Part 8

Viimeisiä säkeitä lausuissaan hän viittasi kädellään edellä menevään laivaan ja sitten omaan veneeseensä. Kuulijat hymähtivät suopeana sukkeluudelle ja ylioppilaan tuttava kuiskasi toiselle että se ehkä lausuu sepittämänsä runon, sillä hänellä kuului olevan taipumusta runoiluun. Runoilulle häh ei kuitenkaan ruvennut, vaan jatkoi kohta suorasanaisesti:

-- Näin alotetaan usein syvämietteisiä puheita, mutta minulla ei ole aikomus väsyttää teitä pitkillä puheilla, vaan jos sallitte, niin minä paikkakuntalaisena kiinnitän huomiotanne näihin meille rakkaisiin rantoihimme, että millaisia ne nyt ovat ja millaisiksi ne voisivat tulla.

Hän pysähtyi ja odotti kunnes sai kuulla hyväksyviä ääniä. Sitten hän jatkoi:

-- Nämä ovat niitä "tuhanten rantain partahia", joita ihanuutta uhkuvin runoilijamme on kehoittanut heräämään ja joista toinen runoilija laulaa että "joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa". Ja katselkaa vaan ympärillenne, niin täällä ei puutukaan noita niemiä, notkoja ja saarelmia. Kuinka houkutellen ne hymyävätkään jokaiselle ohikulkevalle ja meillekin, että tulla vaan mitä pikemmin viljavainioilla näitä kalaisia rantoja kaunistamaan. Osa kaunistuksesta on jo tehtynä, mutta kaikkihan huomaatte, että näiltä kaunistajoilta puuttuu jaloin aisti, kauneuden aisti. He eivät ole jättäneet edes rantakoivuja rantojen kaunistukseksi, vaan kaataneet kuoleman kylmäverisyydellä kaikki maahan. He eivät tunne vielä mitään kauneuden kaipuuta. Tuskin kertaakaan päivässä katsahtavat tälle ihanalle järvelle, ell'ei siellä kulje joku vene, taikka laiva. Tuolla näette kyntömiehen seisattaneen hevosensa ja katsovan tänne, mutta kaunein hänestä on luultavasti lippu tuon laivan perässä.

-- Mutta elkäämme antako näiden tosiasiaan mieltämme masentaa, vaan kuvitelkaamme että noilla niemillä ja saarilla seisoo jo nyt valkeaksi maalatuita koteja, ja laitureilla liehuttelee kauniit kansallispukuiset naiset meille valkoisia liinojansa, ja että me samoin tehden kajahutamme heille vastaukseksi innokkaan isänmaallisen laulun. Toivokaamme tätä aikaa ja uskokaamme, että toivomme on toteutuva ja laulakaamme vaikkapa yksiäänisesti että "Olet maamme armahin Suomen maa, ihanuuksien ihmemaa".

Kaikki tarttuivat viitattuun lauluun ja lauloivat siitä monta värssyä. Laulainenkin oli mukana, sillä häntä miellytti ylioppilaan reippaus ja tuo tapa puhua ilman mitään valmistuksia, yksistään siitä mitä sillä hetkellä on huomattavissa. Siinä hänen ajatuksensa nousivat kapinaan, kun ei ihailua ylettynyt nykyisille rantojen viljelijöille, vaan ainoastaan hengettömälle luonnolle ja runoilijain asuttamalle ihannekansalle. Nykyinen polvi sai nimekseen kuoleman kaltaisen kauneuden raiskaajan ja ihanin katseltava on siitä muka tuo mustunut laivanlippu, kuten kuolemastakin viitakkeensa. Armottomuuden puita kohtaan myönsi Laulainenkin liialliseksi, mutta ei siitä noin umpimähkään saisi tuomita, sillä pitäisihän ylioppilaaksi lukeneen miehen ymmärtää, että se on seuraus taistelusta hallaa vastaan, jonka liittolaisina ovat puut olleet pimittämässä pieniä peltovainioita. Olisi hyvin suotava että joku ottaisi puheenaineeksi "täss' auroin miekoin miettehin isämme sotivat" ja antaisi samalta paikalta ylioppilaalle pienen letkauksen.

