Part 5

-- Nyt on matka alulla. Tämä majatalo on luultavasti sopivin kokoontumispaikka.

-- Kylläpä, myönnytti Laulainen, jos ei pelätä sitä että tässä otetaan ehkä taksan mukaan kaikesta.

-- Ei majatalojen taksat ole mitään, naurahti maisteri. Tässä on vapaampi olla kuin yksityisten luona. Sitä paitsi on meidän tutustuminen tämän talon isäntään ja vaikutettava häneen niin, että lähettää tyttärensä kansanopistoon.

-- Maisterin sopii koettaa, minä en sitä yritäkään, sanoi Laulainen.

Isäntä tulikin kohta vierashuoneeseen. Hän oli vanhuuden ikää alottava, tihrusilmäinen ja kyseli kömpelösti sujuvaa kohteliaisuutta tavoitellen, että mikä herroilla on aikomuksena, kun ei kyytihevosta kuulu tarvitsevankaan.

-- Meillä on tästä lähtien aikomus kulkea jalkateitä, selitti maisteri.

-- Vai jalkateitä, sanoi Vänninen. Minnekä herra jalkatietä myöten matkustaa?

-- Tänne syrjäkyliin. On aikomus pitää siellä luennoita.

-- Vai niin, vai luennoita. Mitä ne luennot ovat? Minä vanha mies en niistä ymmärrä.

-- Miten sen parhaiten selittäisin. Luento on jostakin asiasta puhumista, jonka kautta tahdotaan saada kuulijoita asiaa ymmärtämään ja sen mukaan toimimaan. Joko nyt isäntä ymmärtää?

-- Ky-kyllä minä vähä...

-- Niin, sellaista se on. Ja nyt minä haluaisin tässä isännän kotona puhua ensiksi, jos sallitte kyläläisten kokoontua huoneessanne.

-- Saapihan tähän kokoontua, vastasi Vänninen pyöritellen hattua käsissään aivan samalla tavalla kuin kyytipoika oli kertonut ukon rahoja pyörittelevän.

-- Paljon kiitoksia lupauksesta, sanoi maisteri. Sitten minä tarvitseisin sukkelajalkaisen pojan, taikka tytön, juoksuttamaan sanaa näihin ympärystaloihin. Tietäsikö isäntä neuvoa?

-- Onhan minulla toisella kymmenellä oleva poika, kun käyn kutsumassa, sanoi Vänninen ja meni kutsumaan.

Maisteri kirjoitti sillä aikaa kutsumuslipun. Kohta tuli isäntäkin poikineen.

-- Käytä tätä lippua näissä lähitaloissa ja anna lukea, selitti maisteri. Mutta jos eivät osaa lukea kirjoitusta, niin ilmoita että tänä iltana kello 8 pitää täällä eräs maisteri luennon, josta samalla keskustellaan. Osaatko näin selittää?

Poika vakuutti osaavansa ja lähti. Laulainen meni pyytämään kahvia, mutta maisteri kiirehti isäntää puhuttelemaan.

-- Isäntä Vännisellä kuuluu olevan aika ihminen tytärkin, joka on käynyt koulua, alotti maisteri.

Vänninen katsahti epäillen puhujaan.

-- Isännän pitää antaa käydä tyttärensä lisää oppimassa, sillä tänne lähipitäjääseen perustetaan kansanopisto, jatkoi maisteri. Se ei tule kalliiksikaan, kun oppiaika on vaan puoli vuotta.

-- Vai niin, virkkoi Vänninen. Mihinkä virkoihin siitä koulusta pääsee?

-- Ei tätä koulua käydä virkoja varten, vaan että nuoret oppivat rakastamaan kansaansa ja isänmaatansa, kasvattamaan lapsiansa ja yleensä kaikkea, mikä kuuluu kansalais-sivistykseen.

-- Hm, vai niin, vai laitetaan semmoinen koulu. Niitähän ne nykyaikana, vaan ei niihin näistä paikoin, myhähteli Vänninen ja meni lisää odottelematta ulos.

