Part 2

"Sinä saat tämän kiilloitetun kilven", Athene sanoi, "ja kun lähestyt häntä, niin älä katso häntä itseään, vaan hänen kuvaansa kilvessä; silloin hänet turmioon joutumatta saat tapetuksi. Ja kun olet lyönyt hänen päänsä poikki, niin kääri se, kasvosi pois käännettyinä, tuon vuohennahan poimuihin, jolla kilpi riippuu -- se on Amaltheia-vuohen, Zeuksen imettäjän nahka. Niin sinä vaaratta saatat tuoda minulle Medusan pään ja voitat itsellesi kuuluisan nimen ja paikan uroiden joukossa, jotka viettävät autuasta elämää Taivahisten kera sillä kukkulalla, jossa eivät mitkään tuulet puhalla."

Perseus sanoi: "Minä tahdon lähteä, vaikka henkeni sillä matkalla menettäisin. Mutta kuinka pääsen purretta merien yli? Ja kuka näyttää minulle tien? Ja kun minä olen löytänyt Medusan, niin kuinka saatan lyödä hänet kuoliaaksi, jos hänen suomuspeitteensä on kuparista ja raudasta."

Silloin nuori mies puhui: "Nämät minun sandaalini kantavat sinut kuin linnun merien poikki ja vuorten ja laaksojen yli, niinkuin ne kantavat minua matkoillani; sillä minä olen Hermes, maankuulu Argoksen surmaaja, Olympoksessa asuvien Taivahisten sanansaattaja."

Perseus lankesi kunnioittaen maahan, ja nuori mies puhui edelleen:

"Sandaalit johtavat sinua matkallasi, sillä niissä on jumalallinen voima, eivätkä ne voi viedä harhaan; ja tämä miekka, Argoksen surmaaja, on itsestään lyövä Gorgon, sillä siinä on jumalallinen voima, eikä toista iskua tarvita. Nouse siis, sido miekka vyöllesi ja sandaalit jalkaasi ja lähde."

Perseus nousi ja sitoi miekan vyöllensä ja sandaalit jalkaansa.

Ja Athene huusi: "Hyppää kalliolta ja ala matkasi!"

Mutta Perseus viivytteli:

"Enkö saa sanoa hyvästi äidilleni ja Diktykselle? Ja enkö saa uhrata polttouhria sinulle ja Hermeelle, maankululle Argoksen surmaajalle, ja Zeus-isälle korkeudessa?"

"Sinun ei pidä sanoa hyvästi äidillesi, jottei rohkeutesi lannistuisi hänen kyyneleistään. Minä tahdon lohduttaa häntä ja Diktystä, kunnes sinä palaat. Eikä sinun tarvitse uhrata polttouhria Olympolaisille, sillä Medusan pää on oleva sinun uhrisi. Hyppää ja luota Taivahisten suojelukseen!"

Perseus katsoi alas kalliolta ja värisi; mutta hän häpesi näyttää pelkoansa ja ajatellen Medusaa ja sitä kunniaa, joka häntä odotti, hän hyppäsi tyhjään ilmaan.

Mutta hän huomasi, ettei hän pudonnutkaan, vaan leijaili ilmassa ja kiiti eteenpäin pilviä pitkin. Hän katsoi taakseen, mutta Athene ja Hermes olivat kadonneet. Ja sandaalit veivät häntä yhä edemmäs pohjoista kohden, kuten kevät kuljettaa kurkea Istron [Tonavan] rämeille.

III.

Kuinka Perseus surmasi Gorgon.

Niin Perseus lähti matkalleen ja kulki kuivin jaloin maiden ja merien yli; ja hänen mielensä oli rohkea ja iloinen, sillä siivekkäät sandaalit kantoivat häntä joka päivä seitsemän päivän matkan.