Nämä letkausajatukset kumminkin pian hämmentyivät kuunnellessa muiden keskusteluja.

-- Onko se Huuhkamäki korkea? kysyi joku ulompaa tullut neiti ylioppilaalta.

-- Ei mainittavan korkea, mutta mäkeä ympäröivä luonto on erittäin kaunis, selitti tämä.

-- Tuleeko täällä perillä huvia, taikka puheita?

-- Ei täällä ole määrättyä ohjelmaa, paitsi päivällinen luonnon helmassa. Muu aika lauletaan ja katsellaan maisemia.

-- Teidän pitää puhua, te puhutte niin runollisesti.

-- En minä ole koskaan varsinaisesti puhunut, vastasi ylioppilas onnellisena. Minähän vaan viittasin luonnon kauneuteen, jonka ansiota se on, jos puheessa oli jotain kaunista.

-- Eipä jokaisen silmä huomaa ja jos huomaakin, niin ei löydä sanoja sitä ilmaistakseen muille.

-- Kyllä huomaa. Tämän järven päähän päästyä tulemme joelle, jonka rannat ovat niin viehättävän vaihtelevaisia nyt kesällä, että niitä nähdessä tulee jokainen runolliseksi.

Viimein lähestyivät laivat joen suuta. Edellinen pujahti jo sinne, ja sen ala-osa katosi joen käänteessä jäleltä tulevain näkyvistä, niin että kannella seisovat näyttivät kulkevan viheriäistä niittyä pitkin. Tälle liikkuvalle ryhmäkuvalle oli vastaisen joen rannan koivikko viehättävänä taustana.

-- Katsokaa! katsokaa! huudahtelivat jälempää tulevat.

Jokea kulkiessa katseli kukin sitä mikä hänen silmistään oli sominta. Keskiosa joen rantoja oli aivan metsätöntä, tasaista niittyä.

-- Tämä osa on vähän yksitoikkoista, mutta tuonnempana tulee taas vaihtelevaisempaa, selitti ylioppilas ikäänkuin anteeksi pyytäen kaukalaisille.

Maataviljeleväin katselijain ryhmästä kuului samaan aikaan tällaisia huudahduksia:

-- Onpa siinä sileä niitty! Sitä niittelee huvikseen! Ollapa kaikilla tuollaiset niityt!

Jo loppui joki ja matkan pääpiste, Huuhkamäki, tuli näkyviin. Se oli pitkähkön yläjärven niemekkeellä.

Soittajat tarttuivat torviinsa ja marssin sävelten raikuessa laskivat laivat rantaan, niemen kupeelle.

Emännöitsijänä toimivat rouvat olivat ottamassa vastaan ja opastivat vieraita mäen harjulle. Siellä oli seudun nuorison vasituinen juhannuskokon polttopaikka ja karkelokenttä, jonka laiteilla seisoi laudoista kyhätyt ruokapöydät. Avustajiksi otetut paikkakunnan naiset asettelivat niille viimeisiä kalakukkoja ja viilipyttyjä, joita olivat aamupäivän kotoansa soutaneet ja kantaneet mäelle. Muita seutulaisia ei ollutkaan monta, ainoastaan muutamia uteliaita ja ruokapalan toivossa tulleita köyhiä, jotka katselivat kaukaa syrjästä.

Kohta kajahti mäen harjalta ylioppilasten mahtava laulu: "Mä tiedän maan, se pohjolassa on", joka soveltui niin erinomaisesti yhteen paikan kanssa ja jossa ääni vaihtelee sanojen mukaan, milloin ylistellen reippaassa tahdissa nuorison rohkeutta ja miehuutta, milloin vienosti Savon maisemia ja honkien huminaa, päättyen kaihomieliseen kaipaushymniin.