Laulainenkin oli kuullut keskustelun lopun ja ajatteli, että siinähän on yksi laji vanhoja suomalaisia. Hän oli aikeessa mainita siitä, vaan pyydetty kahvi joutuikin samassa. Talon tytär tuli tuomaan. Maisteri ei sitä vielä tuntenut ja kysyi kahvia ottaissaan:

-- Oletteko tämän talon neiti?

-- Kyllä minä olen, kuului vastaus. Äänen paino ja tarjoamis-asento oli lainattu joltakin herrastalon taitavalta sisäköltä.

-- Kuulin neidin käyneen kansakoulua.

-- Kyllä minä kävin.

-- Puhuin tässä juuri isällenne, että hän antaisi teidän mennä kansanopistoon.

-- Vai puhui herra isälle niin.

Hän joutui jo antamaan Laulaiselle. Tämäkään ei tahtonut olla äänettä, vaan jatkoi edelliseen:

-- Saattaa olla hyvin epätietoista isänne laskeminen. Muistelen hänen keskeyttäneen kansakoulunkin käynnin.

-- Isähän siitä alkoi tinkiä, vastasi tytär äänellä, joka ilmasi mielipahaa.

-- Minä muistan sen, sanoi Laulainen. Syrjäisestäkin se oli hyvin ikävästi tehty isältänne.

Tytär katsahti kiitollisena Laulaiseen ja virkkoi:

-- Niin ovat muutkin sanoneet. Hän meni tarjottimineen pois.

Kahvin juotua siirtyi maisteri perimmäiseen kammariin, jossa aikoi vähän kirjoittaa.

Laulaista halutti kuulla seudun asioista ja talon tyttären tullessa noutamaan tyhjiä kahvikuppeja alkoi kysellä:

-- Onko Viliina kuullut, mitenkä tuolla Pajumäen Juutilassa jaksavat?

-- Ei sieltä ole kuulunut mitään, totta ne hyvästi jaksavat, vastasi Viliina seisattuen arkana ovensuuhun.

-- Ei niillä pojilla ole vielä emäntää.

-- Jo se vanhin toi mennä kesänä.

-- Vai niin ja minä en saanut siitä mitään tietoa.

-- Eivät pitäneetkään suuria häitä ja sen vuoksi niiltä ei ole tullut opettajaa kutsutuksi, selitti Viliina.

-- Ei nuorimmasta pojasta ole vielä mitään kuulunut?

-- Vastahan tuo kävi rippikoulun, naurahti Viliina.

-- Niin, nuorihan se on vielä, muisteli Laulainen. Taitaa olla nuorempi Viliinaa. Joko Viliina on kahdenkymmenen?

-- Yli toki. Vanhahan minä jo olen, teeskenteli Viliina ja pujahti pois.

Laulainen jäi yksinänsä istumaan. Muistui mieleen odotettu kirje. Voi, miten hämäräksi se asia piti jäädä! Oli aivan vaikea sitä ajatella. Kohtahan sinne taas pääsee lähelle, mutta yhtähyvin. Nyt olisi ollut joutavata aikaa kirjoittaa kirje, mutta mitäpä sinne osaisi kirjoittaa, kun ei saanut vastausta entiseenkään. Hän koetti ajatella muuta, mutta ei voinut ja ihmetteli, mistä tämä rauhaton mieliala tuli juuri nyt. Olihan hän pysynyt tyynenä lähempänäkin ollessa, niin miksi ei nyt näin etäällä. Vaikuttikohan Viliinan kanssa puheleminen tämän. Mutta eihän tuo ole mitään Annaan verraten. Kovin yksinkertainen ja arka, ei läheskään niin terävä ja päättäväinen. Ehkä vähän kauniimpi muutamain mielestä, tuollainen pehmeä ja uinaileva, kuten monet heikkosilmäisten lapset, mutta siinä kaikki. Hän alkoi katua koko tälle matkalle lähtöänsä. Tuskinpa sille Annakaan antaa mitään arvoa, koska ei kirjoittanut. Jos edes saisi pitää esitelmiä ja niistä kerrottaisiin sanomalehdessä. Mutta maisteri puhuu ja sillä on paljon juhlallisempi lauluäänikin. Tullessa oli sen kuullut.

