Part 10
Aurinko oli jo jonkun aikaa ollut laskeutunut, kun jakopaikan ovi suljettiin. Laulainen käveli verkalleen kirjapakka kainalossa ja kuunteli, kuinka kärryt jyrisivät ja airot kolkkivat ihmisten rientäessä kotiinsa. Lähtevä laivakin vihelsi ensimmäisen kerran. Kaikilla oli kiire kotiin kertomaan, mitä olivat nähneet ja voittaneet arpajaisissa.
Laulaista alkoi vaivata ikävä yksinäisyyden tunne. Hän oli kyllä aikonut viipyä täällä muutamia päiviä, mutta mitäpä varten oikeastansa viivytteleisi. Laiva lähtee. Niin sanoi maisteri Eskolakin ja ehkäpä tämä oli hyväntahtoinen viittaus, että mene vaan sinne omille olomaillesi, siellä on sinun paikkasi puhua, eikä täällä säätyläisten seurassa. Hän teki nopean päätöksen ja alkoi astua ravakasti matkalaukkuansa noutamaan.
Aivan viimeisellä minutilla saapuivat arvokkaimmat vieraat laivarantaan. Ne olivat varakasta väkeä, arpajaisiin toivotuimpia vieraita, vaan joiden oli jouduttava kaupunkiin virkatoimiinsa, taikka muuten mukavampiin yöpaikkoihin. Tuttavia ja muita uteliaita oli heitä saattamassa rantaan, jossa sitten nenäliinat liehuivat, kunnes laiva katosi niemen taakse.
Laulainen seisoi laivan kokassa ja katseli tuttuja rantoja. -- Tuossa on tuo kaunis, kalarantainen Lehtosaari, hän ajatteli. Soutelee siellä nytkin yksi kalastaja vähän ulompana saaren rannasta. Hän tähysteli kalastajan liikkeitä, arvataksensa niistä, mitä se siinä tekee. Vene kulki hitaasti. Näytti nytkähtävän joka vetäisyn perästä taaksepäin. Sillä oli jotakin painavata vetämistä. Nyt hän muisti Mantusen. Varmaan se raukka harailee yhä vielä hävinneitä verkkojansa. Ei se ole kukaan muu. Siinä on ollut hänen arpajaishuvinsa. Riittää kärsivällisyyttäkin hakea neljää verkkoa näin pitkään, ihmetteli Laulainen. Enintään kahdenkymmenen markan vahinko. Heittäisi jo tuonne. Mutta kun ajatteli tarkemmin, mikä työ niissä on ollut kutoessa ja laittaessa, ja mitä ne merkitsivät Mantusen taloudessa, niin ei asia ollutkaan vähäpätöinen. Laulaisen sääli köyhää virkaveljeä kohtaan uudistui ja hän heilutti sille nenäliinaansa ystävyyden merkiksi. Mantunen nähtävästi huomasi nenäliinan liehutuksen, mutta hän ei uskonut sitä hänelle kuuluvaksi. Kukapa tuolla laivassa tietäisi hänen olemassa olostansa?
LAULAINEN LUULI JULJANAN TULLEEN HULLUKSI.
Annalle lähetetyssä kirjeessä mainittu viipymisaika ei ollut vielä ohitse, kun jo Laulainen lähti Leppämäen kylälle. Asian nimenä oli nuo lainakirjastoon saadut kirjat, jos ei lasten opetusta heti alkaisikaan. Kirjoilla oli olevinaan kiirein, vaikka suurin kiireen syy asui syvemmällä ja ilmeni yksinäisyyden hetkinä hyräilyssä: "tuonne taakse metsämaan sydämmeni halaa". Matkalle lähdettyä hän olisi toivonut itsellensä linnun siipiä, että olisi voinut lentää metsämaan kivisten ja kaitain polkujen ylitse muutamissa minuuteissa.