Hän kulki Kythnos- ja Keos-saarten ja kauniiden Kyklaadien ohi ja tuli Attikaan; ja hän kulki Atenan ja Theban ja Kopais-järven ohi, ja Kefisos-joen laakson ja Oite- ja Pindos-vuorten yli Thessalian hedelmällisen tasangon poikki, kunnes Kreikan päivänpaisteiset kukkulat jäivät hänen taakseen ja hänen eteensä aukeni Pohjan jylhät seudut. Sitten hän sivuutti Traakian vuoret ja monet muukalaiset heimot, paionit ja dardanit ja triballit, kunnes hän tuli Istros-virralle, ja Skythian autioille lakeuksille. Ja hän kulki kuivin jaloin Istros-virran poikki ja soiden ja rämeiden halki yötä ja päivää kylmää, kalpeata luodetta kohti, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, kunnes hän saapui Muodottomaan maahan ja siihen paikkaan, jolla ei ole nimeä.

Seitsemän päivää kesti hänen matkansa sen maan läpi ja hänen täytyi kulkea tietä sellaista, että vain harvat voivat siitä kertoa, -- sillä ne, jotka ovat sitä tietä kulkeneet, ovat mieluimmin siitä puhumatta, ja ne taas, jotka unissaan sitä vaeltavat, ovat iloisia kun heräävät -- kunnes hän saapui ikuisen yön rajalle, jossa ilma oli täynnä suhinaa ja maaperä kovana jäästä. Ja sieltä hän viimeinkin löysi nuo kolme Harmaata sisarta. Siellä ne istuivat melkein umpeen jäätyneen järven rannalla valkoisella ajohirren pölkyllä talven kylmässä, valkoisessa kuutamossa ja hyräilivät hiljaa päitään nyökytellen: "Miksi olivatkaan muinaiset ajat paremmat kuin nykyinen?"

Ei ainoatakaan elämän merkkiä näkynyt heidän ympärillään, ei yhtään kärpästäkään, ei sammalta kallioilla. Ei hylje eikä lokki uskaltanut heitä lähestyä, sillä jää olisi ne jähmetyttänyt kouriinsa. Aaltojen hyrsky syöksähti vaahtona ilmaan, mutta lumihiutaleina se putosi takaisin ja peitti valkoiseen härmään Harmaiden sisarten hiukset ja jääkallion, jonka juurella he istuivat. Ja silmä kulki kädestä käteen, mutta siitä huolimatta he eivät voineet nähdä; ja hammas kulki kädestä käteen, mutta siitä huolimatta he eivät voineet syödä; ja he istuivat keskellä kirkkainta kuuvaloa, mutta ei heidän silti ollut lämpimämpi. Ja Perseus sääli noita Harmaita sisaria; mutta he eivät suinkaan pitäneet itseään säälittävinä.

Niin Perseus sanoi: "Oi, kunnianarvoiset mummot, viisaus on vanhuuden tytär. Siksipä te varmaankin tiedätte paljon asioita. Neuvokaa siis minulle, jos voitte, tie Gorgon luo."

Silloin yksi heistä huusi: "Kuka meitä vanhoiksi soimaa?" Ja toinen: "Tuo ääni on ihmislapsen ääni."

Ja Perseus sanoi: "Enhän minä teitä soimaa, vaan kunnioitan teidän vanhuuttanne. Minä olen yksi ihmisten lapsista ja uroista. Olympoksen hallitsijat ovat minut lähettäneet teidän luoksenne kysymään tietä Gorgon luo."

