Part 4

-- Mitäpä minä siitä. Jokainen on nimensä herra ja tekee miten tahtoo. On vaan ollut lähettämättä kirjapainoon, kun ei ole sekään kirjoitus vielä sopinut. -- Mutta nyt minun pitäisi puhua eräästä toisesta asiasta, vaan on mentävä ensin toimittelemaan muita asioita. Tulkaa päivällisen jälkeen uudestaan, niin sitten puhutaan niistä.

-- Kun saisin tietää vähän asian suuntaa, uteli Laulainen.

-- Asia on sellainen, että tarvittaisiin maaseutuja tunteva mies avustamaan arpajais- ynnä muita hommia, selitti toimittaja kiireessä.

-- Kyllä minä niihin olen valmis, lupasi Laulainen.

-- Sitähän minäkin. Hyvästi siksi, kunnes taas tavataan.

* * * * *

Iltasilla, toimittajan luota tultua, istui Laulainen kirjoittamaan kirjettä. Hän oli saanut toimittaja Vipuselta mieleisiä tehtäviä, joissa viipyisi pari kolme viikkoa. Nyt oli ilmoitettava Leppämäen kylälle, ettei hän voikaan tulla sinne niin aikaiseen kuin oli luvannut. Kirje olisi ollut kirjoitettava joko Kokkoselle taikka Niiraselle, mutta vielä mieluummin kolmannelle. Nythän siihen sattui oikein sopiva tilaisuus. Tarpeellinen asia vaan alkuun ja sitten muita asioita niin tuttavallisesti kuin vaan vähänkin uskaltaa. Hän alotti:

"Neiti Anna N.

Pyydän, ett'ei Anna pahastuisi, jos näin vähänä tuttavana rohkenen tulla kirjoittamaan. Olen pakoitettu kirjoittamaan jollekin ja kaikkein mieluummin kirjoitan Annalle. Asia koskee minun sinne tuloani. Lupasin näet tulla parin viikon perästä ja ennätin sen ilmoittaa lapsille, mutta täällä kaupungissa sain muita tehtäviä, joiden vuoksi tuloni myöhästyy viikon tai kaksi ensimäisestä määrästä. Jos Anna on hyvä ja ilmoittaa tämän muillekin, ett'ei minua luultaisi puheeni pettäjäksi. Viipymiseni syynä on se että minut pyydettiin matkustelemaan täällä rikkaimmissa kylissä keräämässä arpojen tilauksia niihin suuriin arpajaisiin, jotka pidetään ylioppilasten kesäjuhlan yhteydessä, Virtasalmen pitäjässä, jossa olen ollut opettajana. Kun olen tältä ensimäiseltä kierrokselta palannut, on minua pyydetty erään maisterin opastajaksi luentomatkalle äsken mainittuun pitäjääseen, jossa kaikki kylät ja taipaleet ovat minulle tuttuja. Tämä maisteri kuuluu pitävän luentoja kansanopistosta ja lainakirjastoista ja kehoittaa niitä kannattamaan ja hyväkseen käyttämään. Tämä on nyt sitä samaa, josta puhuttiin siellä, muistaahan Anna. En tunne vielä tuota matkatoveriksi tulevaa maisteria, mutta kesäasunnon jo tiedän ja käyn häntä puhuttelemassa tällä ensimäisellä matkalla. En voinut kieltäytyä näiltä matkoilta, sillä pidän ne hyvin tärkeinä. Näistä arpajaisista saaduilla varoilla autetaan kirjastojakin. Koetan pitää huolta, ett'ei Leppämäenkään kylä jäisi osattomaksi. On minulla jo siihen kirjastoon muutamia kirjoja, jotka tuon tullessani ja ehkä saan vielä lisää.