Mutta samoin kuin lintu hiljentää lentoaan valitun pesäpaikkansa lähestyessä, istahtaapa usein viereiseen puuhunkin kuullakseen onko kaikki ennallaan ja rauhallista, samoin Laulainenkin asteli miettiväisempänä kylän lähestyessä ja poikkesi taas janon nimellä Juljanan mökkiin. Hänestä ei Juljana ollut mikään ihailtava ihminen, mutta tuollaisena kyläkuntansa asiain ylivalvojana sai siltä kuulla turhan tarinan seasta joko varoittavan taikka ilahuttavan sanan. Hänpä se oli ensimmäisenä huomauttanut Annastakin.
Vieraan tupaan astuessa kilistyivät Julianan pienet silmät ihastuksesta. Mutta kun hän oli nyt arkivaatteissaan, toimitti vasen käsi tervehtimisaikana vaateharjan virkaa.
-- Eipä ollut opettaja ylpeä, kun tuli toisenkin kerran meillä käymään, alkoi Juljana kiitellä. Nyt on aikaa istua, nyt ei ole ilta myöhä niinkuin keväällä. Ja nyt minulla on paljon kertomista, vaikka kyllähän siellä kylälläkin kuulette.
Laulaista jo salaa nauratti tämä esipuhe, vaan ett'ei näyttäisi kuulemista varten tulleen, hän pyysi juomista. Juljana lähti heti, vaan viipyi ihmeellisen pitkän aikaa edelliseen verraten. Jo tuli, mutta -- parhaissa pyhävaatteissaan. Laulainen jo ihmetteli tätä kunnianosoitusta ja vielä enemmän kun Juljana alkoi puhua.
-- Ette usko mitä ne ovat puuhanneet sillä aikana siellä kylällä, kun sinne rakennetaan kansakoulu siihen Alapihan ja Yläpihan rajalle. Ja kun siinä katolla on sellainen kuin kirkon torni, vaikka vähä pienempi ja siinä tornin nenässä suuri huivi, vai lakanakohan lienee.
Laulaista ei enää naurattanut. Hän oli aivan varmassa vakuutuksessa, että Juljana on tullut mielivikaiseksi. Hän ajatteli pötkiä pakoon, mutta kun näki Juljanankin ihmettelevän hänen hämmästystään, niin jäi kuulemaan lisää.
-- Se on ihan totta, vakuutti Juljana. Minä katsoin aivan omilla silmilläni, kun Anna näytti sitä koulun kuvaa minulle. Siihen tulee näet Anna opettajaksi, kun käypi ensin sen seramiinin koulun.
Nämä olivat jo enemmän täysijärkisen sanoja, niin että Laulainen kysyi:
-- Kuka tulee opettajaksi?
-- Anna, Alapihan Anna, tolkkusi Juljana. Sille on jo viime viikolla käytynä kysymässä paikkaa sinne seramiinin kouluun ja nyt se lukee ruotsia aivan niinkuin herrasryökkynät, eikä se enään jouda maitohuoneessa olemaan, käypi vaan kiireellä piikoja neuvomassa.
Laulainen oli vieläkin aivan ällistyneenä ja kysyi ihmetellen:
-- Kuka siellä on sellaiset puuhat saanut aikaan?
-- Se herrahan se on puuhannut kaikki, se Helsingin herra, se arkintähti. Se käveli viime viikon alussa talosta taloon Alapihan isännän kanssa ja sitten ne isännät tulivat sinne Alapihaan ja siellähän ne päättivät sen koulun ja siellähän se Anna näytti sitä arkintähen tekemää koulun kuvaa ja kyllä se näyttää sitä opettajallekin, kunhan menette sinne.
Laulainen alkoi jo vähän käsittää asiata ja kysyi:
-- Mikä se on se herra? Onko se nimeltään Finberg?
-- Niin se on, Vimperi se on, muisti Juljana. Se on semmoinen pystytukkanen ja puhuu hyvin somasti semmoisella herrain kielellä. Se piti viime sunnuntai-iltana luennon, samalla lailla kun opettaja tässä keväällä. Vaan se oli paljon somempi ja se nauratti, kun se mongerti runolinjasta ja ruunan peristä, niin ett'en minä ymmärtänyt ihan mitään, katsoin vaan ja nauroin kun se herra mallasi käsillään, mitenkä Lotta Säärtti seisoi sodassa.