Laulainen oli aivan haltioissaan tämän Savoa ylistävän laulun loputtua ja katsahti voiton riemulla runoilija-ylioppilaaseen, ikäänkuin kysyen että kuulitko, mitä Savon kansa jo nyt on, vieläkö uskallat sitä halveksia.

Kun laulajain levähtäissä ja ruokailuaikana torvensoittajat suorittivat ohjelmaa, niin Laulaista aivan harmitti niiden räiskytys. Sitähän säikkyi kaikki metsän asukkaat, jopa vanhat petäjätkin vavahtaen kiljahtivat vastaan.

PUHUI KANSAN PUOLESTA.

Huvikentän keskellä oli pieni puhujalava, havuilla sievästä koristettuna. Päivällisen syönnin edellä ei siihen ollut kukaan astunut. Vaikka Laulainen ihailikin lauluja, niin ihmetteli hän sitä, ett'ei kukaan puhunut, vaikka on lava laitettuna. Ruokailuaikana hän jo mainitsi siitä maisteri Eskolalle.

-- Tänne kun ei ole kutsuttuna varsinaista kansaa, niin kellekä täällä oikeastaan puhuisi, selitti Eskola.

-- Mutta voisihan pitää sellaisiakin puheita, joihin ei kaipaa kuulijoiksi varsinaista kansaa, huomautti Laulainen.

-- Kyllä, mutta kun parhaat puhujat ovat valmistautuneet esiintymään huomisiltana, niin heitä ei nyt haluta, selitti maisteri. Joku kai pitää täälläkin puheen naisille päivällisen perästä.

-- Ja muutako ei ole tiedossa? kysyi vielä Laulainen.

-- Ei minun tietääkseni, vahvisti maisteri. Laulainen koetti painaa aivoissaan syntynyttä ajatusta alas, mutta kun hän katsahti koristeltuun puhujalavaan ja ajatteli, että se parin tunnin päästä jääpi siihen käyttämättömänä seisomaan, niin hänelle kävi kuten ahnurille, joka ei voi heittää haluruokaansa hukkaan, vaan täytyy edes kerran sitä maistaa. Niinpä hänkin, ennenkun oli ennättänyt asiata vakavasti ajatella, kysäsi:

-- Sopisikohan, että minä puhuisin ikäänkuin kansan puolesta säätyläisille?

-- Onko puhe valmistettu? kysyi maisteri.

-- Ei ole, vaan pian minä lyhyen puheen valmistaisin, vastasi Laulainen.

-- Kyllä se sopii, myönnytti maisteri. Pitää vaan valita vakava aine ja puhua tyynesti. Ehk'ei pahenna, jos ajan voittamiseksi antaa puheen jäädä jotenkin loppuun.

Laulainen alkoi heti ajatella puhettaan ja kiintyi siihen niin, että ympärillä oleva elämä aivan kuin pimeni häneltä. Loppuosan ruokailuaikaa hän seisoksi veitsi ja tyhjä lautanen kädessään, eikä tointunut siihen mitään ottamaan. Naisille pidetty kaunis puhekin meni aivan sivu korvain. Laulu sai vielä hereille, mutta silloin hänellä jo olikin puhe suunniteltuna. Hän meni vielä, varmuuden vuoksi maisteri Eskolan luokse ja kysyi:

-- Puhuisinkohan minä eli ei?

-- Joko on puhe kokonaan selvänä? kysyi tämä.

-- Jo on.

-- Mikä on ajateltu aineeksi?

-- Olen ajatellut nykyistä aikaa vertailla lapsuuden ajasta täysi-ikäiseksi siirtymisen aikaan, jossa kuvaileisin kansaa lapsena ja oppineempaa väestöä vanhempina, jotka nyt tarjoavat lapsillensa aapisen asemasta enempisisältöisiä kirjoja ja sunnuntaikoulun sijalle opettavampia kouluja, selitti Laulainen.

