Part 9

Laulainen jäi istumaan paikallensa kunnes suurin osa joukosta poistui kirkosta ja pistäytyi sitten sakastiin tervehtimään vanhaa rovastia. Siellä hän tapasi Mantusenkin jakelemassa pitäjän isännille tilaamiansa Suomen lähetyssanomia. Jakamisen päätyttyä hän kysyi:

-- Onko aikaa käydä minun asunnollani?

-- Ei minulla ole minnekään kiirettä, vastasi Laulainen.

Mantusen asunto oli lähellä kirkkoa. Ei se ollut hänen omansa, ainoastaan vuokrattu pieni huone, jossa vaimo asui lapsien kanssa ja Mantunen silloin kun ei ollut pitäjällä opettamassa. Vaikk'ei Laulainenkaan paljon ymmärtänyt mukavuudesta ja elämän nautinnoista, niin kyllä hänen täytyi huomata, ett'ei ne enään sen pienemmiksi voine supistua kuin ne tässä asunnossa oli supistettu. Mutta asukkaat eivät näyttäneet näitä ajattelevan. Kun lapset neuvottiin istumaan lattialle niin vieraalle ja talon väelle jäi tuoli kullekin. Olipa pieni pöytäkin, johon voi nojata kättänsä ja joka aterian aikana kantoi perheen pääravinto-aineet: leipäkannikan ja perunavadin. Löytyi pieni kahvipannukin, jolla taloudellisesti onnellisimpien päivien aamuina lämmitettiin suunavausta. Kaikkia päiviä he eivät voineet tällä nautinnolla alottaa, sillä heidän täytyi säästää tätä ylellisyysjuomaa niille vieraille, joille olivat kiitollisuuden velassa. Ja kellepä he eivät olisikaan olleet kiitollisuuden velassa, sillä koko pitäjä maksoi palkan, kaksi litraa jyviä savulta, toisen rukiita, toisen ohria. Olipa vielä muitakin, joille oli kiitollisuuden velkaa, kuten tällä kertaa Laulainen, joka oli heille viran luovuttanut.

Mantusen vaimo jo hoitelikin kahvipannua kammarin uunissa, jossa oli heidän keittopaikkansa. Hän näytti kaikessa köyhyydessään toimeliaalta ja kuunteli tarkkaavaisena miesten puheita. Mantunen oli heittänyt pöydälle tähteeksi jääneet Lähetyssanomat ja niitä käännellessään haasteli:

-- Toivoin saavani jaetuksi kaikki lehdet, kun on noiden juhlien tautta tavallista enemmän joukkoa, mutta eivät ne muista ottaa, aina niitä jääpi tänne seisomaan.

-- Kylläpä ne tavallisesti muistavat tilaamansa sanomalehden, sanoi Laulainen.

-- Niin tuon luulisi, vaan on niitä muistamattomiakin.

-- Minäpä tietäisin neuvoa keinon, sanoi Laulainen. Rupea sinä asiamieheksi jollekin arvokkaammalle aikakauslehdelle.

Mantunen katsahti kummastellen ja kysyi:

-- Mitenkä arvokkaammalle?

-- Niin arvokkaammalle, toisti Laulainen. Jollekin kuvalehdelle, eikä noille Lähetyssanomille, jotka puhuvat vaan yhdestä ainoasta asiasta, pakanain kääntämisestä.

Mantunen ei vastannut vähään aikaan, katseli vaan allapäin pöytään. Laulainen huomasi sanoneensa vähän ajattelemattomasti ja aikoi ruveta selittelemään, kun Mantunen aivan nöyränä kysyi:

-- Eikö sinusta pakanain kääntäminen olekaan kyllin arvokasta?

-- Kyllähän asia asiakseen on arvokasta, sovitteli Laulainen sanojansa. Niillä lehdillä on vaan se puute, että puhuvat yhdestä asiasta. Jos mikä sanomalehti puhuu yhdestä asiasta, niin lukijat väsyvät, eivätkä välitä koko lehdestä.