Noista arpajaisista kehutaan tulevan suuremmat kuin mitä täällä on milloinkaan nähtynä ja sen vuoksi ajattelin tässä ilmoittaa erään toivoni, nimittäin sen, että jos Annakin tulisi niissä käymään. Saaneehan sieltä jonkun talon tyttären matkatoveriksi. Ei tämä matka tule paljon maksamaan ja kyllä minä pidän perille tultua huolen kaikesta. Anna ei arvaa, kuinka iloinen olisin, jos tämä pyyntöni toteutuisi. Siihen toivoon minä jään ja olen odottamassa.

Olisi vielä paljon kirjoitettavia asioita, mutta tämä kirje näkyy venyvän kovin pitkäksi. Ehk'ei Annasta ole suotavaakaan, että kovin pitkälti ja tuttavallisesti kirjoitan. Lopetan sen vuoksi ja pyydän että Anna parillakaan sanalla ilmoittaisi onko tämä kirje saapunut ja miten siellä jaksetaan. Sopivin olisi osoittaa kirje Virtasalmelle, että saisin sen toiselle kiertomatkalle lähtiessäni.

Terveisiä kaikille.

Vähä tuttavanne

Vilhelm Laulainen."

KERÄYSMATKA JA KESÄASUKKAAT.

Muutamia päiviä myöhemmin tapaamme Laulaisen keräysmatkalla. Hän oli jättänyt taakseen suuren kylän ja kävellessään toiseen kylään katseli keräyslistaansa. Nimiä siinä oli sivun täydeltä, mutta tuloksen summa supistui muutamiin markkoihin. Nämäkin vähät oli merkittynä voittojen toivossa, pitkien puheiden perästä. Olipa sattunut niinkin, että väsyksiin asti selitettyänsä arpajaisten hyvää tarkoitusta ja toivoessaan oikein suurta saalista, tulla tuiskahti tuo tyhjää tyhjempi tulos, että "kyllä on asia hyvä, vaan ei nyt tule arpoja ostetuksi".

Tällaiset tapaukset tahtoivat jo Laulaista suututtaa. Jos olisivat sanoneet heti suoraan, ett'ei tule mitään, mutta siihen sijaan arveltiin ja vaadittiin kaikessa tapauksessa viipymään niin kauvan, että ennätetään kahvi keittää. Kieltäytymisestä pahastuivat. Hän olisi ollut paljon tyytyväisempi, jos olisi saanut tämän ylellisyyden asemesta pienenkään lisäyksen listalleen.

Väliin löytyi taloja, joissa ei tarvinnut otsa hiessä saarnata, vaan jotka tiesivät sanomalehtien kautta mistä oli kysymys ja antoivat arvelematta, minkä antoivat. Näistä taloista oli tuloskin runsaampi.

Laulainen suuntasi matkansa sille kylälle, jonne opastettava maisteri oli asettunut kesäksi asumaan. Toimittaja-maisteri oli lähettänyt kirjeen, ett'ei Laulaisen tarvitse alusta aikain tehdä selkoa itsestään ja asiastaan. Lähemmäksi tultua hän kuuli, että samassa talossa asuu toinenkin herra. Joku jo tiesi kertoa yksityisseikkojakin näistä herroista. Arveli, ett'ei ne ole oikein hyvässä sovussa keskenään, koska kulkevat aina eri matkojaan ja soutelevat eri veneellä. Talo oli näet suuren järven rannalla. Laulainen ajatteli että kuinka siellä hän suoriutuu, jos ne kovin ylpeitä ovat. Taloa lähestyessään hän sommitteli kokoon arvokkaita alkulauseita, sellaisia kuin oli joskus kuullut herrain käyttävän. "Jos saan luvan kysyä, onko herra...". Niin se pitää olla, eikä että "tekö sitä olette".

Taloon tultua hän kysyi talonväeltä, ovatko herrat kotona.

-- Kotona ovat, vastasi emäntä. Ne saivat tänään aika pakan sanomalehtiä ja lukevat niitä kammarissa.

Ihmeekseen muisti Laulainen vielä oven takana yhden säännön ja koputti ovelle ennen huoneeseen astumista.

-- Sisään! kuului sieltä vastaukseksi.