-- Tämähän on erittäin sopiva aine, kiitteli maisteri. Nyt on jo aikakin puhua. Minä käsken puhaltamaan fanfaarin.

Laulainen aivan säikähti:

-- Ei ensinkään vanvaaria, sanoi hän ja kiirehti puhujalavalle ennenkuin maisteri ennätti käskeä soittamaan.

Laulainen tunsi rohkeutensa pettävän, jos niin juhlallisesti pitäisi alkaa. Naisille puhujan esimerkkiä seuraten hän kohotti hattuansa ja alkoi:

-- Arvoisat naiset ja herrat! Olen saanut myönnytyksen lausua muutamia sanoja tämän arvoisan joukon kuullen, vaikka hyvin ymmärrän että vähäoppisen pitäisi noudattaa samaa sääntöä kuin lasten: kuunnella mitä oppineemmat puhuvat ja olla äänettä, jos eivät puhukaan. Mutta jos tätä sääntöä seurataan poikkeuksetta, niin lapsen puhelahja jääpi vaillinaiseksi. Lapsi ei tule koskaan täydellisesti ymmärtämään aikaisten asioita, eikä aikaisetkaan lasten asioita. Suomen varsinainen maalaiskansa on näihin aikoihin asti ollut lapsen asemassa, tavaillen aapistansa ja nämä melkein yhtä oppimattomat opettajat ovat sen kirjatikkua ohjailleet. Mutta nyt minä olen kuullut, että teillä, arvoisat herrat ja naiset, on tosi homma toimittaa aapisen paikalle opettavampia kirjoja ja kirjatikun kuljettajiksi taitavampia opettajia. Minusta näyttää että teillä on tosi aikomus ottaa nämä lapsena olleet aikaisten kanssa yhteen joukkoon kuuluviksi, pakisemaan samoista asioista kuin itsekin. Tämä on teidän puolelta hyvin kauniisti ajateltu ja minä toivoisin, ett'ei syntyisi tuskaantumista puolelta eikä toiselta. Minua peloittaa että tuskaantumisen syitä löytyy enemmän kuin alussa arvaattekaan. Nämä syyt ovat syntyneet pitkän lapsuuden aikana ja niitä on molemmilla puolilla. Vanhempain kesken uskotaan mieluummin sitä, että ne viat, jotka lapsissa huomataan, ovat suuremmat kuin ne viat, jotka lapset huomaavat vanhemmissa. Mutta tämä näkökanta ei pidä paikkaansa aina.

-- Vanhemmalla väestöllä on jokapäiväinen sanominen lapsille siitä, kun ne tahraavat yhä uudestaan ja uudestaan vaatteensa ja silmänsä, eivätkä muista niitä puhdistaa. Samanluontoinen sanominen on oppineemmilla varsinaisesta kansasta. Ne ovat likaisia, niissä on vastenmielinen haju, eivät pidä huoneitaan puhtaina, eivätkä kaunistele ympäristöänsä. Tämä kaikki on tavallaan totta, mutta ei se oikeuta heittämään lasta tunkiolle pesuveden mukana. Sen kuitenkin olisi moni oppineempi säätyläinen näihin asti tehnyt, jos ei löytyisi asianhaaroja, jotka pakoittavat malttamaan mieltänsä. Kuka puhdistaisi sitten heidän vaatteensa, sillä likaisiksi ne heiltä itseltään jäisi, kuka hakkaisi halot ja lämmittäisi huoneet, sillä kylmä taitaisi omin avuin tulla. Kuka niittäisi heinät ja pyytäisi kalat, sillä ilman näiden töiden tekijöitä olisi tämäkin matka saatuna tehdä ilman viilipiimää ja kalakukkoja. Nämä ovat asioita, joille pitäisi antaa arvonsa, eikä kulkea ohitse nenä käppyrässä, vaan mieluummin ystävällisesti huomauttaa että eiköhän tuossa ja tuossa asiassa voisi noudattaa parempaa puhtautta, aivan samoin kuin ystävällinen vanhempi neuvoo lastansa. Siihen teidän on tultava, jos mielitte yksissä pakinoissa olla osallisena. Mahdotonta se ei olekaan, vaikka vähän vaikeata.

