Part 7

-- Minä vanha mies en enää oikein ymmärrä tätä nykyistä maailmata, alkoi ukko kiivastuen joka sanalla. Päivällä juoksee meille Juutisen renkipoika ja huutaa kuin hyväkin lukkari että maisteri tulee iltasilla koululle lukemaan. Minä tulen ja asetun lähelle kuuntelemaan, kun en enää oikein hyvästi kuule, enkä näekään. Mutta mitä lukemista tämä oli, sitä minä en ymmärrä. Minä luin ennen raamatun läpi, Mooseksen kirjat ja kaikki ja tiedän mitä oikea lukeminen on. Vaan eihän tämä ollut kuin kaiken maailman kalentarjumia, samallaista kuin sekin tyttö täällä tolkutti, ei lakia eikä evankeliumia. Minä tunnen Mooseksen lain ja muistan, kun se mies puhui, niin vuoret vapisivat ja kun se löi sauvallaan kallioon, niin siitä suitsi vettä ja tulta ja kansa pääsi juomaan.

Kuulijoita tämä ukon kiivasteleminen huvitti, mutta Juutiselle se varmaan muistutti hänen omaa kantaansa kouluun ja hän nousi ukkoa keskeyttämään.

-- Nyt sinä ukko taas horajat, sanoi hän. Et sinä niin vanha ole, että muistaisit Mooseksen aikoja, eikä sitä kukaan muista että kansa olisi tulta ja vettä juonut.

-- Elä sinä väärentele Mooseksen sanoja, kivahti ukko. Et ole sinäkään sen parempi...

-- En toki pyri veroiseksikaan, pisti Juutinen väliin.

-- ... et ole läheskään isäsi lainen mies, jatkoi ukko pysähtymättä: surutoin pökkelö, et ymmärrä mitään niistä oikeista asioista.

-- Eipä ukkokaan ymmärrä näistä oikeista asioista, pisti Juutinen.

-- En ymmärrä enkä tahdo ymmärtääkään; pois lähden, kivahti ukko ja alkoi osailla ulos.

Maisteri jäi pahoittelemaan, kun ei tämän omituisen ukon annettu enempää puhua, mutta Juutinen selitti, ett'ei siitä ole enää mihinkään puheeseen, se kun on höperöityessään takertunut tuohon Moosekseen. Nuorempana oli ukko ollut tunnettu siitä että pani vastaan kaikissa kylän ja kunnan asioissa, eikä siitä päässyt muuten erilleen kuin että joku suututti ukon, jolloin se heti lähti pois kuten nytkin.

-- Isäntä Juutinen näyttää tuntevan tarkoin naapurinsa, naurahti maisteri.

-- Kyllä tämä tuntee, alkoivat toiset isännät kehua.

-- Minäpä teen ukko Möykkysen tavalla, koska rupeatte minusta puhumaan, sanoi Juutinen leikissään ja nousi kotiinsa lähteäkseen. Tottahan naapurit pitävät vieraista huolen, nämä kun eivät enää suostuneet meille palautumaan.

-- Kyllä pidetään huoli, vakuuttivat läsnäolijat.

Laulainen kävi vähän matkaa Juutista saattamassa ja palasi sitten toisten luokse, jossa oli parhaallaan kiista siitä, kuka saapi vieraat kotiinsa yöksi. Lopulta täytyi panna määrääjäksi se, kenen koti oli enimmän huomispäivän matkan mukaan.

LAULAINEN SAI PUHUA.

Seuraavat päivät kuluivat jotenkin samaan tapaan. Kohtelu oli ollut kaikkialla ystävällinen ja rahakukkaron aukaiseminen tullut harvoin kysymykseen.

Muutamana päivänä arveli maisteri:

-- Mistähän tämä näin yleinen vieraanvaraisuus johtuu. Onko se tavallista kaikille matkustajille, vai suositaanko meitä erityisesti näiden asiain harrastuksesta?

