Part 1

E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

UROITA

Kreikkalaisia sankaritaruja nuorisolle

Kirj.

CHARLES KINGSLEY

Suomennos englanninkielestä.

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1904.

SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN TARINA. -- PERSEUS.

I. Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle. II. Kuinka Perseus äkkipäätä teki pyhän lupauksen. III. Kuinka Perseus surmasi Gorgon. IV. Kuinka Perseus tuli aitiopien luo. V. Kuinka Perseus palasi kotiinsa.

TOINEN TARINA. -- ARGONAUTIT.

I. Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla. II. Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan. III. Kuinka Argo-laiva rakennettiin Iolkoksessa. IV. Kuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen. V. Kuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle. VI. Kuinka uroiden lopuksi kävi.

KOLMAS TARINA. -- THESEUS.

I. Kuinka Theseus nosti kiven. II. Kuinka Theseus surmasi ihmissyöjät. III. Kuinka Theseus tappoi Minotauroksen. IV. Kuinka Theseus sortui ylpeytensä tähden.

ENSIMMÄINEN TARINA.

PERSEUS.

I.

Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle.

Oli kerran kaksi kuninkaan poikaa, jotka olivat kaksoset. Heidän nimensä olivat Akrisios ja Proitos, ja he elivät kaukana Hellaassa, Argoksen lempeässä laaksossa. Heillä oli hedelmällisiä niittyjä ja viinitarhoja, lampaita ja härkiä, suuria hevoslaumoja Lernan rämeillä ja kaikkea, mitä ihminen: tarvitsee ollakseen onnellinen. Mutta he olivat sittenkin onnettomia, sillä he kadehtivat toisiaan. Syntymähetkestään asti he olivat riidelleet, ja kun he kasvoivat suuriksi, niin he koettivat kumpikin anastaa toiselle kuuluvan osan valtakuntaa ja ottaa kaikki itselleen. Niinpä Akrisios ensiksi karkoitti Proitoksen. Proitos kulki maita ja meriä ja toi kotiin ulkomaalaisen kuninkaantyttären puolisokseen ja avukseen ulkomaalaisia sotureita, joita nimitettiin kykloopeiksi, ja hän karkoitti nyt vuorostaan Akrisioksen, ja sitten he taistelivat kauan aikaa kotimaassaan, kunnes riita saatiin ratkaistuksi, ja Akrisios otti Argoksen ja puolen valtakuntaa ja Proitos otti Tirynsin ja toisen puolen valtakuntaa. Ja Proitos rakennutti kykloopeillaan Tirynsin ympärille hakkaamattomasta kivestä korkeat muurit, jotka vielä tänäkin päivänä ovat pystyssä.

Mutta tuon kovasydämisen Akrisioksen luo tuli ennustaja ja ennusti hänelle pahaa ja sanoi: "Koska sinä olet noussut omaa vertasi vastaan, niin sinun oma veresi on nouseva sinua vastaan; koska sinä olet tehnyt syntiä sukuasi vastaan, niin sukusi kautta sinä saat rangaistuksen. Sinun tyttärellesi Danaelle on syntyvä poika, ja sen pojan kädestä olet sinä surmasi saava. Niin ovat jumalat päättäneet, ja niin on tapahtuva."

Siitä Akrisios kovin pelästyi; mutta hän ei parantanut tapojaan. Hän oli ollut julma omaa perhettään kohtaan, ja sensijaan että hän olisi katunut ja muuttunut hyväksi, hän kävi vain entistään julmemmaksi. Hän heitätti ihanan tyttärensä Danaen maanalaiseen kuoppaan, joka muurattiin umpeen, ettei kukaan päässyt lähestymään tyttöparkaa. Akrisios luuli olevansa viisaampi kuin jumalat. Mutta saatte nähdä, kykenikö hän välttämään heidän tuomiotaan.

