähteneet kaupungista."

Silloin Aison tuli alakuloisena sisälle ja Kheiron kysyi häneltä: "Miksi sinä et tule itse minun luokseni, Aison Aiolialainen?"

Aison sanoi:

"Minä ajattelin, että Kheiron säälisi poikaa, jos näkisi hänen tulevan yksinään; ja minä tahdoin koetella, oliko poikani pelkäämätön ja uskalias, niinkuin uroon pojan tulee olla. Mutta nyt minä pyydän ja rukoilen sinua Zeus-isän nimessä, anna pojan olla vieraanasi, kunnes paremmat ajat koittavat, ja kasvata häntä uroiden poikien kera, jotta hän kerran saattaisi kostaa isänsä huoneen sortajalle."

Silloin Kheiron hymyili ja veti pojan luokseen ja laski kätensä hänen kultakutreilleen ja sanoi: "Pelkäätkö minun hevosenkavioitani, poikaseni, vai tahdotko ruveta minun holhokikseni tästä päivästä lähtien?"

"Minä ottaisin mielelläni hevosen kaviot, niinkuin sinullakin on, jos vain voisin laulaa sellaisia lauluja kuin sinä."

Kheiron nauroi ja sanoi: "Istu täällä luonani, kunnes aurinko laskee, silloin sinun leikkikumppanisi palaavat kotia ja sinä saat oppia tulemaan kuninkaaksi, niinkuin hekin, ja arvokkaasti hallitsemaan jaloja ja uljaita miehiä."

Sitten hän kääntyi Aisoniin ja sanoi: "Mene takaisin rauhallisena ja taivu tuulessa viisaan miehen lailla. Tämä poika ei ole kulkeva yli Anauros-virran, ennenkuin hänestä on tullut sinun ja Aioloksen huoneen kunnia."

Aison itki poikaansa ja lähti, mutta poika ei itkenyt, niin tuo ihmeellinen luola ja kentauri ja hänen laulunsa ja ne leikkitoverit, jotka hän kohta saisi nähdä, täyttivät hänen mielensä.

Sitten Kheiron otti taas lyyran käteensä ja opetti häntä soittamaan sitä, kunnes aurinko laski kallion taa ja huutoa kuului ulkoa.

Silloin tulivat sisälle uroiden pojat Aineias ja Herakles ja Peleus ja moni muu kuuluisan nimen kantaja.

Suuri Kheiron hypähti iloisena pystyyn ja hänen kavionsa tömisyttivät luolaa, kun pojat huusivat: "Tule ulos, Kheiron-isä, tule ulos katsomaan meidän leikkiämme." Ja yksi huusi: "Minä olen tappanut kaksi hirveä!" Ja toinen: "Minä otin kiinni villikissan kallionkielekkeeltä!" Ja Herakles laahasi sarvista perässään villiä vuohta, sillä se oli niin iso kuin tunturivuori; ja Kaineus kantoi karhunpoikasta kummassakin kainalossaan ja nauroi, kun ne raapivat ja purivat häntä, sillä ei hammas eikä teräs voinut häntä haavoittaa.

Kheiron kiitti heitä kaikkia kutakin ansionsa mukaan.

Yksi vain kulki yksinään ja vaieten, Asklepios, tuo ylen viisas lapsi. Hänellä oli helma täynnä kasveja ja kukkia ja nilkan ympärillä pilkullinen käärme, ja katse maahan luotuna hän tuli Kheironin luo ja kuiskasi, kuinka hän oli nähnyt käärmeen luovan vanhan nahkansa ja nuortuvan jälleen hänen silmiensä edessä ja kuinka hän oli mennyt laaksoon erääseen kylään ja parantanut kuolemaisillaan olevan miehen yrteillä, joita sairaan vuohen oli nähnyt syövän.

Kheiron hymyili ja sanoi: "Itse kullekin Athene ja Apollon antaa jonkin lahjan ja kukin on arvokas paikallaan. Mutta tälle lapselle he ovat antaneet kunnian ylitse kaikkien muiden, taidon parantaa, sillä välin kuin muut tappavat."

Sitten pojat kantoivat sisään puita ja pilkkoivat ne ja sytyttivät loimuavan valkean; ja toiset nylkivät hirvet ja paloittelivat ne ja panivat ne paahtumaan tulen ääreen. Ja sillä aikaa kuin ruoka kypsyi, he kylpivät jäätikkövirrassa ja pesivät pois tomun ja hien.

