Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

URHOT.

Historiallinen novelli "Ison vihan" ajoilta

Kirjoitti Kario.

Ensimmäisen kerran julkaissut Hj. Hagelberg 1888.

I.

Taisteluretkelle.

"Ison vihan" kauhu ja levottomuus levisi kaikkialla maassamme. Siitä toi maine yhä hirvittävämpiä viestejä niihinkin paikkoihin, joissa ei sen jaloissa vielä olevaisesti oltu. Sentähden hehkuikin Keurun silloisen, Herpman-nimisen, kirkkoherran poikain mieli, ja sentähden näkivätkin paljon vaivaa nuo urhot, jotka olivat luonteeltaan lujia ja voimiltaan jäykkiä jättiläis-sankareja.[1]

[1] Heistä suurin oli seitsentä jalkaa pitkä ja niin väkevä, jotta veti jäykimmänkin hevosen kengän käsissään oikoiseksi.

"Ei sitä jaksa kärsiä pirukaan, mitä nuo julmurit nyt tekevät ... pian tarvitsisi päästä taisteluretkelle. Kunpa jo tulisi miehiä, niin lähdettäisiin, vai miten sinun mielesi on, Taneli?" lausui Juho, yksi tuon mainitun kirkkoherran pojista, veljelleen mainitun pappilan kamarissa.

"Tiedäthän sen, veikkonen, mitä tuommoinen julmuus saattaa matkaan," vastasi Taneli, "ja silläpä sinne riennetäänkin; mutta Antero ei kait uskalla lähteä mukaamme -- ja vieläpä tuo onkin liian heikko koviin koetuksiin."

"Niin onkin, jääköön hän kotiin... Mutta kas, jopa tuolla tulee joukko, ja Maunu-Matti astuu edellä aika vinnakkata," jatkoi Juho, katsottuaan kamarin akkunasta ulos.

"Se on oikein ... otetaan lisää miehiä mennessämme niin paljon, kuin saadaan, kunhan vain päästään tielle."

"Niin tehdäänkin ... vähänhän meitä vielä onkin, ei tule puoltakaan sataa miestä... Ja hiisikö täällä lieneekään miehissä, kun ei heitä saa enempää. Mutta ovathan kumminkin nämä miehet niitä urhoja, ettei heitä kesken hätä häilytä, vaikka niitä vähänkin on."

"Luonto se on, joka miestä mittelee," lisäsi Taneli. "Mutta mitäs arvelee Anna sinun menostasi, Juho?"

"Mitäpäs hän ... ei hän sitä suuresti vastaan ole ja heittää kaikki Korkeimman haltuun. Ja sitäpaitsi ei tätä voi ristissä käsin kärsiä, kun maa voihkaa jalkaimme alla, ja heikompi kansa vapisee vihollisen kauhusta."

Jätettyään jäähyväiset isälleen, Yrjö Herpman'ille, ja nuoremmalle veljelleen, Anterolle, sisarelleen, Marialle, sekä emännöitsijäneiti Annalle, lähtivät urhot pienen joukkion kanssa Hämeesen, vihollista torjumaan. Hellimmän liikutuksen tunteilla likistivät heitä kotiin jäävät kaulasta. Kyyneltulvat syöksyivät heidän poskilleen, katsoessaan noita taisteluretkelle lähteviä.

"Outoa on äkistään mennä suin päin vaaraan; mutta ei sovi sekään, ettei varjelisi maata ja ihmisten omaisuutta tuommoiselta raatelulta. Sentähden en minäkään kiven kovaan kieltänyt poikaini menoa," virkkoi kirkkoherra, heittäen viimeisen silmäyksen metsän taakse kadonneiden urhojen jälkeen.

"Saas nähdä, miten mokomia nuo viholliset ovat, onko noissa puoltakaan suomalaisen vastustusta," sanoi Maunu Matti toverilleen matkalla.

"Sehän nähdään," sanoi Tuima-Jussi, luoden silmänsä johtajaansa, Juhoon.

