Part 3

-- Asia on sillä lailla, alotti taas Laulainen, että olenhan minä opettanut ja opetan edeskin päin minkä ennätän ja ymmärrän, mutta aika on kovin lyhyt. Ennättää parhaiksi tutustua lapsiin ja vähän saada oppimaan lukutaitoa, niin silloin täytyy jättää ne ja mennä toiseen kylään. Ne vähät siemenet, joita on ennättänyt kylvää, tallataan ja nokitaan jo seuraavana päivänä pois. Säilyneekö kaikistellen huomiseksikaan. Muistan eräänkin sattuman, jolloin pitkään ajattelin tätä samaa asiaa. Oli viimeinen opetuspäivä siinä talossa, kevätkynnön aikana. Puhuin parhaallaan lapsille hyviä neuvoja, kun pellolta kuului kyntäjän kiukkuinen kiroilu hevoselleen. Muutamat lapset katselivat hämmästyneenä minuun, mutta toisista se ei ollut mitään ihmeteltävää ja monta oli, jotka painoivat päänsä alas ja naurahtelivat salaa. Ajattelin, että toteen meni taas puheeni. Tuon kyntäjän kiroilun ne varmaan muistavat vielä vuosien perästä, mutta tuskinpa yhtään minun sanaani. Toista olisi, jos saisi opettaa pitemmän ajan erityisessä koulurakennuksessa, jossa ei olisi kaikkea kuultavana ja jossa ennättäisi juurruttaa mieliin mikä on hyvää ja mikä pahaa. Tämän ja muun vuoksi toivoisin, että kaikilla lapsilla olisi vakinainen koulu.

Kokkonen otti ensiksi sanan vuoron ja alkoi:

-- Vaikka tämä on opettajan puhetta ja oikeata puhetta, niin täytyy minun sitä vastustaa. Minä en ole käynyt koulua muuta kuin rippikoulun, mutta ei minulta ole lapset oppineet kiroilemaan, ei kyntäissäkään. Koulun käyneet ne vasta kiroilevatkin ja niitä ei näy hävettävänkään kiroilemisensa. Sen minä kuulin omilla korvillani, kun muutamille herroille annoin toissa syksynä luvan tulla metsästämään. Ne ne vasta kiroilivat. Eikä siihen tarvinnut olla mitään asiata, muuten vaan huvikseen, muun puheen höysteeksi. Ja varmaan ne olivat koulun käyneitä ja oppineita, koska puhuivat ruotsia, että oli kai kieli senkin seitsemällä sykkyrällä. Mutta suomeksi ne kiroilivat. Siinä se on se kouluviisaus. Ei siitä jumalanpelko lisäänny. Sitä rikkaan miehen elämätä ne elävät, josta opettaja äsken lapsille puhui.

Kokkonen oli kiivastunut ja kyllä hänenkin puheensa sai puolustajia. Niirasta harmitti ja hän alkoi väittää:

-- Eläkööt herrat omaa elämäänsä, jotka ovat käyneet suuret koulut, mitä me niistä otetaan verraksi. Meillä on vaan kysymys kansakoulusta, jossa ei suuria viisauksia opeteta. Ja ett'ei Kokkosen tarvitse pelätä villityksen opettajia ja kiroilijoita, niin otetaan tämä Laulainen opettajaksi, luultavasti hän siihen suostuu.

Kaikki katsahtivat lisääntyneellä kunnioituksella Laulaiseen ja tämä itse oli näin kaikkein kuullen annetusta tunnustuksesta niin liikutettu, että vaivoin sai pidätetyksi ilon kyynelten puhkeamisen. Puhumista ei uskaltanut ajatella aivan heti. Ei hän voinut katsoakaan joukkoon päin, varsinkin kun tiesi, että Anna on siellä, ja varmaan katsoo häneen.

Kokkonen ei antautunut vielä, vaan tarttui kiinni asiaan.