Silloin yksi heistä sanoi': "Olympoksessa on uudet hallitsijat, ja kaikki mikä on uutta on pahaa." Ja toinen: "Me vihaamme sinun hallitsijoitasi ja uroita ja kaikkia ihmislapsia. Me olemme titaanien ja gigantien sukua ja gorgonein ja muinaisten syvyyden hirviöiden heimoa." Ja kolmas: "Kuka on tuo uhkarohkea ja hävytön mies, joka kutsumatta tunkeutuu meidän maailmaamme?" Ja ensimmäinen sanoi: "Milloinkaan ei ole ollut sellaista maailmaa kuin meidän eikä tule olemaankaan: jos me annamme hänen nähdä sen, niin hän hävittää kaikki." Silloin yksi huusi: "Anna minulle silmä, että näkisin hänet"; ja toinen: "Anna minulle hammas, että purisin häntä." Mutta kun Perseus näki, että he olivat hupsuja ja kopeita ja että he vihasivat ihmislapsia, niin hän jätti säälimisen sikseen ja sanoi itsekseen: "Ei hätä lakia lue; jos tässä pidän pitkiä puheita, niin joudun surman suuhun." Sitten hän hiipi aivan heidän lähelleen ja odotti siksi kunnes he alkoivat kuljettaa silmää kädestä käteen. Ja kun he haparoivat ja kopeloivat käsillään, niin hän kurkotti varovaisesti kättään, kunnes yksi heistä pisti silmän siihen, luullen sitä sisaren kädeksi. Sitten Perseus juoksi pois ja nauroi ja huusi:

"Julmat ja kopeat eukot, teidän silmänne on minulla; ja minä heitän sen järveen, jollette neuvo minulle tietä Gorgon luo ja vanno, että neuvotte oikein." Silloin Harmaat sisaret itkivät ja ulisivat ja toruivat; mutta turhaan. Heidän täytyi sanoa totuus, vaikk'ei Perseus paljoa viisastunutkaan siitä, mitä he sanoivat. "Sinun täytyy mennä, hupsu poika", he sanoivat, "etelää kohden, auringon ilkeään, häikäisevään paisteeseen, kunnes sinä tapaat Atlas-jättiläisen, joka kannattelee taivaan kantta. Ja sinun täytyy kysyä hänen veljentyttäriään Hesperidejä, jotka ovat yhtä nuoria ja hupsuja kuin sinä itsekin. Ja anna nyt meille takaisin silmämme, sillä me olemme unohtaneet kaiken muun."

Perseus antoi heille silmän takaisin, mutta he eivät käyttäneetkään sitä, vaan rupesivat torkkumaan ja vaipuivat sikeään uneen ja muuttuivat jäämöhkäleiksi; ja jonkin ajan kuluttua vuoksi tuli ja pyyhkäsi heidät pois. Ja nyt he jäävuorten näköisinä ajelehtivat ikuisesti vesiä ja itkevät kohdatessaan auringonpaisteen ja hedelmällisen kesän ja lämpimän etelätuulen, joka täyttää nuoret sydämet ilolla.

Mutta Perseus riensi etelää kohden jättäen taakseen lumen ja jään, Peräpohjolaisten saaren ja Tinasaarten ja pitkän Iberian rannikon ohi, ja aurinko nousi yhä korkeammalle päivä päivältä kesän kirkkaan, sinisen meren ylle. Ja tiirat ja lokit lentelivät nauraen hänen ympärillään ja kutsuivat häntä leikkimään kanssansa, ja delfiinit hypähtelivät ilosta hänen ohi kulkiessaan ja tarjoutuivat kantamaan häntä selässänsä. Ja kaiken yötä vedenneidot lauloivat ihanasti ja tritonit puhalsivat simpukkatorviaan ja leikkivät kuningattarensa Galateian ympärillä, kun hän ajoi helmikoristeisissa näkinkenkävaunuissaan. Päivä päivältä aurinko nousi yhä korkeammalle ja pulpahti yhä nopeammin mereen yöksi, vielä nopeammin taas noustakseen sieltä aamunkoitteessa. Ja Perseus liiteli laineiden yli kuin lokki, eivätkä hänen jalkansa ensinkään kastuneet; ja hän hyppäsi aallolta aallolle, eivätkä hänen jäsenensä ensinkään väsyneet, ja viimein hän näki kaukana mahtavan vuoren, joka hohti aivan ruusunpunaisena laskevan auringon valossa. Vuoren juuri oli metsien peitossa ja sen huippua ympäröivät pilvenhattarat; ja Perseus arvasi, että siellä oli Atlas, joka kannattelee taivaan kantta.