Laulainen seurasi kehoitusta ja sisäpuolelle päästyä kumarsi parhaan taitonsa mukaan. Mutta esiintymisohjelma meni hajalle, kun herra ehätti kysymään mikä asia.

-- Minulla on sellainen asia, että tuon kirjettä... täytyi Laulaisen alottaa aivan valmistuksetta.

-- Vai niin, virkkoi herra heittäen sanomalehden pöydälle. Onkohan se minulle taikka...

-- Tämä on maisteri Eskolalle. Onko herra se... sen niminen?

-- Kyllä minä olen, vastasi tämä ja nousi ottamaan kirjettä. Onko tähän vastattava, taikka muuta...

-- En tiedä. Se on maisten Vipusen lähettämä. Hän aikoi siinä esitellä minua luentomatkalle oppaaksi. Nimeni on Laulainen, lasten opettaja.

-- Vai niin, vai niin. Istukaa, olkaa hyvä.

Hän repäsi kirjeen kuoren auki ja asettui pöydän ääreen lukemaan. Laulainen istui uunin lähelle ja katseli ympärilleen. Hän huomasi, että toisessa kammarissa istui soututuolissa se toinen herra, josta oli kuullut mainittavan ja luki sanomalehteä. Lukijan pää oli lehden suojassa, ainoastaan tuolin eteenpäin liikahtaissa vilahti pystytukan tasainen latva. Luettava lehti näkyi olevan ruotsinkielinen.

Maisteri Eskolan pöydällä oli sanomalehdet suomenkielisiä. Laulainen oli tällä vähällä ajalla ymmärtänyt, että tämä herra on jotenkin juro. Istumaan kehoittaissa oli katsahtanut suoraan silmiin, mutta sitä ennen jyrötti katsoa kupeelleen kuin vihamiestään puhutellessa. Kirjettä lukiessa näytti siltä kuin otsa vähän kirkastuisi ja loppuun päästyä hän jotenkin vilkkaasti virkkoi:

-- Jahaa. Opettaja Laulainen siis tuntee tarkoin Virtasalmen pitäjän.

-- Kyllä minä luulen tuntevani, vastasi Laulainen. Olen sitä viitenä vuotena kierrellyt.

-- Se on hyvä. Voitte siis suunnilleen sanoa, missä kylissä ovat lainakirjasto- ja kansanopistoasiat enimmän tuntemattomia.

-- Luulenpa nekin tuntevani.

-- Se on hyvä. Voitte myös suunnilleen laskea, kuinka monta päivää meiltä menee tällä kierrolla, jos ajattelemme niin että suurimmissa kylissä kutsumme aina kuulijoita kokoon ja pienemmissä poikkeamme vaan ohimennen puhuttelemassa vaikuttavimpia henkilöitä.

Laulainen ryhtyi laatimaan suusanallista matkaohjelmaa. Kuvaili kuljettavia taipaleita, niiden pituutta ja kylien suuruutta. Kokouspaikkojen valikoimista varten luetteli erityisiä taloja, millaisia niissä oli isännät ja muut joukot. Vanhojen muistojen innostamana hän kertoili niistä kaikellaisia kaskuja, jotka jo vetivät tämän jörömäisen herrankin suuta nauruun. Toisessa kammarissa oleva pystytukka herrakin laski sanomalehden alas ja Laulainen huomasi, että se kuunteli hyvin tarkkaavaisena ja kirjoitti aina väliin taskukirjaansa, jota piti polvellaan. Alussa tämä havainto hiveli Laulaisen itserakkautta puhujana, mutta sitten jylähti mieleen että se voisi kopioida hänen puhettaan hullunkurisuuden vuoksi, kun siihen tuli kiireessä sekaisin murretta ja kirjakieltä. Äänellään lintukin laulaa, ajatteli hän ja antoi mennä eteenpäin, vaikka vähän varovammin.