-- Eiköhän siihen väsymiseen ole syvemmät syyt, arveli Mantunen.

-- Saattaa olla, en ymmärrä, myönnytteli Laulainen.

Hän pelkäsi pitemmässä väittelyssä uudestaan pahoittavansa virkaveljen mielen ja kääntyi puhumaan päivän asioista.

-- Oletko käynyt katselemassa juhlakentällä juhlavalmistuksia?

-- Katselin minä veneestä jaloin, kun palasin illalla verkon heitosta, vaan ei tullut maalle noustuksi.

-- Vai niin vähällä katselulla on vielä, ihmetteli Laulainen. Tottahan tänä iltana tulette koko joukolla.

-- Miten tätä keittäjää haluttanee, vastasi Mantunen katsahtaen vaimoonsa. Minun täytyy mennä verkkoja haraamaan. Laskin illalla neljä verkkoa Lehtosaaren rannalta selälle päin, vaan tänä aamuna en löytänytkään.

-- Mikäs verkot vei, virkkoi Laulainen niin välinpitämättömänä kuin asia ei olisi ollut juuri minkään arvoinen.

-- En ymmärrä oikein, sanoi Mantunen. En usko kenenkään vieneen, vaikka kyllähän muutamat kuuluvat pitävän puhetta minun, maattoman, kalanpyynnistä.

Laulaisen välinpitämättömyys vaihtui harmiksi ja hän kysyi:

-- Jottako ilkeävät oikein puhetta pitää siitä, että sinä saat joukollesi muutamia sinttiä?

-- On siitä muutamat puhuneet, vahvisti Mantunen harmittelematta. En usko verkkoja ottaneen. Luulen että ne ovat tarttuneet laivan potkuriin. Joku kalamies kertoi herrain ajelleen iltamyöhällä hupia siellä Lehtosaaren rannoilla.

-- Silloin ovat verkkosi teillä tietymättömillä, sanoi Laulainen. Laivan potkuri on voinut vetää ne perässään keskelle selkää, josta niitä et löydäkään.

-- Sepä olisi vahinko, sanoi Mantunen huolestuneena. Niissä oli kaksi aivan uutta verkkoa, viime talvena pitäjällä kutomia.

-- Sinun varmaan pitää ahertaa kalastusta elinkeinoksesi, arveli Laulainen.

-- Arvaathan tuon, hyvä ystävä, joka tiedät nämä tulot.

-- Kyllä tiedän, mutta olen ajatellut, että jos sinulle maksavat paremmin, kun näkevät että on joukko elätettävänä.

-- Eivät näy kaikki ymmärtävän toisen tarpeita. Vielä on kymmenittäin taloja, jotka eivät ole maksaneet kertaakaan.

-- Miten sinä raukka tulet joukkoinesi toimeen varsinkin huonojen vuosien aikana? ihmetteli Laulainen.

-- Minä toivon Herran pitävän meistäkin huolen, vastasi Mantunen.

-- Siinähän se on köyhän lohdutus, mutta eipä se toivo näy aina toteutuvan elämän aikana.

Mantusen vaimokin puuttui jo puheeseen ja sanoi iloisesti:

-- Onpa meillä nyt toivo paremmasta.

-- No minkälainen? kysyi Laulainen. Mantunen katsahti vaimoonsa ja virkkoi:

-- Niin, onhan meillä. Sitä ei ole vielä sanottuna kellekään, vaan joko me tälle Vilhelmille sanottaisiin?

-- Sano vaan, kehoitti Mantusen vaimo hymyillen. Lupasihan rovasti niin varmaan, ett'ei siinä ole epäilemistä.

Nyt luuli jo Laulainen tietävänsä. Rovasti on luvannut heille asunnoksi osattoman mökin.

-- No minä sanon nyt, vaan ei puhuta vielä muille, alotti Mantunen. Asia on sellainen, että täällä kuoli toisella viikolla haudankaivaja. Sille paikalle on ollut paljon pyrkijöitä, vaan rovasti on luvannut puolustaa minua.