"Se vaan on varottava," muistutti Juho, "että elkäämme kukaan antako arkuuden itseänsä masentaa ... vannokaamme Korkeamman nimessä, ollaksemme mitä ankarampia vastustamaan tuota kirottua vihollista! Eikö niin, pojat?"

"Niin -- niin!" kuului kaikkien ääni niinkuin yhdestä suusta.

Näin menivät nämät urhot, ottaen mukaansa miehiä, mistä saivat, matkustaessaan Hämeesen, jossa jonkun ajan väijyttyään pääsivät tervehtimään vihollista sillä seurauksella, että saivat saaliikseen kuormaston, jossa oli rahaakin kosolta. He olivat väjyksissä Pälkäneellä, kunnes vihollislaumat menivät Mallasveden toiselle puolelle; sitten voivat he menestyksellä taistella jälellä olevan vähemmän joukon kanssa. Herpman'in poikain, Juhon ja Tanelin, suuri voima ja kunnokkuus tekivät mainioita tällä retkellä. Heitä lähinnä oli etunenässä Maunu-Matti, sillä hänkin oli voimakas ja pelkäämätön urho.

Työnsä tehtyä ja saalliinsa saatua palasivat urhomme kotiin, luullen tännekin saapuvan vihollisia, joilta olisi lähin tarve varjella kotiseutunsa.

II.

Mustasukkaisuuden uhri.

Jonkun ajan ovat urhot olleet kotonaan edellämainitulta retkeltä. Ruotsalainen sotaherra Ehnberg, oli nyt Keurun pappilassa; hän oli tullut tänne pienen etuvartija-joukon kanssa. Hänen miehensä kulkivat ympäristöllä, kuullustellen vihollisten tänne tuloa, ja itse majaili hän pappilassa. Täällä oli hän ollut jo aikoja, ennenkuin Juho ja Taneli olivat kotiaan palanneet, ja täällä ollessaan oli hän kietoutunut tuohon lemmen juoneen, josta tuli pappilan Juho mustasukkaiseksi.

"Hoh, sitäkin miestä, mikä tuo Ehnberg on!" huokasi Juho, tultuaan tulehduksissa kamariinsa, jossa oli Taneli yksistään.

"Kuinka niin?"

"Sen kurjan kädet olivat kiedottuina Annan kaulaan tuolla peräkamarissa, kun sinne satuin menemään. Ja näyttipä siltä, että hän olisi tahtonut ryöstää suuteloita Annalta... Mutta annahan olla, miten siitä käypi, kun minä..."

"Kummallista kyllä," keskeytti häntä Taneli, "kun hän tuommoisia vehkeitä pitää täällä, tämmöisenä aikana, jolloin on vihollisen vaino suurimpana sydämen painona. Eihän nyt luulisi ihmisen mieleen syttyvänkään mokomata lempeä: -- mutta totta se kuitenkin on, sillä minäkin näin eilen hänet samoissa vehkeissä."

"Siitä jumal'avita hänen pitää saaman, kun hän toisen morsianta... Minä paikalla toimitan hänet pois täältä; jahkahan van löydän Uoti-rengin, niin ehkä se... Itse en kajoa moiseen hylkiöön," jupisi Juho, pudistaen päätään ja riensi ulos Uodin pakeille. Ja heidän vähän aikaa kahden kesken puhuttuaan Uoti katosi.

Pian läksi Ehnberg'kin pappilasta eikä sen koommin häntä enää nähty. Uoti kuitenkin ilmaantui muutaman tunnin perästä pappilassa näkyville ja oli kuin puusta pudonnut.