-- Luultavasti asiain harrastuksesta, vastasi Laulainen, vaikka ajatteli hyvän kohtelun aivan omaksi ansioksensa.

-- Mutta minusta näyttää, että monissa paikoin on harrastus jotenkin laimeata, jatkoi maisteri. Epäilen, että tuleekohan puoletkaan aikomuksista toteutetuiksi.

Laulaisella oli aivan samat ajatukset, mutta hän vastasi:

-- Jospa ne aikaa myöten toteutuvatkin, vaikka näillä savolaisilla ei ole tapana innostua eikä kiirehtiä.

Maisterin huomaamattomuus ei Laulaisen itserakkautta oikein tyydyttänyt ja hän päätti sopivassa tilaisuudessa näyttää, että hänelläkin on vaikutusvoimaa. Hän oli koko matkan odottanut, että maisteri kehoittaisi häntä puhumaan, mutta ei sitä ollut tapahtunut. Olisiko ollut huomaamattomuutta, vai haluttiko pitää yksinänsä tämä kunnia. Ei Laulainenkaan ajatellut alentua pyytämään. Mutta kun sunnuntain kokouksessa näytti jäävän aikaa tähteeksi ja joukkoakin oli tavallista runsaammin, niin eipä hän enään jaksanut vastustaa kiusausta, vaan meni esittämään maisterille, että jos hänkin saisi lopussa vähän puhua.

-- Hyvin kernaasti, vastasi tämä. Olen jo ennenkin sitä ajatellut, mutta arvelin, ett'ei opettaja Laulaisella ole halua siihen.

Maisterin kohtelias vastaus oli koko hyvitys Laulaiselle ja hän selitti vaatimattomana:

-- Enhän minä paljon osaakaan, vaan jos vähän, lyhyesti.

-- Miten vaan parhaaksi näkyy, lyhyesti taikka pitkään, rohkasi maisteri.

Nyt tuli kiire ajatteleminen, mistä asiasta puhuisi. Tässä ei ollut sopiva ottaa samoja aineita kuin koulua alkaissa ja lopettaissa, eikä myöskään sitä, jonka oli lehteen lähettänyt. Täytyi keksiä aivan uusi. Oppinut kuulijakin oli nyt joukossa... Mutta jospa hän ylistäisi entisajan kotiopetusta. Se varmaan kuulijoita miellyttää.

Laulainen astui puhujan paikalle ja alotti: -- Hyvät tuttavani! Usein kuulee kansan keskuudessa liikkuneiden oppineiden ihmisten kummastelevan, että mistä sinne on niinkin paljon kauniiden tapojen ja ajatusten siemeniä lentänyt, vaikka vanhempi sukupolvi on aivan oppimatonta muussa kuin minkä vähän ovat saaneet kristinopin opetusta muutamina viikkoina ja mitä sitten itse ovat jälestäpäin joutohetkinänsä tavailleet. Tämän näin vähän opin katsovat oppineimmat aivan riittämättömäksi. Asia on minun ymmärtääkseni niin, että joskin se on riittämätöntä näiden mielestä, joille kaikki, niin opetus kuin ruokakin pitää olla moneen kertaan muokattua ja monilla maustimilla maustettua ennen kuin sen uskotaan ravitsevan ja olevan valmista, niin on se ollut meille tarpeeksi valmista. Ja jolla on ollut puhdas sydän, johon eräässä isänmaallisessa laulussakin vedotaan, niin niistä tämäkin vähä on tehnyt sellaisia, joita täytyy oppineempain ihmetellä. Ja kenenkä ansioksi nämä puhtaat sydämet ovat luettavat. Ne ovat etupäässä äidit, jotka ovat näitä kasvattaneet... jaloimmat äidit. Mainitsen erityisellä tarkoituksella: jaloimmat äidit, sillä kokemuksesta tiedän, ett'eivät läheskään kaikki äidit ole jaloja. Sen huomaa heidän kaikinpuolin huonoista lapsistaan. Mutta milloinka näillä alituiseen askareissa puuhaavilla äideillä on ollut aikaa opettamaan? Siihen vastaa meille kansanruno näin:

Niit' ennen isäni lauloi kirvesvartta vuollessansa, niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä.