Laulainen jo ymmärsi. Finberg on pitänyt tuon haluamansa luennon Runebergistä. Mutta puhe Annasta oli vielä hämärätä ja hän kysyi:
-- Mitä Juljana sanoi, että Anna lukee ruotsia kuin kaupungin ryökkynät?
-- Niin se lukee, todisti Juljana. Siellä seramiinin koulussa kuului pitävän osata ruotsia. Ja nyt se herra sitä opettaa. Oli kirjoittanut pitkän paperin täyteen niitä sanoja ja minä kuulin omilla korvillani, kun Anna luki, että jakkara tallar ja hammasrattaat ja siinä nyt oli jos mitä.
-- Vai niin, hymähti Laulainen päätänsä pyöräyttäen. Siinäkö Alapihassa se herra asuu?
-- Siinähän se asuu ja sehän se oli Annan puolesta kirjoittanut sinne ja katsellut Annan todistuksen ja sanonut, että kyllä se pääsee sinne seramiinin kouluun. Ja pääseehän se ihan varmasti, kun Putkinotkon emäntä oli jo keväällä nähnyt unen, että Annasta tulee opettajatar ja että se menee lukemaan.
-- Jopa sitten on varma, hymähti Laulainen. Häntä olisi naurattanut, mutta harmitti kuitenkin enemmän. Tuo sama uni oli keväällä merkinnyt aivan toista, vaan nyt se on sovellutettuna tähän asiaan. Tämä selitys mahtaakin olla mieleisempi molemmille.
Hän ajatteli, että olisi ehkä viisainta kääntyä tästä takaisin, mutta silloin tulisi liika paljon luottaneeksi Juljanan puheisiin. Hän päätti heti käydä ottamassa tarkemman selvän asioista. Juljana ei olisi näin pian päästänyt, vaan kun ei saanut viipymään niin lähti mukaan. Sanoi olevan asiata isäntätaloonsa, jossa on miehensä työssä. Laulainen ei ollut mielissään matkatoveristansa, mutta eihän sitä sopinut kieltääkään. Nyt se kulki aivan rinnalla ja parpatti lakkaamatta tuosta herrasta ja Annasta, mutta ei sanallakaan viitannut sinnepäin, että se olisi Laulaiselle sopiva.
Kylän lähelle tultua Laulainen poikkesi toiselle tielle.
-- Eikö opettaja tulekaan Alapihaan? kysyi Juljana jääden tielle katsomaan.
-- Kyllä tulen, vaan käyn ensin täällä Yläpihassa, vastasi Laulainen mennessään.
-- Minäpä kerron että tulette, huusi Juljana jälkeen.
Kertokoon vaan, ajatteli Laulainen. Yhä enemmin alkoi vaivata se paha aavistus, että jos Juljanalta saadut tiedot ovat tosia, niin hän ei kenties olekaan odotettu vieras missään suhteessa, tuskin opettajanakaan.
JOHTOKUNNAN JÄSEN.
Yläpihan isäntä oli lastualla haraviin varsia veistelemässä, rakas piippunsa hampaissa. He alkoivat puhella hyvistä ilmoista ja heinänkasvusta. Laulainen odotti turhaan Hukkasen alottavan puheen kouluasioista, joita kuulemaan oli pääasiassa poikennut.
-- Tokko tänne on verestynyt mitään sitten viime näkemän? kysyi hän itse aluksi.
-- On tänne vähän verestynyt, vastasi Hukkanen ja nosti päänsä pystympään. Nyt se kansakoulu päätettiin rakentaa ja minutkin valittiin siihen johtokunnan jäseneksi.
-- Täällähän on suuria asioita saatuna aikaan, ihmetteli Laulainen tietymättömänä. Mitenkä se niin sukkelaan kävi ja keväällä melkein kaikki vastustivat?