Laulainen tunsi itsensä niin lamautuneeksi, että heittäytyi sängylle pitkälleen, johon kohta nukkui.

Jonkun ajan perästä hän heräsi oven liikkeestä. Talon poika tuli isänsä ohjaamana huoneeseen.

-- Onko se herra valveella? kysyi Vänninen. Nyt tämä poika on käynyt sanoja levittämässä.

Laulainen kävi ilmoittamassa.

Maisteri otti laukustaan laulukirjan ja tuli sitten poikaa puhuttelemaan.

-- Aikoivatko tulla?

-- Niin sanoivat, että pitää tulla.

-- Hyvä sitten. Nythän sinulle on palkka maksettava. Otatko rahan, taikka tällaisen laulukirjan? Tässä on kymmenittäin kauniita lauluja ja vielä kovat kannet.

Pojan suu vetäytyi hyvästä mielestä hymyyn ja virkkoi:

-- Kirjan minä otan.

Poika ei huomannut isäänsä, joka koko ajan katsoi merkitsevän tyytymättömästi poikaansa ja kirjaan. Kohta hän nykäsi poikaa tulemaan pois. Oven kiinni mentyä ihasteli maisteri:

-- Sepä poika otti mielellään laulukirjan.

-- Niin otti poika, mutta...

Pitemmälle ei Laulainen ennättänyt, kun oven lukko alkoi ratista ja poika tuli takaisin alla päin, kirja kädessä.

-- Mitä sitten? kysyi maisteri, kun poika ei näyttänyt osaavan sanoa.

-- Meillä taitaa olla entinen tällainen kirja, jos antaisitte rahan, puhui poika tuskin kuuluvasti.

-- Vai niin. Pitää antaa. Paljonko sinä tahdot?

-- Jos 50 penniä.

Vaihtokauppaa tehdessä oli maisterin otsa tyytymättömyyden rypyissä ja pojan poismentyä hän virkkoi:

-- Siinä oli toinen samaa lajia.

-- Ei tämä ole samaa lajia, puolusti Laulainen. Eikö maisteri huomannut, kenen tahdosta vaihto tapahtui?

-- Kyllä minä nyt uskon, että tuo ukko on koko juutalainen. Poika varmaan valehteli hänen pakoituksestaan. -- Mutta ei puhuta enempää siitä asiasta.

LUENTO JA VÄITTELYÄ.

Vähitellen alkoi joukkoa keräytyä majatalon tupaan. Määrätunnin tultua oli jo useita kymmeniä.

Maisteri asettui pöydän taakse ja ilmoitti laulettavaksi isänmaan virren, jota varten Laulainen jakeli ympäri tupaa laulukirjoja. Harvoista suista kuului sittenkin ääntä. Vanhemmat emännät eivät yrittäneetkään laulamaan. Heillä oli mukanaan virsikirjat ja ihmettelivät, että mikä toimitus tämä on, kun tuntemattomista kirjoista pitäisi "veisata". He luulivat tulleensa raamatunselitykseen.

-- Hyvät kansalaiset!

Tämän lauseen kuultua suhahtivat monet toisilleen että "muutahan tämä on, mitä lienee" ja asettuivat uteliaina istumaan.

-- Kansa, joka tuntee historiansa, eli toisin sanoen tietää ne monet mutkalliset ja vaikeat tiet, joita myöten se on sivistyneeksi kansaksi kohonnut, se kansa ymmärtää paremmin ohjata nykyisyyttään ja osaa oivaltaa mitä tulevaisuus vaatii.