Siis äidin rukin hyristessä ja isän kirveen kalskaissa ne ovat opitut. Ei näinä opetustunteina vaadittu haudan hiljaisuutta, eikä kiven kovaan määrättyjä läksyjä, mutta luulen, ett'ei nykyajan oppilaat muistele hartaammin lukemiansa ja kuulemiansa, kuin nämät näitä rukin hyrinässä kuultuja opetuksia. Silloin ei ollut uusien läksyjen oppiminen häiritsemässä ennen opitun sieluun syventymistä, eikä nuo ijankaikkisesti loppumattomat numerot muistia rasittamassa. Minä ihailen tämän ajan ihmisten yksinkertaisia ajatuksia ja kunnioitan niiden opettajia. Kuten sanoin, eivät läheskään kaikki olleet yhtä hyviä opettajia ja kasvattajia ja että monet hyvätkin opetukset menivät hukkaan, mutta sitä samaa tapahtuu niin kauvan kun maailma seisoo. Jos joku ymmärtää sanani niin, että olisin niiden puolella, jotka vihaavat nykyajan kouluoloja, niin hän erehtyy. Tarkoitukseni oli vaan kehoittaa vanhempia, erittäinkin äitejä yhä edelleen seuraamaan tuota vanhaa opetustapaa ja ett'eivät jättäisi lapsiansa yksistään koulujen varaan, ei hyväinkään koulujen. Toivoisin vaan lopuksi, että edellisen puhujan selittämät asiat tulisivat sydämen asioiksi kaikille, niin että heillä tulevan sukupolven kasvattajina olisi entistä parempaa kertomista kirvesvartta vuollessaan ja rukkia pyörittäissään. Meiltä onkin jo esi-isäin opetustavat ja laulut unohtuneet kovin vähiksi, mutta nouskoot ne entistä kukoistavampina jälleen. Ja näyttäkäämme nyt lopuksi että ääni on ainakin tallella ja laulakaamme "Arvon mekin ansaitsemme".

-- No lauletaanpa, kuului joukosta ja kohta kaikui tuttu laulu oikein raikkaana.

Laulainen oli siinä käsityksessä, että hänen puheensa vaikutti paremmin kuin maisterin luento ja alkoi jo laulun aikana katua, ett'ei tullut pitemmältä puhuneeksi. Maisterikin lausui kokouksen loputtua tyytyväisyytensä puheeseen, vaan moitti vähän lyhyeksi ja että joitakin kohtia olisi pitänyt perusteellisemmin kosketella. Tämä antoi Laulaiselle vauhtia. Matkoja kulkiessa ja iltaisilla unta odotellessa hän ajatteli täytteitä puheeseensa niin hartaana, että huuletkin pyrkivät liikahtelemaan ajatusten mukana. Vahinko vaan, ett'ei viimeisissä kylissä tullut tilaisuutta koetella pitennetyn puheen vaikutusta.

LAULAINEN KUTSUTTIIN HERRAIN PÖYTÄÄN.

Kiertomatkan päätyttyä jäi Laulainen jälemmäksi kyläilemään ja saapui vasta lauantai-aamuna kirkonkylälle. Se olikin nyt kauniimpi katsella kuin lähtiessä. Siellä oli toimitettu perinpohjainen puhdistus sekä taloissa että tanhuilla. Juhlakentälle vievän tien kahden puolen seisoi valkeaksi höylätyitä tankoja, joiden latvoissa ristiin solmitut, sinivalkoiset nauhat lepattelivat. Tien suussa oli mahtava juhlaportti ja juhlakentän perällä, lähellä järven rantaa korkea laululava, molemmat köynnöksillä koristettuina. Samoin oli kaunistettu koulurakennustakin, jossa ylioppilaat tulivat antamaan laulajaisia, sekä erään kauppiaan rakennus, johon tilapäinen ravintola oli sijoitettuna.