Kun matkasuunnitelma oli valmis ja lähtöpäivä määrättynä, tuli toinenkin herra samaan huoneeseen. Laulainen ajatteli sen menevän ohitse, taikka palaavan kammariinsa ja nyökkäsi tervehdykseksi. Mutta herrapa tuli oikein kättä lyöden tervehtimään ja esitteli itsensä ylioppilas Finbergiksi Uudeltamaalta. Tämä teko miellytti hyvin Laulaista ja hän alkoi kysellä, miksi herra on tullut näin pohjoiseen kesää viettämään.

-- Minä tahdoin tutustuman Savon kauniisti kehuttuun luondon ja perehtymän suomenkieltä, selitti herra Finberg käyttäen käsien ja kasvojen liikkeitä sanojensa apuna.

Laulaisenkin korva huomasi, että herralle on kielen oppiminen hyvin tarpeen, mutta hän ei kajonnut siihen puoleen, vaan kysyi:

-- Kuinka nämä seudut miellyttää herra Finbergiä? Herra pudisteli päätänsä.

-- Ei oikein. Minä olen muina kesänä ollud meren saaristolla ja siellä on luondo jotain suurenmoista. Mutta tämä ei ole saaristo, eikä sisämaa.

-- Herra Finberg on aivan samaa mieltä kuin minäkin, vahvisti Laulainen. Ei minustakaan ole nämä suuret järvet ja niiden autiot rannat läheskään niin viehättäviä kuin sydänmaan pienet järvet, eli lammit.

Hän alkoi ylistellä Leppämäen kylän lampia, niiden lehtimetsäisiä rantoja, tyynenä kuvastavaa pintaa, iltaisin istuvine onkimiehineen. Kuvauksesta päättäen olisi siellä luullut olevan tuntemattomana säilyneen alppimaiseman, josta puuttui ainoastaan korkealle kohoavat lumihuput. Kertojan mieleen sieltä kuvastui tuollainen "huippukin", jonka ympärillä kaikki näytti niin kauniilta.

-- Enemmän minä pidän noista sydänmaan kylien ihmisistäkin, sanoi hän noin vaan yleisesti. Ne ovat yksinkertaisen ystävällisiä, mutta ovat sentään yhtä paljon tietäviä kuin nämäkin keskempänä pitäjää asuvat ihmiset.

-- Mitä nämäkään tietää, lisäsi herra Finberg. Olin aikomus pitää luento pohjoismaiden suuresta runoilija Runebergistä, mutta kun kyselen mitä he tietää Runebergistä, niin ei mitään tiedä. Kuinka näille voi pitää luento Runebergistä.

-- Tuskin sielläkään koulunkäymättömät tietävät Runebergistä, tunnusti Laulainen vähän häpeissään. Mutta kyllä ne ymmärtävät luentoja. Minä puhuin siellä kasvatuksesta ja siihen tuli tupa täyteen joukkoa. Tarkasti ne kuuntelivat ja kun lopuksi keskusteltiin kouluasiasta, niin jokainen siinä sanoi jotain.

-- Vai on siellä ihmiset niin harrastavat. Olisi hauska heitä tutustua. Mikä sen kylän oli nimi?

-- Leppämäen kylä.

Herra kirjoitti nimen taskukirjaansa.

-- Onhan sinne jotenkin pitkä matka, huomautti Laulainen.

-- Ei haittaa, jos on pitkä, sanoi Finberg. Olen ajatellut tehdä jalkamatka johonkin syrjäisempään seutuun ja viipyä siellä vähä aika.

-- Tuleeko herra ylioppilasten kesäjuhlaan ja arpajaisiin? kysyi Laulainen.

-- En tule. Kuulun Uusimaalainen osakunta. Ja arpajaisia voi avusta ilman että olla siellä.

-- Hyvin kyllä, myönnytti Laulainen. Minäkin olen keräämässä arpojen tilauksia. Josko herra haluaa merkitä minun listalle.

-- Jaa'a, kyllä, myönnytti Finberg, otti listan käteensä ja tökkäsi lyijykynällä kahteen paikkaan, ojentaen listan takaisin sekä viisi markkasen.