Näin alotti maisteri Eskola ja siirtyi sitten tekemään selkoa Suomen kansan kirjallisuuden ja opetuksen kehityksestä aina Agrikolan ajoista aikain meidän päiviimme asti. Nuoremmat kuuntelivat tuiki tarkkaavaisina, mutta monet vanhoista torkahtelivat. Emännät pysyivät virkeämpinä, kun ryhtyivät vierustovereineen tekemään selkoa omain asiainsa kehityksestä, kuten lehmien lypsyistä ja tytärten uusimmista kankaista. He keskustelivat kuitenkin niin hiljaisesti, ett'ei heillä ollut mitään pahaa omaatuntoa toisten häiritsemisestä, eivätkä ottaneet ensinkään huomioonsa sitä, jos maisteri heihin katsahti merkitsevästi. Laulaistakin tämä naisväen puhelu vähän harmitti, mutta ei saattanut sitä kovin ankarastikaan ajatella. Eihän nämä emäntä raukat tunteneet tuskin yhdenkään nimeä, joista puhuttiin, vielä vähenemän heidän tekojansa. Sen he kyllä kuulivat, että Agrikola on tehnyt Aapisen ja suomentanut Uudentestamentin, mutta Gezeliukset, Beckerit ja melkein kaikki muut olivat aivan tuntemattomia olentoja.

Maisterikin alkoi huomata pitkän luentonsa kuulijoita väsyttävän ja rupesi kiirehtimään.

-- Kuten huomaatte, jatkoi hän alentaen ääntänsä, ei Suomen kansan sivistys samoin kuin kirjallisuuskaan ole vanha, eivätkä ne ole loistavia teitä kulkeneet. Mutta sitä suurempi velvollisuus on meillä jatkaa ja edistää näitä voimiemme ja varojemme mukaan. Täällä syrjäisissä seuduissa ei ole ihmisillä aikaa eikä varoja pitkiin koulunkäynteihin, mutta ei se ole välttämättömän tarpeellistakaan. Lukutaito meillä kumminkin on yleinen ja tämähän se on pää-avain sivistykseen. Tarvitaan ainoastaan hyvää ja opettavaista kirjallisuutta. Sitä saadaan huokeimmin perustamalla lainakirjastoja jokaiseen kylään. Kun mainitsin, ett'ei koulunkäynti ole välttämättömän tarpeellista, niin sillä tahdon sanoa, että nekin, jotka ovat jääneet kouluista osattomiksi, voivat tämän puutteen korjata kirjallisuuden kautta ja vielä paremmin kansanopistojen kautta. Tämä mainittu opisto valaisee ja kirkastaa sen mitä yksiksemme lukien olemme kirjallisuudesta saaneet. Se herättää meissä hereille jaloja tunteita, jotka muutoin olisivat jääneet joko nukuksiin, taikka puhjenneet esiin pahennusta tuottavissa muodoissa, niin sanottuina pahennuksen rikkaruohoina. Mutta kelvollinen kotikasvatus ja mainitsemani täydennyskeinot voivat loitsia kansastamme esiin monta jaloa miestä ja naista, jotka sitten ovat isänmaallensa kunniaksi ja hyödyksi. Ja kun tässä esitetyt keinot kansamme kasvattamiseksi eivät vaadi suuria aineellisia uhrauksia yksityisiltä, niin minä toivon, että jokainen teistäkin kuulijoista tekee nämä pienet uhraukset omasta halustaan ilomielellä.

Maisteri lopetti luentonsa, jota oli kestänyt ainakin tunnin ajan. Monet kohosivat heti kiirehtiäkseen nukkumaan, mutta istuivat vielä vaivoin, kun maisteri pyysi viipymään vähän aikaa.

-- Jos keskustelisimme ensiksi lainakirjastoasiasta, hän sanoi. Toivon että jokainen tunnustaa tämän tarpeelliseksi.

-- Hyvähän kirjasto olisi olemassa, myönnytti lähinnä istuva nuori isäntä.

-- Mitäs nämä vanhemmat isännät sanovat? Nämä eivät näyttäneet haluavan mitään vastata.

-- Sanokaa jotakin, aivan kuten ajattelette. Ja eräs vanha isäntä rykäsi ja virkkoi:

-- En sano mitään, jos siitä tulee samanlainen kuin tuokin kirkonkylän kirjasto.

