Part 10

Kivikolla istui mies, jolla oli yllä karhunnahkainen vaippa. Karhun pää oli hänen päähineenään ja sen hampaat irvistelivät valkoisina hänen otsansa ympärillä. Ja karhun käpälät oli väännetty hänen kaulansa ympäri, ja niiden kynnet hohtivat valkoisina hänen rinnallaan. Kun hän näki Theseuksen, niin hän nousi seisomaan ja nauroi, niin että rotkot rytkähtelivät.

"Hohoo, ken sinä olet, kaunis kärpänen, joka olet lentänyt hämähäkin seittiin?" Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin eikä vastannut; mutta hän mietti mielessään: "Onkohan tuo rosvo, ja jokohan olen joutunut seikkailuun?" Mutta tuo kummallinen mies nauroi vielä kovemmin ja sanoi:

"Kopea kärpänen, etkö tiedä, että nämä rotkot muodostavat sellaisen seitin, josta ei yksikään kärpänen koskaan osaa takaisin. Tämä röykkiö on hämähäkin luola, ja minä olen hämähäkki, joka imen kärpäset kuoliaiksi. Tule vain tänne, niin saan sinusta maukkaan aterian! Sillä sinua ei lainkaan hyödytä pakoon juokseminen, niin mutkikkaan seitin isäni Hephaistos minulle valmisti, kun hän muodosti vuoristoon nämä rotkot, joista yksikään ihminen ei osaa palata kotiinsa."

Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin ja kysyi:

"Entä miksi ihmiset sinua nimittävät, kopea hämähäkki, ja missä ovat sinun imusarvesi?"

Silloin tuo kummallinen mies nauroi jälleen:

"Minun nimeni on Periphetes, ja minä olen Hephaistoksen ja vuorinymfin, Antikleian, poika. Mutta ihmiset nimittävät minua Korynetes-nuijaksi, ja tässä on minun imusarveni."

Hän nosti vierestään kiviröykkiöltä mahtavan pronssinuijan.

"Tämän isäni minulle antoi ja takoi sen itse syvällä vuorten sisuksissa. Sillä minä nuijin kaikki kopeat kärpäset, niin että niistä lähtee lihat ja rasvat. Anna siis minulle tuo kiiltävä miekkasi ja vaippasi ja kultaiset sandaalisi, tai minä nuijin sinuakin, niin että henkesi menetät, jos huonosti käy!"

Mutta Theseus kääri nopeasti vaippansa lujiin poimuihin vasemman käsivartensa ympärille olkapäästä aina kämmeneen asti ja veti miekkansa ja syöksyi nuijamiehen päälle, ja nuijamies syöksyi hänen päällensä.

Kolmasti hän iski Theseusta, niin että tämä taipui kuin pajunvesa iskujen alla. Mutta Theseus suojeli päätään vasemmalla kädellänsä ja vaipalla, jonka hän oli käärinyt sen ympärille.

Ja kolmasti Theseus kavahti pystyyn iskun jälkeen, kuten pajunvesa myrskyn tyynnyttyä, ja tavoitti nuijamiestä miekallaan, mutta väljänä riippuvan karhuntaljan poimut pelastivat tämän.

Silloin Theseus suuttui ja karkasi hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kurkkuunsa, ja he kaatuivat ja kieriskelivät maassa päällekkäin. Mutta kun Theseus nousi maasta, niin nuijamies jäi liikkumattomana makaamaan hänen jalkoihinsa.

Silloin Theseus otti hänen nuijansa ja hänen karhuntaljansa ja jätti hänet haukoille ja variksille ja jatkoi matkaansa alas rotkoja, takimmaista rinnettä pitkin, kunnes hän tuli leveään vihreään laaksoon ja näki lammas- ja karjalaumoja makaamassa puiden alla.

Lirisevän lähteen liepeellä kallioiden ja puiden varjossa oli nymfejä ja paimenia tanssimassa. Mutta kukaan ei puhaltanut heille huilua, kun he tanssivat.