-- Tänne sattui tulemaan sellainen herra, joka osasi tehdä koulun kuvan ja tiesi antaa niin hyviä neuvoja, ett'ei se koulun rakentaminen maksa meille mitään, selitti Hukkanen kuten ainakin asian tunteva johtokunnan jäsen.
-- Onpa se osava ja paljon tietävä herra, kiitteli Laulainen, vaikka mielessä myllerteli aivan harmillisia ajatuksia.
-- On se osava, vahvisti Hukkanen. Kuuluu osaavan tehdä vaikka kirkon kuvia.
-- Tehdäänkö tästä koulustakin kirkon näköinen?
-- Ei toki aivan kirkon näköinen, vaan on siinä tuon pienen sormenpään kokoinen torni.
-- Vai niin, hymähti Laulainen. Mihinkä paikkaan se koulu rakennetaan?
-- Tuonne peltojen perille. Minä lahjoitin sille kokonaisen hehdon maata ja Niiranen lahjoitti toisen hehdon.
-- Ei Kokkonen lahjoittanut?
-- Kokkonen koetti karjua kovasti vastaan, vaan ei se nyt auttanut.
-- Mitenkä heti se koulu rakennetaan?
-- Ei siihen ole kiirettä, sillä tämä Alapihan Anna aijotaan ottaa opettajattareksi, vaan se kuuluu viipyvän siellä seminaarissa neljä vuotta.
Nyt oli Laulainen selvillä asioista, vaan päätti käydä useamman luona, nähdäkseen tokko niistä yksikään muistaa keväällisiä puheita. Hän heitti hyvästit Hukkaselle ja lupasi palatessaan viipyä enemmän aikaa.
NIIRANEN OLI YSTÄVÄLLINEN.
Alapihaan meno ei maistunut enään niin suloiselta kuin keväällä, mutta täytyi nähdä omilla silmillä. Hän antoi kirjapakan heilua huolettomasti kädessään, että huomaisivat ja ymmärtäisivät hänen kulkevan kirjaston perustuspuuhissa. Ja ainakin hänen tulonsa oli huomattuna, sillä Niiranen tuli rappusille vastaanottamaan ja vei suoraan kammariin.
-- Meillä asuu täällä nurkkakammarissa se herra Finberg, jota opettaja oli neuvonut tulemaan tänne meidän kylälle, kertoi Niiranen huoneeseen astuessa. Nyt näkyy menneen lammille soutelemaan.
-- Niin, näinhän minä sen herran pari kolme viikkoa takaperin, sanoi Laulainen suopeana ystävällisestä vastaanotosta.
-- Se oli oikein hyvä asia että neuvoitte, kiitteli Niiranen mielissään. Tämän herran avulla minä sain sen kouluasian menemään aivan niinkuin ajattelin. Käytiin vaan selittämässä, että otetaan rakennuslaina ja näytettiin koulun piirustus, niin melkein kaikki muut paitsi Kokkonen antoivat nimensä suostumuksen alle ja silloin siinä ei ollut kokoontultua mitään kiistelemistä. Nyt ei ole enää muuta pelkoa kuin että Anna onnistuisi seminaarin tutkinnossa.
-- Kyllä Anna onnistuu, sanoi Laulainen ajatuksissaan.
-- Niinhän sitä on herra Finbergikin vakuuttanut ja se on jo opettanut Annalle ruotsinkieltä.
-- Kyllä se sitten.
-- Siinä toivossahan tässä ollaan. Mutta nyt pitää opettajan ruveta kirjoittamaan lehteen siitä tieasiasta, josta keväällä puhuttiin.
-- Isäntä muistaa vielä sen.
-- Jo toki muistan, vaan jos opettajalta on unohtunut, niin minä selitän uudestaan ne matkat.