-- Minkälainen se on?

-- Sellainen, että kun mennä kesänä kirkossa käydessäni menin lainaamaan Lutheeruksen Kirkkopostillaa, niin ei kuulunut olevan minkäänlaista postillaa koko kirjastossa.

-- Asia on sillä lailla, selitti maisteri, että kotihartauskirjat täytyy olla omat jokaisessa perheessä.

-- Vai on se niin, sanoi isäntä. Sittenpä minä en muitakaan kirjoja tarvitse.

-- Aivan oikein, sovitteli maisteri. Te vanha mies ette kyllä tarvitse muita kirjoja, mutta jokaisessa kylässä on nuorta kansaa, joka kaipaa kevyempääkin lukemista.

-- Kyllähän ne kaipaa, jamasi isäntä. Toihan tuo meidänkin poika yhden lorukirjan, jota sitten iltakaudet lukivat ja nauraa hohottivat.

-- Oliko siinä kirjassa isännän mielestä sopimatonta lukemista?

-- Mistäpä minä tietänen, kun se on kerran kirjassa. Noidastahan tuossa kerrottiin, miten poikaviikarit sitä rääkkäsivät ja lehmänkarvoja suuhun tukkivat.

-- Minä tunnen tuon kertomuksen, sanoi maisteri. Eihän se tosin ole taiteellisesti parhaimpia, mutta on kumminkin tavallaan opettavainen.

-- En minä tarvitse sellaista oppia.

-- Myönnetään, ett'ei isäntä tarvitse, mutta eikö nämäkään toiset?

-- Saapihan niitä kirjoja sieltä kirkonkylän kirjastosta, jos haluaa, sanoi toinenkin isäntä.

-- Jos tämä on yleinen mielipide, niin annetaan asian raueta, sanoi maisteri vähän tyytymättömänä.

Kukaan ei vastannut.

-- Näyttää olevan, vahvisti maisteri. Ehk'ei tässä kylässä ole ketään, joka kansanopistoakaan suosisi.

-- Sitä ei täällä vielä tunneta, vastasi äskeinen nuori isäntä ikäänkuin kylänsä puolustukseksi.

-- Se on kyllä luonnollista, myönnytti maisteri. Mutta ei mikään tule selvästi tunnetuksi muutoin kuin näkemällä ja kuulemalla. Täytyy uskoa kuulopuhettakin sen verran, että menee katsomaan ja oppimaan. Jospa minä kuitenkin koetan vielä vähän selittää tätä asiata, jos maltatte kuunnella.

Hän nousi seisomaan ja kertoi oikein vilkkaasti opistossa käynnistään, mitä oli siellä nähnyt ja kuullut. Tätä kuuntelivat kaikki aivan torkuttelematta ja kertomuksen päätyttyä myöntelivät, että kyllä sinne pitäisi nuorten mennä.

Lopussa laulettava Savolaisen laulu ei jäänyt enään aivan muutamain varaan, vaan sitä tempoi jo kaikki nuorempi väki. Vieläpä he malttoivat jäädä kirjojakin katselemaan, joita maisteri ilmoitti myötäväksi. Laulainen oli siinä mukana ja hänen huomionsa kiintyi erään pienen pojan laulukirjan ostoon. Näytti kuin poika olisi tahtonut viedä kirjan salaa, maksamatta, mutta seuraamalla salaisesti pojan matkoja huomasikin, että se kävi näyttämässä kirjaa ensin majatalon pojalle ja tuli vasta sitten maksamaan.

Nyt se kuitenkin sai kirjan, vaikka isäänsä salaa, ajatteli Laulainen mielihyvällä ja samalla surkutellen.

* * * * *

Viimeisten joukkojen mentyä oli jo myöhäinen ilta. Illallista syödessä virkkoi maisteri:

-- Kyllä näyttää tämäkin kylä henkisesti köyhältä, vaikka on maantien varrella. Tuskin löytyy yhtä, joka näkisi etemmäksi omia kotinurkkiansa.