Pahempi vaikeus on että lapset, tarkoitan kansa, saisi paremman käsityksen säätyläisistä. Niillä on milt'ei huonommat ajatukset teistä kuin teillä heistä. Mainitsen tässä muutamia esimerkkiä. Kansalle on kaikista virheistään huolimatta autuudenasia kallis asia. Toivo sen saavuttamisesta kuoleman jälkeen on aivan yleinen, vaikkakin he tietävät, että moni siitä jääpi osattomaksi himojensa viettelysten tautta. Mutta miten he ajattelevat säätyläisistä? Aivan yksinkertaisesti siten, että kun parhaat papit ja joitakuita muita eroitetaan pois, niin kaikki muut, alusta loppuun, menevät kadotukseen, tulen ruu'aksi. Kansalla näyttää olevan yleinen usko, että säätyläiset rientävät sinne tietensä, vapaasta tahdostaan, johon viittaa tuokin laajalti tunnettu ylimielinen lause, että "pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin". Minä en oikein ymmärrä, mistä tämä näin kummallinen käsitys on syntynyt, mutta arvelen, että Raamattu siihen antaa paljon aihetta, joka näyttää ett'eivät hurskaat ole eläneet ylellisesti ja komeillen, jollaiseksi kansa käsittää säätyläisten elämän tavat yleisesti...

Laulainen oli tähän asti puhuissaan katsellut ylhäälle puiden latvoihin, mutta nyt hän katsahti kuulijoihin ja säikähti melkein sanattomaksi. Kaikki arvokkaimmat, varsinkin naiset, olivat kääntäneet selkänsä ja puhelivat nähtävästi muista asioista. Jotka eivät olleet selin kääntyneet, niiden otsalta näkyi selvään tyytymättömyyden rypyt. Kaiken tämän lisäksi huimamieliset nuoret nauraa virnottivat. Laulainen ymmärsi asemansa pahemmaksi kuin se ehkä olikaan ja olisi toivonut olevansa missä hyvänsä, vaan ei siinä. Lisäesimerkkinä oli aikonut mainita, miksi kansanmies poikaansa kouluttaissaan toivoo hänestä pappia, eikä muuta herraa, mutta ne täytyi jättää, sillä tähän suuntaan ei voinut jatkaa. Hänellä oli työ tuska löytää mitään sanoja ja tapailtuansa jotain sinnepäin että nämä valistusharrastukset menestyisivät, hän lopetti ja pujahtaen alas puikki pää kumarassa joukon taakse istumaan. Hän toivoi, ett'ei kukaan häntä enää huomaisi, eikä muistaisi, mutta kuulikin kohta muutaman naisen sanovan:

-- Eihän tuo ollut ylioppilas eikä mikään, joka nyt kävi puhua vatustelemassa. Kukahan se oli?

Joku toinen kuului tuntevan, koska virkkoi:

-- Se on vaan ilman aikojansa tämän pitäjän entinen kiertävä lastenopettaja, joka näkyy nimensäkin muuttaneen.

Laulainen siirtyi vielä syrjäisempään paikkaan istumaan ja nyt jo hävettämisen lisäksi harmitti. Miksi hän ei ennen ymmärtänyt, ketkä tällaisessa seurassa saavat puhua ilman ett'ei heille naureta ja käännetä selkää. Sitä se maisterikin varmaan aavisti, koska ei kysyissä suoraan sanonut, vaan tahtoi ensin tietää, onko puhe valmistettu ja mistä aikoo puhua. Mitä ne tällaisen puheilla! Mutta ensimäinen ja viimeinen se toki olikin heille, niin varmaan kuin hänen nimensä on Laulainen, eikä heidän tuuliensa heiluteltava Laine.