-- Kyllä minä muistan, ei tarvitse, epäsi Laulainen. Hänellä ei ollut tällä kertaa kärsivällisyyttä kuunnella uudestaan tuota pitkää selitystä. Toista oli keväällä, jolloin toinen ihanampi ajatus teki Niirasen pitkätkin selitykset mieluisiksi. Silloin toki tuli Anna istumaan toiselle puolelle pöytää isän poissa ollessa, mutta nyt oli epätietoista näyttäytyikö ollenkaan.
Niiranen alkoi kaipailla, että miksei tuotuna vieraalle kahvia ja meni kiirehtimään. Takaisin tultuansa hän selitti, että kuuluivat odottaneen sitä herraa tulevaksi yhtäaikaa kahville. Laulainen ajatteli, että tietääpä tuon, sehän täällä näkyy olevan kaikki kaikessa.
Herran odottamisesta oli nähtävästi luovuttu, sillä Anna tuli kohta tuomaan kahvia. Hyvän päivän vastaus ja tarjoaminen oli niin kiireellistä, kuin jos toisessa huoneessa olisi ollut pata kuohumassa. Iloisesta katseesta ei näkynyt jälkeäkään. Laulainen näki että hän tekisi mieliksi, jos tempaisi tarjottimelta kupit yhtä kiireesti kuin seppä tempaa pihdistä pudonneen kuuman raudan pajan lattialta. Mutta hänessä heräsi vastustamishalu, ja liikkuikin tavallista hitaammin ja alkoi puhella niinkuin ei mitään ymmärtäisi.
-- Nyt minä toin lisää kirjoja siihen perustettavaan kirjastoon. Niitä on toistakymmentä kappaletta.
Annaa ei näyttänyt asia yhtään innostuttavan. Aivan välinpitämättömästi hän vastasi:
-- Vai niin monta.
-- Jo niistä nyt kykenee kyläläisillekin lainaamaan, lisäsi Laulainen. Tottahan neiti Anna ottaa kirjaston hoitaakseen?
-- En minä mitenkään jouda. Ottakoon isä jos tahtoo.
Anna meni kiireesti pois ja Laulainen oli pannut merkille, ett'ei tämä katsonut kertaakaan silmiin niinkuin keväämmällä. Tämä kaikki oli luultavasti kiitos kirjeestä, ajatteli Laulainen, taikka katumuksen osoitus siitä kun oli muutamia viikkoja takaperin erehtynyt puhelemaan mitä ystävällisimmin näin halpa-arvoisen henkilön kanssa.
Hän päätti jatkaa kiusantekoa ja alkoi toista kertaa kahvia antaessa kysellä, että milloinkahan se iltama pidettäisiin lainakirjaston hyväksi. Anna ei kuulunut joutavan sitäkään ajattelemaan.
Nyt oli Laulainen nähnyt ja kuullut tarpeekseen ja ilmoitti lähtevänsä matkaa jatkamaan.
-- Pitää toki olla talossa yötä, kun on kerran tänne asti tullut, esteli Niiranen. Onhan meillä se herra, vaan sopii tässä siltä olemaan.
-- Kiitän paljon, vaan en nyt malta viipyä, sanoi Laulainen.
Ennen lähtöä palasi herra soutelemasta ja yrkäiltyänsä vähän että tunteeko eli ei, tuli tervehtimään.
-- Miten ne matka, kuin myöskin juhlalla onnistuivatden? kysyi Finberg kääntyen vastausta odottamatta kammariinsa.
Herran tulo oli pidetty silmällä. Anna vei sille kohta kahvia ja Laulainen huomasi harmilla, että herran kammarista palatessa näkyi Annan kasvoilla samallainen iloisuus kuin keväällä.
Nyt hän ei enään kuunnellut isännän estelyjä, vaan heitti hyvästi ja meni katselemaan muita joukkoja. Emäntäkin kummasteli näin kiireistä käyntiä, mutta Anna ei puhunut mitään sinne päin, pisti vaan kättä kylmästi, ja antaen samassa keväälliset kirjat, "Neuvonantajan" ja "Tintta-Jaakon", virkkoi:
-- Tässä ovat nämä. Kiitoksia lainan edestä.