Ohikulkiessaan Laulainen näitä vaan katsahti, sillä postihuoneella oli ensimäiseksi käytävä. Ja siellä olikin kirje odottamassa ja oli seisonut melkein siitä päivästä asti, jolloin oli täältä lähtenyt. Tämäpä jo harmitti. Ilmankos hänen mieltänsä oli koko matkan vaivannut. Vihdoinkin. Hänen täytyi päästä yksinäiseen paikkaan lukemaan. Aivan oikein, Annalta oli. Laulaiselle ei ollut koskaan ennen tullut näin mieleistä kirjettä. Eihän siinä vielä ollut sen suloisempia lauseita kuin kiitokset pitkästä kirjeestä ja että tulisi arpajaisiin, jos joutaisi ja saisi mieleisensä toverin. Yksinään ei ehkä tule, se näyttäisi hupsulta.

Laulainen tutki moneen kertaan joka sanan. Niistä ei voinut päättää sitä eikä tätä. Varmin merkki on se, jos Anna tulee tänne asti hänen kutsumuksestaan.

Se on jo voinut tullakin. Sepä olisi jotain. Parin tunnin päästä lähtee laiva paikkakuntalaisten toimeenpanemalle huviretkelle. Sitten se vasta olisi oikea huviretki.

Hän lähti kiireesti kävelemään joukon liikepaikoille ja teroitti silmänsä jokaiseen naisryhmään. Kävipä muun asian nimellä taloissakin katselemassa. Viimeksi meni tuonne väliaikaiseen ravintolaan, mutta ovella hän jo ymmärsi, ett'ei täällä ollut Leppämäen tyttärien majapaikka, jossa iloiset ylioppilaat pitivät hauskaa. Sisään hän kumminkin meni, saadakseen katsella sanomalehtiä, joita oli nähnyt vain muutamia vanhoja numeroita pitäjätä kiertäissä. Ravintolassa söivät herrat aamiaistaan, toiset joivat kahvia, taikka laulelivat. Kaikilla näytti olevan iloinen mieli. Laulaisen hakemishuolissa hapuileva mieli kohosi vähän korkeammalle. Jospa hänkin viivähtää täällä hetken aikaa, ehkä sieltä löytyisi joku tuttava. Hän alkoi pujotella pöytäin lomitse huoneen perälle, pyytääkseen jotain suuhunsa. Joku nykäsi takin liepeestä ja katsomaan kääntyissä hän huomasi, että siinä istui toimittaja Vipunen yhden toverin seurassa.

-- No terve! sanoi tämä tavallisella reippaudellaan. Kuinka se matka onnistui?

-- Hyvin tähän asti, vastasi Laulainen.

-- Mutta miksei opettaja ole lähettänyt matkaltaan uutisia lehteen?

-- Ei niitä kiireessä menossa tule kysellyksi eikä kirjoitetuksi.

-- Mutta tottahan tulee kertomus matkasta, tiukkasi toimittaja. Onko sitä jo alotettu?

-- En ole sitäkään alottanut, kun arvelin että maisteri Eskola sen kirjoittaa.

-- Hänellä on lauluhommia ja muita, ei siltä tule kirjoitetuksi, sanoi toimittaja. -- Istukaa tähän alas. Ehkäpä minä saan esitellä toverilleni: lehtemme maaseutukirjeenvaihtaja opettaja Laulainen... ei, ei niin Laine, nimen muutoshan oli jo lehdessä, ja filosofian-kandidaatti herra Leka.

Vaikk'ei esitettävä puhunutkaan alussa sen enempää kun tuon tavallisen "hauska tutustua", niin huomasi Laulainen, että herra on jo tänä aamuna ennättänyt tutustua toiseenkin lajiin hauskuutta.