Tapahtuipa, että Danaelle syntyi poika, niin kaunis lapsi, että sitä olisi jokainen muu paitsi Akrisios-kuningas säälinyt. Mutta hän ei tuntenut sääliä; hän vei Danaen ja lapsen meren rannalle ja pani heidät isoon arkkuun ja työnsi heidät vesille tuulten ja aaltojen ajeltaviksi.

Raitis luodetuuli puhalsi siintäviltä vuorilta Argoksen lempeään laaksoon ja kauas kauas merelle. Ja kauas kauas merelle ajelehtivat sen mukana äiti ja lapsi, sillävälin kuin kaikki, jotka heitä rannalla katselivat, itkivät, paitsi tuo julma isä, Akrisios-kuningas.

Niin he ajelehtivat eteenpäin, ja arkku keinui aalloilla, ja lapsukainen nukkui äitinsä polvella. Mutta äitiparka ei saattanut nukkua, hän vain valvoi ja itki ja lauloi lapselleen heidän kiikkuessaan laineilla. Ja sen laulun, jota hän lauloi, te saatte kerran itsekin oppia.

Nyt he olivat jo kulkeneet viimeisen siintävän niemekkeen ohi aavalle meren selälle. Aallot ja taivas ja tuuli heitä vain nyt ympäröivät. Mutta aallot ovat lempeitä, ja taivas on kirkas, ja tuuli on lauha ja hiljainen. Sillä nyt on se aika, jolloin Halkyone ja Keyks rakentavat pesiään, eivätkä silloin koskaan myrskyt myllerrä kesän leppeää merta.

Keitä olivat sitten Halkyone ja Keyks? Kerronpa sen teille arkun ajelehtiessa eteenpäin. Halkyone oli ihana impi, merenrannan ja tuulen tytär. Ja hän rakasti merimiespoikaa ja meni hänen puolisokseen; eikä kukaan maan päällä ollut niin onnellinen kuin he. Mutta viimein Keyks joutui haaksirikkoon; ja ennenkuin hän ennätti uida rannalle, aallot hänet nielivät. Ja Halkyone näki hänen hukkuvan ja juoksi veteen hänen luokseen; mutta turhaan. Silloin Taivahiset säälivät heitä kumpaakin ja muuttivat heidät kauniiksi vesilinnuiksi. Ja nyt he rakentavat joka vuosi laineille pesänsä ja purjehtivat iäti onnellisina kesän leppeää merta.

Niin kului yö, ja niin kului päivä, ja pitkältä se päivä Danaesta tuntuikin. Ja sitten kului vielä toinen yö ja toinen päivä, kunnes Danae oli aivan nääntynyt nälästä ja itkusta, eikä vieläkään maata näkynyt. Mutta koko ajan lapsi nukkui levollisesti; ja viimein Danae-parankin pää painui ja hänkin vaipui uneen poski vasten lapsen poskea.

Mutta hetken kuluttua hän yht'äkkiä heräsi. Arkku ritisi ja ratisi, ja ilma oli täynnä ääniä. Hän katsoi ylös, ja hänen päänsä päällä oli mahtavia kallion kielekkeitä, jotka hohtivat aivan punaisina laskevan auringon valossa, ja hänen ympärillään oli kareja ja hyrskyjä ja vaahdon pärskettä. Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi apua kaikin voimin. Ja hänen huutaessaan apu tulikin. Kalliolle ilmestyi pitkä ja komea mies, joka kummastellen katseli aallokossa kiikkuvaa Danae-parkaa.

Miehellä oli karkea verkavaippa yllä ja päässä leveä hattu, joka varjosti hänen kasvojaan. Kädessään hän kantoi kolmihaaraista piikkiä, jolla tapettiin kaloja, ja olalleen hän oli heittänyt käsiverkon. Mutta Danae saattoi hänen olennostaan ja hänen käynnistään ja hänen liehuvista kultahapsistaan ja parrastaan nähdä, ettei hän ollut mikään tavallinen ihminen; sitä todisti kaksi palvelijaakin, jotka kulkivat hänen takanaan kantaen hänen kalakoppasiaan. Mutta Danae oli tuskin ehtinyt vilkaista mieheen, ennenkuin tämä laski syrjään kolmihaaransa ja juoksi kalliota alas ja heitti käsiverkkonsa niin taitavasti Danaen ja arkun yli, että veti sen ja Danaen ja lapsen aivan vahingoittumattomina rantariutoille.