Laulaiselta pääsi kirjoja ottaissa kummastuksen hymähdys, joka sanoiksi sovitettuna merkitsi, että olisinpa minä jo ymmärtänyt asian ilman tätäkin tekoa. Hän vei kirjat toisten luokse ja kehoitti isäntää pitämään huolen niistä.
-- Kylläpähän, kylläpähän, myönteli Niiranen ja muistutti sitten erotessa, että siitä tie-asiasta pitäisi kirjoittaa lehteen.
-- Pitänee ajatella, vastasi Laulainen ja alkoi kävellä Kokkosen taloon päin.
Hän katsahti ympärillensä, mutta maisemilta oli keväällinen viehätys kadonnut, vaikka olivat kauniimpia kuin silloin. -- Kyllä se on totta, että äänetön on hulluista viisain, ajatteli hän. Olisinpa osannut pitää suuni kiini ja ollut ylistelemättä tätä kylää tuon mokoman "arkkitähen" kuullen, niin ei se olisi täällä rehentelemässä. Nyt se on jokaisen mielestä niin ihmeellinen olento ja hyvä, että kylläpäs Annakin... Hm. Jospa aavistaisi, kuinka makeasti se jälestäpäin nauraa näillä "moukilla", kunhan pääsee sellaisten seuraan, joiden kanssa puhuessa ei kieli kammertele. Kokkonen on luultavasti ainoa, joka ei ihaile tätä ja hän ehkä muistaa, mitä keväällä puhuttiin kouluasioista. Siinä ukossa on paljon samaa kuin Juutisessa. Kohta sen näki.
KOKKOSEN LUONA.
Laulainen ei ennättänyt vielä istua Kokkosen kammariin tultua, kun jo ukko alotti:
-- Tulitpa hyvään aikaan. Täällä on tehtynä niin paljon vääryyttä salaisesti ja julkisesti, että sinun pitää siitä heti kohta kirjoittaa sanomalehteen.
-- Mitä vääryyttä täällä on tehtynä? kysyi Laulainen.
-- No, etkö sinä ole kuullut että tänne on päätettynä rakentaa se koulukartano?
-- Kuulin minä siitä tuolla Alapihassa.
-- Kysyt sitten vielä: mitä vääryyttä. Suoraa petostahan se on selittää, ett'ei rakennus maksa meille mitään, kun otetaan rakennuslaina.
-- Kuka sitä on niin selittänyt?
-- Se herran roikale. Etkö sinä ole sitä kuullut? kivahti ukko. Tuhannen kattilastako tuo lienee tänne viskattukaan.
Laulainen katsoi vähän peläten, että jos ukko on kuullut herran tulon hänen ansioksensa, niin se pian aikaa heläyttää korvalle. Laulainen ei uskaltanut hiiskua minnekään päin herran "viskaamisesta", alkoi vaan selittää, että se näkyy olevan niin huono suomen puhuja, ett'eivät ole ehkä ymmärtäneet.
-- Niinhän se oli, vahvisti Kokkonen. Mutta kyllä Niiranen ymmärsi, vaan se on aivan tahallaan selittänyt tuhmemmille että laina on sama kuin lahja, vaikka laina on sama kuin velka, ja velasta pitää maksaa sekä korko että viimein päävelka, joten rakennus tuleekin kalliimmaksi. Siitä sinun pitää kirjoittaa paikalla ja sanoa että se on suoraa petosta.
Laulaista epäilytti tämä kirjoituksen aine.
-- Se on syytös törkeästä petoksesta ja jos sitä ei saa toteen, niin me molemmat joudutaan linnaan.
-- Ei jouduta linnaan, väitti Kokkonen. Minä en sitä pelkää, mutta jos sinä pelkäät niin kirjoita nyt aluksi vähän varovammin, että täällä on kyläläisiä houkuteltu ja narrattu. Loppuun vaan panet uhkauksen, että jos eivät lopeta heti koko puuhaa, niin asia ei jää tähän.
Laulainen ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
-- Ei minua haluta kirjoittaa tälläkään tavalla.
