Part 2

-- Liika kylmää nyt on vielä vesi hevosellekin, arveli Niiranen. Mutta minä tulen toveriksi, niin pestään siellä lammin rannalla. Olkoon vieras yksinään sen aikaa. Ja tulipa tuo Anna...

Tämä oli juuri tullut huoneeseen ja ymmärtäen isänsä viittauksen istui pöydän luokse.

Laulaisesta oli mieleen puhetoverin vaihtuminen ja oli alkamaisillaan keskustelun lehmien lypsystä ja voin valmistamisesta, kun Anna ennätti sanoa:

-- Opettajalla oli ollut viime viikolla paljon lapsia, enemmän kuin nyt.

-- Enemmän siellä oli. Samuliko teille sanoi? kysyi Laulainen.

-- Niin, Samuli. Se kertoi lasten olleen hyvin mieltyneitä teidän kouluun. Lapset olivat oppineet paljon lauluja.

-- Lauluihinko Samuli arveli lasten parhaiten mieltyneen?

-- Ei Samuli ole niin sanonut, oikasi Anna kiireesti. Se vaan kertoi kaikesta ja sanoi teidän pitäneen lopussa hyvin pitkän ja kauniin puheen.

Laulainen uskoi kyllä puheensa kauniiksi, mutta ymmärsi kuitenkin että Anna kiittelee sitä aivan aikomuksesta, häntä miellyttääkseen ja se vähän nauratti. Hänenkin täytyi löytää jotain kiitettävää ja hän virkkoi:

-- Se Samuli on hyvin älykäs ja kunnon poika.

-- Onhan se, myönnytti Anna. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.

-- Samaa kertoi Samuli tänne tullessa, sanoi Laulainen naurahtaen. Teitä taitaa nuo koulumuistot vetää vieläkin toistenne seuraan. Siihen huomioon minä Samulista tulin, vaikka sieltä lähtiessä luulin, että minun seuraani se on niin mieltynyt että lähti raskasta kirjalaukkua kantamaan.

-- Onko se mikä ihme, sanoi Anna terävästi ja kysyi: Vai tarkoittaako opettaja muuta? Onko teille jo puhuttuna juoruja minusta ja Samulista?

-- Ei sanaakaan ole puhuneet sen syrjäisemmät kuin Samuli itse, vakuutti Laulainen. Eikä sekään sen enempää, kuin että mainitsi Julianan tuppautuvan hänelle puhemieheksi, milloin vaan täällä päin käypi ja sattuu näkemään.

-- Sanoiko senkin että kenelle? kysyi Anna terävästi.

-- Ei sanonut, vakuutan sen.

-- Sitä minä, virkkoi Anna. Mutta siihen Julianaan minä suutun, kun on saanut opettajan tuollaista uskomaan. Minä kuulin että olitte käynyt Julianan mökissä tullessanne. Se on puoli hupsu se Juliana, jolle olen nauranut tähän asti, vaan nyt minä suutun.

-- Ei toki pidä suuttua, kielteli Laulainen nauraen Annan uhkauksille. Ei Juliana pahaa tarkoita. Hyväähän se on harrastavinaan.

-- Niinhän se on harrastavinaan, sanoi Anna loukkaantuneen äänellä. Hyvin tietää että me ollaan serkukset ja yhtä kaikki luulee meitä niin jumalattomiksi. Opettaja ei mahda sitä tietää.

-- Kyllä minä tiesin, tunnusti Laulainen vähän häpeissään.

-- Ja yhtä hyvin puhutte samalla lailla, sanoi Anna katsoen moittivasti.

-- En tullut ajatelleeksi, kun joskus sattuu, että menevät...

-- Menkäät, vaan ei me olla pakanoita, vaikka asutaan näin sydänmaalla...