Hän lähestyi vuorta ja hyppäsi rannalle ja kulki kukkulaa kohden. Ja hän näki lempeitä laaksoja ja vesiputouksia ja korkeita puita ja kummallisia sananjalkoja ja kukkasia, mutta ei yhdestäkään notkosta noussut savua, ei näkynyt taloa eikä mitään ihmisen merkkiä.

Viimein hän kuuli suloisten äänten laulua; ja hän arvasi, että hän oli tullut Iltatähden tyttärien, Hesperidien puutarhaan.

Heidän laulunsa oli kuin satakielten liverrys lehdossa, ja Perseus pysähtyi kuuntelemaan heidän lauluaan; mutta mitä he lauloivat, sitä hän ei saattanut ymmärtää; ei hän eikä yksikään ihminen moneen sataan vuoteen hänen jälkeensäkään. Sitten hän astui vähän lähemmäksi ja näki heidän tanssivan käsi kädessä lumotun puun ympärillä, jonka oksat taipuivat kultahedelmien painosta. Kiemurassa kolmijalan ympärillä oli lohikäärme vanha Ladon, tuo uneton käärme, joka iäti siellä makaa kuunnellen impien laulua ja pitäen vahtia vaanivin silmin.

Perseus pysähtyi, ei senvuoksi, että hän olisi pelännyt lohikäärmettä, vaan senvuoksi että hän kainosteli noita ihania impiä; mutta kun he näkivät hänet, niin hekin pysähtyivät ja huusivat hänelle vapisevin äänin:

"Ken sinä olet? Oletko mahtava Herakles, joka tulet ryöstämään meidän puutarhaamme ja viemään pois kultaiset hedelmämme?" Ja Perseus vastasi:

"En ole mahtava Herakles, enkä halua teidän kultaisia hedelmiänne. Sanokaa vain minulle, ihanat nymfit, mistä tie kulkee Gorgon luo, jotta voisin jatkaa matkaani ja surmata hänet."

"Älähän toki, älähän töki, kaunis poika; tule tänne puutarhaan kanssamme tanssimaan ihmepuun ympärillä, tänne etelätuulen ja auringon kotiin, jossa ei talvea tunneta. Tule leikkimään kanssamme hetkinen; me olemme tanssineet täällä jo tuhannen vuotta, ja meidän sydämemme ikävöi leikkikumppania. Oi, tule, tule, tule!"

"En saata tanssia kanssanne ihanat immet; sillä minun täytyy tehdä Taivahisten määräämä teko. Neuvokaa siis minulle tie Gorgon luo, muutoin minun täytyy harhailla ja hukkua aaltoihin."

Silloin immet huokailivat ja itkivät; ja vastasivat:

"Gorgon luo! Hän on jähmetyttävä sinut kiveksi."

"Parempi kuolla sankarina kuin elää härän lailla pilttuussa. Taivahiset ovat antaneet minulle aseet ja he antanevat minulle myöskin viisautta käyttää niitä."

Silloin immet taas huokailivat ja vastasivat: "Kaunis poika, jos sinä tahdot mennä omaan perikatoosi, niin mene. Me emme tiedä tietä Gorgon luo; muitta me tahdomme kysyä Atlas-jättiläiseltä, isämme, hopeaisen Iltatähden, veljeltä, joka on tuolla vuoren kukkulalla. Hän näkee sieltä korkeudesta kauas valtameren yli Muodottomaan maahan."

He kiipesivät vuorelle setänsä Atlaan luo, ja Perseus meni heidän kanssaan. Ja he löysivät jättiläisen, joka polvistuneena kannatteli taivaan kantta.

He kysyivät häneltä, ja hän vastasi lempeästi, osoittaen jykevällä kädellään meren rantaa:

"Minä näen gorgonein makaavan saarella kaukana, kaukana täältä, mutta tämä nuorukainen ei saata mitenkään heitä lähestyä, jollei hänellä ole pimeyden hattua, sillä se tekee näkymättömäksi jokaisen, joka sitä kantaa."