Laulainen aivan hämmästyi eikä osannut sanoa mitään. Hän ei mitenkään aavistanut perheen salaista toivoa tuoksi. Olisi kuitenkin ollut loukkaus puhua asiasta kovin halveksivasti ja hän kysyikin:

-- Aivanko halulla rupeat haudankaivajaksi, niin ett'ei mielesi kaipaa opettamaan?

Mantusen pää painui alas, kun hän vastasi: -- Kaipaan paljonkin, vaan kun ajattelee, että tässä virassa ollessa joukon toimeentulo vuosi vuodelta huononee, niin täytyy jättää kaipuu mielestään.

-- Miten se huononeisi? kysyi Laulainen koettaen pitää opettaja-ammatin puolta. Ei sinun palkkaasi kykene kukaan pienentelemään.

-- Ei siitä ole pelkoa, mutta kun menot suurenevat, selitti Mantunen. Kansakouluja alkaa olla joka toisessa kylässä ja koulumaksujen kalleutta valitellen ottavat jo monessa talossa kiertävältä opettajalta ruokarahan, joten ei jää joukolle mitään.

-- Ovatpa löytäneet tulolähteen, virkkoi Laulainen katkerasti naurahtaen. Minun ollessa eivät vielä tuota ymmärtäneet.

-- Ei nytkään kaikissa taloissa oteta, piti Mantunen hyväin pitäjäläistensä puolta. Erota minun kuitenkin pitänee ja kun tämä vaimoni on kehoittanut tuohon haudankaivajaksi, niin kyllä minä rupean. Siinä tulee keskimäärin kolme vanhaa kappaa päivälle ympäri vuoden ja kuolo-vuosina yli. Tässä saapi toki olla joukkonsa luona ja muutamain vuosien kuluttua joutuu poika auttamaan.

Ei ole suuret toiveet, ajatteli Laulainen ja hänen kurkussansa kynnäröitsi jotain sellaista tunnetta kuin itkun edellä. Ajatella virkaveljen poikinensa penkomassa kuolleiden luita kolmen kyynärän syvyydessä, ei kuvastunut juuri sen ihanammalta, kuin jos olisivat jo siellä sitä varten että pappi heittäisi multaa päälle ja lausuisi: maasta olette tulleet.

Mantusen vaimo näkyi ymmärtävän, ett'ei Laulainen ihaillut heidän toivottua virkaansa ja kävi kahvia juodessa kertomaan, millaista puutetta ja ikävää hän on saanut nähdä aina talvella lasten kanssa yksin ollessa. Vaan jos isä on haudankaivajana, niin hänkin lasten kanssa ansaitsee kymmeniä markkoja koristelemalla rikasten hautakumpuja. Laulaisen täytyi myöntää, että hautojen kaunistaminen oli hyödyn lisäksi hupaisaakin. Hän pakoitti itsensä puhumaan myötätuntoisesti hautojen kaivamisestakin, mainiten että se on tavallansa tärkeä virka ja sanoi leikillä, että virkaveli kaivaisi hänelle syvän haudan, jos sattuisi kuolemaan samassa pitäjässä ja virkaveli jäisi jälemmäksi. Palkka sai jäädä muiden maksettavaksi, lapset vaan saivat kukin pienen hopean, että ne istuttaisivat haudalle tuuhean katajan.

* * * * *

Matalalla kulkivat Laulaisen ajatukset virkaveljen luota palatessa. Muu yleisö riensi iloisena toisiin laulajaisiin, jotka olivat ennen arpajaisten alkamista. Hänen oli jätettävä tämä ennen ihailtu ilo eilisenkin tapahtuman vuoksi ja nyt virkaveljen luona käytyä ei tappio tuntunutkaan kovin katkeralta. Täällä maailmassa näkyy pitävän tyytyä vähempäänkin kuin hänellä on.