Kun he näkivät Theseuksen, niini he kirkaisivat ja paimenet juoksivat pakoon ja ajoivat pois karjalaumansa, ja nymfit sukelsivat lähteeseen kuin sorsat ja katosivat.

Theseus oli ihmeissään ja nauroi: "Tämän seudun ihmisetpä kummallisia ovat, juoksevat pakoon, kun näkevät muukalaisia, eivätkä soita tanssiessaan!" Mutta hän oli väsynyt ja tomuinen ja janoissaan eikä ajatellut heitä sen enempää, vaan joi kirkkaasta lähteestä ja kylpi siinä ja heittäytyi sitten pitkäkseen plataanipuun varjoon. Ja vesi lauloi hänet nukuksiin liristessään kiveltä kivelle.

Kun hän taas heräsi, niin hän kuuli kuiskuttelua ja supinaa ja näki nymfien kurkistelevan häntä lähteen toiselta puolen synkän luolan suusta, jossa he istuivat vihreillä sammaltyynyillä. Ja yksi sanoi: "Ei hän varmaankaan ole Periphetes"; ja toinen kuiskasi: "Ei ihan näytä ollenkaan rosvolta, vaan kauniilta ja kiltiltä nuorukaiselta."

Silloin Theseus hymyili ja huusi heille: "Ihanat nymfit, en minä olekaan Periphetes. Hän nukkuu haukkojen ja variksien parissa ylhäällä röykkiöllään. Minä olen ottanut hänen karhuntaljansa ja hänen nuijansa."

Silloin he hyppäsivät lähteen yli ja tulivat hänen luoksensa ja huusivat paimenia takaisin. Theseus kertoi heille, kuinka hän oli surmannut nuijamiehen. Paimenet suutelivat hänen jalkojaan ja lauloivat: "Nytpä saamme syöttää rauhassa karjalaumojamme ja soittaa tanssiessamme. Sillä tuo julma nuijamies on kohdannut voittajansa eikä kuule enää meidän huilujamme."

Sitten he toivat hänelle vuonanlihaa ja viiniä, ja nymfit toivat hänelle hunajaa kalliolta, ja hän söi ja nukkui taas nymfien ja paimenten tanssiessa ja laulaessa. Kun hän heräsi, niin he pyysivät häntä jäämään, mutta hän ei suostunut. "Minulla on suuria tehtäviä", hän sanoi. "Minun täytyy lähteä kulkemaan Isthmokseen, että pääsisin Ateenaan".

Mutta paimenet sanoivat: "Aiotko kulkea yksin Ateenaan? Ei kukaan kulje nykyään sitä tietä muuten kuin aseellisin joukoin!"

"Mitä aseihin tulee, niin näettehän, että niitä minulla on kylliksi. Ja mitä joukkoihin tulee, niin kunniallisesta miehestä on kylliksi seuraa itselleen. Minkätähden en kulkisi yksin Ateenaan?"

"Jos menet, niin sinun on oltava varuillasi Isthmoksen kannaksella, tai muuten joudut tekemisiin Sinis-rosvon kanssa, jota kutsutaan Pityokampteeksi, hongannotkistajaksi. Hän taivuttaa kaksi honkaa ja sitoo kaikki matkustajat käsistä ja jaloista niihin kiinni. Kun hän laskee puut irti, niin heidän ruumiinsa repeävät kahtia."

"Ja sen jälkeen", toinen sanoi, "sinun täytyy mennä sisämaahan päin, jottet vain joudu Skeironin kallioille. Sillä oikealla puolella on meri ja vasemmalla vuoret, niin ettet mitenkään voi päästä pakoon, vaan sinun täytyy kohdata Skeiron-rosvo. Hän panee sinut pesemään jalkojansa, ja kun sinä peset niitä, niin hän työntää sinut alas kalliolta ruoaksi kilpikonnalle, joka asustaa kallion juurella ja syö kuolleiden ruumiita."