Silloin Perseus huusi: "Mistä sen hatun voin hankkia?"

Mutta jättiläinen hymyili. "Ei kukaan elävä kuolevainen voi sitä hattua löytää, sillä se on Hadeen syvyyksissä, kuoleman valtakunnassa. Mutta veljentyttäreni ovat kuolemattomia ja he noutavat sen sinulle, jos sinä lupaat yhden asian ja pidät lupauksesi."

Perseus lupasi, ja jättiläinen sanoi:

"Kun sinä palaat Medusan pään saatuasi, niin sinun pitää näyttää minulle sitä kaunista hirviötä, että minä kadottaisin tuntoni ja henkeni ja kivettyisin ainiaaksi; sillä ylen raskasta työtä on tämä taivaankannen kannattaminen."

Perseus lupasi; ja vanhin nymfi laskeutui kallioiden välissä olevaan pimeään rotkoon, josta nousi savua ja kuului jyrinää, sillä se oli yksi Helvetin kidoista.

Perseus ja nymfit istuivat ja odottivat vapisten seitsemän päivää ja viimein vanhin nymfi palasi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja päivänvalo häikäisi hänen silmiänsä, sillä hän oli ollut kauan kammottavassa pimeydessä; mutta hänen kädessään oli taikahattu.

Nymfit suutelivat Perseusta ja itkivät häntä kauan aikaa; mutta Perseus vain kärsimättömänä odotti, että pääsisi lähtemään. Ja viimein he panivatkin hatun hänen päähänsä, ja hän katosi heidän näkyvistänsä.

Mutta Perseus jatkoi rohkeana matkaansa monen innoittavan näyn ohi kauas Muodottoman maan sydämeen asti, Okeanoksen virtojen tuolle puolen, saarille, joihin ei mikään laiva laske, joilla ei ole yötä eikä päivää, joilla ei mikään ole oikealla paikallaan, eikä millään ole nimeä; ja viimein hän kuuli gorgonein siipien suhinan ja näki heidän kuparisten kynsiensä kimaltelevan; ja silloin hän tiesi että oli aika pysähtyä, tai Medusa jähmetyttäisi hänet kiveksi.

Hän mietti hetken itsekseen ja muistutteli Athenen sanoja. Hän nousi korkealle ilmaan ja piti kilven peiliä päänsä päällä ja katsoi siihen, niin että hän näki kaikki, mitä oli hänen alapuolellaan.

Hän näki, että nuo kolme gorgonia nukkuivat ja että ne olivat suuret kuin elefantit. Hän tiesi, etteivät ne voineet nähdä häntä, sillä pimeyden hattu teki hänet näkymättömäksi; mutta silti hän vapisi laskeutuessaan heidän luokseen, niin hirmuiset olivat heidän kuparikyntensä.

Kaksi heistä oli rumia kuin sika ja he nukkuivat, hirveän suuret siivet levällään, sikeästi ja raskaasti, niinkuin siat; mutta Medusa väänteli ja käänteli itseään levottomasti; ja kun hän heitteli itseään, niin Perseus tunsi sääliä häntä kohtaan, hän näytti niin kauniilta ja surulliselta. Hänen siipensä hohtivat sateenkaaren värisinä ja hänen kasvonsa olivat kuin nymfin kasvot, hänen huulensa vain olivat yhteen puristetut ja hänen otsansa oli ikuisen surun ja tuskan uurtama; ja hänen pitkä kaulansa hohti niin valkoisena peilistä, ettei Perseuksella ollut sydäntä iskeä miekallaan. Ja hän sanoi: "Voi, jospa minun olisi määrä tappaa jompikumpi hänen sisaristaan!"