Laulainen suuntasi askeleensa majapaikalleen päivällistä saamaan ja ajatuksissa oli vaan toivo päästä mitä pikemmin tuonne Leppämäen rauhalliselle kylälle... Mutta mikäs häntä sinne veti... Hän aivan säikähti kun tuli ajatelleeksi päätarkoitustansa ja siinä samassa muistui mieleen Mantusen köyhä koti, vaimo ja lapset. Tällaistako se kuviteltu onni tulisi olemaan. Sehän olisi surkeutta, eikä mitään muuta. Mutta ei toki tuollaiseksi pidä laskea. Laulainen haki vielä tuulta siipiensä alle. Onko pakko antaa mennä toimeentulonsa noin kurjaksi, ajatteli hän. Tuo Mantunen on nahjus, olkoon muuten vaikka kuinka kunnon mies. Lähetyssanomat ja verkot ovat ainoana sivuhankkeena. Löytäähän terve mies tuottavampaakin tointa, jos ei muuta min maanviljelystä. Jospa hän yrittäisi sitä juoppo-kanditaadin kehoittamaa pitäjänkertomusta. Ei tietäisi jos sattuisi onnistumaan.

Huvimatkalta tultua oli Laulainen saanut lukea lehdestä esitelmänsä ja Kokkoselta kuullun kertomuksen, mutta ruokapaikkaan mentyä täytyi taas lukea ja yhä mainiommilta ne maistuivat. Jospa ei olisi ollut edellisen päivän esitelmä mieltä karvastelemassa. Mikä hänet hurjasikaan! Hävetä nyt koko arpajaisten aika, jättää laulajaiset ja ravintola käymättä, joissa olisi nähnyt ja kuullut niin paljon. Säilyneekö juhlakentälläkään osoitteluilta?

ARPAJAISKENTÄLLÄ.

Virtasalmen juhlien tärkeimmät hetket lähestyivät. Toimikunnan jäsenet katsahtivat usein huolestuneina taivaalle, jossa koko päivän kuljeskeli mustia pilvenjänkäleitä. -- Jos ne puhkeavat satamaan, niin silloin menee kaikki hullusti, sanoivat ne toisillensa. Tämä joukon paljous ei mahdu mihinkään huoneustoon. Rohkeimmat vakuuttivat, ett'ei tule sade, kun he uskovat ett'ei se tule, jota vastoin toiset huokailivat että sade juuri sen vuoksi tulee, kuin he kaikki toivoisivat poutaa. Nämä heikkouskoiset olivat hyvin tyytyväisiä, kun sisäänpääsypilettiä myömään ruvettaissa toiset saivat kerskailla, että näettekö miten luja usko auttaa: pilvet menevät pyyhkien pois.

Nyt pääsi kaikkien mieli iloiseksi. Nuoret näyttivät onnellisimmilta valituissa vaatteissaan, joita oli tähän hetkeen asti huolellisesti suojeltuna rutistumasta ja pölyttymästä, vaan jotka nyt saivat kestää tomut ja tungokset.

Karkea kyntömieskin katseli hymyillen kirjavapukuista kansan paljoutta, mutta ajatuksissaan tuumaili sitä, että jos onnen antajalla on jotain järjestystä, niin hän tänä iltana kävelee kotiinsa kääntöauran omistajana. Semmoinen kapine oli näet voittojen joukossa ja aivan sen toivossa täytyi ostaa yksi arpa, ehkä kaksikin.

Onnen koettamisella ei juhla kuitenkaan alkanut, vaan soitolla. Sitä kuulemaan keräytyi pienet pojat etumaisiksi ja heidän taaksensa muu maalaiskansa. Oppineempi väestö ei ollut kuulevinansakaan koko soittoa, käveli vaan ryhmissä ympäri kenttää.

Laulainen liittyi maalaistuttavainsa joukkoon ja sai niistä muutamia asettumaan rannalla kasvavien puiden juurelle, jossa oli rauhallinen paikka jotenkin lähellä laululavaa. Vanhin tuttavista oli Juutinen, jolle Laulainen ensimäiseksi selitti mitä milloinkin tulee.