Ja ennenkuin Theseus ennätti vastata, kolmas huusi: "Ja sen jälkeen odottaa sinua vielä suurempi vaara, jollet kulje yhä sisämaahan päin, niin että Eleusis jää kauas oikealle puolellesi. Sillä Eleusiissa hallitsee Kerkyon, julma kuningas, kaikkien kuolevaisten kauhu, joka tappoi oman tyttärensä Alopeen vankeudessa; mutta Alope muuttui ihanaksi lähteeksi. Tyttärensä lapsen tuo julma kuningas heitti vuorille, mutta villit tammat antoivat sille maitoa. Nyt hän vaatii painimaan kanssansa jokaisen, joka tulee hänen maahansa, sillä hän on koko Attikan paras painija ja hän lyö kaikki alleen. Ja ne, jotka hän lyö alleen, hän surkeasti surmaa, ja hänen palatsinsa piha on täynnä heidän luitansa."

Silloin Theseus rypisti otsaansa ja sanoi: "Tämä näyttää tosiaankin olevan huonosti hallittu maa, ja seikkailuja saanen kokea kyllikseni. Mutta jos minä kerran olen tämän maan perillinen, niin minä tahdon sitä hyvin hallita ja parantaa olot, ja tässä on minun kuninkaan-valtikkani." Ja hän heilutti pronssinuijaansa, mutta nymfit ja paimenet tarttuivat häneen ja pyysivät ja rukoilivat häntä jäämään.

Mutta hän jatkoi vain matkaansa heidän rukouksistaan huolimatta ja kulki kulkemistaan, kunnes hän näki molemmat meret ja Korinthoksen linnoituksen, joka kohosi korkealle maan yli. Hän kulki nopeasti poikki Isthmoksen kannaksen, sillä niin kiihkeästi hän halusi kohdata tuon julman Sinis-rosvon. Mäntymetsässä hän viimein tämän kohtasi, siellä, missä Isthmos oli kaikkein kapein ja tie johti korkeiden kallioiden keskitse. Siellä Sinis istui kivellä tien vieressä, nuori honkapuu nuijana poikkipäin polvillaan ja nuora valmiina vieressänsä. Hänen päänsä päällä riippui honkien latvoissa murhattujen ihmisten luurankoja.

Theseus huusi hänelle: "Hohoi, sinä uljas hongannotkistaja, onko sinulla jäljellä pari honkapuuta minuakin varten?"

Sinis hypähti hänen eteensä ja vastasi osoittaen päänsä päällä riippuvia luurankoja: "Minun ruoka-aittani on äskettäin tyhjentynyt, niin että minulla on kyllä valmiina pari puuta sinua varten". Ja hän syöksyi Theseuksen päälle nuijaansa heiluttaen, ja Theseus syöksyi hänen päällensä.

Sitten he takoivat toisiaan, niin että kesäinen metsä kaikui. Mutta metalli oli lujempaa kuin honka, ja Sinis-rosvon nuija kalskahti keskeltä kahtia, kun pronssi siihen sattui. Silloin Theseus antoi Sinis-rosvolle muutamia voimakkaita iskuja, paiskasi hänet maahan, polvistui hänen päälleen ja sitoi hänet hänen omalla nuorallaan ja sanoi: "Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää sinullekin tehtämän". Sitten hän taivutti kaksi nuorta honkapuuta ja sitoi Sinis-rosvon niiden väliin huolimatta hänen rukouksistaan ja vastustuksestaan. Ja hän päästi puut irralleen ja surmasi Sinis-rosvon ja jatkoi matkaansa jättäen hänet haukoille ja korpeille.

Sitten hän kulki kukkuloiden yli Megaraa kohden pitkin Saronin meren rantaa, kunnes hän tuli Skeironin kallioille ja sille kaidalle polulle, joka kulki meren ja vuorten välitse.

Siellä hän näki Skeironin istuvan lähteen reunalla, joka pulppusi kallion kyljestä. Hänellä oli jykevä nuija polvillaan ja hän oli sulkenut polun kivillä, niin että jokaisen kulkijan täytyi seisahtua.