Annan puhe keskeytyi, kun isäntä palasi orittaan huuhtelemasta. Laulaisen mieltä jäi vaivaamaan epäonnistunut leikkipuheensa. Olisi ollut jollain tavalla pyydettävä anteeksi, mutta isäntä ennätti tulla ja nyt ei ehkä Anna antaudu hänen puheellensa ollenkaan.

-- Niin se tieasia, virkkoi Niiranen. Mutta tuolla ulkona käydessä minä ajattelin että jos jätetään siitä asiasta kirjoittaminen tuonnemmaksi.

-- Mitä varten tuonnemmaksi? kysyi Laulainen ajatellen että jos isäntä epäilee hänen kirjoituskykyänsä.

Niiranen alkoi selittää:

-- Siinä tieasiassa on se paha vastus, että nämä muut pelkäävät sen tulevan liika kalliiksi ja väittävät minun tahtovan yksin sen vuoksi, kun on hyviä oriita, jotta saisin niillä ajaa. Mutta jos saataisiin eräs toinen asia ensin päätetyksi, niin kyllä sitten tulisi tiekin. Niin ovat kaikki ymmärtävät miehet sanoneet. Tänne pitäisi saada ensin kansakoulu.

-- Vai niin, vai kansakoulu, virkkoi Laulainen pettyneen äänellä.

-- Niin, olisihan täällä lapsia siihenkin kouluun, mutta kukapa täältä asti jaksaa käyttää nykyisessä koulussa, selitti Niiranen. Olen jo pari kertaa puhunut oman koulun rakentamisesta, vaan ei näitä saa minun puheella mihinkään taipumaan. Nyt sunnuntai-iltana kuulin, että opettaja on siellä lankomiehen talossa puhunut siihen tapaan ettei ihminen ole oppinsa puolesta sillä valmis, jos osaa lukea ja vähän kirjoittaa, vaan että oppimista pitää jatkaa nuoruuden aika kokonaan ja vielä vanhanakin. Silloin ajattelin että meidän kylällä pitäisi pitää samanlainen puhe ja heti sen perästä ottaa keskusteltavaksi ja päätettäväksi kansakoulun perustaminen.

Isännän esityksessä epäili Laulainen piilevän kiertävän koulun halveksimista ja hän virkkoi:

-- En luule samanlaisen puheen paljon auttavan, sillä en minä maininnut kansakoulun käynnistä mitään, sitä vaan teroitin että jos ihminen jättää lukemisen, joka on sielun ruokkimista, niin sielulle käypi aivan samoin kuin ruumiille: se kuihtuu vähitellen ja viimein kuolee hengellisesti, vaikka ruumis vielä elää.

-- Täällä on puhuttava vähän toisella tavalla, niin kyllä se auttaa, neuvoi Niiranen. Pitää lisätä, että jos lapset saisivat käydä koulua yhteen jaksoon pitemmän aikaa, niin ei lukeminen jäisi vanhanakaan.

-- Voisi sitten vähän paremmin auttaa, myötteli Laulainen. Mutta mies- vai naisopettajako siihen on ajateltu ottaa.

-- Ei siitä ole mitään ajateltu. Ennättää sen asian sittenkin päättää, kun on koulu perustettu.

-- Vaan jos ei tule päätöksestä pitävä, ellei samalla sovita opettajasta ja sen palkasta.

-- Tuumitaan sitten siellä, kunhan ensin alkuun päästäisiin, kierteli Niiranen... Mutta se puhe pitää olla niin luita myöten menevä, että tuokin vanha Kokkonen pehmiäisi. Sehän se on aina etumaisena vastustamassa kaikkea, joka vähänkin maksaa.

-- Enhän minä niin mahtavia puheita osaa pitää, kuin paljo oppineet, vaan jos nyt koettaisin jotain sanoa, virkkoi Laulainen merkitsevällä äänenpainolla.

Niiranen sen ymmärsi, koska joutui hyvittelemään:

-- Kyllä minä luulen, ett'ei siihen sen oppineempia tarvita. Minä näin viime maanantaina että Kokkonen kuunteli hyvin mielissään sitä puhetta koulua alottaissa.