-- Nyt nousevat ylioppilaat laulamaan ja sitä meidän pitää oikein tarkasti kuunnella.

Kohta seisoikin lavalla uljas valkolakkisten joukko, katsellen huolettomina ympärillensä, aivan kuin ei heillä olisi ollutkaan sen tärkeämpätä toimitettavaa. Yksi ainoa oli vähän puuhassa.

-- Mitä se tuo selin kääntynyt mies kurkistelee? kysyi Juutinen.

-- Se antaa ääniä toisille, selitti Laulainen.

Nyt kohotti kurkistelija kätensä, jolloin kaikki kohahtivat suoremmiksi ja samassa jyrähti: "Kaikukohon laulu maamme, niinkuin ukko jyrisee".

Kävelijätkin tulivat laulun aikana lähemmäksi ja kun se loppui, alkoivat takimaiset paukutella käsiänsä, johon yhtyi yhä enemmän ja enemmän toisia. Poika viikarit paukuttivat yli oikean ajankin.

-- Mitä se tuo on? ihmetteli Juutinen.

-- Se on herrain tapa ilmoittaa, että laulu meni hyvin, selitti Laulainen.

-- Kaikki niillä on, naurahti Juutinen. Mitenkä ne sitten tekevät, jos ei mene hyvin?

-- Silloin eivät paukuta, taikka lyövät pari kertaa tavan vuoksi.

Laulainen olisi muistanut toisenkin tyytymättömyyden ilmaisutavan, selin kääntymisen, mutta sitä hän ei tahtonut mainita kellekään.

Kohta alkoi toinen vienompi laulu, mutta käsien paukutukset olivat yhtä rajuja. Pojat katselivat jo kämmeniänsä, että kestääköhän ne koko illan.

-- Taitaa tähän tottua, nauratteli Juutinen. Pitänee jo ennen iltaa minunkin lopsautella karkeita kämmeniäni.

-- Paukutetaan seuraavan laulun perästä oikein miehissä.

Laulun loputtua pitivät muut puheensa, mutta ei Juutinen.

-- En minä ymmärtänyt tuosta laulusta yhtään sanaa, sanoi hän.

-- Mitäpä niistä laulun sanoista, kunhan on sävel kaunis.

-- Sanoja minä kaipaisin, kun ihmiset laulavat, sanoi Juutinen. Lintujen laulua kuunnellessa on toisin.

-- Kyllä täällä kuullaan kohta sanojakin, hyvitteli Laulainen.

Sanoilla hän tarkoitti puheita, joiden pitäjiä maisteri Eskola oli kehunut edeltäpäin.

Laulun perästä alkoikin avaus- ja juhlapuhe. Nyt oli Laulaisen silmät ja korvat auki näkemään ja kuulemaan, mitenkä oikein puhutaan. Hänellä ei ollut tarkoitus ottaa oppia vastaiseksi, ainoastaan päästä selville siitä, mitenkä olisi pitänyt puhua. -- Niin, niin, aivan oikein: isänmaan onni ja tulevaisuus riippuu siitä ja siitä. Kauniita sanoja, vaikka ei mitään ihmeellisiä. Mutta siinähän se on pääasia, että on oppinut ja uskaltaa noin rohkeasti katsella kaikille suunnille ja viittailla käsillään, eikä puhu mitään -- itsestänsä. -- Niin, siinä se on koko juttu. Paremmin ne oppineet ymmärtävät kaikki asiat, yksin sekin juoppo kandidaatti.

Arpojen ostotouhun aikana hupenivat Laulaisen toverit niin, että hän jäi Juutisen kanssa kahden. Sattumalta he tapasivat Kierremäen majatalon Viliinan, joka pysähtyi tervehtimään ja virkkoi:

-- Minun täytyy vielä kiittää opettajaa siitä huvimatkalipusta. Luulin sitä laivalipuksi, mutta sillä syötettiin ja juotettiin ilman eri maksua. Olisin jo tulomatkalla kiittänyt, vaan en tavannut mistään.