-- Onhan meillä tämä opettaja ilman uudestaan ottamatta, sanoi hän. Ja jos opetusaika on lyhyt, niin pitennetään. Otetaan jo tämän kesän ajaksi opettamaan ja maksetaan sellainen palkka, että kannattaa olla. Eivät ne tuhansia markkoja maksavat koulurakennukset mitään viisautta anna. Ei tässä niihin kustannuksiin ruveta niin kauvan kun on tupa joka talossa. Vai paheneeko teidän tupanne kouluhuoneena? Jos pahenee, niin ei minun tupani pahene. Siihen saapi tulla koulua pitämään milloin tahansa. Tule vaan opettaja meille, kun muualta loppuu koulunpito. Ruoka ja hoito ei maksa mitään. Ja jos nämä muut eivät suorittane markkaa tai kahta kuulta lastensa opetuksesta, niin hävetkööt toki puhuissaan toisesta koulusta. Minä pysyn puheessani ja sanokaapa onko paljon jos maksatte markan lapsesta opettajalle kuussa?

-- Ei ole paljon, vastattiin monesta suusta.

-- Mielelläni minäkin maksan.

-- Kyllä minäkin.

-- Ei tuo paljo ole vaikka kaksikin.

Niiranen koetti sotkea miesten hyväksymishuutoja ja kysyi:

-- Kenenkä lapset kesällä kouluun joutaa?

-- Kyllä joutavat, väitti Kokkonen. Eikä niitä tarvitse aamusta iltaan asti opettaakaan. Antaa toiset ajat olla töillään ja marjassa.

-- Aivan niin, kuului taas myöntymistä. Laulainen ei osannut mitään ajatella tästä häläkästä. Nuo ylistykset ja lupaukset painoivat alas hänen ihaninta ajatustaan. Hänet työnnettiin koivujen keskellä seisovasta onnen majasta takaisin kuumaan tupaan, jossa kaikessa tapauksessa oli elettävä toisten armoilla ja heidän vastuksinansa. Oliko hänen kieltäydyttävä, vaiko oltava äänettä.

Niirasta suututti tämä asiankäänne ja hän seisaalleen nousten ihmetteli:

-- Ne on miehiä. Jos kuka ja kuinka hyvän asian esittelisi, niin ei ymmärretä.

Kokkonen ei odottanut loppua.

-- Kyllähän sinä muka ymmärrät ja rakentaisit, jolla on parhaat pellot ja saat itse olla useampia vuosia veroäyriä määräilemässä. Kyllä sinä osaat oman kohtasi katsoa, vaikka joka vuosi otat suuria rahoja oriilla.

-- Olenko minä teitä estänyt ottamasta suuria rahoja, sanoi Niiranen ja meni harmissaan ulos.

Laulainen seurasi perästä ja kartanolle tultua kysyi:

-- Mitenkäs nyt tehdään?

-- Eihän niille voi mitään, kun tuo Kokkonen on yllyttämässä, sanoi Niiranen. Menköön nyt näin, vaan kesällä otetaan uudestaan, eikä kutsuta Kokkosta siihen sotkemaan.

-- Niin kyllä, sanoi Laulainen, mutta katsahti samassa ympärilleen, että kuuliko tätä muut.

Hän huomasi, ett'ei Niirasen aikomus ollut aivan rehellistä laatua.

-- Ei puhuta enempää tässä, sanoi Niiranenkin. Mennään meille.

-- Ei minun sovi lähteä niin kiireelle, luulisivat pahastuneen, kieltäytyi Laulainen.

-- Niinpä kyllä. Hyvästi sitten vähäksi aikaa.

Laulainen palasi huoneeseen. Vieraat alkoivat lähteä kotiinsa. Käymään kutsuja tuli kaikilta lähitalojen isänniltä ja emänniltä. Laulainen kiitteli ja vakuutti käyvänsä, jos ei ennen niin kesemmällä, kun tulee toisen kerran.

Talo oli kohta tyhjänä vieraista. Ainoastaan isännän veljen emäntä ja Kokkonen tulivat kammariin.

-- Lähde nyt katsomaan, että miltä se minun rypypaikkani näyttää, tulisitko sinä siellä toimeen, sanoi Kokkonen.