-- Ehkä minä saan kutsua kupin kahvia, virkkoi toimittaja nousten seisomaan.

Hän ei kuunnellut Laulaisen estelyjä, vaan meni tarjoilijan luokse ja sieltä palattuaan puheli:

-- Täällä on erittäin hyvää kahvia ja koko tämä ravintolapuoli on niin erinomaisen hyvästi järjestettynä, että siitä ansaitsee mainita lehdessä.

-- Elä puhu turhia, morisi kandidaatti. Kahvia, maitoa ja kalaa; siinä se on kaikki. Ei niin paljon, että ruokaryypyn saisi koko ravintola-pahasta.

Toimittaja nykäsi moitteenhaluista toveriansa takin hihasta, sillä kahvintuoja neiti lähestyi pöytää. Huomautettu jaksoi vielä hillitä kieltänsä, tirkisteli vaan silmiin ja pois mentyä virkkoi:

-- Täällä on helkkarin sieviä tyttöjä, kun niillä olisi mitä tarjota. Nytkö juodaan taas kahvia? Juodaan sitten. Mutta hiivattiinko se Jehu mahtoi piilottaa ne eväsputelit! Tässä olisi taas tilaisuus esittää lähempää tuttavuutta, mutta tällä kahvillako sen vahvistaisi.

Toimittaja ymmärsi toverinsa aikeet ja virkkoi:

-- Kahvi sopii erittäin mainiosti siihen tarkoitukseen.

-- No, maassa maan tavalla, jorisi kandidaatti ja tarttui kuppiinsa. Heitetäänkö haukkumanimet pois?

Laulainen kävi vähän hämille, sillä oli harvoin juonut veljenmaljoja, eikä koskaan ennen näin lyhytaikaisen tuttavuuden perästä. Kohta hän selvisi ja kohoten kuppinensa seisomaan virkkoi:

-- Kyllä minun puolestani.

Sitten he kapsauttivat kuppinsa laitoja yhteen ja ryyppäsivät. Mutta kun kandidaatti ei ollut muistanut kermalla jäähdyttää kuppiansa, olikin sen sisältö liika kuumaa ja hän tuli maininneeksi itselleen nimen, jota eivät ainakaan kristityt vanhemmat pane lapsellensa. Toimittaja räjähti nauramaan, joka suututti suunsa polttajaa yhä enemmän ja hän kivahteli:

-- Vielä sinä -- siinä naurat ja ensin kehut tuon kuuman kuran kelpaavan vaikka mihin.

-- Olisit kaatanut kermaa sekaan, sanoi toimittaja yhä nauraen. Ethän sinä koskaan juone veljenmaljaa kuumalla vesilasillakaan, kaatamatta siihen ensin konjakkia.

-- Se on aivan eri asia, jos on konjakkia, kiljui Leka. Mutta näytä sinä -- missä täällä on konjakkia?

Pöydän ympärille keräytyi toisiakin herroja kuulemaan mitä Kyöstille on taas tapahtunut. Täältä kautta sai Laulainen kuulla uuden tuttavansa etunimen. Hänen omakin nimensä oli jäänyt ilmoittamatta, eikä sitä lähemmän tuttavuuden esittäjäkään enää muistanut kaivata. Kaikki nauroivat ja puhuivat niin vilkkaasti ja iloisesti, että Laulainen alkoi tuntea olevansa aivan kuin samaa joukkoa. Jotkut huomaavaisimmat jo siinä puheen kestäissä tervehtivätkin, esittäen nimensä. Tällaista seuraa ei ollut halvalle opettajalle usein tarjona. Hän kuunteli nautinnolla näiden sujuvaa suomenkieltä ja miten mainion mutkattomasti se aina asian vaatiessa vaihtui toiseen, sivistyneempään kieleen. Ja tällä kielellä lausutut sanat näyttivätkin olevan parasta, sillä kun joku pöydän ääreen tulleista herroista kertoi joko kandidaatin taikka jonkun toisen toverin merkillisimmistä sattumista, niin huvittavin osa useimmin lausuttiin tuolla toisella kielellä, koska kaikki kuulijat räjähtivät silloin nauramaan. Laulainenkin nauroi sen verran mukana, ett'eivät herrat huomaisi hänen jääneen jutusta aivan osattomaksi. Hän ei ollenkaan toivonut, että hänen kielen taitamattomuutensa huomattaisiin. Olisipa päinvastoin maksanut vaikka mitä, jos jonkin taikakeinon avulla olisi tuon salatun viisauden tuota pikaa saanut itselleen ja voinut yhtyä puheeseen niinkuin toisetkin.