Mutta hänen katsellessaan kyykäärmeiden päät Medusan hiuksissa heräsivät ja alkoivat kurkistella kiiltävin, kavalin silmin ja näyttivät sihisten myrkkyhampaitaan; ja käännellessään Medusa veti kokoon siipensä ja näytti kupariset kyntensä; ja Perseus näki, että hän kaikesta kauneudestaan huolimatta oli yhtä häijy ja ilkeä kuin nuo toisetkin.

Silloin Perseus laskeutui alas ja astui rohkeasti hänen luokseen ja katsoi kiinteästi peiliinsä ja iski kerran voimakkaasti Harpe-miekalla; eikä toista iskua tarvittukaan.

Sitten hän kääri pään vuohennahkaan pitäen kasvonsa pois käännettyinä ja syöksyi korkealle ilmaan nopeammin, kuin hän koskaan ennen oli syöksynyt.

Medusan siivet ja kynnet rapisivat, kun hän kaatui kuolleena kalliolle; ja hänen rumat sisarensa heräsivät ja näkivät hänen makaavan verissään.

Kirkuen ja parkuen he lensivät ilmaan ja etsivät hänen surmaajaansa. Kolmasti he lensivät ristiin ja rastiin kuten haukat, jotka ahdistavat peltopyytä; ja kolmasti he nuuskivat ristiin ja rastiin niinkuin koirat, jotka ajavat peuraa. Viimein he haistoivat veren hajun ja pysähtyivät hetkeksi siitä varmistuakseen ja sitten he taas syöksyivät eteenpäin hirveästi ulisten ja rääkyen, ja koleasti kumisi tuuli heidän siivissään.

Eteenpäin he lensivät räpytellen ja rapsuttaen siipiään, niinkuin kotkat jäniksen perästä; ja rohkeudestaan huolimatta Perseus tunsi verensä hyytyvän, kun hän kuuli niiden ulisten tulevan takanaan; ja hän huusi: "Kantakaa minua nyt hyvin, kelpo sandaalit, sillä kuoleman koirat ovat kintereilläni!"

Ja hyvin ne oivalliset sandaalit häntä kantoivatkin pilvien ja auringon paisteen halki ja rannattoman meren poikki; ja hänen kintereillään seurasivat kuoleman koirat ja niiden siipien kohina voitti tuulen pauhun. Mutta kohina heikkeni heikkenemistään, ja äänten ulina kuoli pois, sillä sandaalit olivat gorgoneitakin nopeammat. Ja illan tullen gorgonit olivat kaukana jäljessä, kaksi mustaa pilkkua etelän taivaalla, kunnes viimein aurinko laski, eikä Perseus nähnyt heitä enää.

Silloin hän tuli takaisin Atlaan luo ja nymfien puutarhaan; ja kun jättiläinen kuuli hänen tulevan, niin hän huokasi syvään ja sanoi: "Täytä lupauksesi". Silloin Perseus piti Gorgon päätä hänen edessään, ja hän pääsi lepoon kaikista vaivoistaan, sillä hän muuttui kallionkärjeksi, joka iäti nukkuu korkealla pilvien yläpuolella.

Sitten Perseus kiitti nymfejä ja kysyi heiltä: "Mitä tietä minun on palattava kotiini, sillä minä tulin tänne kaukaisia kiertoteitä?"

"Älä mene enää ikinä kotiisi, vaan jää tänne ja leiki meidän yksinäisten tyttöjen kanssa, meidän kun iäti täytyy oleskella kaukana jumalista ja ihmisistä."

Mutta hän kieltäytyi, ja he neuvoivat hänelle tien ja sanoivat: "Ota tämä taikahedelmä; jos kerran siitä syöt, et tunne nälkää seitsemään päivään. Sillä sinun täytyy mennä itäänpäin, surullisen Libyan rannikon yli, jonka Poseidon antoi Zeus-isälle, kun hän puhkaisi Bosporoksen ja Hellespontoksen ja upotti kauniin Lektonian maan. Ja Zeus otti sen sijaan tuon maan -- kaunis kauppa tosiaan; paljon huonoa maata vähän hyvän sijaan -- ja tähän päivään asti se on ollut autio ja asumaton, pelkkiä kallioita ja hiekka-aavikoita." Sitten he suutelivat Perseusta ja itkivät; ja hän hyppäsi vuorelta ja jatkoi matkaansa ja pienenemistään pieneten heidän silmissään kuin lokki hän eteni kauas merelle.