-- Minullakin oli aikomus pyytää opettajaa meillä käymään, vaikka en vielä ennättänyt sanoa, virkkoi Putkinotkon emäntä.

-- Kumpasenko pyynnön minä osannen täyttää, arveli Laulainen.

-- Tulkaa meille, pyyteli emäntä. Tämän isännän kotiin osaatte milloin hyvänsä arki-iltoina, mutta meille ei osaa yksinään. Meillä olisi illalla tulleita sanomalehtiä luettavaksi.

-- Onpas tuollakin "Eevan tyttärellä" omenansa millä houkuttelee puoleensa, hymähti Kokkonen leikissään.

-- Kylläpä ne vetääkin puoleensa, kun en ole viikkokauteen nähnyt sanomalehtiä, tunnusti Laulainen. Hän ei muutenkaan halunnut tänä iltana mennä Kokkosen kotiin, sillä Niiranen olisi sen kuultua ajatellut että kovinpa se mieltyikin tuohon koulunsa suosijaan, kun heti paikalla sinne riensi.

-- Jospa minä menen tällä kerralla tämän emännän kotona käymään ja tulen jonakin toisena iltana teille.

-- Saman tekevä, sanoi Kokkonen ja heitti hyvästit.

Laulaisella oli ollut ajatus käydä heti Alapihassa, tunnustellakseen Annan ajatusta esitelmästä ja kouluasian myttyyn menosta, mutta sanomalehdetkin vetivät kovasti puoleensa. Niissä oli luultavasti hänen viimeksi lähettämänsä uutiset.

-- Oliko niissä lehdissä mitään erityisempää? kysyi hän emännältä.

Hänellä oli salainen toivo, että jos emäntä olisi lukenut yhdenkään noista uutisista.

-- Ei minulta tullut luetuksi muuta kuin kuolon ilmoitukset ja avioliittoon kuuluutetut, sanoi emäntä. Poikani niitä luki koko illan ja se minulle jäi mieleen, että ylioppilaita tulee kesä- ja heinäkuun aikana pitämään luentoja näihin syrjäkyliin. Ei siinä mainittu kyläin nimiä, vaan onko opettaja kuullut, tuleeko ne tänne Leppämäen kylälle.

-- En minä ole kuullut mitään koko asiasta, vastasi Laulainen. Sitäpä pitää katsoa tarkemmin, kun mennään sinne.

Matkaa kulkiessa otti emäntä puheeksi kouluasian ja virkkoi:

-- Ei nämä isännät suostuneet tuohon opettajan ja Niirasen kouluhommaan.

-- Eihän se ollut minun hommani, huomautti Laulainen. Isäntä Niiranenhan sen vaan otti tuossa lopussa puheeksi.

-- Vai "tuossa lopussa vaan otti puheeksi", naurahteli emäntä. Kertoihan minulle Anna, että on teillä ollut siitä ennenkin puhetta.

Laulainen joutui hämille, kun huomasi, ettei asia ole pidettykään salaisuutena.

-- Annako sanoi, mitä se sanoi?

-- Jopa jouduitte kiinni, vaikka ette luullut minun tietävän, ilkkui emäntä.

-- Niin kun luulette minun sitä hommanneen, vaikka enhän minä... koetti Laulainen puolustaa itseään.

-- Kyllä minä ymmärsin, että kaikki kolme olette siinä osallisina. Näinhän minä miten innolla Annakin kuunteli esitelmää ja sitten sitä miesten väittelyä.

Emännän havainto oli Laulaiselle hyvin tervetullut, vaan hän tekeytyi välinpitämättömäksi ja virkkoi:

-- Onhan se toki keskustelua seurannut, vaan mitäpä hän minun puheestani.

-- Opettaja on aivan suotta niin tietämätönnä olevinaan, sanoi emäntä. Kyllä minä ymmärrän koko jutun ja olisin suonut kansakoulunkin tulevan. Mutta ei siitä kannata surra, jos eivät suostuneetkaan. Onhan teillä sievä palkka tästäkin toimesta ja kun ostatte pienen talon taikka torpan, jossa pitää pari palvelijaa ja jos tekee itsekin kesällä työtä, niin ei ole mitään hätää.