Sitten kalastaja otti Danaeta kädestä ja nosti hänet arkusta ja sanoi:

"Oi, ihana neito, mikä kumma kohtalo sinut on tuonut tälle saarelle noin heikossa purressa? Kuka sinä olet ja mistä tulet? Varmaankin olet jonkun kuninkaan tytär; ja tuo poika ei ole tavallinen kuolevainen."

Puhuessaan hän osoitti lasta, sillä sen kasvot paistoivat kuin aamutähti.

Mutta Danae vain pää kumarassa nyyhkytti:

"Sano minulle, mihin maahan minä raukka olen tullut; ja minkälaisten ihmisten seuraan olen joutunut!"

Kalastaja sanoi: "Tämä saari on Seriphos nimeltään, ja minä olen helleeni ja asun siinä. Minä olen Polydektes-kuninkaan veli, ja ihmiset kutsuvat minua Diktys-kalastajaksi, siksi että pyydystän rannan kaloja."

Silloin Danae lankesi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviansa ja huusi:

"Voi, herra, sääli muukalaista, jonka julma kohtalo on ajanut maasi rannoille. Anna minun elää talossasi palvelijana, mutta älä kohtele minua pahoin, sillä minä olin kerran kuninkaan tytär ja tämä minun poikani, kuten sinä oikein sanoit, ei ole tavallista sukua. En tahdo olla sinulle rasitukseksi enkä syödä leipääsi laiskana, sillä minä olen kutomisessa ja koruompelussa taitavampi kuin kaikki tämän maan tyttäret."

Ja hän aikoi jatkaa, mutta Diktys keskeytti hänet ja nosti hänet ylös ja sanoi:

"Tyttäreni, minä olen vanha, ja hiukseni harmaantuvat. Mutta minulla ei ole lapsia kotiani sulostuttamassa. Tule siis kanssani, sinä olet oleva minun ja vaimoni tytär, ja tämä lapsi on oleva meidän lapsenlapsemme. Minä pelkään jumalia ja olen vieraanvarainen kaikille muukalaisille, sillä minä tiedän, että hyvät teot niinkuin pahatkin kostetaan niille, jotka niitä tekevät."

Niin Danae sai suojan ja hoivan. Hän meni tuon hyvän Diktys-kalastajan kanssa hänen kotiinsa ja oli hänen ja hänen vaimonsa tyttärenä viisitoista vuotta.

II.

Kuinka Perseus äkkipäätä teki pyhän lupauksen.

Viisitoista vuotta oli kulunut, ja lapsesta oli tullut solakka nuorukainen ja merimies, ja hän teki usein kauppamatkoja saaristoon. Hänen äitinsä nimitti häntä Perseukseksi; mutta kaikki Seriphoksen asukkaat sanoivat, ettei hän ollut kuolevaisen miehen poika, ja kutsuivat häntä Taivahisten kuninkaan Zeuksen pojaksi. Sillä vaikka hän oli vasta viisitoistavuotias, oli hän sentään päätänsä pitempi kaikkea saaren kansaa. Ja hän oli taitavampi kuin muut juoksussa ja painissa ja nyrkkitaistelussa ja kiekon ja keihään heitossa ja soudussa ja harpun soitossa ja kaikessa, mikä miestä kaunistaa. Ja hän oli rohkea ja totuutta rakastava, lempeä ja ystävällinen, sillä vanha kunnon Diktys oli kasvattanut hänet hyvin. Ja oli hyvä, että Diktys niin oli tehnyt, sillä nyt Danae ja hänen poikansa joutuivat suureen vaaraan, ja Perseus tarvitsi kaiken viisautensa puolustaakseen äitiänsä ja itseään.