Laulainen tuli aivan hyvitetyksi ja virkkoi:

-- Jospa minä kirjoitan sen puheen valmiiksi. Ehkä täältä saapi paperia, niin alotan jo tänä iltana.

-- Niin, kirjoittaa vaan, kehoitti Niiranen. On täällä Annalla paperia, kunhan tulee.

Hän kertoi sitten vanhasta Kokkosesta ja muista vastustajistaan nähtävästi siinä toivossa, että Laulainen osaisi paremmin valmistaa puheensa.

Kohta tuli Anna laittamaan illallista pöytään.

-- Opettaja aikoo tänä iltana kirjoittaa, niin anna sinä muutamia arkkia paperia, sanoi Niiranen.

-- Postipaperiako vai muuta? kysyi Anna.

-- Mitä hyvänsä, sanoi Laulainen. Ei se tule mihinkään tärkeään tarpeeseen.

-- Vai ei tärkeään, vaikka niistä paperista lähtee alku kansakoulun perustamiseen, sanoi Niiranen. Älä sinä Anna kerro muille. Meillä on sellainen puuha, että opettaja valmistaa ensi sunnuntaiksi puheen, jossa kehoittaa koulua perustamaan. Sitten siinä samassa koetetaan saada asia päätetyksi.

-- Vai niin, virkkoi Anna asiaan innostuen. Tämäkö opettaja siihen tulisi opettajaksi?

Laulainen ei ollut huomaavinaan Annan kysymystä, vaikka se oli niin mieleinen, ettei tiennyt miten palkitseisi kysyjää. Niiranenkaan ei ollut oikein kiireellinen vastaamaan. Viimein hän sanoi:

-- Eihän tämä opettaja jätä vakinaista virkaansa sen tautta.

-- Niin kyllä, huomasi Anna. Siihen kansakouluun ei taitaisi päästä vakinaiseksi.

Laulainen ei puhunut vieläkään. Hän oli jo opettajan sukupuolta kysyissään ajatellut, että jos pääsisi väliaikaiseksi opettajaksi tämän kylän kouluun. Annastakin se oli alussa mahdollista, koska kysyi sitä aivan ensimäiseksi. Täytyikö hänen itsensä pyrkiä, kun eivät ymmärtäneet asiata. Lyhyen vaitiolon perästä hän jo julkaisi ajatuksensa.

-- Onhan tämä vakinainen virka, mutta kyllä minä voisin tästä luopua jos saisin muutamiakaan vuosia olla väliaikaisena opettajana kansakoulussa.

-- Sitähän minäkin ajattelin, tarttui taas Anna puheeseen. Parempihan yhdessä paikassa on olla, kuin kiertää ympäri pitäjää.

-- No jos sillä lailla tekee, myötteli Niiranen. Mutta mikä sitten tulisi turvaksi, jos täytyisi ottaa vakinainen opettaja?

-- Jospa minä siihen mennessä saisin luetuksi niin paljon että voisin parissa vuodessa suorittaa täydelliset tutkinnot, selitti Laulainen aikomuksensa.

-- Eikö tässä nykyisessä virassa ollessa voi lukea?

-- Huonosti se käypi, sillä loma-ajat menevät hyväin kylänmiesten kanssa jutellessa, ja näin ikään vieraissa istuissa.

-- Olisi pitänyt ennen tähän toimeen ryhtymistä lukea enempi.

-- Niinpä olisi pitänyt, mutta kukkaro sanoi että ei.

-- Velallahan monet muutkin kuuluvat koulunsa käyvän.

-- En löytänyt silloin niin hyviä ihmisiä.

-- Kyllä niitä olisi kyselemällä löytynyt, ainakin, takausmiehiä.

-- En löytänyt halukkaita siihenkään.