Theseus huusi hänelle ja sanoi: "Hohoi, sinä kilpikonnanruokkija, eivätkö jalkasi kaipaa tänään pesemistä?"

Skeiron hypähti hänen eteensä ja vastasi:

"Jalkani kaipaavat kyllä tänään pesemistä ja nälissään on kilpikonnakin". Ja hän seisoi linnoituksensa edessä ja nosti molemmin käsin nuijaansa.

Theseus syöksyi hänen päälleen, ja kiivas oli ottelu kalliolla, sillä kun Skeiron tunsi pronssinuijan painon, niin hän antoi oman nuijansa vaipua ja kävi kiinni Theseukseen ja koetti sysätä hänet käsivoimin alas kalliolta. Mutta Theseus oli varovainen painija ja laski alas oman nuijansa ja tarttui Skeironia kurkkuun ja polveen ja pakotti hänet peräytymään kiviseinää kohden ja rutisti hänet sitä vastaan, niin että henki oli hänestä lähteä. Ja Skeiron huusi huohottaen: "Laske minut irti, niin saat mennä". Mutta Theseus vastasi: "Minä en saata jatkaa matkaani, ennenkuin olen tehnyt kivisen tien tasaiseksi". Ja hän rutisti häntä yhä kiviseinää vastaan, kunnes se romahti alas ja Skeiron vyöryi sen mukana suin päin maahan.

Silloin Theseus nosti hänet ylös aivan runneltuna ja sanoi: "Tule pesemään jalkojani". Ja hän veti miekkansa ja istahti lähteen reunalle ja sanoi: "Pese jalkani, tai minä hakkaan sinut palasiksi."

Vapisten Skeiron pesi hänen jalkansa; ja kun se oli tehty, niin Theseus nousi ylös ja huusi: "Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää sinullekin tehtämän." Ja hän potkaisi Skeironin kalliolta mereen.

Söikö kilpikonna hänet vai ei, sitä en tiedä; sillä muutamat sanovat sekä maan että meren hyljeksineen hänen ruumistansa, niin synnin saastuttama se oli. Meri heitti sen rannalle, ja ranta heitti sen takaisin mereen ja viimein aallot sen vihoissaan paiskasivat kallion kielekkeelle; ja sinne se jäi kauaksi aikaa riippumaan, kunnes se viimein muuttui synkäksi kariksi, joka siellä vielä tänäkin päivänä hyrskyn keskellä törröttää.

Se on kumminkin totta, mitä Pausanias kertoo, että hän Ateenan kuninkaallisessa pylväskäytävässä näki Theseuksen kuvan saveen muovailtuna ja hänen vieressään Skeiron-rosvon päistikkaa putoamassa mereen.

Sitten Theseus kulki päivämatkan Megaran ohi Attikan maahan, ja korkeina ja kylminä kohosivat hänen edessään Kithaironin lumihuiput yli tummien mäntymetsien, joissa Erinnyit, kostottaret, ja hurjat bakkhantit mellastavat, ja ajavat ihmisiä kauas kauheille vuorille, joilla myrskyt yötä ja päivää ulvovat. Hänen oikealla puolellaan oli jo aava meri ja kalliorantainen Salamis ja sen kuuluisan meritaistelun pyhä paikka, jossa myöhemmin kreikkalaiset löivät persialaiset pakoon. Hän kulki koko päivän iltaan asti, kunnes hän näki Thriasian tasangon ja Eleusiin pyhän kaupungin, jossa on Maaemon temppeli. Siellä Demeter, tuo lempeä Maaemo, joka pitää viljalyhdettä kädessään, kohtasi Triptolemoksen, kun kaikki maat vielä olivat autioina. Hän opetti Triptolemoksen kyntämään sarkoja ja valjastamaan laiskoja nautoja ikeen alle; hän opetti hänet kylvämään viljavainioita ja leikkaamaan kultaista viljaa. Hän lähetti Triptolemoksen opettamaan kaikkia kansoja ja antamaan jyviä työtätekeville ja ahkerille. Sen vuoksi Eleusiissa kaikki, jotka vain maata viljelevät, kunnioittavat Maaemoa ja hänen rakastettuansa Triptolemosta, joka antoi jyviä työtätekeville ja ahkerille.