Laulainen kiitti niin miellyttävästi kuin vaan osasi ja katseli ihmetellen listaa, jossa nimen paikalla oli X ja sitten numero. Sepä herra ei ylpeile nimellään, vaikka antoi setelirahan, joka oli ensimäinen koko matkalla, lisäksi lahjoituspuolelle.

Hän huomasi kyllin kauvan viivytelleensä ja alkoi hankkiutua matkalle.

-- Minäkin tulen vähän kävelemään, sanoi maisteri Eskola.

Laulainen heitti hyvästi herra Finbergille ja toivotti hauskaa kesää. Hän oli oikein iloinen, kun huomasi tällä tavalla hyvittää tätä hauskaa ja anteliasta herraa. Ulos tultua hän halusi saada vähän selitystä äskeiseen keskusteluun ja kysyi:

-- Eikö se ole suotavaa, että toiseen osakuntaan kuuluvat ylioppilaat menevät vieraan osakunnan juhlaan?

-- Ei sitä katsota pahaksi, päinvastoin, sanoi Eskola. Herra Finberg on vaan niin kiihkeä ruotsikko, ett'ei kärsi tulla suomenkieliseen juhlaan.

-- Vai niin. Mutta miksi hän haluaa suomea oppia? huomautti Laulainen.

-- Aineellisia etuja voittaakseen, sanoi Eskola.

Laulaista kummastutti tämän herran jylsevät asuntotoverin arvostelut. Ystävällinen keskustelu ja viisimarkkanen oli vielä kovin tuoreessa muistossa ja hän päätti puolustaa.

-- Onko hänelle aineellista etua arpajaisten avustamisestakin ja luentojen pitämisestä?

-- Ne näyttävät kyllä poikkeuksilta, mutta lähtevät itsekkäistä vaikuttimista, seisoi Eskola väitteessään. Pitää muka osoittaa, että he ovat jalomielisempiä kuin suomalaiset.

Laulainen huomasi heikkoutensa ja muuttaen suuntaa kysyi:

-- Miten herrat ovat joutuneet asuntotovereiksi, vaikka näyttää olevan aivan eri mielipiteet?

-- Ei saanut ruokaa tavallisella maksulla yksinään. Eivät sano kannattavan valmistaa yhdelle miehelle.

Laulaista nauratti.

-- Vai leipä se pakotti liittymään. Ehkäpä ne mielipiteetkin mukaantuvat.

-- Ei mukaudu milloinkaan, oli jyrkkä vastaus. Herra Finberg on kaiken muun lisäksi niin itserakas ja luulee ymmärtävänsä kaikki asiat paremmin kuin muut, ett'ei hänen kanssaan voi pitemmältä keskustella.

-- Vai niin on, virkkoi Laulainen jotain sanoakseen, sillä hänellä ei ollut halua urkkia enempää tällaisia asioita.

He kävelivät nyt vähin puhein peltojen perille, josta maisteri kääntyi takaisin. Laulainen ei ollut enää oikeinkaan mielissään tuosta toisesta matkasta, kun oli tutustunut opastettavaansa maisteriin. Tuskin sille osaa olla kukaan mieliksi. Tuotakin kohteliasta Finbergiä arvosteli niin kovin ankarasti, vaikka hän varmaan olisi paljon hauskempi matkatoveri.

KYYDILLÄ AJAESSA.

Virtasalmen kirkonkylän majatalon vierashuoneessa istuivat maisteri Eskola ja Laulainen, odotellen kyytihevosta, jolla aikoivat jouduttaa alkumatkaa. Oli kaunis päivä, kesäkuun lopulla. Maisteri selaili päiväkirjaa ja kirjoitti siihen itsensä ja matkatoverinsa nimet. Laulainen istui hyvin levottomana ovipuolella huonetta. Kirjettä ei ollut tullutkaan vielä Annalta ja kohta täytyi lähteä. Olihan se tosin juhlallistakin lähteä näin herrain tavalla ja herrasmiehen seurassa kyydillä ajamaan, mutta siitä oli huvia vaan vähäksi aikaa.