Sitten he söivät, kunnes eivät enää jaksaneet syödä enempää -- sillä he eivät olleet mitään maistaneet sittekuin aamun koittaessa -- ja joivat kirkasta lähdevettä, sillä viini ei ole terveellistä kasvaville pojille. Ja korjattuaan ruoan tähteet he kaikki paneutuivat pitkäkseen taljoille ja lehdille valkean ympärille, ja kukin vuorostaan otti lyyran ja soitti ja lauloi sydämensä pohjasta.

Vähän ajan perästä he menivät kaikki ulos luolan suulla olevalle ruohikolle, ja siinä he juoksentelivat ja painivat ja tappelivat ja nauroivat, niin että kivet putoilivat kalliosta.

Silloin Kheiron otti lyyransa, ja pojat liittivät kätensä yhteen ja tanssivat hänen tahtinsa mukaan, hyppelivät edes takaisin ja pyörivät ympäri. Siellä he tanssivat käsi kädessä, kunnes pimeä peitti maan ja meren, ja heidän vahvat valkoiset jäsenensä ja kiiltävät kultakutrinsa hohtivat tummassa laaksossa.

Vastatullut poikanen tanssi heidän kanssaan ja oli iloissaan ja nukkui virkistävää unta laakerin ja myrtin ja meiramin lehdillä ja ajuruohon tuoksuvilla kukkasilla; ja hän nousi aamun sarastaessa ja kylpi virrassa ja hänestä tuli noiden sankaripoikien koulutoveri, ja hän unohti Iolkoksen ja isänsä ja kaiken entisen elämänsä. Mutta hänestä tuli vahva ja viisas tuolla Pelionin kauniilla kukkulalla vuoriston kylmässä, karkaisevassa ilmastossa. Hän oppi painimaan ja taistelemaan nyrkkitaistelua ja metsästämään ja soittamaan harppua; ja sitten hän oppi ratsastamaan, sillä vanhan Kheironin oli tapana antaa hänen nousta selkäänsä; ja hän oppi tuntemaan kasvien voiman ja parantamaan kaikenlaisia haavoja. Kheiron kutsui häntä Iasoniksi, parantajaksi, ja se on ollut hänen nimensä tähän päivään asti.

II.

Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan.

Kuluipa kymmenen vuotta, ja Iasonista kasvoi komea mies. Muutamat hänen tovereistaan olivat jo lähteneet, toiset taas olivat parhaillaan kasvamassa hänen rinnallansa. Asklepios oli mennyt Peloponnesokseen harjoittamaan ihmeellistä parannustointaan; ja jotkut sanovat, että hän saattoi herättää kuolleetkin henkiin. Ja Herakles oli mennyt Thebeen tekemään ihmeellisiä tekoja, jotka ihmisten kesken ovat tulleet sananparreksi. Ja Peleus oli nainut merinymfin ja hänen häistään puhutaan vielä tänäkin päivänä. Ja Aineias oli mennyt kotiinsa Troiaan, ja monta jaloa tarinaa saatte lukea hänestä ja kaikista niistä muistakin uroista, jotka olivat tuon hurskaan Kheironin oppilaita. Ja eräänä päivänä tapahtui, että Iason seisoi vuorella ja katseli pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen; ja Kheiron seisoi hänen vieressänsä ja tarkkasi häntä, sillä hän tiesi, että aika oli tullut.

Iason katseli ja näki Thessalian lakeudet, joilla lapithit syöttävät hevosiaan; ja Boibeis-järven ja sen joen, joka juoksee pohjoiseen päin Peneios-jokeen ja Tempen laaksoa kohden; ja hän katsoi pohjoiseen ja näki vuorenseinämän, joka suojelee Magnesian rannikkoa ja Olympoksen, Taivahisten asuinpaikan ja Ossan ja Pelionin, jolla hän seisoi. Sitten hän katsoi itään ja näki sinisen, kimaltelevan meren, joka ulottui kauas päivän koittoa kohden. Sitten hän katsoi eteläänpäin ja näki kauniin maan ja leveän, syvälle mantereeseen pistävän merenpoukaman rannoilla valkomuurisia kaupunkeja ja maataloja, joista savu sinisenä kohosi puiden lomitse; ja hän arvasi, että siinä oli Pagasain lahti ja Haimonian hedelmällinen alanko ja meren rannan Iolkos.