Ja Theseus kulki tasankoa pitkin Eleusiiseen ja seisahtui kaupungin torille ja huusi:

"Missä on tämän kaupungin kuningas Kerkyon? Minun täytyy painia hänen kanssaan tänään vähän."

Silloin kaikki kansa tungeskeli hänen ympärilleen ja huusi: "Kaunis nuorukainen, minkä vuoksi sinä tahdot kuolla? Riennä pian pois täältä, ennenkuin julma kuningas kuulee, että muukalainen on kaupungissa."

Mutta Theseus kulki läpi kaupungin kansan itkiessä ja rukoillessa, ja läpi palatsin pihaan vievien porttien ja luuranko- ja pääkallokasojen keskitse, kunnes hän saapui tuon kaikkien kuolevaisten kauhistuksen, Kerkyonin, ovelle.

Hän näki Kerkyonin istuvan yksinänsä salissaan ruokapöydän ääressä. Hänen edessään oli kokonainen lammas paistettuna ja hänen vieressään täysinäinen viinitynnyri. Theseus seisahtui ja huusi hänelle: "Hohoi, sinä uljas painija, tahdotko hiukan painia tänään kanssani?"

Kerkyon katsahti ylös, nauroi ja vastasi: "Tahdonpa kyllä hiukan painia kanssasi tänään; mutta tulehan sisään, sillä minä olen yksin ja sinä olet väsynyt, ja syö ja juo ennenkuin kuolet."

Theseus astui rohkeasti sisälle ja istuutui Kerkyonin eteen pöydän ääreen ja söi vatsansa täyteen lampaanlihaa ja joi vatsansa täyteen viiniä. Theseus söi kolmen miehen verosta, mutta Kerkyon söi kuin seitsemän miestä.

Mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan toisillensa, vaikka he salaa silmäilivät pöydän yli toisiaan. Ja kumpikin sanoi itsekseen: "Hänellä on leveät hartiat; mutta luulenpa, että omani ovat yhtä leveät kuin hänenkin."

Viimein, kun lammas oli syöty ja viiniankkuri juotu kuiviin, Kerkyon nousi pystyyn ja huusi: "Painikaamme sitten hiukan, ennekuin menemme maata."

He heittivät yltään kaikki vaatteensa ja menivät palatsin pihalle. Kerkyon käski sirottaa tuoretta hiekkaa luiden keskellä olevalle avonaiselle paikalle. Ja sinne uroot asettuivat vastatusten, ja heidän silmänsä kiiluivat kuin raivostuneiden härkien silmät. Ja kaikki kansa kokoontui porteille katsomaan, mitä tapahtuisi. Niin he painivat, kunnes tähdet alkoivat tuikkia heidän päittensä päällä. Edes ja takaisin ja ympäri he pyörähtelivät, kunnes polkivat sannan aivan kovaksi jalkojensa alla. Heidän silmänsä leimahtelivat kuin tähdet pimeässä, ja heidän hengityksensä nousi kuin savu öiseen ilmaan. Mutta kumpainenkaan ei väistynyt paikaltaan, ja ääneti kansa katseli porteilla.

Mutta viimein Kerkyon vihastui ja otti Theseusta niskasta ja pudisti häntä kuin verikoira rottaa; mutta hän ei voinut pudistaa häntä kumoon.

Theseus oli nopea ja varovainen ja otti kiinni Kerkyonia vyötäröistä ja pujahdutti äkkiä lantionsa hänen alleen ja tarttui hänen ranteisiinsa. Ja semmoisella voimalla, että tammikin olisi irtautunut juuristansa, hän nosti Kerkyonin ilmaan ja paiskasi hänet suoraan olkapäänsä yli maahan.