Saman päivän iltana kävelivät Juho ja Taneli pappilasta pari nykyistä virstaa länteenpäin vievää kärrytietä ja pysähtyivät siinä kahden järven, nimittäin Keurunselän ja Suolahden järven, väliselle kohdalle. Tässä tekivät he tuon jättiläistyön, joka on vielä tänäkin päivänä nähtävänä heidän muistonaan. He, näet, kaivoivat tien poikki kaivoksen noitten kahden järven väliin, jota kaivosta nimitetään "Kukkainojan kaivokseksi," ja jota nähdessämme täytyy meidän ihmetellä tuota urhotyötä, kun tiedämme, että kaksi miestä on sen kaivanut yhtenä yönä. Kaivos on arviolta noin toistakymmentä syltä pitkä ja enempää kuin syltä syvä sekä sen mukaan leveä.

"Kas tässä saa mies terveydelleen vireyttä ja mielelleen viihdykettä, kun tätä tekee," sanoi Juho ennen kaivamiseen ruvettuaan ja hymyili omituisesti.

"Sepä onkin tarpeellista," lisäsi Taneli, "kun saa jotakin viihdykettä ruumiillisesta työstä, sillä minullakin on niin outo olo ja ilkeä kammo siitä, mitä sille Ehnbergille tehtiin."

"Siitä viisi," äännähti Juho, ryhtiänsä korjaten. "Eipä hän ollutkaan oikea mies; mitä hän toisen omaa suosittelikaan. Siitä suutuin niin silmittömästi sillä kertaa. Sitä en tietysti enää pitemmältä ajateltuani tekisi, mutta se on ollut ja mennyt"...

"Niin, jos hän olisikin ollut meidän vihollisemme, mutta sitä hän ei ollut, vaan paremmin kansalaisemme," muistutti Taneli.

"Ruotsalainen hän oli."

"Senpä vuoksi juuri ei olisi pitänyt sitä tekemän, me kun ollaan ruotsin alamaisia. Pelkään, että taivas sen meille vielä kerran kostaa!"

"Miten se kostaa; siitä vastatkoon Uoti."

"Niin, mutta meidän ei olisi pitänyt häntä siihen houkutteleman ... sitä minä kadun."

"Kadut! Johan olet joutavissa, kun sillä tavoin luot omaan poveesi helvetin. Kurjaa olisi kuolla tuolla tuumalla. Ihmisen pitää heittämän mielestään semmoiset epäröimiset ja olla vapaa omantuntonsa tuomioilta ... tiedäthän, että hauta kätkee kaikki."

"Mutta mitäs, kun ihmisellä on sielu?"

"Sinä on sielu missä ruumiskin."

"No, niinpä se kait lieneekin. Eikä kukaan ihminen katsokaan lähimäisensä onnea niinkuin omaansa täällä matoisessa maailmassa. Niin tekevät ruotsalaiset kuin venäläisetkin, niin ylhäiset kuin alhaisetkin. Mitä muuta kun oman edun katsomista ja ilkeää voitonpyyntöä ovat nämä sodatkin, joissa niin paljon ihmisiä tapetaan ja jonka ikeen alla täällä kansa nytkin huokaa. Mitä hyödyttää meitä tuo ruotsalaisenkaan suoma vapaus, kun mainittu maa käy kaiken maailman sodat ja kiskoo täältä kurjasta Suomestamme verot ja veren tuommoisen hirmuisuuden uhriksi. Silloin vasta ollaan vapaita, kun emme tarvitse sotia eikä taistella mokomassa kurjuudessa. -- Mutta nyt, näillä aloilla ollessa, täytyy täällä olla orjana, käydä sotia ja katsoa vielä omaakin parastaan, koska aika on semmoinen."

"Aivan niin!" myönsi Juho, ja ryhtyi työhön, johon heti kävi käsiksi Tanelikin, ja jonka tehtyä he päättivät pitää täällä Ehnberg'inkin miehiä vahdissa, ettei vihollinen pääsisi yli tästä heidän kaivoksestaan. Tässä luulivat he parahiten voivansa vastustaa vihollista, mutta mainittavimpia kahakoita ei tässä tarvinnutkaan taistella, koska ei sieltäpäin tänne sotalaumoja tullutkaan.