-- Ei se paljas maantie mitään tuo, vastasi Laulainen. Tähänkin kylään pitäisi saada kansakoulu.

-- Laajentaakohan se kansakoulu niinkään paljon henkistä näkökantaa, arveli maisteri. Niissä on uskonnonopetus pääaineena ja jos se tapahtuu ahtaassa hengessä, niin oppilaista tulee vanhempana tuollaisia kuin tuokin ukko, jolle pitäisi lainakirjastossa olla vaan saarnakirjoja.

-- En ymmärrä, vastasi Laulainen allapäin.

Hän tuli ajatelleeksi omaa kouluansa, jossa todellakaan ei opetettuna paljon muuta kuin uskontoa ja sisälukua. Sille ei tämä maisteri antane mitään arvoa.

Maisteri ei aavistanut toverinsa ajatuksia, vaan jatkoi:

-- Mutta hyvä on kuulla tuollaistakin puhetta kuin tuo ukon puhe. Hänellä on tuskin Uutta testamenttia, muista kirjoista puhumattakaan, mutta hän sittenkin luulee ymmärtävänsä sekä hengelliset että maalliset asiat paremmin kuin kukaan toinen. Eikä se aina ole aivan väärässäkään. Osasipa iskeä heikoimpaan kohtaan siinäkin poikansa lainakirjassa. Eipähän puhunut mitään saman kirjan muista kertomuksista, jotka ovatkin hyviä.

-- Ei tuo ukko ymmärrä hyvemmistä ja huonommista kertomuksista, väitti Laulainen. Hän tuomitsee poltettavaksi kaikki maalliset kirjat, etupäässä ne jotka lukijata naurattavat.

-- Onpa se siinäkin tavallaan oikeassa, sanoi maisteri. Ylen määrin naurattavat, samoin kuin kiihoittavatkin kertomukset ovat enimmästi roskaa.

-- Saattaa olla, en ymmärrä, myötteli Laulainen. Mutta mitenkä maisteri selittää sen asian, kun tuo sama ukko pitää erittäin hyvinä kirjoina ne, jotka kertovat kohta tapahtuvasta maailman lopusta, taikka Aatamin haudan päällä kasvaneesta hirrestä, jota ei saatuna temppelin seinälle sopimaan.

-- Se on perintö ahdasmielisestä uskonnon opetuksesta, kun uskonnollisena pidetään ainoastaan sitä, joka on ihmeellistä, taikka kauhistuttavaa, vastasi maisteri.

-- Tulisikohan tuo siitä, uskalsi Laulainen epäillä. Eipähän näitä tällaisia ukkoja ole jos enintään yksi kylässään, kaikissa ei ole yhtään.

-- On niitä nähtävästi kaikissa kylissä, sekä nuorissa että vanhoissa, mutta toisilla on häveliäisyyttä, eivätkä laske näitä ajatuksiansa julkisuuteen.

-- Mitenkä sitä uskontoa sitten olisi opetettava? kysyi Laulainen hyvin rauhallisella äänellä, vaikka ajatteli asettua vastustavalle kannalle.

-- Siihen ei voi lyhyesti vastata, eikä sitä hetkessä korjata, sanoi maisteri. Vanhat menevät mielipiteineen. Ainoa, jota ansaitsee heidän suhteen yrittää, on se, ett'eivät asettuisi nuoremman sukupolven edistystä vastustamaan. Siinä täytyy ottaa lujalle, että vähänkin päästäisiin eteenpäin. Mitähän jos olisi kehoittaa tuota tämän talon tytärtä menemään kansanopistoon siten, että hankkisi sinne tarvittavat rahat joko lainaamalla taikka muuten. Tuo tytär ei näytä ensinkään tyhmältä.

Maisteri ei nähtävästi tahtonut alottaa väittelyä uskonnonopetuksesta, mutta Laulainen seisoi vielä varustuksissaan ja virkkoi:

-- Saapihan se syksyyn mennessä nuo tarvittavat varat kotiansa varastamalla ja ehkäpä se ei haittaa näin hyvän asian edesauttamiseksi.