Sitten hän hyppäsi Kerkyonin päälle ja huusi: "Antaudu, tai minä tapan sinut!" Mutta Kerkyon ei sanonut sanaakaan; sillä hänen sydämensä oli särkynyt hänen rinnassaan, paljon ruoan ja viinin tähden silloin kuin hän putosi maahan.

Silloin Theseus avasi portit ja kutsui kaiken kansan sisään. Ja he huusivat: "Sinä olet tappanut meidän ilkeän kuninkaamme. Rupea sinä nyt meidän kuninkaaksemme ja hallitse meitä hyvin!"

"Tahdon ruveta teidän kuninkaaksenne ja tahdon teitä oikein ja hyvin hallita Eleusiissa, sillä sen vuoksi minä olen kaikki pahantekijät surmannut, Sinis-rosvon ja Skeironin ja viimeksi tämän miehen."

Silloin muuan iäkäs mies astui esiin ja sanoi: "Nuori sankari, oletko surmannut Sinis-rosvon? Varo silloin Ateenan kuningasta Aigeusta, jonka luo olet menossa, sillä hän on Sinis-rosvon läheinen sukulainen."

"Silloinhan minä olen surmannut oman heimolaiseni", Theseus sanoi, "vaikka hän hyvin ansaitsikin kuoleman. Kuka tahtoo minut puhdistaa hänen kuolemastaan, sillä rehellisesti minä hänet surmasin, niin rietas ja kavala kuin hän olikin?"

Vanha mies vastasi:

"Sen tekevät uroot, Fytalonin pojat, jotka asuvat Aphidnaissa jalavan juurella, hopeaisen Kephisos-joen rannalla, sillä he tuntevat jumalten salaisuudet. Sinne sinun on mentävä puhdistettavaksi ja sen jälkeen sinä olet oleva meidän kuninkaamme."

Theseus vannotti Eleusiin kansaa, että se palvelisi häntä kuninkaanaan, ja lähti matikalle seuraavana aamuna Thriasain tasangon ja kukkuloiden yli Aphidnaita kohden etsimään Fytalonin poikia.

Hänen kulkiessaan Kephisos-joen laaksoa pitkin korkean Parnes-vuoren juurta, tuli pitkä, komea ja kalliisiin vaatteisiin pukeutunut mies vuorta alas häntä tapaamaan. Hänen käsivarsissaan oli kultaisia rannerenkaita ja jalokivinauha oli hänen kaulassaan, ja hän tuli Theseusta vastaan kohteliaasti kumarrellen ja käsivarret levällään ja puhui:

"Terve tuloa, kaunis nuorukainen, näille vuorille! Minua miekkoista, kun sinut tapasin! Mitäpä suurempaa iloa saattaisi olla kunnon miehellä, kuin ottaa vastaan ja kestitä vieraita luonansa? Mutta minä näen, että sinä olet väsynyt. Tule vuorelle linnaani ja lepää hetkinen."

"Kiitän sinua", Theseus sanoi, "mutta minun täytyy kiiruhtaa laaksoa ylös päästäkseni Kephisos-joen rannalla olevaan Aphidnaihin."

"Voi, sinä olet kulkenut kauas pois oikealta tieltä, etkä mitenkään enää tänä iltana ennätä Aphidnaihin, sillä sinun on kuljettava monta penikulmaa vuoria ja jyrkkiä solia ja yön pimeydessä vaarallisia kallioita, ennenkuin saavut sinne. Onneksi oli sinulle, että minä kohtasin sinut, sillä muuta iloa en tiedä kuin etsiä muukalaisia ja kestitä heitä linnassani ja kuunnella heidän kertomuksiaan vieraista maista. Tule kerallani linnaani ja syö parasta hirvenpaistia ja juo kallista punaviiniä ja nuku minun ihmeellisessä vuoteessani, josta kaikki matkustajat sanovat, etteivät ole nähneet sen vertaista. Sillä olkoot vieraani minkä kokoisia tahansa, olkoot pitkiä tai lyhyitä, niin vuode sopii kaikille, kuin heitä varten tehty, ja niinkuin he nukkuvat siinä, he eivät koskaan ennen ole nukkuneet." Ja hän piti Theseusta kiinni kädestä, eikä tahtonut laskea häntä menemään.