Sanoin jo, että Diktyksen veli oli Polydektes, saaren kuningas. Hän ei ollut kunnon mies niinkuin Diktys, vaan kiivas, julma ja kavala, ja kun hän näki kauniin Danaen, niin hän tahtoi naida hänet. Mutta Danae ei tahtonut, sillä hän ei rakastanut Polydektestä. Danae ei välittänyt kenestäkään muusta kuin pojastansa ja poikansa isästä, jota hän ei uskaltanut toivoa enää koskaan näkevänsä. Viimein Polydektes aivan julmistui, ja sillä aikaa kuin Perseus oli merellä, hän vei Danae-raukan Diktyksen luota sanoen: "Jollet sinä tahdo olla minun puolisoni, niin sinun pitää olla minun orjani". Niin Danaesta tehtiin orja ja hänen täytyi kantaa vettä kaivosta ja vääntää myllynkiviä ja kärsiä pahaa kohtelua -- kai häntä lyötiinkin -- ja kantaa raskaita kahleita, kun hän ei tahtonut ruveta tuon julman kuninkaan puolisoksi. Mutta Perseus oli kaukana merten takana, Samos-saarella, eikä voinut aavistaakaan, kuinka hänen äitinsä oli suruun sortumaisillaan.

Silloin eräänä päivänä Samos-saarella, kun laivaa lastattiin, Perseus haki siimestä ja joutui kauniiseen metsään. Siellä hän istahti mättäälle ja vaipui uneen ja nukkuessaan hän näki kummallisemman unen kuin koskaan elämässään oli nähnyt.

Hänen luokseen tuli metsästä nainen, pitempi kuin hän tai kukaan kuolevainen, mutta äärettömän ihana; naisella oli suuret harmaat silmät, joiden katse oli kirkas ja läpitunkeva, mutta samalla ihmeellisen lempeä. Hänen päässään oli kypärä ja keihäs oli hänen kädessään, ja olkapäältä riippui hänen pitkälle siniselle hameelleen vuohennahka, ja sillä kiilsi mahtava kuparikilpi, joka välkähteli kuin peili. Hän seisoi ja katsoi Perseusta kirkkain harmain silmin; ja Perseus huomasi, etteivät hänen silmäluomensa kertaakaan liikahtaneet eivätkä hänen silmäteränsäkään, vaan katsoivat suoraan hänen lävitsensä aina hänen sydämensä pohjaan asti, ikäänkuin ne olisivat saattaneet nähdä kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja tietää ja tuntea kaikki, mitä hän ikinä oli ajatellut tai toivonut siitä päivästä asti kuin hän oli syntynyt. Ja Perseus loi katseensa alas vapisten ja punastuen, kun tuo ihmeellinen nainen puhui.

"Perseus, sinun täytyy toimittaa minulle eräs asia."

"Kuka sinä olet, jalo neiti, ja kuinka sinä tunnet minun nimeni?"

"Minä olen Pallas Athene; ja minä tiedän kaikkien ihmisten sisimmät ajatukset ja tunnen heidän kuntonsa tai kunnottomuutensa. Ja tomusieluista minä käännyn pois, ja he tulevat onnellisiksi, mutta eivät minun auttaminani. He lihovat levossa kuten lampaat laitumella ja he syövät sitä, mitä eivät ole kylväneet, niinkuin härät pilttuussa. He kasvavat ja leviävät niinkuin kurkut maassa. Mutta yhtä vähän kuin kurkku he siimestävät kulkijaa, ja kun he ovat kypsiä, niin kuolema heidät korjaa, ja he menevät kenenkään surematta manalaan, ja heidän nimensä unohtuvat.