-- Miksei haluta, kivahti Kokkonen. Pelkäätkö vihoja, vai toivotko pääseväsi siihen kouluun opettajaksi? Pitkään saat odottaa. Ei ne sinua enään kaipaa, ei nyt eikä sittenkään, jos koulukin rakennettaisiin. Vai puhuiko Niiranen mitään näistä asioista, kun tullessasi kävit siinä?
Laulaisesta ei ollut asian todeksi tunnustaminen oikein mieleistä, vaikkakin se alkoi entistä enemmän harmittaa.
-- Ei puhunut mitään, sanoi hän viimein hitaasti.
-- Siitä nyt näet, ilkkui Kokkonen. Muistatko mitenkä laajana oli Niirasen suu keväällä huutaissa, että otetaan tämä Laulainen opettajaksi. Se oli vaan sitä varten, että ajaisit hänelle kiinni haluttua saalista, mutta kun se on saatu käsiin, niin saat, niinkuin koira, potkun kylkeesi.
Laulainen oli aikonut olla ilmaisematta sisällisiä mielialojaan ukolle, mutta nyt se sattui koskettelemaan juuri jännitetyimpiä kieliä, jotka väkisenkin äännähtivät.
-- Niin, potkuja täällä näkyy saavan vähäoppinen joka puolelta, hän sanoi. Ei täällä tarvitse suutaan avata, eikä yrittää mitään, jolla ei ole arvonimenä joku vingervonger ja joka ei osaa mongertaa. Niitä kyllä kuunnellaan ja kumarretaan missä hyvänsä. Tämäkään kylä ei saanut kouluansa perustetuksi ilman tuota... miksi niinä sitä sanoisin.
-- Sano roikaleeksi, kehoitti ukko. Siksi minä olen sanonut. Sen roikaleen ansiota tämä on. Piirustuksetkin oli muka tehnyt ja arkkitehtiksi oli sanonut saavan "karahtyörätä". Mahtaneeko olla kunniallinen mieskään, kirjaton roikale. Lähettää ruununkyydillä kotipuoleensa.
Laulaisen täytyi jo pysäyttää ukkoa.
-- Kunniallinen mies tämä on, minä tiedän sen varmasti.
-- Olkoon sitten kunniallinen, kivahti ukko. Mutta olisi ollut sotkematta meidän asioita. Niiraseltahan siihen on kuteet ja loimet. Sehän sitä talutti talosta taloon ja kuuluu nyt elättävän kuin parasta pappia. Eikö tuo toivone vävykseenkin. Menisi kaiketi se tyttö kelle hyvänsä, joka vähänkin haiskahtaa herralle, johan se oli lähellä, ett'ei se sinun edellä oleva koulumestari kötkylä sitä siepannut. Halpa se oli Niirasen mielestä, koska nousi toraan. Et sinä ennättänyt vielä sotkeutua. Sinulla saattaa olla vähän enemmän järkeä... Mutta niin minä olen siihen Niiraseen suutuksissani, että sanoisin kutti parhaiksi, jos saisi siitä roikaleestaan sellaisen kesävävyn, kuin joskus ennenkin kuuluvat saaneen.
Laulainen olisi varmaan kiivastunut kovasti, jos muutamia tuntia ennen sattui kuulemaan näin Annan kunniata loukkaavia sanoja. Nyt ne eivät koskeneet niin kipeästi, mutta kumminkin siksi, ett'ei voinut jättää puolustamatta.
-- En minä usko niin pahaa Annasta, hän sanoi mitä sekavimpain ajatusten risteillessä. Sillähän on aikomus tulla opettajattareksi ja on jo hakenut seminaariin, ja sitten tulee tähän kouluun.
-- Menköön ja tulkoon vaikka miksi "jattareksi", mutta syön vanhat viertovirsuni, jos se tänne tulee ja minä vielä elän, jyrisi ukko.