Sotaherra Ehnberg sai surmansa pappilan Uoti-rengin pyssystä eräällä kunnaalla, kaakon puolella Keuruun kirkkoa, joka kunnas on saanut siitä nimekseen "Ehnbergin mäki."

III.

Tarullinen salo.

Ampialan kylän sydänmaan syvyydessä löytyy synkän murroksen sisässä salo, jonka tarullisuus on huomiota ansaitseva.

Tämä salo on nykyään maanmiehen kirveen raiskaama, mutta luonnollisesti se vieläkin uneksii niitä muistoja, joita siihen on ammoisilta ajoilta liittynyt. Salossa on jonkun kymmenen jalan korkeudelle kohoutuva, vuorinen kunnas, jota ympäröivät tänä aikana harventuneet metsät ja varsin ikävät maisemat, tehden sen paikan kokonaan kalmiston kolkoksi. -- Tuon kunnaan syrjänteillä on moniaita vuorenholveja, joista joku on merkillisempää laatua. Holvissa on kaksi kallioseinää, jotka muodostavat välilleen suojan, varsinkin kun sen yksi puoli ja päällys on suljettu ihmiskäsillä tehdyllä seinäkkeellä ja katoksella. Niin tehtynä olikin moinen holvi suojana ihmisille "Ison vihan aikana."

Silloin oli siellä monesta kylästä ihmisiä karjoineen, kamsuineen vihollista piilossa. Siellä siis väliin piileili mahtavampiakin kansalaista. Olipa tuolla jonkun ajan Keurun kirkkoherrakin heikompine perheineen. Sitä paitsi oli tuonne osautunut eräästä syrjäisestäkin pitäjästä papin tytär, nimeltä Karpelan. Hän oli tullut Keurun pappilaan vieraisille, ja tällä retkellä täytyi hänenkin, vihollisen lähestyessä, pakoutua tuonne vuoriluolaan. Sitävastaan olivat kirkkoherran pojat, Juho ja Taneli, ennenmainitulla kaivoksellaan pienen joukkion kanssa vahdissa vihollisia, joita siinä aiottiin ankarasti vastustaa. Maunu-Matti myöskin halusi olla toisten urhojen kanssa kaivoksella, mutta jotkut seikat ja suuret houkutukset saivat hänen tulemaan pakopaikalle, sillä sielläkin tarvittiin miehiä ja miehuutta. Ja hän siis olikin siellä ikäänkuin turvana ja tukena heikommille henkilöille. Sitäpaitsi oli siellä Huttulan poika, Jussi, joka ei myöskään ollut voimaa vailla. Häntäpä hemmoittelikin täällä tuo äsken mainittu papin tytär Karpelan sulotunteidensa esineenä -- vieläpä sillä seurauksella, että

"Meni jo myö'en myöty neiti, Kanssa kaupattu kananen,"

ja niin tuo neiti, oltuaan

"Käyäs kättä antamahan, Kiivas kihlan ottelohon, Sormuksen sovittelohon,"

joutui Huttulan Jussille iänikuiseksi "kainaloiseksi kanaksi."

Mutta eipä mainittujen henkilöitten yhdistys ollut ainoa laatuaan, mikä syntyi tuolla pakopaikalla. Tuollapa Ampialan piika, Leenakin, kohteli Maunu-Mattia, joka myöskin oli Ampialassa rengin virassa, tunteilla, joita lemmenjumala häneen hengitti. Leena tosin oli jo vähän ennenkin Mattia armastellut, mutta nyt tuo ihana lemmen autuus alkoi kuohua kukkuralleen.

"Voi, armaani! kuinka pahaa unta minä usein uneksin, kun pelkään, tokko tuletkaan turvakseni, ja mikä lieneekään täällä elämämme loppu tänä ankarana aikana," huokasi Leena alakuloisena Matille.

"Turvasi olen tuonelaan asti, vaikka maailma kuinka kurjaa olisi, vastasi Matti ja vakuutti, ettei vihollinenkaan aina täällä ole, kyllähän vielä ajat lauhtuvatkin."