Ett'ei aivan mykkänä tulisi istumaan, virkkoi hän puheen tauottua:

-- Eiköhän nyt ole aika hankkiutua rantaan huvimatkalle?

-- Runsas tunti on vielä aikaa, sanoi toimittaja katsoen kelloansa.

-- Mutta minulla ei ole vielä pilettiäkään. Voisivat loppua, jos tässä virantelee.

-- Niitä saapi täältä ravintolasta, eikä ne lopu, sillä perille on varattuna ruokaa kahdellesadalle hengelle ja joukkoa kuljettamaan on tilattuna kaksi laivaa ja toiselle niistä tulee suuri vene perään.

-- Hyvä sitten, sanoi Laulainen.

Hän jäi tyytyväisenä viettämään aikaansa siinä missä oli, sillä tuon ikävöidyn hakeminen oli luultavasti turhaa, ja jos on tullutkin, niin ennättää sen tavata rannassa. Eikä sillä saata olla mitään syytä pahoittelemiseen, kun saapi tietää, miten monesta paikasta on etsinyt ja missä seurassa muun osan aikaa viettänyt. Siinä oli vähän päänvaivaa, ostaisiko yhden taikka kaksi pilettiä. Voisi näyttää kovin välinpitämättömältä, jos itselleen vaan ostaisi, ja hän päätti ostaa kaksi.

Juhlia katselemaan tullut kansanjoukko yhä suureni. Lakkaamatta niitä käveli ravintolankin ohitse katsellen maalaisen uteliaisuudella ikkunoihin. Laulainen näki paljon tuttuja kasvoja joukosta. Vastaantullessa niitä olisi ollut välttämättä tervehdittävä, mutta eipä hän ikkunan kautta viitsinyt päätänsäkään nyökäyttää, sillä tuskinpa ne olisivat rohjenneet vastata, kun näkivät, millaisten miesten seurassa hän nyt oli. Sanomalehtien katseleminen häläytyi uusien tuttavain joukossa, vaikka yhä se oli mielessä. Viimein hän kysyi hiljaa toimittajalta:

-- Tokko ne pitemmät kirjoitukset ovat vieläkään sopineet?

-- Jo ne olivat tämän viikon alussa, toinen toisessa numerossa, vastasi toimittaja kuuluvasti. Eikö opettaja Laulainen ole vielä -- no ihme, kun minä en muista tuota nimen muutosta -- opettaja Laine ei siis ole vielä nähnyt niitä numeroita?

-- Enhän minä ole nähnyt, kun olin siellä juoksun päällä, sanoi Laulainen uteliaana.

-- Ei sattunut minullekaan taskuun, mutta luultavasti täältä ravintolasta löytyy.

-- Kyllä minä itse haen, sanoi Laulainen.

Hän meni tarjoilijain puolelle ja huomasi, että toimittajan pöytätoverit rupesivat hänestä kyselemään. Hän viivytteli tahallaan takaisintuloansa, osti piletit ja kyseli yhtä ja toista juhlavalmistuksista, kun oli kuullut, että ravintolavieraat olivat repineet lehdet yhteisiin tarpeisiinsa.