-- Liika vähä on tullut kysellyksi.

Laulaisella oli mielessä arvella että olisiko isäntä Niiranen halukas auttamaan, jos tulisi avun tarvis, mutta jätti kuitenkin sanomatta.

Kohta illallisen syötyä neuvoi isäntä erityisen kammarin Laulaiselle, jossa sai nukkua ja valmistaa rauhassa tuota tärkeätä puhetta. Kammari oli nähtävästi talontyttären, sillä jokainen esine oli asetettu paikalleen erityisellä huolella, eikä missään näkynyt likapilkkua. Laulainen tunsi olevansa täällä kuin jossain pyhässä paikassa ja heitti kohta kenkänsä, ettei niillä nuhraisi mitään kohtaa.

Valkoisella liinalla peitetyllä pöydällä oli valmiina mustepullo ja paperia. Mutta eihän siinä uskaltanut pullon korkkiakaan avata, vielä vähemmin mustetta muuten liikutella. Tipahtaisi liinalle ja sen nähtyä Anna varmaan ajattelisi että onpa aika töhrys sekin. Hän toimitti varovasti liinan pois pöydältä ja nyt vasta uskalsi ottaa kynän käteensä.

Mutta millä sanoilla se puhe piti alottaakaan. Tämä oli tuiki tärkeä asia. Jos eivät alkusanat miellytä kuulijoita, niin silloin saattaa mennä hyvä asia pilalle. Koulu jääpi perustamatta ja opettajaksi pääsyn toivo raukeaa samalla. Kiertele vaan kuten tähänkin asti ympäri pitäjää ja elä ihmisten armopaloista. Mutta jos puhe miellyttäisi alusta loppuun, niin sitten saattaisi seurata vaikka mitkä muut onnet sen mukana.

Laulaisen aivoissa alkoi leijailla niin kauniita tulevaisuuden kuvia, että täytyi laskea kynä pöydälle ja nousta sukkasillaan kävelemään.

Niin, hän opettaisi ja lukisi ja kun sillä keinoin olisi saanut karttumaan tietoja ja koulunkäyntiin varoja, niin sitten suorittaisi seminaarikurssin ja tulisi tänne takaisin.

Tätäkin ihanampi ajatus syntyi edellisen johdosta, mutta sitä ei uskaltanut vapaasti ajatellakaan ennen kuin tietäisi kuinka tämä kouluhomma päättyy. Mutta jos se päättyisi hyvin, niin silloin hänen tiensä kulkisi usein tämän talon kautta. Sillä vaikka hän oli kävellyt kolmessa pitäjässä ja nähnyt nuoria naisia viehättäviä ja enemmän viehättäviä, niin ei yksikään ollut katsonut häneen niin rehellisen kauniisti kuin Anna. Olipa vielä tänä iltana ilmaissut osanottonsa hänen tulevaisuudestaan. Se voisi merkitä jotain, mutta ainoastaan sitten. Siihen asti täytyy olla aivan hiljaa, sillä eipä tällaisesta kodista mahtane tehdä mieli pitäjään niukoille eväille. Vaan jos tämä asia onnistuisi, niin kyllä sitten. Hän istui, päästäkseen kirjoittamisen alkuun, mutta innostui uudestaan kuvittelemaan, että miten ihanata olisikaan olla kihloissa. Saisi kävellä julkisesti käsikädessä ja jos joutuisi ulommaksi opintomatkalle, niin sieltä aina kirjoittaisi joka viikko pitkiä kirjeitä. Ei silloin tarvitseisi hakea sanoja, niitä tulisi runomitassakin ja miten pitkältä hyvänsä.

Vaikka nämä toiveet olivat vielä näin hämäriä, täytyi hänen jo nyt paikalla, kesken kiireen koetella kuinka kauniisti kirjoitus sujuisi silloin. Runoa se lähti ja kuului:

Äl armas Annani ikävöi, Jos kaukana täytyy olla. Sua muistan päivin, muistan öin, Oot aina muistossa mulla. Jos unohtuiskin taivas, maa, Et unohdu sinä milloinkaan.