"Niinpä kyllä," myönsi Leena. "Mutta jos joutuisit vihollisten saalliiksi -- niin mitäs sitten?"

"Onni miestä, jalat jänistä --; mutta mitäs jos sinä, sirkkuni, joutuisit vihollisten saalliiksi?"

"Mitäpä he sitten minulle tekisivät?"

"Vai mitä -- tottahan toki tuommoinen hempukka ryssärahjulle kelpaa," arveli Matti ja likisti hempukkataan kaulasta.

Hiljaa kuin "hiiri kuoren alla" oltiin vihollista peläten tuollakin pakopaikalla. Kaikkia tehtäviä tehtiin varovaisesti: savua estettiin havukatoksella kohoamasta korkeuteen, puita hakattiin hiljaa, ja karjan kellot otettiin pois kilisemästä. Ei siis niittenkään ääntä kuulunut. Kaikki olo oli hiljaista ja haudan kaltaista. -- Luontokin oli silloin kovin alakuloisen näköinen, ikäänkuin ikävöiden äsken kadottamatansa kesäverhoaan. Ilma oli myöskin ikävää. Aurinko ei ollut antanut moneen aikaan säteidensä paistaa maassa oleville. Hienoa sateen vihmaa tihutti tuon tuostakin maan ja taivaan välillä, ja varikset raakuen lentelivät synkän luonnon sylissä. -- Kaikista kamalin oli kuitenkin vihollisen kauhu. Se kolkutti ihmisten sydämien ovella kuin kammoittava kummittelija.

Hämeen ja Satakunnan maakunnat Suupohjaa myöten olivat vihollisten valloittamat sekä hirmuisella tavalla tallattuina. -- Sitä julmuutta ajatellessa täytyy teräksisenkin sydämen tyrmistyä. Ja sen kauhun hirmusta uupuneena huokailivat nyt pakopaikoissakin olevat ihmisraukat.

IV.

Murhapoltto ja aaveen näky.

Oli eräs kesäpäivä syyskesällä 1713. Tämä päivä oli edellisiä ihanampi, sillä tuuli henkäili hellästi ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ei mikään metsän telme eikä eläinten ääni nyt häirinnyt salon rauhaa. Olipa ikäänkuin taivas olisi tarjonut sulon ja suosion lahjojaan salossa oleville olennoille.

Nyt olivat pakopaikassa olevat kansalaisemme ennenmainitun kunnaan rinteellä virvoittelemassa vihollisen pelosta murtunutta mieltänsä ja ihailemassa luonnon kauneutta.

"Kas tuota, mikä musta tuolta näkyy," äännähti joku joukosta, osoittaen kaakon puolella olevata savua, joka pilvenä kohosi korkeuteen.

"Voi, hyvät ihmiset! Varmaan on meidän kylä tulessa," sanoi Ampialan isäntä ja kynsi korvallisiaan.

"Melkeinpä kyllä," myönsi Maunu-Matti. "Mutta mennäänpä katsomaan, ovatko ryssät, saakelit, siellä tuhojaan tekemässä."

"Sepä on juuri peljättävä, ja sentähden sinne mennään," sanoi Huttulan Jussi terävästi.

"Herra hallitkoon! Kuka sinne tohtii mennä," sinkasi neiti Karpelan, katsoen aavistavaisesti Jussiin.

"Onkohan niin ... olisikohan tuolla mikä hätänä?" uteli Maunu-Matti arveluttavan ivallisesti.

"Kyllä se on kamalata," sanoi joku joukosta; "siellä mahtaa olla vihollisia, kuinka paljon lieneekään, koska jymykellon[1] ääni on kuulunut monena päivänä myötäänsä."