IV.

Kuinka Perseus tuli aitiopien luo.

Perseus samosi yhä koillista kohden ja kulki monen vesistön yli, kunnes hän saapui vieriville hietatöyräille ja synkälle Libyan rannikolle.

Hän jatkoi matkaansa erämaan poikki: kiviröykkiöiden ja somerikkojen ja tasaisten hieta-aavikkojen yli, auringon vaalistamien näkinkenkäkasojen ja suurten merihirviöiden luurankojen ja muinaisten jättiläisten luiden yli, joita oli hajallaan siellä täällä pitkin vanhaa merenpohjaa. Ja hänen kulkiessaan tipahteli veripisaroita maahan Gorgon päästä ja muuttui myrkyllisiksi kyykäärmeiksi, joita vielä tänäkin päivänä sikiää tuossa erämaassa.

Hietikkojen yli hän kulki -- kuinka pitkälti ja kuinka kauan, sitä hän ei tietänyt lainkaan -- syöden hedelmää, jonka nymfit olivat hänelle antaneet, ja viimein hän näki lintukotolaisten kukkulat, joilla he käyvät sotaa kurkia vastaan. Heidän keihäänsä olivat ruovoista ja kaisloista ja heidän asuntonsa olivat rakennetut kurjenmunien kuorista; ja Perseus nauroi ja jatkoi matkaansa koillista kohden koko päivän odotellen, että saisi näkyviinsä sinisen kimaltelevan Välimeren, jotta hän sen yli voisi lentää kotiinsa.

Mutta silloin tuli ankara tuulenpuuska ja heitti hänet takaisin etelään erämaata kohden. Koko päivän hän tappeli sitä vastaan, mutta siivekkäät sandaalitkaan eivät sitä voittaneet. Ja niin hänen täytyi lentää koko yö tuulen edellä; ja kun aamu sarasti, ei ollut muuta näkyvissä kuin tuo äskeinen inhoittava hieta-aavikko.

Ja pohjoisesta päin syöksyivät hietamyrskyt hänen päälleen, veripunaiset patsaat ja hieta-aallot, jotka kokonaan pimittivät keskipäivän auringon; ja Perseus pakeni niiden edellä minkä jaksoi, ettei polttava tomu olisi häntä tukehduttanut. Viimein myrsky tyyntyi, ja hän koetti taas suunnata kulkuansa pohjoiseen, mutta silloin hietamyrsky nousi uudelleen ja työnsi hänet takaisin aavikolle, ja sitten taas kaikki oli tyyntä ja kirkasta niinkuin ennen. Seitsemän päivää hän taisteli myrskyä vastaan ja seitsemänä päivänä myrsky ajoi hänet takaisin, kunnes hän oli nälkään ja janoon nääntymäisillään, ja hänen kielensä takertui kitalakeen. Silloin tällöin hän luuli näkevänsä kauniita järviä ja auringon säteiden leikkivän veden pinnalla; mutta kun hän saapui järven luo, niin se katosi hänen jalkojensa juuresta, eikä hän nähnyt enää muuta kuin polttavaa hiekkaa. Ja jollei hän olisi ollut Taivahisten sukua, niin hän olisi menehtynyt tuolla aavikolla; mutta hänen henkensä oli lujassa, sillä hän oli enempi kuin ihminen.