-- Ei tuo yksi ruoka-ateria ansaitse monesti kiittää, vastasi Laulainen. Niitä on tullut harvoin tarjotuksi kellekään, vaikka olen itse elänyt vuosittain suurilla kiitoksilla. Tälle isäntä Juutiselle siitä saisi kiittää, se kun oli häntä varten varattu.

-- Ei minulle, nauroi Juutinen. Se on minusta mieleen, että lippu on joutunut Viliinalle. Nyt saan kertoa, että näitä meidän pitäjän tyttäriä se vielä käyttelee huvimatkoilla, vaikka pelkäsin, että jos on sieltä toisesta pitäjästä löytänyt.

Viliina punastui korvalehtiä myöten ja kääntyen poispäin virkkoi:

-- Nyt tuon isännän.

Laulainen kiirehti estämään näin hätäistä eroamista ja sanoi:

-- Ei toki pidä niin pahastua, että hyvästittä erotaan. Saattaa sattua, ett'ei tänä iltana enään tavata.

Viliina kääntyi hyvästiä heittämään ja puolusteli:

-- Enhän minä pahastunut, mutta hävettää, kun isäntä sillä lailla sanoi.

-- Ei niistä vanhain miesten leikkipuheista pidä olla millänsäkään, lohdutteli Laulainen. Minuun saisi Viliina pahastua, kun olin kovin huoleton huvimatkatoveri.

-- Minäkö nyt siitä, ihmetteli Viliina. Olihan opettajalla parempaakin huolehtimista sillä matkalla.

Kahden jäätyä näytti Juutinen saaneen hauskan ajatuksen ja vetäen Laulaista syrjempään joukosta alkoi iloisesti:

-- Sinä et katuisi, jos nyt tuolla lailla alkuun päästyä vähän pitemmältäkin seuraisit tuota Viliinata.

Laulainen ei hämmästynyt ollenkaan, vaan ajatellen laskea leikkiä ystävänsä mieliksi virkkoi:

-- Johan minä katsoin sillä silmällä silloin teille tullessa.

-- Joko! ihastui Juutinen. Kyllä sitä ansaitseekin katsoa. Se on järkevä ja siveäkäytöksinen tytär, ei ollenkaan isäntää.

-- Taitaa olla, myönteli Laulainen. Ja jospa hänessä pieniä puutteita olisikin, niin peittyyhän ne niillä isän pyörittämillä penneillä.

Juutinen katsahti tämän kuultua terävästi ja virkkoi:

-- Ivallahan sinä veitikka taidat puhuakin koko asiasta, mutta siinä et ajattele oikein. Ei ne isän pyörittelemät pennit tyttären arvoa alenna. Mutta jos sinä luulet niistä arvosi alenevan, niin anna pennien jäädä, jos saisitkin tyttären.

-- Siinäpä se vielä on, virkkoi Laulainen koettaen olla vakavana. Eihän tuota ole muutkaan saaneet.

-- Ivalla sinä senkin sanot, varoitti Juutinen. Sinä luulet, ett'ei Viliina isänsä huonon maineen tautta kelpaa kellekään, mutta siinä sinä taas erehdyt. Sitä saat paremminkin ajatella, että kuka Viliinalle kelpaa, sillä kyllä hän tietää, mikä hän on ja mitä hänellä on.

-- Sittenpä se näin kodittomalle kosijalle kääntäisi...

-- Selkänsäkö? kysyi Juutinen.

-- Aivan niin.

-- Eikö mitä. Onhan sinulla virka ja vielä suuremmassa pitäjässä kuin tämä. Olethan sinä kuullut että nykyajan tyttäret ovat hulluja menemään pienellekin virkamiehelle.