[1] Tämä kello on olemassa tänäkin päivänä Ampialan mäellä ja tätä nimitetään nyt "ryssän kelloksi," sillä todellakin tätä ryssät soittivat, siten antaakseen kutsumuksen toisaalla oleville tovereilleen. -- Tämä on kiintonaisella kalliolla oleva, alaspäin kupea kivilevy, ja tämä, miehen lyömällä alimaiseen kiveen, antaa semmoisen jyrinän, että sen sanotaan, hyvin onnistuneena, kuuluvan penikulman matkaa.

"Mitä jymykellosta; ei siitä meidän onnemme riipu. Emme sieltä sen tähden pysy pois," sanoi Maunu Matti, luoden kysyväisen silmäyksen lemmittyynsä, Leenaan.

"Sitäkin olen minä usein uneksinut, että kyllä kait sinäkin, Matti, vielä joudut vihollisten tuottaman surman suuhun," änkkäsi Leena; "mutta olisipa sekin mies, joka pelkäisi taistella meidän puolestamme ja isänmaamme pelastukseksi. Olisipa todellakin se mies, joka olisi toimetonna silloin, kun ahdistus pakoittaa kansaa näin kurjaan tilaan, ja on taistelu elämästä sekä kuolemasta."

"Aivan niin," myönsi Matti, ja riensi ottamaan pyssyään, arvellen, että kentiesi sitäkin matkalla tarvitaan.

"Tottapa sinne mennään," sanoi Huttulan Jussi ja kiirehti Matin perään.

Ennenkuin ryhdymme päätapaukseen, saamme tässä vähän katsahtaa sen kylän asemaa, josta mainittu savu näkyi.

Kylä on jotenkin korkealla mäellä, jolla siaitsee useampiakin asumuksia kuin ainoastaan Ampialan talo. Mäen selänne on epätasainen ja syrjiltä varsin vietto, paitsi etelän puolelle on se vähemmin kalteva. Ampialan kartano oli laillaan hyvin rakennettu sen ajan mukaan, jolta tämä kertomuksemme on syntyään alkunsa saanut. Siinä siis oli: savupirtti, ja pihan takana vierastupa sekä sauna ja muita tarpeenmukaisia huoneita. Sitä paitsi oli talossa, luoteen puolella kartanoa, jonkun matkan päässä metsän rinteellä, riihikartano. Paikka ei ollut aivan luonnonihana, eikä muutoinkaan ihmiskäsien kaunistama, mutta sitä vastaan on siitä suuremmoinen näköala: siintävän taivaan rannalta näkyy laveita kukkuloita ja kunnahia, joidenka välistä pilkoittaa moni maamme tuhansista järvistä, mitkä alenevan auringon säteistä välkkyen kimaltelevat.

Kuten ennen on mainittu, riensivät Matti ja Jussi sekä useampia muita miehiä perässä, että risut ritisi, ja puut rutisivat jalkain alla, hypätessään sanottua savupilveä kohden. Olipa heidän kannoillaan eräs nainenkin, joka oli jollakin tavalla utelias menemään tuon kamalaksi arvaamansa tapauksen seurauksia katsomaan. -- Mutta katso, miten oudon näköisenä ja kummallisesti kujeillen kulki tämä nainen. Hän oli väliin punainen kuin kukon heltta ja väliin taas vaalea kuin haavan lastu. Toisinaan riensi hän aika vauhtia eteenpäin ja toisinaan pysähtyi hän yhteen kohtaan seisomaan kuin kivettynyt. Hän näki selvällä päivällä kauhun ja kamaluuden unta. Hän, onneton, oli saanut ankaran sydämen pistoksen siitä kauhistavasta pelosta, mitenkä Matin rohkeus tulisi menestymään, ja miten asia oli päättyvä, -- sillä hän oli tuo Matin kanssa rakkaudessa yhteen liittoutunut Leena.

Jo tullaan tulipalon lähelle ja nähdään sen olevan Ampialan riihessä. Sen olivat viholliset sytyttäneet tuleen, siten saadakseen meikäläisiä käsiinsä kun he muka tulisivat valkean vaaraa häätämään. Niinpä kävikin. Heidän toivonsa toteutui. Meidän, urhomme, Matti, hyökkäsi rohkeasti palopaikalle.