Hän oli näitä harmiansa hautomassa, kun toimittaja Vipunen tuli luokse ja virkkoi:

-- Minä olen katsellut, että mihinkä opettaja Laine katosi, vaan täällähän te olette.

Laulainen yrähti jotain vastaukseksi, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä varten toimittaja häntä haki.

-- Oliko tämä puhe kirjoitettu? kysyi toimittaja. Minä ottaisin sen lehteen.

-- Lehteen! ihmetteli Laulainen. Vielä siitä mihin on.

-- Olihan se hyvä puhe, sanoi toimittaja. Kuulosti vaan siltä, että lopetitte vähän kesken.

-- Niin lopetin ja harmittaa nyt, kun alotinkin.

-- Mitäs niistä, nauroi toimittaja. Asia on sillä lailla, että nuoranpäistä puhuminen ei tee koskaan hyvää vaikutusta hirttäytyneen huoneessa, mutta muita on kumminkin enempi, jotka lukisivat mielellään tällaisenkin puheen.

-- Ei sitä ole kirjoitettu ja vaikka olisikin, niin en toivoisi painettavan, selitti Laulainen.

-- Miten haluatte, myönnytti toimittaja. Saanenhan kumminkin lyhyesti mainita siitä?

-- No jos se on niin tarpeellista, myönteli Laulainen. Vähän aikaa ajateltuansa hän lisäsi:

-- Pyytäisin minä vielä vähän vaivata herra toimittajaa, että jos kaupunkiin mentyänne antaisitte painaa lehteen lyhyen ilmoituksen, jossa mainitaan, että nimenmuutokseni olen peruuttanut.

-- Mikä sen nyt teki? ihmetteli toimittaja.

-- Tekipähän mikä hyvänsä, mutta niin se on päätetty.

-- No minä teen kuten sanottu, lupasi toimittaja.

Laulainen jäi taas yksinänsä. Toimittajan sanoista oli vähän lohdutusta, mutta samalla ne varmensivat todeksi, että puheeseen oli loukkauduttu. Sekään ei olisi vielä mitään, vaan kun nauroivat ja käänsivät selkänsä.

Hän meni ennen muita laivojen luokse ja kysyi itsellensä istumapaikan suuremman laivan keittiössä. Siellä ei ollut kenenkään osoiteltavana, että tuo se oli se tyhmyyden tekijä.

YSTÄVÄLLISIÄ NEUVOJA.

Jonkun ajan kuluttua alkoivat huvimatkailijat tulla laivoille, sillä takaisin palattua oli vielä ylioppilasten laulajaiset, sekä paljon muita hommia.

Laivan lähestyessä jokea, työntäytyi kandidaatti Leka keittiöön ja huomattuansa Laulaisen virkkoi:

-- Ka, täällähän sinäkin olet.

Laulainen ei vastannut mitään, siirtyi vaan yhä enemmän nurkkaan. Kandidaatti istui rinnalle ja alkoi jutella:

-- Minä rakastan olla lähellä ruokapaikkoja. Se on niin lapsellista istua ihailemassa maisemia. Ja miten hävyttömän huonosti ne soittivat. Aivan kuin paimenpojat leppätorvillaan... Mutta kuule! Sinähän pidit puheen.

-- Mitäpä tuosta, virkkoi Laulainen vastahakoisesti.

-- No niin, mitäpä tuosta, toisti kandidaatti. Mutta kuulehan. Minä annan sinulle yhden ystävällisen neuvon: elä koskaan esiinny sivistyneiden edessä opettajana. Ole siellä opettaja jossa olet, mutta sinähän olet yhtäpaljon sanomalehtimies ja kaikki sanomalehtimiehet ovat yleismaailman ihmisiä. Opettajia on nykyaikana joka oksalla ja ne ovat kaikki sellaisia...

Sen, millaisia ne ovat, hän sanoi kuiskaten korvaan, mutta Laulaista ei sukkeluus naurattanut.