Maisteri katsahti kysyvästi, että tuliko tämä lause tyhmyydestä, vaiko tahallaan.

-- Ei varastamalla, vaikka olisi kuinka hyvä asia, sanoi hän. Se on jesuiittain oppia.

-- Niin sanotaan olevan, mutta opettajain opettamatta sitä vielä harjoitetaan täällä syrjäkylissä, vastasi Laulainen ja kertoi sitten mistä se syntyy.

Lopuksi hän kertoi majatalon pojan laulukirjan oston.

PÖYHKEÄ ISÄNTÄ.

Aurinko oli ennättänyt kohota korkealle, kun majatalon yövieraat joutuivat matkaansa jatkamaan. Laulainen olisi kiirehtinyt lähtöä aikaisemmin, sillä seuraava pysähdyspaikka oli hänelle tavallista tutumpi, jossa oli ennen käynyt kyläilemässä ilman asiaakin. Hän tiesi tarkalleen, että matkan voipi kävellä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta heti matkalle lähdettyä hän huomasi, ett'ei se tällä kerralla tullut kuljetuksi kolmessakaan tunnissa, sillä maisteri Eskola seisattui jokaisen mäen päällä puhaltelemaan, että "kylläpä tämä hiottaa".

-- Jos kulkenen liika kovaa kyytiä, arveli Laulainen.

-- Ei se mitään. Totuttava tähän on kumminkin.

Loppumatkalla oli pieni järvi, jota myöten kulkemalla pääsi vähemmällä kävelyllä, mutta vene ja järven yli saattaja täytyi pyytää rannalla olevasta talosta.

-- Mitenkä tehdään? kysyi Laulainen. Mennäänkö taloon kyytiä kyselemään, vai astutaanko suoraan.

-- Ei tekisi pahaa pieni levähdys, vastasi maisteri.

He poikkesivat taloon, joka oli aivan järven rannalla. Pihamaa oli huolellisesti puhdistettu. Rapun edessä seisoi kaksi juhannukseksi pystytettyä koivua, lehdet kuivaneina. Vanhan tuparakennuksen pienet ikkunat eivät olisi herättäneet mitään huomiota muussa tapauksessa, ellei yhteen kammariin olisi aivan hiljakkoin asetettu kaksi sylen korkuista ikkunaa, kolmella suurella ruudulla, kuten kaupungeissa on tapana. Toisten huoneiden ikkunat eivät olleet puolenkaan kokoisia. Maisteri sen huomasi heti ja virkkoi hymähtäen:

-- Mutta mitähän tämä merkitsee?

-- En ymmärrä, sanoi Laulainen, jolle se oli yhtä suuri arvoitus.

Hänelle oli tämä talo melkein tuntematon, hän oli aina kulkenut ohitse ja kuullut vaan, että siinä asui vanha isäntä, joka leskeksi jouduttuansa oli ottanut nuoren vaimon. Tämän emännän he ensiksi tapasivat, jolle Laulainen selitti asiansa. Emäntä ei ollut vieläkään vanha ja mielihyvää ilmaisevat kasvot näyttivät kysyvän, että arvatkaapa miten hyvä minun on olla ja mitenkä paljon minusta pidetään.

-- Tässä ei ole miehiä kotona, eikä venettäkään, mutta jos vieraat odottavat vähän aikaa, niin kutsutaan, selitti emäntä ja alkoi aukoa ovia kammariin.

Isäntä kuului olevan kalassa aivan lähellä, jonne pieni poika lähti sanaa juoksuttamaan.

Odotusaikana pyysi maisteri vähän kuivaa ruokaa, jota emäntä heti laittoi ja kehoitteli syömään kiirehtimättä, että hän ennättää paistaa "lettuja".

-- Hauska emäntä, ja osaa niin puhtaasti laittaa ruuan, kiitteli maisteri syödessä.

Luvatut letutkin joutuivat ihmeteltävän sukkelaan.

-- Vieläkö se isäntä jaksaa kulkea kalastamassa? kysyi Laulainen emännältä.