Kuinka ihanata! ihaili hän moneen kertaan sepittämäänsä värssyä...

Mutta se puhe ja ne alkusanat...

ESITELMÄ JA SEN TULOKSET.

Viikon viimeisinä iltoina tuli Laulaiselle kiire, sillä ensimäinen kirjoitus-ilta oli kulunut haaveiluissa ja alkusanoja etsiessä. Nyt olivat sanat löytyneet ja muutakin kirjoitusta tullut niin pitkältä että uskalsi epäilemättä lähettää lasten mukana ilmoituksen kylälle, että hän pitää sunnuntaina puolenpäivän jälkeen sunnuntaikoulua lasten kanssa ja sen perästä esitelmän vanhemmille ihmisille lasten kasvatuksesta ja opetuksesta.

Vaikka Laulainen oli tottunut puhumaan hätäilemättä suuremmankin joukon kuullen, niin nytpä pakkautui pelkomieli vaivaamaan. Ei ollut enää yötäkään välillä. Kaikissa kylän taloissa puuhailevat ihmiset lähteäkseen koulua ja luentoa kuulemaan. Tämä arkuuden tunne ei ottanut poistuakseen yhdessä paikassa istuin, vaan täytyi lähteä kävelemään.

Hän meni pellon taakse metsään ja kohosi sieltä lepikkoahoja myöten mäen korkeimmalle paikalle. Sinne oli melkoisen laaja näköala, mutta enimmäkseen metsää. Viehättävimpiä olivat metsälammit, joita pilkoitti sieltä täältä metsän keskeltä. Mieluummin hän kuitenkin katseli lähinnä näkyvää Leppälampia, sillä sen rannalla oleva talo viehätti nyt kaikkein enimmän silmää. Täältä korkealta katsoen se näytti niin runolliselta, että sydän sykähteli.

Nyt oli jo pelkomieli haihtunut ja hän lähti laskeutumaan alas. Peltoja lähestyessä hän vielä pysähtyi ja istui kivelle.

Tässä olisi koululle ihana paikka, ajatteli Laulainen. Täältä se näyttäisi juhlalliselta tuonne kylälle. Tänne katsahtaisi jokainen ihastuksella, kuten ainakin kylän kaunistukseen ja kukkaan. Koivuja jätettäisiin kasvamaan rakennuksen ympärille ja koivujen reunustama hiekoitettu tie veisi kylälle, aina lammin rannalle asti. Ja jospa valkenisi kerran se päivä, jotta saisi kävellä tänne tuota varjoisaa tietä myöten käsikädessä oman keittäjänsä kanssa. Silloin olisi onnen ajat saavutettuna ja kaikki menneet huolet ja vastukset saisivat unohtua. Nyt kaikui ainoastaan metsän lintujen riemulaulut, mutta silloin kajahtaisi täältä myöskin kahden onnellisen ihmislapsen laulut.

* * * * *

Päivällisen jälkeen alkoi vilistä lapsia Hukkalan kartanolla. Vanhempi väki seurasi hiljalleen perästä, taluttaen ja kantaen pienempiä lapsiaan, jotka oli myös otettu mukaan. Nyt oli tavallista merkillisempi päivä Leppämäen kylällä.

Isäntä Hukkanen katsoi itsensä tämän juhlan johtavaksi henkilöksi ja haeskeli kartanolta ja tuvasta kylänsä isäntiä ja emäntiä kammariin. Juhlan kunniaksi oli hän hankkinut hampaisiinsa savuamaan sikaritupakan. Sitä kun ei sopinut siitä koskaan irroittaa, kävi puhe hyvin jäykästi, jäväköimällä ja siksi hän käytti käsiänsä apunaan: töykäten syrjittäin seisovia kylkeen, taikka tarttuen takin liepeeseen.