-- Niin ne ovat, vahvisti kandidaatti kuuluvasti. Minä luin eilen tullessani sinun kertomuksesi siitä kylästä, vaikka en tänä aamuna tullut maininneeksi, kun olin vähän hutikassa. Se oli sujuvasti kirjoitettu. Ja kuule! Nyt minä osotan sinulle uuden toimialan. Rupea sinä kirjoittamaan "pitäjän kertomuksia". Sinulla on hyvä tilaisuus hankkia siihen tarvittavia tietoja. Ja siitä seuraa mainetta ja rahaa.

Tätä viimeistä esitystä kuunnellessa Laulaisen pää jo vähän kohosi, mutta hitaasti hän vielä vastasi:

-- Ei minusta sellaiseen ole.

-- Kyllä siihen pian opit, rohkaisi kandidaatti. Minä voin lähettää malliksi toisesta pitäjästä laaditun kertomuksen.

Laulainen alkoi jo uskoa sen verran asian mahdollisuutta, että virkkoi:

-- Saisihan tuota katsella, vaan ei se näin vähäoppiselta onnistu.

-- Kaikki onnistuu, kun vaan päättää että sen täytyy onnistua, vakuutti kandidaatti. Opista ei ole niin suurta hyötyä kuin yleisesti uskotaan. Kaikki riippuu miehen tarmosta. Onhan kaikilla opettajilla tietoja, mutta harvalla tarmoa. Näytä sinä että tarmoa on, eläkä rupea inhoittavaksi moraalin saarnaajaksi, joka vaikeroipi maailman pahuutta ja työn vaikeutta.

Laulainen kuunteli avossa suin tätä hänelle uutta viisautta, eikä osannut vastata niin eikä näin.

-- Niin se asia on, sanoi kandidaatti. Ja nyt, kesken puheen, otathan sinä pienen naukun. Minä sain vähän varatuksi paluumatkaa varten.

-- Ei minua haluta, virkkoi Laulainen. Kandidaatti ei kuunnellut estelyjä, etsi vaan putelinsa ja kaatoi kahteen kahvikuppiin.

-- Nyt uusitaan oikealla tavalla se tämänaamuinen veljenmaljan juonti.

-- Kiitos vaan, mutta jos minä saisin vähentää.

-- Ei ollenkaan pikkumaisuuksia, kielsi kandidaatti. Mies kuin mies.

Laulaisen täytyi tarttua kuppiin ja tehdä nuo aamulliset temput, vaikkakin paljon vastenmielisemmin.

-- Sinun nimesi on siis Vilhelm, virkkoi kandidaatti maiskuttaen huuliansa. Mutta kumpi sinä oikeastaan olet, Laine vaiko Laulainen?

-- Kyllä minä ilmoitin nimekseni Laine, mutta olen jo päättänyt peruuttaa, vastasi Laulainen.

-- Mitä varten peruuttaa?

-- Niin tulin ajatelleeksi.

-- Minä en suosi mitään peruutuksia, enkä epävarmuutta, tenäsi kandidaatti. Otettu askel olkoon aina paikallaan. Ja sen vahvistukseksi maistetaan... Ei mitään estelyjä. Ole sinä vaan Laine ja anna Laulaisen mennä kaikkine entisyyksinensä. Raitis saapi siltä olla, kun on aika olla raitis, mutta ei tuollainen raitis, kuten opettajat ylimalkaan, jotka nyrpistelevät ja saarnaavat pienimmästäkin ryypystä. Minä en ollenkaan kärsi sellaisia. Ne ovat kaikki suuria vätyksiä, ja vielä paremmin suuria... Sinua en lue siihen joukkoon, lohdutteli kandidaatti nähdessään, ett'ei sukkeluus vieläkään naurattanut Laulaista. Minä luen sinut sanomalehtimiesten joukkoon ja sellaisena join veljenmaljankin, enkä opettajana.