Kyytipoika oli saanut hevosen valjaisiin ja tuli juoksu jalassa vieraspuolelle.

-- Nyt on herroille kyyti valmiina, ilmoitti hän touhulla.

-- Hyvä on! vastasi maisteri ja nousi ottamaan sadetakkinsa.

Laulainen aikoi tarttua matkalaukun kantimiin, mutta poika joutui ennen.

-- Kyllä minä kannan, ei herran tarvitse. Samassa se hyppeli rappusia alas ja oli mielissään, kun sai tehdä palvelusta, josta voi toivoa matkan perille päästyä juomarahaa.

Väkinäisesti lähti hevonen hölkkäämään maantielle vievää kujatietä ja tahtoi puoleksi väkisin kääntyä oikealle kädelle kääntyvää tietä. Poika sai vetää lujasti, ennenkuin sai vasemmalle.

-- Mikä sillä on, kun ei tännepäin lähtisi? kysyi maisteri.

-- Tänne on pitempi matka ja mäkisempi tie, selitti poika.

-- Ymmärtääkö hevonen niin paljon, ihmetteli maisteri.

-- Kyllä tämä ymmärtää. Tämä on ihmeen viisas hevonen, kehui poika ja alkoi kertoa useita esimerkkiä hevosensa viisaudesta.

Laulainen ei ottanut osaa tähän pakinaan, vaikka olisi muistanut monta samansuuntaista tapausta niiltä ajoilta, jolloin itse poikasena hevosta ajoi. Hänestä nämä jutut olivat kovin vähäpätöisiä tällä kertaa. Tuolle maisterille ne kyllä sopivat, kun hän ei näkynyt niitä vähääkään tuntevan ja jonka kanssa jutellessa poika pysyi varmassa vakuutuksessa, että herrat ovat oikeita herroja.

Pian maisterikin väsyi hevosjuttuihin ja hyräiltyään vähän aikaa isänmaallista laulua, kysäsi pojalta:

-- Osaatko sinä laulaa?

-- En minä niitä herrain lauluja osaa, vastasi poika.

-- Samat laulut ne ovat herroilla ja talonpojilla, selitti maisteri. Oletko sinä käynyt kansakoulua?

-- Ei siellä Katajarannan kylällä ollut kansakoulua, josta tänne tulin.

-- Opetetaanhan sitä kiertävissäkin kouluissa laulamaan, tottahan niissä olet käynyt, uteli maisteri.

-- Olin minä niissä pari kertaa, vaan virsiäpä siellä enimmästi kajauteltiin.

Laulaista vähän harmitti pojan ivallinen lausunto kiertävän koulun laulusta, mutta ei sekaantunut keskusteluun, kun huomasi, ett'ei poika häntä tunne.

-- Tokko sinä opit siellä lukemaankaan? jatkoi maisteri.

-- Osaan minä toki lukea tavallisia kirjoja, kehahti poika.

-- Hyvä se on sekin. Lue sinä vaan ahkerasti. Onhan täällä kirkonkylässä lainakirjasto. Oletko lainannut sieltä kirjoja lukeaksesi?

-- Oli minulla kerran yksi kirja, vaan eipä sitä tullut luetuksi, vastasi poika.

-- Miksi et lukenut ja ensin otit? kysyi maisteri.

-- Se opettaja ei antanut sitä kirjaa, jota pyysin, selitti poika.

-- Mitäs kirjaa sinä pyysit?

-- Sitä Vihta-Paavon kirjaa. Siinä kuuluu olevan somia runoja.

-- Onhan ne hyviä runoja nekin, myönnytti maisteri, mutta parempia ovat Oksasen ja Suonion runot. Pyydä ensikerralla niitä.

-- Onko niissä se tupakka-runo? kysyi poika.

-- Ei niissä tupakka-runoa ole, mutta muita parempia. Keltä sinä olet kuullut sitä tupakka-runoa?

-- Se Särkiniemen vanha isäntä sitä aina laulaa jurritti.

-- Osasiko se Särkiniemen vanha isäntä paljonkin runoja?