Laulaista vähän harmitti, kun ei vieläkään saanut nähdä kirjoituksiansa ja nimenmuutos-ilmoitusta. Hän päätti ennen lähtöä mennä katselemaan lehtiä jostakin toisesta talosta. Pöytätoveritkin nousivat ja menivät ulos. Laulainen ajatteli kiirehtiä heidän mukaansa, mutta kun näki, että kandidaatti jäi ensi askeleilla jälemmäksi muista, niin rupesi miettimään. Hänen velvollisuutensa olisi liittyä kandidaatin seuraan, ja se ei tuntunut oikein arvoa ylentävältä. Arvonimen asema saattanee olla ylempikin kuin maisterin arvo, siitä ei Laulainen ollut selvillä, mutta olkoonpa vaikka tohtorin arvoa korkeampi, niin kävelköön vaan yksinänsä. Ja Laulainen alkoi astella rantaan toisia teitä.

HUVIMATKALLE LÄHTÖ.

Virtasalmen kirkonkylän laivalaiturilla ei ollut koskaan ennen kävellyt niin monta valkolakkista kuin nyt huvimatkalle lähtiessä. Muu kansa oli kyllä enemmistönä, mutta he antoivat kaikessa etusijan näille maantoivoille, jotka taas kohteliaina palvelivat kunniavieraita, varsinkin naisia, jotka joko sukulaisina taikka tuttavina olivat tulleet heidän juhlaansa osaa ottamaan. Nauhoilla merkityt marsalkat kulkivat ohjailemassa huomatuimpia vieraita suurempaan laivaan, joka oli kaikin puolin mukavampi ja johon juhlien ajaksi tilattu soittokuntakin asettui torvineen ja telineineen.

Laulainenkin tähysteli vielä viime hetkessä kunniavierastaan, mutta turhaan. Ei hän tästä enää erittäin pahoillaan ollutkaan. Tälle matkalle näkyi tulevan melkein kaikki hienoa, oppinutta väkeä, joiden joukossa häntä olisi ehkä hävettänyt seurata Annaa niin uskollisesti kuin oli kirjeessä aikonut.

Laivan lähdön edellä tuli kiire, kenelle antaisi tuon joutavan piletin. Jos olisi Juutinen tullut, taikka kuka muu siitä talosta, mutta ei näkynyt. Jo tapasi erään talollisen pojan, jonka kotona olivat viime matkallansa olleet yötä, mutta sekin oli ennättänyt ostaa. Viimein hän huomasi katselijain joukosta virkaveljensä, opettaja Mantusen, joka oli Laulaisen siirtyessä suurempituloiseen pitäjääseen saanut hänen entisen paikkansa hyvin vähillä oppitodistuksilla. Laulainen tiesi että Mantunen on tästä hyvin kiitollinen ja päätti ilauttaa lisää, tarjoamalla ilmaiseksi piletin huviretkelle. Hän pujotteli kiireesti virkaveljensä luokse ja tervehtiessään ilmoitti asian. Mutta siihen sijaan että Mantunen olisi ihastunut, hän näytti säikähtävän yhtä paljon kuin jos hyvin vaarallista ja kiellettyä tavaraa olisi hänelle tarjottuna.

-- En mitenkään minä voi ottaa ja tulla, sanoi hän hätäisesti. Minä vaan tulin kiireelle käyttämään näitä lapsia täällä, kun ne niin kovasti halusivat kuulla torvilla soitettavan. Tottahan ne soittavat lähtiessään. Laulainen katsahti virkaveljensä lapsiin, jotka isänsä takinliepeessä kiikkuen kurkistelivat lähtevän laivan kannelle.

-- Kohta ne soittavat, sanoi hän kiirehtien pienemmän laivan luokse, johon oli aikonut mennä.

Siellä hän tapasi äskeisen pojan, jolle ihmetteli:

-- On tämä merkillistä, ett'ei minun pilettini kelpaa kellekään.

-- Täällä olisi yksi neiti, joka tulisi mukaan, mutta ei ole ennättänyt ostaa pilettiä, sanoi poika.