Theseus olisi tahtonut jatkaa matkaansa, mutta häntä hävetti olla epäkohtelias niin vieraanvaraista miestä kohtaan, ja hän oli utelias näkemään tuota ihmeellistä vuodetta, ja sitä paitsi hän oli väsynyt ja nälissänsä. Mutta hän pelkäsi miestä, vaikka ei oikein tietänytkään minkä tähden, sillä miehen ääni, vaikka olikin mielistelevä ja lempeä, oli kuitenkin soinnuton ja käheä kuin sammakon kurnutus. Ja vaikka hänen silmänsä olivat ystävälliset, niin ne olivat kuitenkin välinpitämättömät ja kylmät kuin kivi. Mutta Theseus suostui kuitenkin ja meni miehen keralla ylös notkoa, joka johti valtatieltä Parnes-vuoren kukkuloita kohden ja jota kalliot tummina varjostivat.

Heidän kulkiessaan notko kävi yhä kapeammaksi ja kalliot yhä korkeammiksi ja tummemmiksi, ja heidän allaan kohisi ryöppyävä virta, joka pilkahti silloin tällöin näkyviin paljaiden kalkkikivikielekkeiden välitse. Eikä ainoatakaan puuta eikä pensasta näkynyt heidän läheisyydessään. Parnes-vuoren lumihuipuilta puhalsi jäinen viima laaksoon tunkeutuen luihin ja ytimiin. Kauhu valtasi Theseuksen, ja hän katseli tuota autiota maisemaa ja sanoi: "Kolkossa seudussapa sinun linnasi näyttää olevankin."

"Niin on, mutta kun kerran olemme päässeet sisälle, niin kyllä vieraanvaraisuuteni kaiken kolkkouden karkoittaa. Mutta keitä nuo ovat?" Hän katsoi taakseen ja Theseus samoin. Vuoren juurella sillä tiellä, jonka he olivat jättäneet, tuli jono lastattuja aaseja ja niiden vieressä kulki kauppiaita vahtien tavaroitaan.

"Voi ihmisraukkoja", vieras sanoi. "Olipa hyvä heille, että katsoin taakseni ja näin heidät. Ja hyvä minullekin, sillä sitä enemmän vieraita saan juhlaani. Odotahan tässä hetkinen, niin käväisen tuolla alhaalla ja kutsun heidätkin. Sitten syömme ja juomme ja juhlimme koko pitkän yön. Minua miekkoista, jolle taivas lähettää niin monta vierasta yhdellä haavaa!"

Hän juoksi takaisin vuorta alas heiluttaen kättään ja huutaen kauppiaille, ja Theseus kulki sill'aikaa hiljakseen jyrkkää solaa eteenpäin.

Mutta kulkiessaan ylöspäin hän kohtasi vanhan miehen, joka oli ollut kokoamassa ajohirsiä virran uomasta. Hän oli laskenut taakkansa tielle ja koetti juuri nostaa sitä takaisin hartioilleen. Kun hän näki Theseuksen, niin hän huusi:

"Kaunis nuorukainen, auta minua nostamaan taakkaani, sillä minun jäseneni ovat jäykät ja voimattomat vuosien painosta."

Theseus nosti taakan hänen selkäänsä, ja vanhus siunasi häntä ja katsoi sitten vakavasti häneen ja sanoi:

"Kuka sinä olet, kaunis nuorukainen, ja miksi sinä kuljet tätä kolkkoa tietä?"

"Kuka minä olen, sen tietänevät vanhempani, mutta tätä kurjaa tietä kuljen siksi, että muuan vieraanvarainen mies on kutsunut minut luokseen kestitäkseen minua ja pannakseen minut nukkumaan johonkin ihmeelliseen vuoteeseen."