Laulainen kuunteli kummastellen emännän juttelua ja kysyi:

-- Niinkö emäntä ajattelee, että minä oman etuni vuoksi puhuin tuon kansakoulun puolesta?

-- En minä aivan niinkään, vaan että parempihan yhdessä paikassa olisi opettaa. Ja varmaan Annakin sitä ajatteli.

-- On kyllä parempi yhdessä paikassa, mutta enhän minä ole uskaltanut sellaista toivoa, vielä vähemmin luulen Annan ajatelleen, että minun siihen pitäisi päästä. Mitä se siitä.

Emäntä naurahti salavihkaa ja virkkoi:

-- Mitäkö siitä? Sittenpähän olisi nähtynä.

-- Mitähän olisitte sitten nähnyt?

-- Sanonko suoraan ajatukseni?

-- Sanokaa vaan.

-- Niin uskon, että jos olisitte tähän kylään tullut opettajaksi, eikä entistä morsianta liene, niin täältä se olisi löytynyt. Nyt se on sanottu.

-- Jopa minä nyt ihmettelen, sanoi Laulainen.

-- Ei siinä mitään ihmettelemistä ole, ilkkui emäntä. Ja kuten jo sanoin, ei tämänkään tarvitse säikäyttää: ostatte oman talon, niin kaikki hyvin.

-- Kyllä olette suuressa erehdyksessä, sanoi Laulainen hämillään. Talon ostoon tarvitaan rahaa ja velalla ostettuun taloon ei saa emäntää sellaisesta paikasta, jota luulen tarkoittavanne.

-- Kyllä sellainen mies saa, joka osaa tuolla lailla puhua kuin nytkin tuolla Hukkalan tuvassa, rohkaisi emäntä.

-- Liikoja luulette, teeskenteli Laulainen. Jos olisi suuri talo, niin sitten ehkä.

-- Ei Anna huoli näistä sydänmaan tyhmistä pojantolkeroista, vaikka olisi suunkin talo. Eikä ne uskalla mennä tarjoksikaan.

Laulainen muisti Samulin ja virkkoi:

-- On täällä päin sellaisiakin poikia, jotka eivät ole tolkeroita.

-- Ei ole Annan mieleistä yhtään, kyllä minä tiedän, väitti emäntä.

-- Silloin se ei näin juoksun päällä olevasta opettajastakaan välitä.

-- Niin minusta näytti, että välittää se. Minulla on tarkka silmä ja muita pieniä merkkiä, kehui emäntä.

-- Saattaapa tarkkakin silmä pettää.

-- Harvoin se pettää ja unet vielä harvemmin.

-- Joko emäntä on nähnyt unenkin?

-- Näin mennä yönä aivan merkki-unen.

-- Kertokaapa, millainen se oli.

-- En minä kerro, nauraisitte sille.

-- Enkä nauraisi.

-- En kerro, vaan saatan minä sanoa mitä se merkitsi.

-- Hyvähän tuo on, kun senkään tietää. Sanokaa nyt.

-- No se merkitsi sitä, että Anna saapi lukumiehen.

-- Vai lukumiehen.

Laulainen oli pitävinään asiata leikkinä, vaikka oli halukas uskomaan uniakin, kun ne tähän suuntaan menivät. Hän koetti houkutella emäntää kertomaan unen sisältöäkin, mutta ei luvannut vielä kertoa. Siihen sijaan kertoi emäntä monta merkkiunta omasta elämästään, niin ett'ei Laulainen hupaisempaa matkaa osannut ajatellakaan. Perille päästyä sai lukea ikävöimiään sanomalehtiä. Hän palasi maanantai-aamuna hyvin tyytyväisenä koulupaikkaansa.

MITÄ MAHTOI ANNA AJATELLA.