-- Ei se sen pitemmältä kuin että "monta on piippua pilattu karetsia kaivettaissa, mistä on pohja puhkaistuna, mistä laita lohkaistuna" -- ja sitten niitä omia tekemiään lauluja, selitti poika iloisena.

-- Oliko sillä omiakin laulujaan?

-- Ainahan se niitä tekasi "talon tarpeeksi". -- Mitenkä niin, "talon tarpeeksi"?

-- Se on semmonen soma jurilas se Särkiniemen ukko, alkoi poika yhä vilkastuen. Se tekee laulun ja laulaa jurrittaa sitä, vaan kun rengit oppivat sen ja alkavat laulaa, niin ukko kieltää, että ei saa kuluttaa talon lauluja. Jos eivät tottele sitä, niin se hylkää koko laulun ja tekee toisen.

-- Vai niin. Muistatko yhtään ukon laulua? kysäsi maisteri.

-- Muistan montakin, kehui poika.

-- Laulapa nyt yksi, että kuullaan.

-- Ne ovat vaan näin lyhyviä että

renki se kyntää körnöttää, tupakkata vetää vörnöttää, va'on päässä istua vetkottaa syöntiä o'ottaa ketkottaa.

-- Silläpä ukolla taitaa olla oikein klassilliset laulut, nauroi maisteri.

-- Omiaan ne ovat, virkkoi poika, joka ei ymmärtänyt outoa sanaa.

-- Niin, omiaan, mutta laulahan vielä. Poika naurahti ja alkoi:

Piiat ne päivällä kikattaa, yökau'et pimeessä sipattaa: vuo'en päästä itkee vurnottaa, leipää kerjätä kurnuttaa.

-- Yhä paranee, kiitteli maisteri. Sitä ukkoa pitäisi saada puhutella. Onko se meidän matkan varrella?

-- Ei ole aivan matkan varrella, sanoi Laulainen, joka tunsi ukon ja matkat.

-- Mutta voitaisiinhan tehdä pieni mutkakin, esitteli maisteri. Haluaisin tutkia näitä omituisia ukkoja, jotka tavallaan edustavat vanhaa suomalaisuutta.

-- Ei tämä ole mikään miellyttävä ukko, virkkoi Laulainen. Laulutkin ovat enimmäkseen hyvin siivottomia. Tavataan me toisia vanhoja miehiä, jotka ovat miellyttävämpiä.

-- Olkoon sitten tämä, mutta huomauttakaa niistä toisista.

-- Kyllä ne huomaa aivan huomauttamatta, naurahti Laulainen ja kertoi lyhyesti Leppämäen Kokkosesta.

Kyytipoika jäi keskustelusta syrjään ja hyppäsi nyt aina pienimmänkin vastamäen tullessa kävelemään.

-- Hevosta säälivä poika, huomautti maisteri.

-- Nähtävästi hyvin kunnon poika, jos ei tarvitse lukea, naurahti Laulainen.

-- Voipi olla niin, myönnytti maisteri. Mutta runoja ja lauluja se ihailee. Laulu onkin aine, johon kaikki mieltyy. Sillä me alotetaan ja lopetetaan nämä kokouksetkin.

Pojan noustua rattaille alotti maisteri taas keskustelun pojan kanssa.

-- Mikä tämän seuraavan majatalon nimi olikaan?

-- Kierremäki se on.

-- Onko siinä muita taloja lähellä.

-- Onhan siinä monta taloa.

-- Onko niissä paljon nuorta kansaa?

-- Näkyy niitä olevan aika lauma, kun sunnuntai-iltoina keräytyvät siihen maantielle palloa lyömään ja hyppimään.

-- Eikö niillä ole sunnuntai-iltana sen parempaa huvia kuin pallonlyönti ja hyppiminen?

-- Oli niillä silloin ollut kun saivat siitä majatalosta olutta.

-- Eikö siitä enää saa olutta?

-- Ei ole luvallista antaa, mutta vieläpä se "tihrus" kuuluu luotettaville miehille pistävän salaa putelin.