Laulainen punastui kuullessaan neitiä mainittavan. Olisiko hänen kaivattunsa sittenkin joutunut. Mutta kohta hän huomasi toivoneensa liikaa, sillä esiin tuli aivan toinen neiti, Kierremäen Vannisen tytär, Viliina. Kotonaan oli Laulainen puhutellut Viliinata nimeltään, mutta näin joukkopaikassa täytyi tehdä, poikkeus ja hän kysyi tervehtiessään:

-- Tekö tarvitsette piletin?

-- Kyllä minä ostaisin, jos vaan saan, virkkoi Viliina. Laulaisen ajatuksissa vilahti miten tehdä: ottaako maksu eli ei? Ukko Vanninen oli kiskonut korkeimmat hinnat kaikesta, joten ei ollut mitään kiitollisuuden velkaa. Mutta kun oli muillekin tarjonnut ilmaiseksi, niin hän päätti olla johdonmukainen ja virkkoi:

-- Ei tämä ole myytäväksi. Ostin vaan Juutilan isäntää varten, kun hän lupaili tullakseen, mutta koska ei näy, saatte ilman mitään maksua.

-- En minä ilman tahtoisi, sanoi Viliina arkana.

-- Kyllä minä sen uskon, mutta muutenkaan ei, ennen heitetään järveen.

Viliina otti piletin.

Laulainen alkoi tuntea tulevansa hyvälle tuulelle, kun oli päässyt erilleen tuosta mieltä vaivaavasta piletistä. Ja nähdessään, kuinka kiitollinen Viliina oli, olisi hän melkein katunut, jos joku toinen ennätti ottaa.

Olihan hän täten valmistanut sattumalta huvimatkan yhdelle, jota joka hetki pakoitettiin orjamaisesti palvelemaan rahaa ja tukeuttamaan sen saamiseksi kaikki harrastuksensa ja tiedonhalunsa. Tiesi miten suurella vaivalla nekin pennit ovat haalitut kokoon, jotka nyt säästyisivät toisiin tarpeisiin.

Jo puhalsivat soittajat torviinsa ja laivat irtautuivat laiturista. Laulainen katseli surkutellen virkaveljeänsä, joka seisoi joukon takana ja oli nostanut molemmat lapsensa käsivarsilleen, että ne paremmin kuulisivat harvinaista, haluamaansa soittoa.

RUNOLLINEN PUHE JA RUNOLLINEN MATKA.

Nenäliinojen liehuessa lähtivät laivat kulkemaan tyyntä sisäjärveä toiselle järvelle vievää salmea kohti. Etäämmälle tultua lakkasi soitto ja hyvästelyliehutukset. Retkeläiset alkoivat katsella ympärillensä ilmestyviä uusia näköaloja. Pienemmän laivan mukaan kuuluvilla oli muutakin huolehdittavaa. He eivät pysyneet suuremman mukana ja kun kone teki työtä täydellä höyryllä, syyteli se kipinöitä venheessä olijain päälle. Venheeseen oli kohteliaisuudesta sijoittunut arvokkaintakin väkeä ja merkkinauhalla varustettu paikkakunnan ylioppilas liikkui siellä sovittelemassa istuimia ja kehoittelemassa varjelemaan vaatteitaan kipinöiltä. Hän oli kovassa puuhassa saada vireelle laulua, mutta huomasi tutkittaissa, ett'ei ollutkaan kaikkia ääniä. Tämän puutteen poistamiseksi hän puuhasi leikkiä, vaan ei sekään oikein sujunut.

Salmea kulkiessa ihailivat ulompaa tulleet parhaallaan kukoistavia lehtirantoja. Väljemmälle vedelle tultua kiipesi ylioppilas venheen kokkasuojuksen katolle ja iloisesti lakkiansa heiluttaen lausui:

-- Arvoisat huvimatkailijat!

Tasan ei käy onnen lahjat, niinpä Luojan sääntö on. Noill' on soitto, suojus-laiva -- proomu meidän laiva on.