Tämän viimeisen viikon aikana ei Laulainen joutanut iltapäiviä oleksimaan opetuspaikassaan, kun tuttavien luku oli lisääntynyt ja uuden yrityksen onnistuminen riippui niiden suosiollisina pysymisestä. Alapihassa oli kuitenkin ensiksi käytävä. Niiranen itse sattui olemaan verkonheitossa ja vieraan puhetoveriksi joutui Anna, sillä kivuloinen emäntä tuli harvoin liikkeelle omasta kammaristaan, joka oli suuren vierashuoneen kupeella. Sinne oli useimmiten ovi auki, että emäntä kuuli ketä on toisessa huoneessa ja sai kutsua puheelleen, jos oli mitä asiata.

-- Onko opettajasta ollut paha, kun kouluasia meni niin huonosti illalla? kysyi Anna puheen aluksi.

-- Mitäpä minä siitä, eihän se ollut minun asiani, vastasi Laulainen.

-- Aiotteko suostua tuohon Kokkosen esitykseen?

-- Pitänee siihen suostua ja siinä sivussa taivutella Kokkosta ja muita isäntiä siihen kansakoulupuuhaan.

-- Ette ole vielä käynyt Kokkosen kotona?

-- En. Olin viime yötä Putkinotkossa. Siinä on puhelias emäntä.

-- Onhan se, kun alkuun pääsee, sanoi Anna naurahtaen. Sattuiko puhetuulelle?

-- Jotenkin. Koko menomatkan kertoi uniansa, jotka kuuluivat toteutuneen.

-- Vai kertoi. Siinä se on vähän vättö, niin vanha ihminen.

-- Eikö mitä, piti Laulainen emännän puolta. Saattaa niissä olla perää. Sunnuntaita vasten sanoi nähneensä Annallekin merkki-unen.

-- Minulleko! ihmetteli Anna ja katsoi kysyvästi Laulaiseen, joka oli omista sanoistaan käynyt hämille. Minkälaista unta sanoi minulle nähneensä?

-- Ei ruvennut untansa minulle kertomaan.

-- On se kertonut, epäili Anna.

-- Ei kertonut, aivan varmaan.

Laulainen huomasi että Annakin uskoo unia. Mutta aivan sopimatonta oli sanoa tuotakaan merkitystä. Hän kääntyi toiseen asiaan ja sanoi:

-- Siellä Putkinotkossa minä luin viimeisestä lehdestä, että ylioppilaita lähtee kesä- ja heinäkuun aikana pitämään luennoita näihin ympärys-pitäjiin. Kuuluu olevan tarkoituksena tehdä kansalle tutuksi kansanopisto-asia, niin että niitä ruvettaisiin yleisesti kannattamaan ja että niihin menisi oppilaita.

-- Vai niin, virkkoi Anna jotakin sanoakseen, sillä hän nähtävästi ajatteli vielä tuota uni-asiata.

-- Samalla ne kuuluvat antavan neuvoja lainakirjastojen perustamisesta ja niille varojen hankkimisesta, jatkoi Laulainen selitystään.

-- Hyvähän se on, myönnytti taas Anna.

-- On se hyvä. Ja arvaako Anna ketä minä ajattelin tältä kylältä ensimäiseksi kansanopistoon?

-- En arvaa, vastasi Anna, vaikka nähtävästi aavisti tarkoituksen.

-- Annaa minä ajattelin.

-- Miksikä minua?

-- Siksi että kansanopisto kuuluu olevan hupainen oppipaikka ja että siellä vähässä ajassa hyvin paljon viisastuu.

Anna naurahti ja kysyi:

-- Mitä varten minun tarvitseisi erityisesti viisastua?

-- Hyvä se on viisastua, koetti Laulainen innostuttaa. Sieltä tultua osaa täällä kotikylällä panna alkuun yhtä ja toista.

-- Mitäpä minä sittenkään osaisin, epäili Anna,

-- Vaikka mitä. Eihän täällä ole lainakirjastoakaan. Olen ajatellut, että jos tulen tänne, niin ruvetaan jo tänä kesänä puuhaan.