Kammarissa piti Laulainen huolen vieraiden tervehtimisestä. Nyt jos milloinkaan täytyi olla kohtelias. Kun tuo peljätty vastustaja, Kokkonen, tuli kammariin, siirtyi Laulainen hänen rinnalleen istumaan ja koetti pitää yllä hyvin vakavaa ja samalla älykästä keskustelua. Mutta ukko ei näyttänyt siltä, joka ensimäiseen hyvään ihastuu. Pitkät kulmakarvat jyhöttivät kuin mitkähän räystäät syvältä tähystävien silmien päällä. Mustan tympeä, joukea muoto näytti niin perin jäykältä, että siihen oli aivan turha toivoa ilmestyvän mitään ihastuksen aaltoja. Taitavimmillekin puheille vaan myrähteli. Viimein hän otti sananvuoron ja yksikantaan kysyi:

-- Joko olet miten vanha? Laulainen sanoi ikänsä.

-- Nuori mies vielä, jatkoi ukko. Palkan vuoksiko rupesit lasten opettajaksi, vai oliko halua?

Kysymys oli niin vaikeata laatua, ettei Laulaisen vastaus aivan kiireelle joutunutkaan.

-- Pitäähän siihen toki olla haluakin, virkkoi hän viimein.

-- Niin pitäisi olla, vahvisti Kokkonen. Mutta palkkapaimenia taitaa olla suuri osa.

-- Mitkä isännän mielestä ovat palkkapaimenia? kysyi Laulainen varovasti.

-- Jotka toisin opettavat ja toisin elävät, vastasi Kokkonen.

Laulainen oli luullut ukon tarkoittavan niitä, jotka hakevat suurempaa palkkaa, mutta huomasi erehtyneensä ja vastasi vähän nolona:

-- Eihän tämä syntinen ihminen uskalla kehua elämäänsä.

-- En minä sinua tarkoittanut, kun en vielä oikein tunnekaan, lohdutteli Kokkonen omalla tavallaan.

Uusien vierasten kammariin tulo vapautti jatkamasta tämän suuntaista keskustelua. Niitä oli kaksi naista, Alapihan Anna ja toinen ijäkkään puoleinen emäntä, jolla oli suora ryhti ja oman arvonsa tuntoa ilmaisevat kasvonpiirteet. Ne tulivat huoneeseen rohkeasti, ilman talon isännän työntämättä ja asettuivat istumaan toiselle puolen huonetta. Laulainen meni tervehtimään, mutta ei uskaltanut jäädä vähäksikään aikaa puhuttelemaan, sillä tuo Kokkonen saattoi kulmakarvainsa alta katsellen huomata vaikka mitä. Hän palasi ukon rinnalle istumaan ja ettei se arvaisi hänen panneen mitään huomiota nuorempaan naiseen kysyi hiljaa:

-- Mistä talosta tämä viimeksi tullut emäntä on?

-- Se on tästä mäen takaa, Putkinotkon talosta, tämän Hukkasen veljen emäntä.

Kokkonen puhui niin kovalla äänellä, että emäntä itsekin näkyi kuulevan. Laulainen katui tehneensä koko kysymystä ja päästäkseen pois kammarista virkkoi:

-- Pitääkin käydä katsomassa, joko ovat kaikki lapset koolla.

Hän meni puhuttelemaan ulkona olevia isäntiä. Niirasenkin kanssa oli jäänyt sopimatta kumpiko heistä alottaa keskustelun, kun esitelmä on loppunut. Siihenpä ei tahtonut enään tilaisuutta löytyäkään. Aivan luettamaan lähtiessä hän sai kuiskatuksi, että isännän on keskustelu alettava.

-- Kyllä minä alotan, mutta pitää auttaa, jos tiukka tulee, sanoi Niiranen.

-- Kyllä koetan auttaa, lupasi Laulainen.