Laulainen tunsi omankin arvonsa alenevan, jos antaa ukon näin solvata Annaa ja kysyi lujemmalla äänellä:
-- Minkä nojalla isäntä voipi Annaa arvostella näin huonoksi?
-- Minä vähät hänen hyvyydestään ja huonoudestaan, kivahti Kokkonen. Tänne se ei tule, saat uskoa. On sillä siksi näköä ja kokoa, että kyllä sille koulunkäyneenä parempikin herra tarjoutuu ja silloin se ei katso tänne Leppämäelle päinkään. Sanopa onko väärin arvattu.
Laulainen meni aivan noloksi ja yhähteli että saattaisipa niinkin käydä.
-- Niin se käypi, vahvisti Kokkonen. Rupea vaan viivyttelemättä kirjoittamaan. En minä sinua kiirehdi, vaan että kirjoitus joutuu lehteen.
-- Taitaa olla turha vaiva siitä kirjoittaa, esteli Laulainen. Viisainta, jos ollaan yrittämättä.
-- Sinä olet yhäkin sen Niirasen puolella, epäili ukko.
-- En ole erityisesti kenenkään puolella, mutta asia on suoraan sanoin niin, että kaikki sanomalehdet suosivat kansakouluja, eivätkä painata niitä vastustavia kirjoituksia.
-- Etköhän vaan petä minua sillä lailla?
-- En petä, vakuutti Laulainen. Minä tunnen sen asian. Mieluummin ne ottavat sellaisia kirjoituksia, joissa moititaan kiertäviä kouluja.
-- Nytpä kummissa ollaan, jahkaili ukko. Sitten tässä ei auta muu kuin täytyy ruveta käräjänkäyntiin.
-- Ei ruveta käräjöimään, houkutteli Laulainen. Jos se on korkeimman tahto, että ne koulut ovat tulevat, niin annetaan tulla.
-- Ei Jumala suosi petosta, eikä petoskuiskutuksia, jyrisi ukko.
-- Ei suosi, eikä tarvitse meidänkään suosia, myönteli Laulainen. Mutta tietäähän isäntä että suurimmat asiat ovat saaneet alkunsa petoskuiskutuksista, kuten Kristuksen kärsiminen.
-- Niin sai se asia, mutta sanopa, missä näitä kuiskutusten suosijoita kiitellään?
-- Ei kiitellä, ei kiitellä, lepytteli Laulainen, vaan eipä käsketä käräjöimäänkään, eikä miekkaan tarttumaan, senkin te vanha mies tiedätte paremmin kuin minä.
-- Oikeassa sinä olet siinä, jos tässä olisi yksistään oma etu kysymyksessä, mutta muiden puolestahan minä etupäässä riitelen, jos riitelen.
He väittelivät tästä asiasta vielä pitkän aikaa ja Kokkosen kiivaus vähitellen tyyntyi. Laulainen ei halunnut riitaan yllyttäjän mainetta päällensä, sillä hänessä oli herännyt uusi tuuma, jonka toteuttamiseksi tarvitsi muidenkin kuin Kokkosen suosion. Hän oli päättänyt ryhtyä kilpailuun, ja myöhemmällä, rauhallisten puheiden lomassa otti jo asian varovasti esille.
-- Mitäs isäntä sanoisi siihen, alotti hän, jos minä siltä varalta, että jos nämä koulun puuhaajat voittavat, kävisin tuon seminaarin ja hakisin sitten tänne opettajaksi?
-- Niin mitenkä? kysyi Kokkonen.
Laulainen selitti ajatuksen uudestaan ja selvemmin.
-- Vai niin, hymähti ukko. Luuletko siihen sitten pääseväsi?
-- Miks'en pääsisi, jos vaan se isännän sana toteutuu, ett'ei Anna tule näin sydänmaalle. Helposti se muuttuu miesopettajan paikaksi.
-- Kävipä miten hyvänsä, niin tyhjän siitä nuolaset, päätteli ukko. Kuulin, että Niirasen sisarenpoika menee samaan kouluun.
-- Sekö Samuli niminen poika? kysyi Laulainen ihmetellen.