-- Hyvähän se on, jos opettaja puuhaa, vaan ei meistä muista ole muuta apua, kuin että luetaan valmista.

-- On toki muutakin. Anna rupeaa hoitamaan kirjastoa ja minä lahjoitan siihen heti aluksi kaksi kirjaa. Ne ovat hyviä kirjoja: "Neuvonantaja nuorisolle" ja "Tintta-Jaakko".

-- Mistä niitä kirjoja riittää, jos joka kylään lahjoitatte, sanoi Anna.

-- Enpä minä lahjoitakaan joka kylään, sanoi Laulainen ja alentaen ääntänsä melkein kuiskaavaksi lisäsi: -- Tähän kylään antaisin paljonkin, sillä täällä on yksi kukka, joka tekee kylänkin rakkaaksi.

Anna punastui ja katsahtaen äitinsä kammariin päin nousi istualtaan ja virkkoi:

-- Minun pitääkin mennä. Kohta se isä tulee. Laulainen jäi yksinään. Hän pelkäsi sanoneensa liika paljon ja ajatteli pötkiä pakoon. Ehkä olisi sekin tuhmasti tehty. Täytyi katsoa mikä tästä seuraa.

Niiranen palasi kohta verkon heitosta ja rupesi heti puhumaan kouluasioista. Laulainen sai kuunnella ja ajatella omia ajatuksiaan. Hän pelkäsi, ett'ei Anna ehkä tulekaan kahvia tuomaan, vaan lähettää palvelijan, ja se on paha merkki. Tältä ajatukselta ei muistanut aina kuunnella isännän puhettakaan.

Jo rasahti lukko ja Anna tuli kuin tulikin kahvitarjottimen kanssa. Ei ollut entistä totisempikaan. Laulaiselta pääsi helpoituksen huokaus. Nyt hän jo hyvin tarkkaavaisena kuunteli isännänkin puhetta.

Hän varusti poislähtönsä siksi ajaksi, kuin Anna tuli noutamaan kammarista tyhjiä kuppia.

-- Sopiihan täälläkin olemaan yötä, esitteli Niiranen. Tätä oli Laulainen toivonut.

-- En jouda olemaan tällä kerralla. Olen päättänyt kirjoittaa uudestaan sen sunnuntaina pitämäni esitelmän ja lähettää sanomalehteen.

-- Sepä on hyvä, kiitteli Niiranen. Mutta täällähän se alotettiin, niin sopii lopettaa myös.

-- Ei ole sekään ennen kirjoitettu vihko täällä, esteli Laulainen toivossa että Anna kieltäisi.

Mutta Annan huomio oli kiintynyt enemmän tuohon toiseen asiaan ja hän sanoi:

-- Vai tulee se esitelmä sanomalehteen. Äiti on siitä kysellyt, vaan eihän sitä osaa oikein kertoa.

-- Miten kelvannee lehteen, eihän sitä vielä tiedä, sanoi Laulainen teeskennellen.

-- Kelvannee tuo toki, uskoi Niiranen, ja Anna lisäsi:

-- Sitten se pitää äidille lukea.

Laulainen lähti hyvin tyytyväisenä Hukkalaan ja otti heti esitelmänsä esille.

Tästä on tehtävä hyvä. Niin hän päätti ja kirjoitti ensimäiseksi puhtaan paperiarkin ylälaitaan uljailla kirjaimilla: "Kansanlasten kasvatuksesta". Samassa hän johtui ajattelemaan, että pitkissä kirjoituksissa on usein kirjoittajan nimi heti päällekirjoituksen alla. Jospa hänkin panee alkuun että "kirjoitti --laine--". Mutta eihän alkuun aseteta näin vajanaista nimeä. Mitähän jos muuttaisi nimensä sanomalehdessä ilmoittamalla Laineeksi. Sehän olisi paljon kauniimpi ja lyhempi kuin tuo Laulainen.

Hän innostui tähän ajatukseen niin, että kirjoitti heti erityiselle paperille näin kuuluvan ilmoituksen:

"Nimeni, joka tähän asti on ollut Wilhelm Laulainen, on tästä aikain Wilhelm Laine."