-- Hulluja kyllä ovat, vahvisti Laulainen, alkaen tulla vakaviin ajatuksiin. Häntä halutti jo vaihtaa puheenainetta ja lisäsi:

-- Mutta joka näkee tuonkin Mantusen perheen köyhyyden, niin eipä siihen iloon hyvin riennä. Nyt se polonen rupeaa köyhyyden pakoituksesta haudankaivajaksi.

-- Niinkö, ihmetteli Juutinen.

-- Niin, se on aivan totta, vaikka salassa ne vielä pitävät. Mutta etteköhän te pitäjän isännät löytäisi sille jotain sopivampaa sivutuloa, että tuo raukka saisi pitää virkansa. Hänen todistuksillaan ei ole toivoa paremmista opettajan paikoista. Puuhaisitte hänelle joko rokottajan taikka lainajyvästönhoitajan ammatin, tai mitä hyvänsä, jota voisi väliaikoina toimittaa. Mantunen on minun ymmärtääkseni rehellinen mies, ahkera ja hiljainen opettaja.

-- Hyvä ja rehellinen mieshän Mantunen on, kyllä sitä pitäisi auttaa, myönteli Juutinen melkein heltyneenä. Mutta miksi et koskaan puhunut omasta puolestasi näistä viroista?

-- Oma puhe ei auta, eikä siihen ole aina luottamistakaan, vastasi Laulainen.

-- Kyllä sinuun olisi luotettu, sanoi Juutinen. Mantusta ehkä epäilevät hitaiseksi ja taitamattomaksi kirjanpitoon, ja saisiko jyvästön hoitajana takausmiehiäkään. Mutta jotain sille olisi hommattava. Jos jäisit tänne, niin käytäisiin yhtenä puhumassa Mantusen puolesta näille pitäjän merkkimiehille. Minä puhuisin sitten sinunkin puolestasi, ei kunnan miehille, vaan tälle, joka äsken tässä kävi ja sitten siellä kotona olevalle.

-- Ei tällä viimeisellä asialla ole kiirettä, naurahti Laulainen ajatellen samalla aivan toista tyttöä. Mutta tuo Mantusen asia koskee niin ikävästi mieleen, että jos siitä lasten opettamisesta Leppämäellä ei tule mitään, niin minä tulen aivan tuon asian tautta uudestaan.

-- Jospa nyt poikaviikarit arvaisivat olla niin pahankurisia, että jättäisit heidät kesäksi rauhaan, toivotti Juutinen.

He lähtivät katselemaan ja kuuntelemaan lopputoimituksia. Laulainen esitteli, että jos menisivät yhtenä puhuttelemaan maisteri Eskolata.

-- Ei mennä, kun on toisten tuntemattomain herrain seurassa, epäsi Juutinen. Se on toista jos olisi yksinänsä taikka tulisi kotiin.

Juutinen lähtikin kohta pois, ennättääkseen ennen aamua kotiinsa. Laulainen jäi vielä juhlakentälle ja piti silmällä, milloin laulajat aikoivat lähteä pois ja meni silloin heittämään maisteri Eskolalle hyvästiä ja kysyi samalla oliko tällä enää mitään sanomista.

-- Ei minulla enää mitään erityistä sanottavaa ole, vastasi maisteri. Kehotan vaan siellä kotipitäjässä antamaan samoja neuvoja kuin täälläkin kulkiessa annettiin. Milloinka opettaja menee sinne?

-- En ole vielä päättänyt. Ehkä huomenna, vastasi Laulainen.

-- Tänäkin iltana lähtee laiva yötä myöten sinne, huomautti maisteri. Minä jään tänne vähäksi aikaa kalastelemaan, sillä tänään ilmoitti herra Finberg kirjeessä, ett'ei hän tule enään sinne entiseen paikkaan ruokatoveriksi.

-- Vai niin, vai tänne te jäätte, virkkoi Laulainen. Maisterilla oli kiire toisten laulajain mukaan ja hän heitti vielä kerran hyvästi.

VOITTOJA.