Poikaa nauratti tämä ilmoituksensa.

-- Mikä se "tihrus" on?

-- Se isäntä, Vänninen. Kutsuu ne sitä "pennin pyörittäjäksikin".

-- Mistä syystä sillä on sellaiset nimet?

-- No, se kun on sellainen tihru-silmä ja aivan silmäinsä edessä pyörittelee jokaista rahaa, jonka saapi. Kerran olivat pettäneet väärällä rahalla, mutta ei sitä enää petä. Ja sillä on rahaa, kehahti poika lopuksi.

-- Kehuuko se niillä?

-- Ei se toki kehu. Poikain vaan olen kuullut juttelevan, että siitä saapi rikkaan tytön, kun ukko kuolee.

-- Vai sieltä kautta, naurahti maisteri. Onko sillä tytär?

-- On aika ihminen tyttö ja komea onkin. On siinä vielä pieni poika, vaan rikkaita niistä siltä tulee.

-- Onko se tytär käynyt koulua?

-- Vai kouluun se ukko panisi lapsensa, joka on niin tarkka kuin harjukas!

-- Etpä tiedäkään sitä asiata, oikasi Laulainen, oltuansa koko keskustelun ajan äänettä. On se tytär Viliina käynyt ainakin kaksi osastoa kirkonkylän kansakoulua.

Pojan hilpeä puhetapa aivan tyrehtyi, kun kuuli kaukaiseksi luullulla kyydittävällään olevan tarkemmat tiedot.

-- Jospa lienee käynyt, virkkoi poika matalalla äänellä ja katsoi sitten aina vähän väliin Laulaiseen, että mikä mies tämä mahtaa olla.

Pojan kävellessä seuraavaa vastamäkeä virkkoi Laulainen hiljaa:

-- Jopa taisi tuntea minut, koska rupesi vähempipuheiseksi.

-- Mitä se merkitseisi? arveli maisteri.

-- Se merkitsee sitä, että tuollaisista huonolukijoista poikaviikareista ovat opettajat pahimmin pelättäviä pöppöjä.

-- Niinköhän on, kummasteli maisteri. Mutta jos niin on, niin silloin täytyy olla syy opetustavassa. Opetusta ei ole tehtynä huvittavaksi.

Loppumatkan he väittelivät opetustavoista, jossa Laulainen koetti väittää, ettei parhaatkaan opetustavat voi poistaa lukemisen pelkoa, jos se on lapsena päässyt taitamattoman kotiopetuksen kautta juurtumaan.

-- Siispä parannus on alotettava siitä nuorisosta, joka nyt ensiksi astuu kotiopetusta hoitamaan, veti maisteri loppupäätöksen.

MAJATALON JOUKOT.

Kierremäen majataloon tultua oli kyytipoika hyvin vikkelänä matkakapineita kantamassa ja jäi sitten vierashuoneen oven luokse kyytimaksua odottamaan. Maisteri oli ottanut laukustaan pienen kirjan, jonka antoi pojan käteen rahain päälle ja sanoi:

-- Tämän kirjan saat omaksesi. Siinä on kauniita, isänmaallisia runoja, joita sopii laulaakin.

Poika luki ensin rahat ja nähtyänsä, ettei niitä ollut yhtään yli kyytipalkan, silmäsi yrmeän näköisenä kirjaan ja rutisti sitten huolimattomasti taskuunsa.

-- Elä niin pahasti uutta kirjaa pitele, huomautti maisteri.

-- Kyllä se siellä... Hyvästi, mutisi poika ulos mennessään.

Laulainen katseli syrjästä ja häntä pyrki naurattamaan, kun muisti maisterin väitteen, että haluttomuus lukemiseen on opettajain syy.

Ei maisteristakaan tapahtunut pojan eroaminen tyydyttävästi, mutta hän ei tahtonut sitä huomata, alkoi vaan tehdä voimisteluliikkeitä. Lopuksi pyörähti kantapäillään ja virkkoi: