Chapter 3

Kauhistuksen tunne raateli Anteronkin sydäntä, mutta hän kumminkin koki kaikin voimin olla rauhoittuneempi ja lohdutti ruikuttavaa sisartansa.

Näin onnettomana ollessaan osautui heidän luoksensa tulemaan erään talon -- Vehkomäen -- Matti-niminen kesti. Liikuttavasti rukoillen ja vaikeroiden pyysivät nuo onnettomat mainittua Mattia päästämään siteitään irti. Mutta Matti-polonen ei uskaltanut millään muotoa sitä tehdä, syystä, että hän pelkäsi olevan venäläisiä metsässä vahdissa ja siten muka menettävänsä omankin henkensä. Oliko tuo Matilta oikein, sen tuomitkoon lukija, mutta lienee se ollut liikuttavaa ja sydäntä polttavata tuolle kurjalle pelkuri-Matillenkin, kun hän näki nyt olevan mitä surkeimman rääkkäyksen alla ja vankina papin, jota niin suuresti kunnioitettiin ja suosittiin. Sitä enemmän suureni tämä surkeus, kun tuo onnetoin kirkkoherra valitti ja rukoili:

"Auta Jumalan nimessä meitä nyt, sinä ohikulkeva kristiveljemme!"

Näin huutaessaan vapisi tuon onnettoman kirkkoherran ääni, ja sanomattoman raskas kyyneltulva syöksyi hänen silmistään.

Hetken perästä palasivat viholliset äskensanotulta retkeltään ja köyttivät kaikki nuo kauhistuksen kanssa kamppailevat vankinsa rekeen, viedäkseen heidät ensin Hämeenlinnaan ja sieltä Venäjälle.

VIII.

Jälkimuistoja.

Mitä miettivät nyt Keurulaiset tuon edellämainitun tapauksen johdosta? Koko seurakunnalle tuli sillä kertaa papin puute, ja sitä paitsi jätti se jälkeensä katkeruutta sekä surullisen ikäviä muistoja. Kirkkoherra Herpman oli silloin leski, joten ei jäänyt Keuruulle häneltä vaimoa eikä eloon jääneitä lapsia.

"Voi sentään! kuinka onnetoin oli se hetki, jolloin rupesin Juhon vaimoksi," huokasi pappilassa eräs nainen, kuultuaan moisen tapahtuman Ampialasta. "Olisi ollut parasta Juholle niinkuin Tanelillekin olla erillään venäläisten omasta ... sitä minä heille jo sanoin monta kertaa ... olisihan sitten jäänyt tuommoinen onnettomuus tulematta. Pahuudella on paha palkka täällä ajassakin, mitä sitten ijankaikkisuudessa... Mutta ei muista ihmisparka sitä eläissään maailman synnissä. Armahtakoon kuitenkin suuri Jumala noita onnettomia, niin myös minuakin!"

Tämä näin vaikeroiva nainen oli Juho Herpmanin nuori vaimo, Anna. Hän sai surun sydämeensä ja tuli painavaan mielen vaivaan. Alituisesti nähtiin hän, silmät vetisenä, syvään hartauteen vaipuneena ja kuultiin tuon tuostakin huokaavan: "Ah, armahda, Jumala, noita onnettomia, niin myös minuakin!"

Sitäpaitsi oli pappilassa eräs toinenkin nainen, piika Liisa, joka myöskään ei ollut ihan iloisella mielellä. Hänkin vaikeroi:

"Oi, onnettomuutta, millekä kohdalle minäkin jäin! Eipä olisi pitänyt niin paljon antautumani Tanelin tahdolle... Minnekä nyt joudun? Minnekkä pääni kallistan?"

"Mitäpä häntä huolit niin suuresti surra," lohdutti Uoti-renki, joka oli toisia rauhallisempi; "kyllähän Luoja murheen pitää sinustakin ... ja kelläpä ei täällä matoisessa maailmassa pahuutta ja vastoinkäymisiä ole."

Nämät jälelle jääneet henkilöt, nimittäin Juhon leski, Anna, palvelioitten kanssa pitivät yhden vuoden vielä taloutta pappilassa, vaan sitten muuttivat he mikä minnekin.

Mutta Uoti renki, hänpä ei lähtenytkään pappilasta pois juuri "niinkuin varpunen ohran päästä;" hänellä oli täällä joitakin salaperäisiä puuhia ja viivykkeitä. Hän oli usein liikkeessä öilläkin, kartellen kaikkien näkemistä. Muutamana iltana, kun muut rupesivat levolle, läksi hän, rautalapio kädessä, kirkkokankaalle, ollen omituisissa aikeissaan ja puhuen puoliääneen itsekseen:

"No, nythän on niin yösydän, ettei kukaan nähne, vaikka otankin sen aarteen, josta ei tiedä muut kuin minä ja Jumala. Otan kun otankin ... mitäpä syntiä siitä minulle tulee, ja mitäpä se siellä maassakaan tekee, minä käytän sitä hyväkseni... Mutta peijakas, mikä se on?... Ah, Tuima-Jussi..."

Tuima-Jussi tulee ja laulaa:

"Napualla tappelussa, Suuressa veritaistelussa, Suomen urhot sutki noita Ryssän sotarutjakoita."

"Kas sitä, siin' on mies, joka kulkee yöstämöimässä," sanoi Uoti, Jussin lähestyttyä.

"Entä itse... Kappas, kun kattila pataa soimaa," vastasi Jussi ivallisesti.

"Tätähän minä vain ha'in pappilan lapiota, joka minulta jäi kerran metsään. Mutta mitäs kuuluu sinun sotaretkillesi, sitä nyt saan kysyä."

"Mitäpä sinne kuuluu muuta kuin kovuutta ja kurjuutta; vaikk’en minä sitä aavistanut, vaan kun sotajoukot pakenivat Pohjan perille, niin heitin minäkin "sissit" sinne, ja tulin levähtämään monesta raskaasta vaivasta."

"Olit siis kovalla?" jatkoi Uoti uteliaisuudella.

"Vai olinko?... kun tietäisit, kuinka kovalla oltiin Kivekkään joukossa, ja kuinka monta kuumaa saunaa olenkaan saanut kylpeä; mutta ei siitä huoli hurja poika ... ei huoli, vaikka henki ja veri menisi ... pois maata polttamasta, pois kansaa kiduttamasta pitää viholliset karkoitettaman, ja ne piru vieköön!" saarnasi Jussi ja läksi astumaan Lapinsillalle päin.

"Hyvä, ettäs menetkin pois, sinä hulluttelija, että saan tehdä tehtäväni," ajatteli Uoti, katsoen menevätä. Ja hetken seisottuaan siinä, läksi hänkin kävelemään päinvastaista suuntaa, mentyään tien oheen männikköön, jossa vähän aikaa tirkisteltyään alkoi ruveta lapiollaan maata kaivamaan. "Rops, rops," sanoi santaläjät, sinkoillen kaivajan lapiosta kanervikkoon.

"Jopas viimeinkin sieltä tulit!" huudahti hän, jonkun ajan kaivettuaan. "Ja nyt sinä ainakin olet omani," lisäsi hän samassa, vedettyään ison puukotelon kaivoksestaan.

"Rahaa! Tuhansia, tuhansia!" jatkoi hän; "mutta mitenkäs jaksan tämän täältä kantaa pois?"

Vähin erin hinasi hän tätä kotelota, jonka sisässä oli kultaa ja hopeata, lähellä olevaan Tarhija-järven rantaan ja nosti siellä veneesen, viedäkseen sen omiin kätköihinsä. -- Vielä otti hän toisen aarteen "Loutuvuoresta," jossa oli kuormittain vaskirahaa, ja jotka molemmat aarteet olivat useinmainittujen urhojen venäläisiltä ryöväämiä rahoja. Näillä rahoilla rakensi Uoti tänne Ruokosen talon, ja lienee hän kätkenyt niitä maahankin tämän talon tienoille, koska vieläkin mainitaan Ruokosella olevan aarteita.

* * * * *

Luokaamme vielä silmäys joihinkuihin kertomuksemme alussa mainittuihin muihinkin henkilöihin.

Usein mainittu Matti sai edelläpuhuttuna "Köyrinjuhla"-yönä Ampialan saunassa ankaran sydämen poltteen, kaiketi siitä kauhusta ja kiihkosta, mikä silloin raivosi hänen luonnossaan, syystä kun viholliset tekivät moista julmuutta, eikä hän voinut päästä näitä nuijimaan. Uhkarohkeus ja arkuuden häpeä taistelivat hänessä niin ankarasti, jotta saattoivat hänen terveytensä vaaraan. Hän sairastui, jossa tilassa ollessaan hän huokaili:

"Sanotaanpa minun jo kerran käyneenkin Tuonelassa, mutta nyt sinne vasta todella menen, ja onnellista on päästäkin pois täältä kurjasta maailmasta, jossa viholliset yhtämittaa maata hävittävät ja polttavat. Heitä vastaan olisin suonut olleeni taistelemassa viimeiseen hengen vetooni asti, sillä "sorea on sotainen tauti," mutta sitä kunniata minun osakseni ei tullut... Siunatkoon Jumala maatamme ja sen kansaa! Hän siunatkoon minuakin ja armahtakoon meitä!"

Näitä sanoessaan Matin kyyneleet tulivat tulvillensa ja hän vaikeni vaikenemistaan, kunnes kuoli.

"Tuima-Jussi," joka osui olemaan Ampialassa tuon kuoleman tapahtuessa, vei heti toisiin kyliin sen mainehikkaan uutisen.

Huttulan talossa Matin entinen toveri, Jussi, otti suuresti osaa tuohon kuoleman murheesen ja sanoi:

"Se vainaja olisi ollut paikallaan taistelemassa isänmaamme puolesta, mutta hänen renkinä olonsa ja naimisensa olivat siihen esteenä, ettei hän joutanut olemaan oikeen alituisesti vihollista torjumassa, paitsi noissa parissa kahakassa Herpmanin veljesten joukossa."

"Nepä olivatkin oivat retket," sanoi Tuima-Jussi; "semmoisia saalliita eivät enää Herpmanitkaan saaneet, vaikka muita pieniä kahakoita kahistiin... Minäpä en huoli, hurja poika, lähden vielä isompiin joukkoihin miekan mittelyyn, sillä parempi on olla sodassa, kuin sodan jaloissa."

"Niin oikein ... siellä kyllä minäkin olisin, mutta jouduin noihin yhtymisen vehkeisin tuon hennon naisen kanssa, joka siitä on minuakin estänyt, ja ilman sitä, on tässä tämä talouskin minulla hoidettavana."

"Mutta minkälaisen emännän sinä, kaima, sait tuosta "herrain lapsesta?"

"Mukiinhan se menee ... kyllä hän on tottumatoin talonpoikais-tapoihimme, mutta ehkäpähän reki varsan vaatii."

Hyvästi ja onnellisesti elikin Huttulan Jussi puolisonsa, Karpelanin tyttären, kanssa talossaan.

Tuo toimellinen ja siisti emäntä piti talossa puhtautta ja järjestystä. Pois oli nyt pirtin pöydältä entinen, nokinen padan sija, pois tuopin korvista likainen käden sija, pois kaikki karsimiilu lattialta ja muu lika törky siitä paikasta, missä ei sen olla sopinut. -- Tämä sivistynyt emäntä oli hyvänä esimerkkinä muillenkin emännille sekä kansalaisille, ja tämän muistona on hänen omien, helläin kätensä istuttama pihlajapuukin vielä Huttulan mäellä olemassa.

IX.

Jälleen tulleet.

On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kuin Herpmanin pojat saivat surmansa. Nyt on vuosi 1722, ja nyt on armaampi aika, sillä rauha Venäjän kanssa oli tehty, jo sen edellisenä vuonna. Nythän oli maastamme pois tuo "Iso viha," jonka kauhua on kammo kertoakin. Nyt häärivät kansalaisemme toimissaan levollisella mielellä ja hyvän toivon keventämillä tunteilla.

"Kirkkoherra Yrjö Herpman on jälleen tullut Keuruulle," kuului sanoma, joka teki täällä kuulijoihinsa elähyttävän vaikutuksen. Häntä riennetään katsomaan, ja hän nähdäänkin nyt omaisineen pappilaan tulleena. Oltuaan 6 vuotta Venäjällä vankina ja 2 vuotta Inkerin maalla Gubanitz'in kirkkoherrana, sekä naituaan siellä saman seurakunnan entisen kirkkoherran, Melartopaeus'en, lesken, tuli hän tänne takasin "kuin hyypiä hävitettyyn kaupunkiin."[1]

[1] Näin sanoi siitä saarnassaan eräs hänen jälkeisensä kirkkoherra Keuruulla.

"Kaikki on outoa, kaikki on kadonnutta," sanoi Herpman, katseltuaan pappilassa paikkoja; "eihän täällä näy enää jälkeäkään meidän entisestä omaisuudestamme."

"Kukapa täällä tavaroitamme olisi näin kauan säilyttänytkään," sanoi Antero, "onhan Anna sanonut olevan niitä itsellään siellä isänsä tykönä."

"Mutta Annalla ei ole oikeutta pitää niitä, sillä hän ei peri meidän pesästä, kun ei hänelle jäänyt perillistäkään Juholta," väitti Herpman.

"Ei olisikaan," vakuutti Lång, jonka oli Herpmanin tytär, Maria, saanut Venäjällä miehekseen.

"Epäilen sitäkin, onko vain Uotikaan viatoin niistä tavaroista," jatkoi Herpman ja loi katseensa läsnäoleviin.

"Ei voi olla; mutta pian siitä selvä saadaan, kun tiedustetaan Annalta," vastasi Antero, sivellen viiksiään.

"Vallan varmanahan sitä täällä pidetään, että Uodilla teidän ja poikavainajanne omaisuutta on," sanoi joku läsnä oleva seurakuntalainen, joita äsken oli tullut kirkkoherraa tervehtimään.

"Heittäkää nyt ne asiat toistaiseksi ja käykäämme heti katsomaan, mihin ovat täällä haudattuna, ukko, sinun poikasi, Juho ja Taneli, joita niin mainitaan, ja jotka niin surullisen kuoleman kautta täältä pois menivät," sanoi kirkkoherran emäntä, Anna Dorothea.

"Niin kyllä," myönsi kirkkoherra puolisonsa puheesen; "mutta meidän pitää pyytämän näitä läsnäolijoita neuvomaan, mihin ovat kätkettynä minun onnettomat esikoiseni."

Koko seurue meni hautausmaahan, ja päästyänsä sen Tarhia-järven puoleiselle laidalle, sanoi pappilan kesti-Heikki:

"Tässä on nyt se paikka."

Kirkkoherra otti lakin päästään ja teki siunauksen. Sitten piti hän pitkän puheen, jonka päätti näin:

"Te, nyt siinä lepäävät, lannistumattomat urhot! Teidän tähtenne olen saanut minäkin olla mitä onnettomimmassa tilassa; mutta sen minä olen antava teille anteeksi, sillä se oli minulle opiksi ja ojennukseksi. -- Suokoon kuitenkin laupias Jumala teille rauhallisen levon! Hän muistakoon teitä ijänkaikkisesti armollaan, niin totta kuin teidän sankarimaineennekin elää täällä maan päällä! Amen."

X.

Vaarallinen vala.

Aika kului kaikkine muutoksineen ja tapahtumineen. Paljon olivat jo olot muuttuneet täällä ennenkuin kirkkoherra Herpman heitti kuoleman kautta, vuonna 1729, viimeisen kerran Keuruun.

Oli muuan kesä-ilta, Herpmanin viimeisinä täälläolo-vuosina. Aurinko oli vielä jokseenkin korkealla, viehättävästi säteillen selkeällä taivaalta. -- Kirkkoherra Herpman katselee nyt kansliahuoneessaan kassakirjojansa, höpisten itsekseen:

"Kummallista, kun minä olen jo aikoja sitten kuuluuttanut, eivätkä vaan ole tuoneet voita. Ei nyt olla oikeassa ... mitä hittoja, eihän täällä näy kun muutamia maksajia. Kas tuossa on viimevuotinenkin maksamatoin ... se on oikein ihmeellistä! Toisivat kerrankin aikoinaan ja oikein runsaasti. Mutta minun täytyy..."

Huoneen ovi aukeni ja siitä astui sisään eräs nainen, joka keskeytti kirkkoherran ahneet ajatukset ja joka riensi tätä arvoisata kirkkoherraa tervehtimään.

"Mitä nyt Ruokoselle kuuluu?" kysyi kirkkoherra tervehdykseen vastattuaan.

"Voita toin tänne," oli vastaus.

"Hyvä, minä kirjoitan maksetuksi ... saatte viedä sen tuonne emännän puolelle, kyllä hän ottaa vastaan."

"Mutta olisi minulla vähän muutakin asiata."

"Mitä se sitten olisi?" kysyi kirkkoherra, tullen hyvälle tuulelle, kun näki olevan emännällä oiva joukon voita.

"Se ... se asia on vaikea puhuakin ... mutta..."

"Puhukaa vain."

"Kun se meidän isäntä ei saa haudassaan lepoa; hän, onneton, on käynyt usein unissaan minun puheillani ja valittanut oloaan, sanoen, että jospa kirkkoherra antaisi anteeksi hänen pahat työnsä... Sitä rukoilen nyt minä hänen puolestaan, ja tässä olisi takasin näitä..." virkkoi emäntä, ja veti nähtäville pussin, jossa oli joukko kultaa ja hopeata.

"Jaa, jaa, Uoti-raukkaa!" lausui kirkkoherra ja katsoi raharöykkiöön; "hän vannoi minulle, ettei ottaneensa täältä omaisuutta, vaan nyt se on hänen edessänsä. Mutta en sentään tahdo hänelle kostoa huutaa. Hän levätköön rauhassa. Häntä armahtakoon Jumala!"