Hän meni alottamaan sunnuntaikoulua lasten kanssa. Lapset lauloivat viikolla oppimansa virren aika kauniisti. Hyvin sujui päivän evankeliuminkin lukeminen ja kysymyksiin rikkaan miehen ja köyhän Latsaruksen elämästä ja kuolemasta tuli aivan oikeita vastauksia. Mutta kun Laulainen syventyi puhumaan ja kyselemään kertomuksen syvemmästä merkityksestä: rikasten ylellisyydestä ja Jumalan sanan hylkäämisestä, sekä rikkaan miehen kauheista tuskista ja myöhäisestä veljien varoittamisesta, eivät lapset voineetkaan enää seurata, vaan istuivat ikävän näköisinä, aivan kuin illallista odotellessaan. Laulainen huomasi sen ja ymmärsi, ettei tämä ollut oikein lapsia kohtaan, mutta tällä kerralla täytyi näyttää vanhemmille ihmisille, miten pitkälle hän kykenee selittämään.

Kun tämä syvällisiä asioita sisältävä puoli oli loppunut ja lapset saivat kuulla yksinkertaisempia kysymyksiä, heräsivät he kuin unesta. Lopettajaislauluja laulaissa heidän silmänsä aivan loistivat ilosta, sillä nyt he tiesivät vanhainkin heitä mielihyvällä kuuntelevan.

Lyhyen väliajan perästä astui Laulainen pitämään esitelmäänsä. Hän katsoi asiaan kuuluvaksi olla seisovassa asennossa, vaikkakin polvet pyrkivät rauhattomasti vavahtelemaan.

-- Olen aikonut puhua lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, alotti hän katsomatta papereihinsa, joita piteli kädessään. Jospa alotan tuosta kaikille tunnetusta sananparresta, että "sitä poika piiskuttaa, mitä emäkana kaakattaa". Tämä lause lausutaan useimmiten silloin, kun kuullaan lapsen taikka nuoren puhuvan sellaisia puheita, joita on totuttu kuulemaan hänen vanhemmiltansa. Useimmiten ne eivät ole siveitä, eikä kiitettäviä puheita, vaan raakoja ja rumia. Siveät puheet vetävätkin paljon vähemmän muiden huomiota puoleensa, sillä ne lausutaan aina hiljaisella, tyynellä äänellä. Niitä ei lapsetkaan muista niin hyvin kuin edellisiä. Paljon mieluummin he jäljittelevät kiivaita ja karvaita sanoja. Niistä tuskin yksikään unohtuu. Niitä kuulemaan ja muistoonsa painamaan ovat lasten korvat tuiki herkät. Jos kaksi äitiä puhelisi toisella puolen tupaa vaikka kuinka kauniista asioista ja toisella puolen tupaa taas toiset kaksi panettelisi toisiaan taikka naapureitaan, niin saatte uskoa, että lapset ovat näitä jälkimäisiä kuuntelemassa. Voitte sanoa, että rähinä vetää lapsia puoleensa, mutta ei se tule siitä yksistään. Panettelijan sanat lähtevät sydämen pohjasta ja siinä niiden suuri vetovoima. Hän ponnistaa kaikki kykynsä löytääkseen vaikuttavia sanoja. Siinä toinen vetovoima. Senpä vuoksi ovat tehdasseutujen ja tiheästi asuttujen kylien lapset vilkkaampia kuin nämä syrjäkylien lapset. Mutta kyllä pahuus tännekin tiensä löytää ja on jo valmiiksi löytänyt.

Tähän suuntaan hän jatkoi, kosketellen tärkeimpiä paheita, kuten kiroilemista ja kotivarkautta, juoppoutta ja yöjuoksua, joita lapset oppivat vanhemmilta ihmisiltä.

Jälellä oli loppulauseet, mutta tämä olikin tärkein osa.