"Mutta tulisieluille minä annan enemmän tulta, ja niille, joissa on miehuutta, minä annan paljon enemmän kuin miehuutta. He ovat sankareita, Taivahisten poikia, ja hekin tulevat onnellisiksi, mutta eivät tomusielujen tavalla. Sillä minä ajan heitä eteenpäin outoja polkuja, jotta he löisivät titaanit ja hirviöt, jumalien ja ihmisten viholliset. Vaivojen ja ahdistusten, vaarojen ja taistelujen läpi minä ajan heitä. Ja toiset heistä kaatuvat nuoruutensa kukassa, missä tai milloin ei tiedä kenkään; ja toiset taas saavuttavat mainetta ja ihanan ja voimakkaan vanhuuden. Mutta millainen on heidän lopullinen kohtalonsa, sitä en tiedä, eikä kukaan paitsi Zeus, jumalien ja ihmisten isä. Sano nyt minulle, Perseus, kumpi ihmislaji sinun mielestäsi on onnellisempi?"

Perseus vastasi rohkeasti: "Parempi kuolla nuoruutensa kukassa tavoitellessa kuuluisaa nimeä, kuin elää levossa lammasten lailla ja kuolla kenenkään surematta ja maineetonna!"

Silloin tuo kummallinen nainen naurahti ja nosti kuparikilpensä ja huusi: "Katso tänne, Perseus; uskallatko katsoa tämänlaista hirviötä kasvoista kasvoihin ja tappaa sen, niin että minä saisin asettaa sen pään tälle kilvelle?"

Kilven peilissä näkyivät kasvot, ja kun Perseus katsoi niitä, niin hänen verensä jähmettyi. Ne olivat kauniin naisen kasvot, mutta posket olivat kalmankalpeat ja otsa oli iäti kalvavan tuskan uurtama ja huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut kuin käärmeen. Ja hiusten asemesta hänen ohimoillaan kiemurteli kyykäärmeitä, jotka ojentelivat kaksihaaraisia kieliään. Ja hänen päätään ympäröivät poimukkaat siivet, niinkuin kotkan siivet, ja rinnassa hänellä oli rautaiset kynnet.

Perseus katsoi hetken ja sanoi sitten: "Jos maan päällä on jotakin niin rumaa ja hirmuista, niin sen hävittäminen on jalo teko. Mistä löydän tuon hirviön?"

Silloin tuo kummallinen nainen hymyili jälleen ja sanoi:

"Vielä et sitä saata löytää; olet liian nuori ja liian kokematon; sillä tämä Gorgo on nimeltä Medusa, hirvittävien sikiöiden äiti. Palaa kotiisi ja tee se teko, joka sinua siellä odottaa. Sinun tulee näyttää olevasi mies, ennenkuin saatan pitää sinua kelvollisena Gorgo-hirviön etsintään."

Perseus olisi tahtonut puhua, mutta tuo kummallinen nainen katosi, ja Perseus heräsi ja huomasi uneksineensa. Mutta yöt ja päivät Perseus näki edessään tuon kauhean naisen kasvot ja sen pään ympärillä kiemurtelevat kyyt.

Hän palasi kotiinsa, ja ensimmäinen asia, minkä hän kuuli, oli, että hänen äitinsä oli orjana Polydekteen talossa.

Kiristellen raivosta hampaitaan Perseus riensi kuninkaan palatsiin ja juoksi miesten huoneiden läpi ja naisten huoneiden läpi, ja niin koko talon läpi -- sillä kukaan ei uskaltanut pidättää häntä, niin hirmuinen ja kaunis hän oli -- kunnes hän löysi äitinsä, joka istui kynnyksellä ja itkien väänsi kivistä käsimyllyä. Ja Perseus nosti hänet ylös ja suuteli häntä ja pyysi häntä tulemaan kanssansa pois. Mutta ennenkuin he ennättivät huoneista ulos, Polydektes tuli raivostuneena sisään. Kun Perseus näki Polydekteen, niin hän syöksi tämän päälle niinkuin verikoira karjun päälle. "Konna ja tyranni!" hän huusi, "näinkö sinä kunnioitat jumalia ja osoitat armeliaisuutta muukalaisille ja leskille? Sinun pitää kuoleman!" Kun hänellä ei ollut miekkaa, niin hän sieppasi kivisen käsimyllyn ja heilautti sitä musertaakseen Polydekteen pään.