Silloin se asia oli päätetty ja nyt hän ryhtyi Laineena kirjoittamaan esitelmäänsä ja oli aivan ihmeissään, miten tämä uusi nimi työnteli syrjään entiset jäljet. Lauseet pitenivät ja uusia ihailtavan pyöreitä ja kauniita tuli lisäksi. Ilkesi niitä tarjota Annankin luettavaksi. Väliin täytyi ottaa vauhtia lukemalla alusta aikain, aina otsakirjoituksesta lähtien, jonka alla komeili uusi nimi. Hän oli niin haltioissaan näistä uusista ajatuksista, ett'ei joutanut nukkumaankaan ennen kuin aamupuoleen yötä.

Kirjoituksen valmistuttua oli taas aikaa käydä kylässä ja nyt täytyi muistaa Kokkosen kutsut. Jotenkin haluttomasti hän sinne meni, mutta ukon kanssa tarinoihin päästyä kiintyi niihin niin, ett'ei aika tuntunut pitkältä ollenkaan. Ukko kertoi ylpeillen että tällä mäellä on hänen sukunsa ensiksi asunut ja jutteli sitten monta merkillistä muistoa entisajoilta. Niinpä, kertoi hän, kun hänen isoisänsä kulki täällä ensimäisiä kaskia viljelemässä, tuotiin tänne hankiaisen aikana siemenet, kuivat leivät ja kalja-jauhot. Talousastioita ei kuljetettuna, ne tehtiin aina tarvittaissa. Niinpä kaljatynnyriksi kolottiin suuresta kuusesta kuori, joka puristettiin päistä umpinaiseksi lujilla pihdillä ja asetettiin kahden puun nojaan syrjälleen seisomaan. Tähän tynnyriin, jota nimitettiin "tamman mahaksi", lisättiin jauhoja ja vettä. Kun sitten yksi veljeksistä muutti tänne asuntonsa, oli hänellä monta kovaa koetettavana. Niitä kertoi ukko useita ja yksikin oli tällainen. Kun uutisasukkaan lehmät olivat keväällä ensimäistä päivää laitumella, rutasi karhu parhaan karjasta kuoliaaksi. Se jäi tosin karhulta syömättä, kun paimen joutui hätään, mutta lihoja ei omistaja sittenkään saanut. Yöllä tunkeutui ahma seinän alaitse aittaan ja kantoi lihat teille tietymättömille.

Kokkosen kertomuksissa oli niin paljon mieltä kiinnittäviä paikkoja, että Laulainen päätti kirjoittaa ne sanomalehteen. Hän oli kahden vaiheella uskaltaisiko aikeestaan mainita Kokkoselle.

-- Onpa tällä kylällä merkilliset alkuvaiheensa, sanoi Laulainen ja lisäsi varovaisesti: ei näistä ole kukaan kirjoittanut lehtiin.

-- Kukapa heistä olisi kirjoittanut, sillä ei niitä muista muut kuin minä, sanoi ukko.

-- Niin, eihän niitä muut muista, mutta jos teidän kertomuksen mukaan joku kirjoittaisi, tunnusteli Laulainen. Olisiko tuosta mitään, jos minä koettaisin kirjoittaa.

-- Kirjoita vaan, jos osaat, kehoitti ukko. Pane siihen vielä lopuksi että niin täällä ennen elettiin ja taisteltiin, mutta nyt jo ollaan niin ylpeitä ja ylellisiä, että pitää olla vehnäskahvi kolme, neljä kertaa päivässä, tahtoisivatpa toiset komeita koulukartanoitakin rakentaa.

-- Kyllä minä niistäkin mainitsen, lupasi Laulainen. Hän oli hyvillään, kun sai ukon suostumuksen.

Tuon kouluasian hän kyllä osaa sovittaa niin, ett'ei siitä pääse Niiranen eikä Kokkonenkaan pahastumaan.