Silloin tuo vanha mies väänteli käsiänsä ja huusi:

"Voi sinä ihmissyöjä, Hadeen kartano, eikö ikinä täyty sinun kitasi? Tiedä, kaunis nuorukainen, että sinä kuljet kidutuksia ja kuolemaa kohden, sillä se mies, jonka sinä tiellä kohtasit -- tahdon palkita ystävyytesi samalla mitalla -- on rosvo ja ihmisten tappaja. Jok'ikisen muukalaisen, jonka hän tapaa, hän houkuttelee tänne kuolemaan; ja mitä siihen vuoteeseen tulee, josta hän puhui, niin se kyllä todellakin soveltuu jokaiselle, mutta ei kukaan siitä elävänä nouse, Jumala paratkoon."

"Minkä tähden?" Theseus kysyi hämmästyneenä.

"Sen tähden, että liian pitkät jäsenet hän katkoo, kunnes ne ovat kyllin lyhyet, ja liian lyhyet hän venyttää, kunnes ne tulevat kyllin pitkiksi. Ja minut vain hän säästi seitsemän raskasta vuotta sitten, sillä minä olin ainoa, joka sovin täydellisesti hänen vuoteeseensa, siksi hän säästi minut ja teki minut orjakseen. Ennen minä olin varakas kauppias ja asuin kupariporttisessa Thebassa, mutta nyt minä hakkaan puita ja kannan vettä hänelle, tuolle kaikkien kuolevaisten kiusaajalle."

Theseus ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiristeli hampaitaan raivosta.

"Pakene siis", vanhus sanoi, "sillä hän ei sääli sinun nuoruuttasi. Eilen hän viimeksi toi tänne nuorukaisen ja neidon ja asetti heidät vuoteeseensa, ja nuorukaisen kädet ja jalat hän katkoi, mutta neidon jäseniä hän venytti, kunnes neito heitti henkensä, ja niin he molemmat surkeasti kuolivat. Mutta minä olen jo itkenyt itseni väsyksiin tuon teurastuksen tähden. Sen vuoksi häntä nimitetään Prokrusteeksi, venyttäjäksi, vaikka hänen isänsä antoi hänelle nimeksi Damastes. Pakene häntä, mutta minnepä pakenisit? Kalliot ovat jyrkät, niin ettei niitä kukaan voi kiivetä, eikä toista tietä ole."

Mutta Theseus laski kätensä vanhuksen suulle ja sanoi: "Ei minun tarvitse paeta." Ja hän kääntyi kulkemaan alas solaa.

"Älä vain kerro hänelle, että minä sinua varoitin, tai hän tappaa minutkin jollakin kauhealla tavalla", vanhus kirkui hänen jälkeensä notkoon. Mutta Theseus astui vihastuneena ääneti eteenpäin.

Ja hän sanoi itsekseen: "Tämä on huonosti hallittu maa; milloinkahan sen saa hirviöistä puhdistetuksi?" Hänen sitä miettiessään Prokrustes kiipesi ylös kukkulaa ja hänen mukanaan tulivat kauppiaat nauraen ja jutellen iloisesti. Kun hän näki Theseuksen, niin hän huusi: "Ohoi, nuori vieraani, olenko antanut sinun liian kauan odottaa?"

Mutta Theseus vastasi: "Mitä on tehtävä sille miehelle, joka venyttää vieraitansa vuoteellaan ja katkoo heiltä kädet ja jalat? Mitä on sille miehelle tehtävä, kun oikeutta käydään maassa?"

Silloin Prokrusteen muoto muuttui ja hänen poskensa kävivät vihreiksi kuin sisiliskon ja hän tavoitti kiireesti miekkaansa. Mutta Theseus karkasi hänen päälleen ja huusi:

"Tottako tämä on, arvoisa isäntä, vai valetta?" Ja hän tarttui Prokrustesta vyötäröön ja kyynärpäähän, niin ettei tämä voinut vetää miekkaansa.