Mutta hänen äitinsä tarttui häneen ja kirkaisi: "Voi, poikani, me olemme muukalaisia ja avuttomia tässä maassa, jos sinä tapat kuninkaan, niin kaikki kansa hyökkää meidän päällemme, ja me olemme molemmat kuoleman omat."

Kunnon Diktyskin, joka oli tullut sisään, koetti pidättää Perseusta. "Muista, että hän on minun veljeni. Muista, kuinka minä olen sinua kasvattanut ja kohdellut kuin omaa lastani, säästä häntä minun tähteni!"

Silloin Perseuksen käsi vaipui. Ja Polydektes, joka oli koko ajan vapissut kuin mikäkin pelkuri, sillä hän tiesi olevansa väärässä, päästi Perseuksen ja hänen äitinsä menemään.

Perseus vei äitinsä Pallas Athenen temppeliin, ja siellä papitar teki hänestä temppelin lakaisijan, sillä siellä he tiesivät olevansa turvassa, ei Polydekteskään uskaltaisi ryöstää häntä alttarin äärestä. Ja sinne Perseus ja kunnon Diktys ja hänen vaimonsa tulivat joka päivä häntä tervehtimään. Mutta Polydektes, nähtyään, ettei hän väkivallalla saisi mitään aikaan, mietiskeli ilkeässä sydämessään, kuinka hän kavaluudella pääsisi tarkoitustensa perille.

Siitä hän oli varma, ettei hän ikinä saisi takaisin Danaeta, niin kauan kuin Perseus oli saaressa. Niinpä hän keksi juonen päästäkseen hänestä. Ensiksi hän teeskenteli antaneensa anteeksi Perseukselle ja unohtaneensa Danaen, niin että jonkin aikaa kaikki kävi entistä tasaista kulkuaan.

Sitten hän julisti suuren juhlan ja kutsui siihen kaikki päälliköt ja maanomistajat ja saaren nuorukaiset ja niiden joukossa Perseuksenkin, jotta he kunnioittaisivat häntä kuninkaanaan ja söisivät juhla-aterian hänen salissaan.

Määräpäivänä he kaikki saapuivat; ja jokainen vieras toi tullessaan lahjan kuninkaalle, niinkuin tapa oli: mikä toi hevosen, mikä päällyshuivin, mikä sormuksen, mikä miekan, ja se jolla ei ollut mitään parempaa toi korillisen viinirypäleitä tai metsän riistaa. Mutta Perseus ei tuonut mitään, sillä hänellä ei ollut mitä tuoda, hän kun oli vain köyhä merimiespoika.

Häntä hävetti mennä lahjatta kuninkaan eteen; mutta hän oli liian ylpeä pyytääkseen Diktykseltä jotakin. Niin hän seisoi ovella apein mielin katsellen, kuinka rikkaat menivät sisään. Ja hänen poskensa punastuivat, kun he osoittivat häntä ja hymyilivät ja kuiskuttelivat: "Mitähän tuollakin löytöläisellä on annettavana?"

Sitä Polydektes oli toivonutkin; ja heti kun hän kuuli, että Perseus seisoi ulkona, hän käski tuoda hänet sisään ja kysyi häneltä pilkallisesti kaikkien kuullen: "No, enkö minä ole sinun kuninkaasi, Perseus, ja enkö ole kutsunut sinua juhlaan? Missä sinun lahjasi on?"

Perseus tuli hämilleen ja änkytti, ja kaikki nuo kopeat miehet, jotka olivat hänen ympärillään, nauroivat, alkoivatpa muutamat heistä häntä julkisesti piikatakin. "Tuo nulikka ajautui rannallemme kuin mikäkin rikkaruohon korsi tai puupalikka ja sittenkin on liian ylpeä antaakseen lahjaa kuninkaalle."