Sitten hän huokasi ja kysyi: "Onko totta, mitä uroot minulle ovat kertoneet, että minä olen tuon ihanan maan perillinen?"

"No, mitäpä hyvää siitä sinulle olisi, Iason, vaikka olisitkin tuon ihanan maan perillinen?"

"Minä ottaisin sen ja hallitsisin sitä."

"Mahtava mies on ottanut sen ja hallinnut sitä kauan. Oletko sinä voimakkaampi kuin hirmuinen Pelias?"

"Voin koettaa voimiani hänen kanssaan", Iason arveli; mutta Kheiron huokasi ja sanoi:

"Sinulla on monta vaaraa kestettävänä, ennenkuin hallitset meren rannan Iolkosta, monta vaaraa ja monta vastusta, paljon kurjuutta ja niin kummallisia seikkailuja vieraissa maissa, ettei sellaisia kukaan ennen ole kokenut."

"Sitä onnellisempi olen", Iason sanoi, "kun saan kokea sellaista, mitä kukaan ei ennen ole kokenut."

Ja Kheiron huokasi taas ja sanoi: "Kun siivet ovat kasvaneet, niin kotkanpojan täytyy jättää pesä. Tahdotko lähteä tuonne Iolkokseen, meren rannan kaupunkiin? Lupaa silloin minulle kaksi asiaa, ennenkuin menet."

Iason lupasi, ja Kheiron sanoi: "Kenen tavannetkin, niin älä puhuttele häntä tylysti ja pysy kerran antamassasi sanassa".

Iason ihmetteli, miksi Kheiron häneltä sellaista pyysi; mutta hän tiesi, että Kheiron oli ennustaja ja näki asiat, kauan ennenkuin ne olivat tapahtuneet. Hän siis lupasi ja juoksi vuorta alas ja lähti kohtaloansa kohden kuin mies.

Hän vaelsi vuorta alas pensaikkojen läpi ja ajuruohotöyräiden poikki, kunnes hän tuli viinitarhojen muureille ja laakson omena- ja oliivilehtoihin; ja oliivipuiden lomitse kohisi vaahdoten kevättulvien paisuttama Anauros.

Joen äyräällä istui nainen, aivan ryppyinen, vanha ja harmaa; hänen päänsä retkahteli hervottomana rinnoille ja hänen kätensä vapisivat voimattomina hänen helmassaan. Kun hän näki Iasonin, niin hän vikisi: "Kukahan kantaa minut joen poikki?"

Iason oli rohkea ja uskalias ja oli juuri hyppäämäisillään jokeen; mutta nyt hän epäröi hetkisen ennenkuin hyppäsi, niin kovasti kohisten ja kuohuen virta vyöryi eteenpäin, aivan ruskeana sateen liottamasta sorasta ja hopeajuovaisena sulavasta lumesta; ja hän kuuli, kuinka piikivet kumahtelivat virran pohjassa ja tärisyttivät kallioita, joilla hän seisoi, niinkuin sotajoukkojen kulkiessa yli kapean salmen ratsumiehet tömistävät ja pyörät jyrisevät.

Mutta eukko vikisi vikisemistään: "Minä olen vanha ja heikko, kaunis nuorukainen. Heran nimessä, kanna minut virran yli!"

Iason oli vastaamaisillaan hänelle tuimasti, mutta Kheironin sanat muistuivat hänen mieleensä.

Ja hän sanoi: "Heran, Taivahisten kuningattaren tähden, tahdon kantaa sinut virran yli, jollemme kumpikin huku puolitiehen".

Silloin eukko hyppäsi hänen selkäänsä niin ketterästi kuin vuorikauris; ja Iason hoippuroi jokeen ja oli ihmeissään; ja ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa asti.

Ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa ja toisella askeleella se ulottui hänen vyötäröilleen, ja kivet vyöryivät hänen jalkojensa ylitse ja ohitse ja luiskahtelivat hänen jalkojensa alta. Hän kahlasi hoiperrellen ja huohottaen, ja eukko kirkui hänen selässänsä:

"Pöllö, kun kastelit vaippani! Vai pilkkanasiko pidät minunlaistani eukkoparkaa?"

Iasonin teki mieli pudottaa eukko selästään veteen ja antaa hänen kulkea virran poikki omin neuvoin; mutta hän muisteli Kheironin sanoja ja sanoi vain: "Älähän hätäile, mummoseni, paraskin hevonen astuu toisinaan harhaan."