Tämä oli purskahtaa kovaan nauruun vastatessaan:

-- Kyllä se toki jaksaa.

Laulainen jäi ihmettelemään, eikä osannut kysellä enempää.

He olivat juuri nousseet ruualta, kun vene tuli rantaan tavatonta vauhtia ja siinä oleva mies hyppäsi rannalle kuin paras urheilija.

-- Nyt minä olen aivan ereyksessä, virkkoi Laulainen tämän nähtyänsä. Ei tämä ole se entinen isäntä.

Tarkemmin katsoen tunsi hän tämänkin ja muisti entisen kotipaikan. Se oli paikkakunnallaan yleisesti tunnettu Hurskaalan Renne, itsemielestään pitäjän mahtavin poika ja kykenevä vaikka mihin. Se oli perintöosuutensa myötyä touhunnut milloin urakoitsijana, milloin tavarain välittäjänä, kehuen niissä voittavansa tuhansia, vaikka muut tiesivät aivan toista. Että hän nyt on täällä, todisti viimeisen arvelun oikeammaksi.

Nämä asiat ennättivät pikimältään vilahtaa Laulaisen muistissa, kun isäntä joutui kammariin. Tässä kun ei ollut edessä tavallinen sydänmaan isännän jurokki, niin hän katsoi velvollisuuden vaativan esitellä isäntä ja maisteri toisilleen kaupunkilaisten tapaan, samalla mainiten, minne ovat menossa ja millä asioilla liikkuvat.

-- Isäntä Hurskainen oli kalassa, alotti maisteri. Täällä on teidän emäntänne ruokkinut meitä niin erinomaisesti, että tuskin osaamme kiittää kylliksi.

-- Hyvä, kunhan herrat olisivat saaneet, sanoi Hurskainen mielissään, heittäytyen toisten vielä seisoessa keinutuoliin soutelemaan. -- Niin, minä olin kalassa. Satuin menemään tuonne etäisimpään lahteen. Näissä maalaisoloissa täytyy isännänkin olla välistä työtoimissa, vaikka ei minulla mitään pakkoa olisi. Minä olen aivan vapaa-herra kaiken yli, ja täälläpä minä kammarissa talviseen aikaan oleksinkin, kun sain syksyllä vähän laitetuksi sellaiseen kuntoon, että ohikulkevakin huomaa, missä isännän asunto on.

-- Vai niin, virkkoi maisteri. Isäntä Hurskainen on siis ollut vasta vähemmän aikaa tämän talon omistajana.

-- Viime syksynähän minä tähän tulin. Tämä minun emäntäni oli nuori leski ja varakas leski. Tässä kävi rikkaita sulhasia monesta eri pitäjästä, mutta kun minä viimein pistäysin, niin heti ne ymmärsivät, että nyt on aika erota, eikä ne sen perästä uskaltaneet katsoakaan tänne päin. Ja nyt minä voin sanoa, että olen isäntä, sillä nuo entisen isännän lapset ennättävät syödä osuutensa siihen mennessä kuin aikaisiksi joutuvat.

Emäntä toi jo kahvitkin ja sitä juodessa saivat vieraat kuulla lisää tämän arvonsa tuntevan isännän asioita. Maisteri katsoi velvollisuuden vaativan kuunnella niitä tarkkaavaisena, vaikka otsansa pyrkikin välistä rypistymään. Laulainen ei kuunnellut näönkään vuoksi, vaan alkoi kahvin juotua katsella matkalaukkua lähdön merkiksi. Maisterikin katkasi puheen ja pyydettyänsä saattamaan järven toiseen päähän, kävi emännälle maksamassa. Hurskainen itse tuli saattamaan, asettaen maisterille laudan istuimeksi, itse istuen venheen perään.

-- Onko isäntä Hurskainen käynyt mitään koulua? kysyi maisteri veneen lähdettyä liikkeelle.

-- En mitään koulua, mutta kyllä minä suoriudun kaikissa asioissa yhtä hyvin kuin nekin koulun käyneet.