Näin on asianlaita, virkkoi hän vaihtaen vähän äänenpainoa. Voitte ajatella, että niinpä on, vaan minkäpä sille voinee. Mutta kyllä voipi, jos on hyvää tahtoa. On toimitettava niin, että lapsille opetetaan hyvää vielä suuremmalla hartaudella kuin nuo huonojen tapojen opettajat opettavat huonoa. Mutta tämä opetus ei tapahdu jokaiselta. Se ei saa olla silloin tällöin vihapäällä pauhailemista, joka opetus-tapa ei kantaisi hedelmiä pahaakaan opettaissa, jopa että hyvää. Ymmärtäähän jokainen, mitä se vaikuttaisi, jos isä harmistuneena pauhaisi pojalleen näin: sinä olet jo siksi suuri poika, ett'et enää saa noin lapsellisesti ja sävyisästi haastella tovereisi kanssa, vaan sinun pitää puhua vihaisesti kiroillen ja uhkaillen. Poikaa varmaan hävettäisi, eikä hän tekisikään isän käskyn mukaan. Mutta se on aivan toista, kun isä näyttää esimerkillä, miten puhuttelun pitää tapahtua. Silloin poika tekee samoin, vaikkapa häntä siitä kieltäisikin.

Mieluisimmatkin oppiaineet tulevat lapsille vastenmielisiksi, jos heitä taitamattomasti pakoitetaan. Opettajan täytyy osata asettua lasten kannalle ja näyttää, että hän itse on enin innostunut siihen, mitä aijotaan oppia. Näin ollen pitäisi jokaisessa kylässä olla erityinen, taitava opettaja, joka ohjaisi lapsia kaikkeen hyvään. Silloin he aivan kuin itsestään tulisivat käsittämään, mikä on pahaa ja kartettavaa. Mutta siihen tarvittaisiin vakituinen koulu, sillä nämä silloin tällöin saadut opetukset unohtuvat pian ja jäävät usein aivan hedelmää tuottamatta.

Tämä oli luennon loppu ja Laulainen istui odottamaan, minkä vaikutuksen se teki kuulijoihin. Ajattelemisen aihetta se taisi antaa, koska ei kukaan kiirehtinyt pois lähtöä. Talon isäntäkin oli puheen ajan kärsinyt savustamispaastoa, mutta nyt hän jo kiireelle touhusi tulta tupakkaansa. Jo nousi joku ulos lähteäkseen, vaan silloin kohotti Niiranen päätään ja virkkoi:

-- Nytpä tässä kuultiin oikein toimen puhetta ja mitähän jos nyt miesten koolla ollessa otetaan asiasta kiinni ja päätetään perustaa koulu meidänkin kylälle.

Kaikki olivat äänettä.

-- Eikö kukaan ota asiasta puheeksi? kysyi taas Niiranen. Vai eikö katsota koulua tarpeelliseksi, vaikka opettaja noin selvästi siitä puhui.

-- Kyllähän koulu olisi hyvä olemassa, myönnytti joku isäntä.

-- Mitä koulua sinä Niiranen tarkoitat? kysyi Kokkonen.

-- Kansakoulua. Mitäs me muita kouluja.

-- Onhan meillä tämä kiertävä koulu, huomautti Kokkonen.

-- On on, mutta opettajahan itse sanoi, ettei siitä jää paljon hedelmiä, kun on niin kovin lyhyt aika.

-- Poisko me tämä opettaja laitetaan? kysyi Kokkonen.

-- Eikä laiteta. On niitä opetettavia tällekin.

-- Ei meidän varoilla monia kouluja kustanneta, sanoi Kokkonen varmemmin. Jos tämä opettaja pitää nuo puheensa ja tapansa, niin ei tarvita sen enempää kouluja eikä opettajia.

Laulainen muisti lupauksensa ja kysyi:

-- Saisinko minä vielä sanoa vähän?

-- Saapi opettaja sanoa, kuului usealta taholta.