Ryssä ryntäsi Matin eteen ja kurotti kätensä, ottaakseen häntä kiinni. Mutta Matti kumminkin ennätti ennen survaista häntä rintaan sillä seurauksella, että ryssä sinkosi kuin lingotettu kivi etäälle nurin, ja samassa roimi hän pyssyllään toisia päälleen tunkevia vihollisia niin, että heistä kupertui monta miestä kumoon, ennenkuin saivat lyödyksi Mattia päähän, josta hänen voimansa masentui, ja sitte täytyi hänen antautua kolmekymmentä kertaa isomman miesjoukon ankariin kouriin. -- Nämä raakalaiset sitoivat hänen kätensä selän taakse ja salpasivat hänet riihen likeisyydessä olevaan olkilatoon. Ja mikä kauhistavaisinta -- he telkesivät hänet sinne, polttaakseen tämän onnettoman elävänä ladon olkien kanssa yhdessä. Jopa sytyttivätkin he ladon tuleen. Voi hirmua! Kaikkien Matin kumppanien, niinpä reipasluontoisen Jussinkin, täytyi olla lymyssä lähellä olevassa metsässä ja katsella surkein silmin sekä vapisevin sydämin, kuinka kauhealla tavalla Matin piti tulessa kärventymän. -- Arvaa, lukiani, kuka oli onnettomin kaikista tuon kauhean tapauksen katsojista. Mitä ajatteli tuota nähdessään Mattia lempivä Leena? Hänpä tuskin jaksoi henkiäkään, sillä sen tapauksen hirvittävä kauhu raivosi hänen sielussaan niin ankarasti. Hän vapisi, hän vaaleni ... tuskin oli hän enää ihmisen näköinenkään. Hän tuli tuskan ja pyörtymisen kuumeesen ja houri. -- "Voi Herra, voi taivaan Jumala!" huudahti hän hurjasti ja niin äänekkäästi, että vihollisetkin sen kuulivat ja riensivät katsomaan. -- Ja niin saivat viholliset kiinni Leenan; mutta muut metsässä katsojat pakenivat, nähdessään hirmuvaltaisten vihollisten tulevan heitä kohden.

Venäläiset veivät pyörtyneen Leenan vangikseen Ampialan pirttiin, jossa häntä ehken säälimättä virvoittelivat. Tuokion kuluttua Leena on tointunut pyörryksistään, mutta on muuten niin heikko, jotta tuskin pääsee olkivuoteesta ylös. Hänen ruumiinsa värisi kuin haavanlehti tuulessa. Poissa oli hänen poskiensa ruso. Tuskan hiki vieri niitä pitkin, ja väliin olivat ne kalman kalpeat. Koko muotonsa oli omituisen outo, ja sydämensä sykki sanomattoman kamalasti.

Kolme miestä oli vahdissa ja hoitamassa tätä onnetointa potilasta. Muut viholliset olivat lähteneet saallista haalimaan, sillä heillä ei ollut ruokavarojakaan kylliksi mukanaan. Mutta eipä ollut onni heille myötäinen, sillä Herpmannin joukkio joutui heidän kinterilleen ja suomi heitä rajusti.

Aamu tuli, päivä valkeni, ja raitis ilma oli ulkona. Nyt rupesi Leena pyrkimään ulos itseänsä virvoittamaan, koska alkoi jo tointua siksi, että jaksoi kävellä. Hänen tahtonsa annettiin tapahtua. Ja miehet lähtivät hänen kerallaan, seuraten häntä eiliselle murhapoltto-paikalle, sillä sinne riensi Leena heti ulos päästyään.

Kauniilta kajasti aamuauringon häikäisevässä valossa ihana ja mahtava koivumetsä, joka oli tulipalon vierellä ja jossa piili mies, joka eilisen tapauksen johdosta

"Murti suuta, väänti päätä, Murti mustaa haventa," --

ja koetti hiipiä lähemmäksi murhapolton paikkaa. Tämä mies oli usein mainittu Jussi; hän oli juuri tullut tuohon väjyksiin, saadaksensa tilaisuutta nähdä ja kuulla sikäläisiä oloja sekä jotakin tietoa Leenasta.