"Ja vaikka hän ei tiedä kuka hänen isänsä on, niin hän on sentään kyllin turhamainen ja sallii vanhojen akkojen kutsua itseään Zeuksen pojaksi."

Ja niin edespäin, kunnes Perseus-parka aivan joutui pois suunniltaan häpeästä ja tuskin tietäen, mitä sanoi, huusi: "Lahjaako! Katsokaahan, etten tuo lahjaa jalompaa, kuin kaikki teidän lahjanne yhteensä!"

Niin hän kerskaillen sanoi; ja hän tunsi sydämessään, että hän oli uljaampi kuin kaikki nuo pilkkaajat ja kykenevämpi tekemään jonkin kunniakkaan teon.

"Kuulkaa, mitä hän sanoo! Kuulkaa kerskaajaa! Mitähän hän enää tuokaan!" huusivat kaikki ja nauraa hohottivat minkä jaksoivat.

Silloin Perseuksen mieleen muistui uni, jonka hän oli nähnyt Samos-saarella, ja hän huusi, niin että sali kaikui: "Minä tuon Gorgon pään!"

Hän melkein pelästyi sanottuaan nuo sanat, sillä kaikki nauraa hohottivat vielä kovemmin ja Polydektes kovimmin kaikista.

"Sinä olet luvannut tuoda minulle Gorgon pään. Älä siis ikinä palaa tälle saarelle ilman sitä. Mene!"

Perseus kiristeli hampaitansa raivosta, sillä hän huomasi joutuneensa ansaan. Mutta hän oli luvannut, ja hän meni ulos sanaakaan sanomatta.

Rantakalliolle hän meni ja katseli aavaa sinistä merta; ja hän mietti mielessään, mahtoiko hänen unensa olla totta, ja hän rukoili sielunsa tuskassa.

"Pallas Athene, oliko minun uneni totta? Ja olenko minä lyövä Gorgon? Jos sinä todellakin minulle näytit hänen kasvonsa, niin älä anna minun tulla häpeään valehtelijana ja kerskurina. Äkkipäätä ja vihan vimmassa minä tein lupaukseni, mutta viisaasti ja kärsivällisesti minä tahdon sen täyttää."

Mutta vastausta ei kuulunut, ei näkynyt mitään merkkiä; ei ukkosen jyrähdystä, eikä minkäänlaista näkyä, ei pilvenhattaraakaan taivaalla.

Kolme tuntia Perseus itkien huusi: "Äkkipäätä ja vihan vimmassa minä tein lupaukseni, mutta viisaasti ja kärsivällisesti minä tahdon sen täyttää".

Silloin hän näki kaukana meren yllä leijailevan pienen valkoisen pilven, joka hohti kuin hopea. Ja se läheni lähenemistään, kunnes sen hohto aivan huikaisi hänen silmiään.

Perseus ihmetteli tuota kummaa pilveä, sillä mitään muuta pilveä ei näkynyt koko taivaan laella; ja hän vapisi, kun se laskeutui hänen alapuolellaan olevalle rantakalliolle. Ja kun se kosketti kalliota, niin se hajaantui ja hälveni, ja sen keskestä ilmaantui Pallas Athene sellaisena kuin Perseus oli nähnyt hänet unessaan Samos-saarella, ja hänen vieressään seisoi nuori mies, jonka jäsenet olivat kuin hirven ja silmät loistavat kuin tulikipinät. Hänellä oli yhdestä ainoasta hohtavasta timantista tehty käyrä miekka vyöllä ja jalassa hänellä oli kultaiset sandaalit, joiden kantapäässä oli elävät siivet.