Viimein hän kompuroi rannalle ja laski eukon selästään virran äyräälle; ja vahva mies hänen täytyi ollakin, muutoin hän ei ikinä olisi päässyt tuon rajun veden yli.

Hän loikoi hetken aikaa huohottaen joen äyräällä ja hypähti sitten ylös jatkaakseen matkaansa, mutta hän katsahti sivumennen eukkoon, sillä hän ajatteli: "Kyllä hän sentään saisi hiukan kiittää minua".

Ja kun hän katsoi, niin eukko muuttui kauniimmaksi kuin kaikki naiset ja pitemmäksi kuin kaikki miehet maan päällä; ja hänen pukunsa kimalteli kuin kesäinen meri ja hänen jalokivensä loistivat kuin taivaan tähdet; ja hänen päätään verhosi huntu, joka oli kudottu auringonlaskun kultahattaroista; ja hunnun läpi hän katsoi Iasoniin suurin, lempein hiehonsilmin, suurin, lempein ja majesteetillisin silmin, jotka valaisivat koko laakson.

Iason lankesi polvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja nainen puhui: "Minä olen Olympoksen kuningatar, Zeuksen puoliso Hera. Niinkuin sinä kohtelit minua, niin minäkin tahdon kohdella sinua. Huuda minua hädän hetkellä ja koettele, voivatko Taivahiset unohtaa."

Kun Iason katsahti ylös, niin jumalatar kohosi maasta kuin hoikka valkoinen pilvenpatsas ja leijaili yli vuorten huippujen Olympoksen pyhää kukkulaa kohti.

Suuri pelko silloin valtasi Iasonin; mutta hetken perästä hänen mielensä keventyi; ja hän siunasi vanhaa Kheironia ja sanoi: "Todellakin kentauri on ennustaja ja tiesi, mitä tuleman piti, kun hän kielsi minua ketään tylysti puhuttelemasta, kenen hyvänsä kohtaisinkin."

Sitten hän lähti kulkemaan Iolkosta kohden; ja kulkiessaan hän huomasi pudottaneensa toisen sandaalinsa jokeen.

Kun hän kulki kadulla, niin kansa tuli ulos katsomaan häntä, niin korkeavartaloinen ja kaunis hän oli; mutta muutamat iäkkäämmät kuiskuttelivat keskenään, ja viimein yksi heistä pysähdytti Iasonin ja huusi hänelle: "Kaunis nuorukainen, ken olet ja mistä tulet; ja mitä asiaa sinulla on kaupunkiin?"

"Nimeni, ukkoseni, on Iason, ja minä tulen Pelionvuorelta, ja minulla on asiaa teidän kuninkaallenne Peliaalle; sanoppa siis minulle, missä hänen palatsinsa on."

Mutta vanhus hätkähti ja kalpeni ja sanoi: "Etkö sinä tunne oraakkelin ennustusta, poikani, kun noin rohkeasti kuljet läpi kaupungin, vaikka sinulla on sandaali vain toisessa jalassasi?"

"Minä olen muukalainen täällä enkä ole kuullut mitään oraakkelin ennustuksesta; mutta mitä sitten, vaikka minulla onkin vain yksi sandaali? Kadotin toisen Anaurokseen, virtaa vastaan taistellessani?"

Silloin vanhus katsahti kumppaneihinsa; ja yksi huokasi, ja toinen hymähti; viimein hän sanoi: "Tahdonpa selittää sinulle asian, muutoin sinä tietämättäsi syöksyt perikatoosi. Delfoin oraakkeli on sanonut, että mies, jolla on vain yksi sandaali, on ottava kuningaskunnan Peliaalta ja hallitseva sitä itse. Ole sentähden varuillasi, kun menet hänen palatsiinsa, sillä hän on julmin ja viekkain kaikista kuninkaista."

Silloin Iason nauroi kovasti kuin korskuva sotaori. "Hyviä uutisia, ukkoseni, sekä sinulle että minulle. Sillä siksi juuri olen tullutkin kaupunkiin."

Sitten hän astui pitkin askelin Peliaan palatsia kohden kaiken kansan ihmetellessä hänen ryhtiään.

Hän seisahtui ovikäytävään ja huusi: "Tule ulos, tule ulos, uljas Pelias ja taistele kuningaskunnastasi kuin mies!"

Pelias tuli ulos hämmästyneenä ja huusi: "Ken olet, sinä uskalikko?"

"Minä olen Iason, Aisonin poika, kaiken tämän maan perillinen."