Kaikki, jotka olivat saaneet numeroarpoja, alkoivat rientää voittojen jakopaikalle. Laulaisen arvat olivat olleet tyhjiä, niin omalla kuin Annankin onnella ostetut. Siitä huolimatta täytyi hänen mennä jakopaikalle tietämään, mistä kautta ennakko-arpojen ostajille voitot lähetetään, jos niitä on sattunut tulemaan. Siellä oli myös hyvä tilaisuus pyytää tuttavia lahjoittamaan Leppämäen lainakirjaston aluksi kirjoja, joita oli sadottain arpajais-voittoina. Alussa tuli jakohuoneessa tavaton ahdinko, niin että Laulainen jäi ulkopuolelle ja hyökkäsi jokaiselta kirjan voittaneelta tuttavalta kyselemään, että onko ennestään samanlaista kirjaa, jos on niin, voisiko lahjoittaa Leppämäen kirjastoon. Harvoin sattui olemaan entisiä, useampi lahjoitti siitä syystä, ett'ei kirja ollut mieleinen. Ei niistä kaikki kirjat olleet Laulaisellekaan mieleisiä, mutta kiitellen ne oli otettavat vastaan, kun kerran sai.

Kun tilaa tuli huoneeseen, siirtyi hän sinne, jossa parhaallaan laskettiin alas seinän kauneinta koristusta, kirjoituspöydän alusmattoa. Tanakka, pulleaposkinen maalaispoika katsoi jännityksellä seinältä irroittamista, sillä matto oli hänelle tuleva. Jakaja-neidit keräytyivät tämän heidän loistovoittonsa ympärille ja yksi meni pojan luokse ja virkkoi mielistellen:

-- Ettehän te tee tällä mitään. Myökää, saatte 10 markkaa.

-- En minä, jurahti poika.

-- Saatte 15 markkaa.

-- En minä näin heti myö mistään hinnasta, sanoi poika päättävästi ja ojensi kätensä ottamaan.

Poika sai maton ja heitti sen huolimattomasti selkäänsä. Neidit kääntyivät nyrpeinä jakamaan voittoja muille.

Kohta tuli oikein muhkea herra, jolla oli kourallinen numero-arpoja. Tämä herra oli ollut juhlakentällä neitien ihailtavimpia arpojen ostajia ja nyt riensi yksi neiti häntä hymyssä suin palvelemaan. Mutta miten onneton hän olikaan, kun ensimmäisenä täytyi nostaa pöydän alta suuri tuohikontti. Voi miten mieleistä olisi ollut tälle monen kymmenen markan edestä ostaneelle ojentaa se matto, jonka poika sai, mutta kun kontti... Herra ei ajatellut aivan samoin.

-- Tämäpä hauska voitto! huudahti hän ja nakkasi kontin selkäänsä.

Se hyvitti paljon neidinkin mieltä ja hän virkkoi:

-- Siihen saatte tavarata. Täällä on kalakukko.

-- Minähän olenkin onnen poika, riemastui herra ja otti konttinsa, jonka pohjalle asetteli kalakukon hyvin huolellisesti.

Sitten tuli pöytälamppu ja kaikkea muuta kalliimpaakin kuin kontti ja kalakukko, vaan joita herra katseli aivan välinpitämättömästi. Vasta sitten antoi niille tilaa kontissa, kun neiti asetti kalakukon päälle paperin ja vakuutti, ett'ei se muiden tavarain painosta rutistu.

Laulainen katseli syrjästä ja ihmetteli, että mitä tämä kontin ja kalakukon ihailu merkitsee. Hän itse ei, suoraan tunnustaen, ottaisi niitä kannettavaksensa toiseen pitäjään. Mutta tämä herra nähtävästi kantaa ja ehkä kehuukin tuttavillensa voittojaan. Onko se sitten sen vuoksi, kun ne ovat voittoja? Mutta ovathan muutkin tavarat voittoja.

Laulainen ei päässyt tämän ongelman perille, sillä joku tuttava sai taas kirjoja, joita täytyi lähteä kerjäämään.

PALUUMATKALLA.