He katsoivat terävästi Perseusta, eivätkä kertaakaan räpäyttäneet silmiänsä; ja he tulivat ylös kallioita häntä kohden nopeammin kuin kalalokki, eivätkä kuitenkaan liikuttanet jalkojansa, eikä tuulikaan heiluttanut heidän vaatteitaan. Vain nuorukaisen sandaalien siivet värisivät kuin haukan siivet, kun se leijailee kallion yllä. Ja Perseus lankesi maahan ja kunnioitti heitä, sillä hän näki, että he eivät olleet tavallisia ihmisiä.

Mutta Pallas Athene seisahtui hänen eteensä ja puhui hänelle lempeästi ja sanoi, ettei hänen tarvinnut pelätä.

"Perseus", hän sitten sanoi, "se jolle yksi koetus onnistuu, ansaitsee vielä vaikeamman koetuksen. Sinä olet uhmannut Polydektestä ja käyttäytynyt miehuullisesti. Rohkenetko myöskin käydä Medusa Gorgoa vastaan?"

Perseus vastasi: "Koettele minua; sillä siitä asti kuin sinä puhuit minulle Samos-saarella tunnen sieluni syttyneen uuteen eloon ja minä häpeäisin, jollen uskaltaisi tehdä jotakin, jonka voin tehdä. Ilmoita siis minulle, kuinka minun on meneteltävä!"

"Perseus", Athene sanoi, "mieti tarkoin, ennenkuin yrität: sillä tämä teko vaatii seitsemän vuoden matkan, etkä sinä saata kesken palata etkä paeta. Vaan jos rohkeutesi lannistuu, niin sinun täytyy kuolla Muodottomassa maassa, eikä kenkään ole milloinkaan löytävä sinun luitasi."

"Parempi sekin, kuin elää täällä hyödyttömänä;ja halveksittuna", Perseus huudahti. "Sano siis minulle, ihana ja viisas jumalatar, oi, sano minulle suuresta hyvyydestäsi ja laupeudestasi, kuinka minä saatan tehdä tämän ainoan teon, vaikka se vaatisikin minun henkeni!"

Silloin hymyili Athene ja sanoi: "Ole kärsivällinen ja kuuntele; sillä jos sinä unohdat minun sanani, niin sinä varmasti olet kuoleva. Sinun täytyy mennä kauas Pohjolaan peräpohjolaisten maahan, tuolle puolen pohjoisnavan aina kylmän pohjatuulen lähteille saakka, kunnes tapaat kolme Harmaata sisarta, joilla on yhteisesti vain yksi silmä ja yksi hammas. Heiltä sinun täytyy kysyä tietä Hesperidien, Iltatähden tyttärien luo, jotka tanssivat kultaisen puun ympärillä Länsimeren saaressa. He ilmoittavat sinulle, missä Gorgo asuu, jotta sinä saatat tappaa hänet, minun viholliseni, hirvittävien petojen äidin. Kerran hänkin oli neito, kaunis kuin kevätaamu, kunnes hän ylpeydessään teki synnin niin kauhean, että aurinkokin senvuoksi peitti kasvonsa. Ja sinä päivänä hänen hiuksensa muuttuivat kyykäärmeiksi ja hänen kätensä kotkan kynsiksi; ja häpeä ja viha täyttivät hänen sydämensä ja katkera myrkky hänen suunsa; ja hänen silmänsä tulivat niin hirmuisiksi, että kuka ikinä niihin katsoo, muuttuu kiveksi; ja hänen lapsensa ovat siivekäs hevonen ja kultaisen miekan jättiläinen; ja hänen lapsenlapsensa ovat velhokäärme, Ekhidna, ja Geryon, tuo kolmipäinen tyranni, joka paimentaa karjalaumojansa ja Manalan karjaa. Niin hänestä tuli gorgonein Stheinon ja hirvittävän Euryteen, meren kuningattaren tyttärien, sisar. Älä koske heihin, sillä he ovat kuolemattomia; mutta tuo minulle vain Medusan pää."

"Minä tahdon tuoda sen!" Perseus sanoi. "Mutta kuinka saatan välttää hänen katsettansa? Eikö hän jähmetytä minuakin kiveksi?"