Leena ei tietänyt tuosta ensinkään mitään. Ei hänen silmänsä siirtyneet katsahtamaankaan koivikkota kohden; vaan hän katsoi, sanomattoman raskaasti huoaten, tuota tuhkaksi muuttunutta tulisijaa, josta vielä muutamia savusuonia tuprusi. -- "Oi sinua, murhapolttaja!" kiljahti hän yhtäkkiä ja purskahti itkemään.

Katso, oi taivas, mikä näky nyt kohoutui kaikkien läsnä olevien silmiin! Nyt nousi tulipalon tuhkasta -- aave.

"Taivaan Herra, mikä..." huudahti Leena, ja keikahti kedolle kumoon pyörtyneenä. -- Tarmottomaksi tulivat tuosta säikähtäen vihollisetkin, luullen maanpeikon Matin haahmussa nousseen heitä kostamaan eilisestä pahasta työstään. Sitä peläten lähtivät nuo arkaluontoiset venäläiset koko paikalta pois. He eivät voineet edes ammutakaan tuota tuhkasta tullutta, mustaa ja veristä kummitusta, koska ei ollut heillä pyssyjä mukanaan tällä paikalla; ne olivat jääneet Ampialan pirttiin.

Eipä kaukaa käynyt, ettei Jussikaan kammahtanut mutta tiesi kuitenkin sen, ettei hullummasti käy, kun Jumala sallii. Sentähden uskalsi hän lähestyä tuota kummitusta -- jopa niinkin lähelle, jotta tunsi miehen, joka likeni häntä ja sanoi: "Elä pelkää. Jussi; Jumala on säästänyt minun henkeni!"

"Voi siunattu asia, ettäs olet siinä!" äännähti Jussi ja syleili ystävätään, Mattia.

Leena tointui pyörryksistä ja itki -- itki ilosta, nyt, kun tuli tietämään, että sulhonsa, Matti, on todellakin vielä elossa. "Siitä vain olen onneton," huokasi hän, "kun minä sinua, Matti, eilen niin uhitin tänne tulemaan. Ah, antanetko sitä anteeksikaan?"

"Mitä siitä ... kunhan taasen ollaan maailmassa..." sanoi Matti värähtelevällä äänellä ja sulki Leenan syliinsä.

Matti säilytti henkensä tulelta olkiladon alla olevassa kuopassa. Hän riisti kätensä köytöksestä irti ja tunkihe olkisuovan alle, missä hän tiesi olevan luukun, jonka auki saatua pääsee maan sisään toista syltä syvään kuoppaan.

Mainittu olkilato oli Ampialan vanha pirtti; kun talon kartano oli muutettu toiseen paikkaan, niin oli tuo pirtti allaolevine kuoppineen jäänyt siihen.

V.

Kahakoita.

Kuten jo ennen on mainittu, joutuivat Herpman'in pojat miehineen noitten Ampialassa olleiden vihollisten kimppuun. Ja se tapahtui siten, että Maunu-Matti, päästyään tulesta hengissä, meni Huttulan Jussin kanssa Herpmanien luokse sanomaan, että vihollisia oli liikkeessä täällä, ja että he ovat tehneet jo niin ja niin paljon pahuutta.

"Sepä on hirvittävää," sanoi Juho, pudistaen päätään, "heidän kimppuunsa pitää riennettämän nyt heti. Onkohan noita miten paljon ja mistähän ne tavattaisiin?"

"Niitä oli siellä Ampialassa, jossa he minulle sen tepposen tekivät, kolmeenkymmeneen mieheen," vastasi Maunu-Matti, "ja Asunnan kylässä, missä he nyt kuuluvat oleskelevan, on heitä enemmänkin."