Ennen viikon loppua oli tämäkin kirjoitettuna ja kun sattui kaupunkiin menevä, niin lähetti kirjoitukset ja nimenmuutosilmoituksen lehden toimitukselle.

Viikon lopulla, oli Laulaisella vähän paha omatunto, kun lasten hauskuuttaminen oli jäänyt kylänkäynti-touhussa unohduksiin. Nyt hän koki korjata sitä ja laittoi lasten kanssa lopettajaispäiväksi lehtikoristuksia tupaan ja ovien päälle. Lopettajaispuheessaan hän ilmoitti lapsille tulevansa viikon tai kahden perästä takaisin ja sitten he loma-aikoina laulavat ja leikkivät ja käyvät marjassakin oikein suurella joukolla. Lapset jäivät hyvin iloisina odottamaan.

Hyvästillä käynti Alapihassa ei onnistunut. Hän ei saanut pienintäkään tilaisuutta tutkia Annan mielialaa häntä kohtaan. Täytyi erota aivan tavallisen vieraan tavalla. Ainoa mielen hyvike oli siinä, kun sai jättää Annalle nuo kirjaston aluksi aijotut kirjat, joiden laitoihin oli vetänyt hienoja viivoja niiden lauseiden kohdalle, jotka jollain tavalla puhuivat hänen puolestansa. Sellaisia oli useita "Neuvonantajassa nuorisolle", kun vaan nyt Anna ne oikein ymmärtäisi.

TOIMITTAJAN LUONA JA KIRJE ANNALLE.

Maalla asuvain mieleisin virkistysmatka on käydä kaupungissa. Sinne Laulainenkin vapaaksi päästyänsä riensi, vaikka muut sieltä parhaallaan maalle muuttivat. Ei siellä monta päivää aikonut Laulainenkaan viipyä, sillä ei ollut paljon tuttavista, eikä asioistakaan. Tärkein asia oli käydä maisteri Vipusen luona, joka toimitti "Sanomia Savosta"-lehteä. Oli kysyttävä tokko nuo pitemmät kirjoitukset kelpaavatkaan lehteen, kun ainoastaan uutinen Leppämäen koulun perustamisyrityksestä oli painettu.

Maisteri tuli tervehtimään reippaana, kuten tavallista ja kysyi:

-- Joko siellä maalla on täysi kesä?

-- Ei aivan täysi, vaikka hyvällä alulla, vastasi Laulainen.

-- Vai niin. Mutta yhäkö niitä lapsia pitää opettaa? Eikö niiltä jo pääse muihin puuhiin?

-- Kyllähän niiltä lapsilta jo pääsisi, vaan mitäpä muuta minä osannen puuhata, paitsi tavallista työtä, vastasi Laulainen vaatimattomana.

-- Johan nyt Laulainen kursailee joutavata, nauroi toimittaja. Esitelmiäkin olette pitänyt.

-- Niin, siellä sydänmaalla, vaan kelvanneeko tuo enemmän ymmärtäväin luettavaksi.

-- Kyllä se kelpaa, lohdutteli toimittaja. Panen ehkä pääkirjoitukseksi, kun tilaa tulee. Se on jotenkin sujuvasti kirjoitettu. Meiltä maisterimiehiltä ei aina synny sellainenkaan.

-- Ei toki pidä pilkata, sanoi Laulainen, vaikka mielellään uskoi toimittajan sanat todeksi.

-- Ei siinä ole pilkkaa, vakuutti toimittaja. Tieteellisesti etevämpiä kyllä ovat, mutta kansantajuisuutta puuttuu, jota näin maaseutulehdeltä vaaditaan.

-- Ettäkö aivan korjailematta kelpaa painettavaksi? kysyi Laulainen mielissään. En ole ennen näin pitkiä kirjoituksia kirjoittanut, enkä ole niistä niin varma.

-- Aivan korjailematta, paitsi mitä vähän poistelin kielivirheitä lukiessani, hyvitteli toimittaja.

-- Sepä hyvä. Mutta mitä toimittaja ajattelee siitä nimenmuutto-ilmoituksesta?