Laulaisesta alkoi uusi ystävänsä käydä kovin vastenmieliseksi, vaan ei ollut paikkaa mihin paetakaan. Laivan kannelle meneminen kaikkein nähtäväksi oli vieläkin vastenmielisempää. Ennen hän painoi nahkaansa nämä opettajia alentavat arvostelut ja kuunteli loppumatkan välinpitämättömänä tuota toista ainetta, pitäjän kertomuksen kirjoittamista. Mutta kun laiva saapui rantaan, silloin hän katosi koko illaksi.

KIRKKO JA VIRKAVELI.

Kirkon kellojen soidessa sunnuntaiaamuna lähti Laulainen liikkeelle entisestä majapaikastaan. Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli kävellä aamupäivä katselemassa tuttuja paikkoja, mutta nyt vetikin kirkko enimmän puoleensa. Täällä, rauhallisessa paikassa, saattoi parhaiten unohtua maalliset asiat, sillä siellä oli vaan niitä ihmisiä, joiden näkeminen ei herättänyt harmillisia muistoja.

Kirkon sisään astuessa kajahtikin kaikki tutulta, ovien narinasta alkaen. Kaikki tuttuja kasvoja, vaikkakin hiukan vanhentuneita. Monet istuivat entisillä, tunnetuilla paikoillaan ja asettelivat entiseen tapaansa silmälaseja silmilleen samalla aikaa kun kirkonpalvelija sovitteli virsien numeroita taululle.

Laulainen oli istunut sellaiselle paikalle penkkien risteykseen, josta näki suurimman osan kansasta. Laulun alkaissa hän vasta huomasi virkaveljensäkin Mantusen syrjemmästä. Hän lauloi tällä vaatimattomalla paikallaan niin hartaana, että rokonarpien runtelemat kasvot näyttivät aivan kauniilta, melkeinpä kirkastuneilta. Laulaisella ei ollut edes kirjaakaan ja hän tunsi tunnossaan soimauksen siitä että oli halveksien surkutellut virkaveljeänsä sen jäädessä lapsinensa laiturille seisomaan. Tämä taisi sittenkin olla viisaampi häntä, huvin ja maineen hapuilijaa. Laulaisen teki mieli mennä virkaveljensä rinnalle istumaan, mutta kun tunkeileminen olisi herättänyt huomiota, jäi hän paikalleen.

Kohta nousi vanha rovasti saarnatuoliin. Hän oli tuhansia kertoja puhunut tästä samasta paikasta, mutta kuulijat eivät siihen kyllästyneet. Aina oli heillä jotain uutta kuultavaa. Oli joukossa sellaisiakin, jotka eivät koskaan olleet kuulleet hänen saarnaansa, vaikka kävivät ahkerasti kirkossa. Nytkin ne nukkuivat kaikessa rauhassa, vaikka rovasti selitti Natanaelin ja hänen Mestarinsa ensimmäistä kohtausta niin liikuttavasti, että valveilla olevain, asiata ymmärtäväin silmät kiilsivät kyyneleistä. Tässä olikin rovastilla hyvä aine antaa kuva kahdesta vilpittömästä, mutta kuitenkin niin eri suuruisesta persoonasta. Kumpikin he etsivät hyvää ja tahtoivat tehdä kaikki hyväksi. Mutta kun Mestari loistaa suurena ja kaikki valaisevana kuten aurinko, tuikahtaa toinen pienenä kuin kipinä, eikä hänestä tiedetä juuri muuta kuin tuo ainoa lause: tuleeko Natsaretista jotain hyvää? Tälle pienelle oli suuri Mestari kuitenkin sanonut: katso oikea israeliitta, jossa ei vilppiä ole. Rovastin saarna kohdistuikin pienuuteen tyytymiseen ja jos tämä olisi ollut jossain maallisessa juhlassa pidetty puhe, niin ei kukaan olisi voinut erehtyä lopettajaislaulua valitessaan, vaan olisi se itsestään ollut: "Oi Herra kuule meitä myös... suuruutta emme rukoile, me pienuuteemme tyydymme".