Hän huusi avuiksi Athenea ja sanoi:

"Oi, puhdas ja ihana, kuule minua, tahdotko jättää minut tänne nääntymään? Minä olen tuonut sinulle pyytämäsi Gorgon pään, ja tähän asti sinä olet antanut matkani menestyä; jätätkö minut nyt lopuksi oman onneni nojaan? Vai minkätähden nämä jumalaiset sandaalitkin ovat voimattomat erämaan myrskyjä vastaan? Enkö milloinkaan enää saa nähdä äitiäni enkä sinisten laineiden loiskinaa Seriphoksen rannoilla enkä Hellaan päivänpaisteisia kukkuloita?"

Niin hän rukoili, ja kun hän oli rukoillut, vallitsi syvä hiljaisuus.

Hiljaisena kaareili taivas hänen päänsä päällä ja äänettömänä levisi hieta-aavikko hänen allaan; ja Perseus katsoi ylös, mutta muuta ei näkynyt kuin häikäisevä aurinko häikäisevässä sinessä; ja hän katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt muuta kuin häikäisevää hiekkaa.

Perseus seisoi hetkisen liikkumatonna ja odotti ja sanoi: "Varmaankin olen täällä Taivahisten tahdosta, sillä Athene ei minua petä. Eikö näiden sandaalien juuri pitänyt johdattaa minua oikealle tielle? Siis se tie, jota minä olen koettanut kulkea, on ollut väärä tie."

Silloin hänen korvansa yht'äkkiä aukenivat, ja hän kuuli juoksevan veden solinaa.

Siitä hänen mielensä rohkaistui, vaikka hän tuskin uskalsi uskoa korviaan; ja hän kiiruhti eteenpäin, vaikka oli niin uupunut, että tuskin saattoi pystyssä pysyä; ja kivenheiton matkan päässä hänestä oli hiekassa notkelma ja marmorikallioita ja taatelipuita ja iloinen vihreä nurmikko. Ja nurmikon poikki lirisi kimalteleva puro, jotka kierteli puiden lomitse ja katosi hiekkaan.

Vesi lirisi kallioiden keskellä, ja lempeä tuuli kallisteli taatelipuiden kuivia oksia, ja Perseus nauroi ilosta ja hyppäsi alas kallion kielekkeeltä ja joi raikasta vettä ja söi taateleita ja nukkui nurmella; ja sitten hän taas hypähti ylös ja jatkoi matkaansa, mutta ei enää pohjoista kohden; sillä hän sanoi: "Athene minut varmaan tänne lähetti eikä tahdo että menisin kotiin. Entäpä jos vielä on tehtävänä jokin jalo teko, ennenkuin saan nähdä Hellaan päivänpaisteiset kukkulat?"

Hän samosi etelää kohden, yhä etelää kohden, kukoistavien kosteikkojen ja lähteiden, taatelipalmujen ja ruohikkojen ohi, kunnes hän näki edessään mahtavan vuorenseinän, joka hohti aivan ruusunpunaisena laskevan auringon valossa.

Hän kohosi ilmaan kuin kotka, sillä hänen jäsenensä olivat taas voimistuneet, ja hän lenteli koko yön vuoren yläpuolella, kunnes päivä alkoi sarastaa ja rusosorminen Eeos saapui ja punasi taivaan. Silloin Perseus huomasi, että hänen allansa oli Egyptin pitkä viheriöivä puutarha ja Niilin kimalteleva virta.

Hän näki kaupunkeja, joiden muurit piirsivät pilviä, ja temppeleitä ja obeliskeja ja pyramideja ja jättiläismäisiä kivijumalia. Ja hän laskeutui keskelle ohra- ja hirssivainioita ja pellavapeltoja ja maata pitkin rönsyileviä kurkkuja; ja hän näki kansaa tulevan ulos erään suuren kaupungin porteista ja menevän työhön, kunkin paikalleen, joen juoksun varrelle ja johdattavan taitavasti vettä viljelyksiin -- niinkuin sopi odottaakin viisaudestaan kuulujen egyptiläisten tekevän. Mutta kun he näkivät hänet, niin kaikki lakkasivat työstään ja kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat: