Part 9

Herra Seger innostui.

-- Kerrassaan väärä kuva! Aivan päinvastainen! Tahdikkaampia ja varovaisempia he ovat. Esimerkiksi tämäkin. Hän ei suinkaan ole pohjaltaan niitä kaikkein vakavampia, mutta kun minä eilen illalla tarjosin hänelle lasin likööriä, niin eipäs ottanut. Eikä viiniä, eikä edes sampanjaakaan. Vain lasillisen teetä hän salli minun tarjota. Ajatelkaapas, mitenkä tahdikasta ja samalla kuinka viisasta, kun on matkalla sellaiseen pikkupesään kuin Helsinki, jossa hän toivoo suurta menestystä -- jota muuten ei koskaan tule! Herra Seger kuiskasi sen veitikkamaisena Heikin korvaan.

-- Oletteko kuullut hänen laulavan? kysyi Heikki.

-- En, mutta tyttö on kaikesta päättäen yhtä tyhmä kun Jumala on viisas, sillä kun pyysin häntä laulamaan ja lupasin itse säestää, niin hän sanoi laulavansa ainoastaan suuren orkesterin säestyksellä. Ajatelkaapas...! Herra Seger nauroi makeasti, jatkaen: -- Mutta tuollakin pienellä kananpojalla on jotakin sellaista hienoa vainua nokassaan, jota pohjoismaisilta naisilta useimmiten tykkänään puuttuu. Kyllä hänkin tietää, etten minä olisi häntä kuristanut tai ryöstänyt, mutta hänen vaistonsa ja makunsa sanoivat, ettei sovi ruveta ventovieraan herran kanssa kilistelemään, ainakaan tällaisessa paikassa. -- Suomalaiset naiset sensijaan -- -- -- voi, hyvä Isä! Herra Seger oli hetkisen vaiti, kunnes hän äkkiä kysyi Heikiltä:

-- Oletteko paljon matkustellut ulkomailla? Heikki vastasi vaatimattomasti olleensa vain pari kertaa Ranskassa ja Saksassa. Herra Seger löi häntä olalle ja virkkoi leikkisästi:

-- Vielä pari kolme kertaa lisää, ja te kyllä näette yhtä ja toista, niin että me voimme yhdessä kirjoittaa teoksen: "Suomalainen nainen ulkomailla."

-- Kyllä kai naisetkin osaisivat vastata, arveli Heikki hymyillen.

-- No sittenpähän olisi meilläkin "Elle et Lui". Mutta täällä tuulee. Ettekö lähde tupakkasalonkiin juttelemaan? Ja mitä jos ottaisimme vähän konjakkia ja laittaisimme lasin oikeata suomalaista totia? Ettehän liene raittiusmies?

Heikki suostui ehdoitukseen. Häntä ei vähääkään väsyttänyt. Ja tuuli alkoi todellakin kiihtyä.

Salongissa ei enää ollut ketään. Totivehkeet tuotiin pöydälle. Herra Seger laittautui mukavasti sohvan kulmaan ja sytytti uuden sikaarin, pahoitellen, että Heikki viitsi paperosseihin tyytyä.

-- Hyvät sikaarit ovat yksi nautinto lisää elämässä, miksi syyttä suotta jättää itsensä sitä vaille.

-- Minulle se ei vielä ole mikään erityinen nautinto, puolustautui Heikki.

-- Täytyy koettaa omaksua se. Ihminen, jolla on useampia nautintoja, on rikkaampi kuin se, jolla niitä on vähemmän.

-- Entä niitten laatu? huomautti Heikki.

-- Oh, se on aina makuasia. Herra Segerin oli vaikeata löytää jaloillensa mieleistään asentoa. -- Mistä minun pitikään teille kertoa? Niin, niin, naiset, ne naiset! Se oli kerran Parisissa Cafe de la Régence'ssa. Te tiedätte? -- No niin. Silloin olin vasta ensi vuotta Pariisissa, enkä vielä ollut vähääkään tunnettu Suomessa. Eräänä iltana, kun olin ollut mainitussa kahvilassa ja juuri olin pois lähdössä, meni ohitseni eräs suomalainen neiti, noista niin sanotuista 'hyvistä perheistä Helsingissä. Ulkona satoi. Hän kulki edelläni suurelle oopperalle päin. Hiukan tuumailtuani, lähestyisinkö häntä päätin saavuttaa hänet ja -- ranskan kielellä -- pyysin saada tarjota hänelle suojaa sateenvarjoni alla, johon hän empimättä suostuikin. Minä puhuin jo silloin yhtä hyvin ranskaa kuin nytkin, sillä kodissani oli koko lapsuuteni ajan ranskalainen kotiopettajatar. No niin. Meillä oli hyvin hauskaa kulkeissamme saman sateenvarjon alla. Hän kertoi minulle Helsingistä ihmeellisiä asioita ja minä kysyin josko Suomen pääkaupunki on Riika... Ajatelkaas, minä, joka olin suomalaisempi kuin hän itse, varpusenpoika... Hän sanoi suomalaisten miesten olevan kauhean ikäviä, eikä toivonut mitään niin hartaasti kuin, että Ranska tulisi vielä hänen toiseksi kotimaaksensa, johon toivomukseen minäkin liikutettuna yhdyin... Kun sitten pysähdyimme hänen portaittensa edessä, niin hänellä ei ollut vähintäkään halua sanoa minulle hyvästi ja minä uskalsin pyytää, että saisin saattaa hänet huoneeseensa saakka, sillä portaat näyttivät huonosti valaistuilta... Portaissa minä suutelin häntä. Ja kun saavuimme hänen huoneeseensa, niin näytti melkein siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa: vihdoinkin kahden! -- Istuin hetkisen, mutta meille tuli alinomaa tuollaista peloittavaa vaitioloa... ja kun minä, suoraan sanoen, aina olen ollut mainettani parempi, niin nousin ja sanoin ruotsiksi: Nyt, hyvä neiti, täytyy minun lähteä, mutta toivottavasti me tapaamme toisemme joskus Helsingissä. Hyvää iltaa! Mutta vastedes: älkää, Herran nimessä, salliko edes 'ihastuttavien ranskalaisten' saattaa teitä huoneeseenne saakka. -- Jos te olisitte nähnyt hänet! Hän ei olisi voinut kauhistua enemmän, vaikka hänen 'ranskalaisensa' olisi siinä silmänräpäyksessä muuttunut itse paholaiseksi. Herra Seger nauroi makeasti ja Heikinkin täytyi nauraa.

-- Te olitte julma, sanoi Heikki hetken kuluttua vakavana.

-- Olihan kylpy kenties hänelle liian kylmä, mutta kuitenkin minä tein vaan mitä kunnon miehen minun asemassani tuli tehdä. Terve! -- On oikein hauskaa jutella jonkun oikean ihmisen kanssa. Täällä laivalla on vaan sellaisia poroporvareita, että ellei tuota italialaista pikku pyhimystä olisi ollut, niin minulla olisi ollut oikein ikävää. Kyllähän minä heti toissapäivänä huomasin teidät, mutta te näytitte niin sulkeutuneelta, että en uskaltanut lähestyä. Mutta onko se mahdollista, että me emme ole aikaisemmin tavanneet?

Herra Seger tuli yhä vilkkaammaksi. Hän kysyi ja vastaili itse. Tarvitsi vain kuunnella.

-- Voitteko ajatella, herra Wuolle, kuinka kohtalo voi olla julma, alkoi hän, äskeiseen juttuunsa palaten. -- Muutaman päivän kuluttua tuli sama neitonen Louvressa minua vastaan, tällä kertaa arvokkaitten sukulaistensa ympäröimänä. Hän oli taaskin jäykkänä kauhusta, mutta tietystikään en ollut häntä tuntevinani, etten saattaisi häntä mihinkään ikävään välikäteen. Ja koska te vaikutatte hyvin hyväsydämiseltä, niin voin teille mainita, että nykyään hän on naimisissa ja monen lapsen äiti. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin.

He olivat hetken vaiti. Tuuli heitti muutamia suuria sadepisaroita akkunaan ja etäältä kuului laivan koneen jyskintä hillittynä tasaisena tykytyksenä. Herra Seger katseli mietteissään sikaarinsa savua, joka kummallisiin muotoihin ryhmittyneenä pilvenä leijaili ovea kohden. Hänen kasvoillaan oli omituinen sekoitus hyväntahtoisuutta ja kylmyyttä, niinkuin eräänlaisilla lapsilla.

Hän havahtui ja tarttui lasiinsa.

-- Terve! Mutta ettehän te juo ollenkaan. -- Minä tässä ajattelin, että juuri nuo niin sanotut vapaat naiset ovat itse asiassa kaikkein vaarallisempia. He tulevat miehen luo tasaväkisinä, muka omalta osaltansa vastaten kaikesta, ja he ovat valmiit vaikka mihin. Mutta kun sitten todellisuus katsoo heitä kylmästi silmiin, niin he eivät kestäkään, vaan heittäytyvät miehen kaulaan... ja siinä sitä sitten ollaan. -- Varokaa tuollaisia naisia, herra Wuolle! Ellen teitä pahasti ikävystytä, niin kerron teille vielä erään toisen tarinan?

Heikki vastasi, että se päinvastoin häntä ilahuttaisi.

-- Mutta, terve nyt ensinnä! Mistä teillä on silmissänne noin paljon tuollaista ihmeellistä...? Joku toinen sanoisi sitä maailmantuskaksi, mutta se on niin helppohintaiseksi käynyt käsite. Sellainen on vaarallista. Koettakaa vapautua siitä. Te ymmärrätte mitä tarkoitan, ellen osaa aivan naulan päähän sanojani sovittaa.

Heikki poltteli rauhallisena paperossiansa, mutta hän tunsi punastuvansa niinkuin koulupoika jonkin vanhemman sedän arkaluontoisista kysymyksistä. Häntä harmitti oma herkkyytensä ja hän koetti mahdollisimman välinpitämättömänä vastata, että se ei ollut mitään...

Herra Seger sytytti uuden sikaarin ja korjaili tyynyä selkänsä takana, katsellen Heikkiä hyväntahtoisesti.

-- Jos viitsitte kuulla, niin olkoon menneeksi. En oikein ymmärrä, minkätähden minua haluttaa kertoa teille tarinani, sillä vain eräälle ystävälleni olen sen ennen teitä kertonut. Mutta ettekö luule, että meri tekee ihmisen herkemmäksi? Ja teissä on jotakin luottamusta herättävää ja sanoisinko... rauhoittavaa.

Heikki ei osannut vastata mitään. Tavallaan häntä hävetti, että herra Seger ajatteli hänestä vain pelkkää hyvää, vaikka hän oli suhtautunut häneen alusta alkain kylmästi ja arvostelevasti.

-- Ja ellette paheksu, jatkoi herra Seger, niin minä ehdoittaisin lähempää tuttavuutta. Erik!

Heikki tarttui hänen ojennettuun käteensä, sanoen nimensä.

Erik jäi kuuntelemaan aivankuin jotakin tuttua kaikua.

-- Heikki... Heikki Wuolle...? Mutta tämähän on aivankuin noiduttua, mitenkä teissä, anteeksi, mitenkä sinussa kaikki tuntuu kummallisen tutulta, ihmetteli hän.

-- Niin tavallinen nimi, koetti Heikki selittää. Hän oli aivan varma, että Ester oli hänestä jotakin Erikille kertonut, mutta onneksi oli se nähtävästi Erikin muistista hälvennyt.

-- Minä en ymmärrä, mutta maljasi! Toivon, että et pidä minua liian epämiellyttävän suomalaisena tavoiltani, kun näin tungettelevan nopeasti riennän tutustumaan! Yleensä en sellaista ensinkään harrasta, mutta kun nyt kerran näin pian jouduimme intiimille aloille, niin sellaisia juttelee vain ihminen ihmiselle... Ja tittelit kuulostavat silloin naurettavilta.

Heikki vastasi ymmärtävänsä hänet täydellisesti. Hän odotti malttamattomana luvattua kertomusta, sillä hän aavisti...

-- Siitä on nyt syksyllä kolme vuotta, aloitti Erik. -- Vietin silloin koko syksyn Helsingissä ja eräissä piireissä tutustuin hyvin sievään ja lahjakkaaseen nuoreen naiseen, joka vähäsen laulelikin, eikä oikeastaan niinkään hullummin, vaikka hänen opintonsa olivat olleet jotenkin hajanaista laatua. Olimme usein yhdessä. Ja kerran, kun hän mainitsi jotakin ulkomaanmatka-aikeistaan, niin sanoin puoleksi leikillä, että olisi hauskaa, jos hän voisi lähteä jo seuraavalla viikolla minun mukanani. Silloin en lainkaan uskonut, että hänen matkastaan tosi tulisi, vaikka hän lupasikin lähteä, sillä kerrottiin hänen olevan kihloissa, eikä hän muutenkaan näyttänyt olevan erityisen innostunut lauluopinnoihinsa. Mutta melkoiseksi hämmästyksekseni hän lähtikin mukaan. Matkustimme yhdessä Milanoon. Meillä oli hauska matka. Kaikki oli hänelle uutta ja hän nautti elämästä niinkuin vastikään lentämään oppinut linnunpoika, ja minä tein parhaani näyttääkseni hänelle matkan varrella kaikki mikä vaan näkemisen arvoista oli. Siinä kaikessa ei vielä mitään ihmeellisempää ollut. Me olimme kuin kaksi kunnon toveria, olimme iloisia aamusta iltaan ja minä vakuutan sinulle, että silloin vielä ei välillämme ollut muuta kuin jokunen suudelma, joita niissä piireissä joissa häneen olin tutustunut, otettiin ja annettiin niinkuin kotiljonkeja...

Erik vaikeni hetkeksi ja kaatoi uutta konjakkia laseihin.

Heikki oli kuunnellut henkeä pidättäen. Esterin tarina... Elämä oli aivan odottamatta tahtonut kertoa hänelle jatkon Esterin tarinaan. Miksi, miksi? kysyi hän ajatuksissaan hätääntyen. Kaikki unhoitetuksi luultu tuli uudestaan aivan ahdistavan lähelle. Tahtoiko elämä vieläkin himmentää sitä kuvaa, mikä hänellä oli Esteristä, tahtoiko se aivan kuin olemattomiin pyyhkäistä hänen kauneimmat nuoruusvuotensa? Niinkuin kotiljonkeja...! Arpeutuneessa haavassa viilsi tuskallisesti. Salonki tuntui kuumalta. Häntä ahdisti.

-- Mutta sitten matkalla -- kuule, älä koskaan lähde matkalle naisen kanssa, johon et ole rakastunut ja johon et erityisesti toivokaan rakastuvasi -- niin sitten matkalla me päiväpäivältä yhä enemmän lähestyimme toisiamme ja lopuksi, niin, täytyyhän minun myöntää rakastuneeni häneen. Hän puolestaan sanoi ensi näkemästä alkain olleensa valmis seuraamaan minua vaikka minne, ja kihlauksensa sanoi hän olleen vain koulutytön lapsellisen tarinan. Me olimme vapaita kuin taivaan linnut...

Erik keskeytti äkkiä, kysyen ihmeissään, Heikkiin katsoen:

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Ei mikään... Mitenkä niin? Heikki pyyhkäisi otsaansa ja koetti näyttää aivan tyyneltä.

-- Sinä näytät niin kalpealta. Ehkei sentään... Tämä valaistus kai sen vaikuttaa ja minä join kenties lasini liian nopeasti. Erik naurahti erehdyksellensä ja kilisti Heikin kanssa. Erik imi hajamielisenä sikaariansa ja näytti hetkeksi kadottaneensa kertomuksensa punaisen langan.

-- Missä minä olinkaan...? hapuili hän.

-- Niin, Milanossa me muutimme yhteen asumaan ja sovimme heti alussa, että hän on edelleenkin -- sanotaan nyt vaikka... neiti Pettersson, sillä varmaankaan et ole kuullut hänen nimeänsä. Mutta siinä tapauksessa, että suhteestamme syntyisi lapsi, päätimme kumpikin antaa hänelle nimemme ja kasvattaa hänet yhdessä. Ymmärrätkö? Me olimme kumpikin täydellisesti yhtä mieltä siitä, ettei meidän rakkautemme ja suhteemme ketään liikuttanut. Miksi olisimme vaivanneet pappia punomaan itseämme siteisiin, joita on vaikea aukoa tarvittaissa ja siksi älykkäitä me kumpikin olimme, että ymmärsimme, ettei meidän rakkautemme noilla siteillä sen paremmin koossa pysy, jos se kerran höltymään rupeaa. Kaikki oli hyvin. Hän oli todella kiintynyt minuun ja samaa uskallan sanoa itsestänikin. Koetin tehdä voitavani hänen opintojensa ohjaamisessa ja hän edistyikin nopeasti. Emme keneltäkään suhdettamme salanneet ja vaikka italialaiset ovatkin paljon konservatiivisempia kuin me täällä pohjolassa, niin ulkomaalaisina katsoivat monet perheet kuitenkin meidän vapaata liittoamme sormiensa läpi ja me olimme kaikkialle tervetulleita. Mutta eräänä päivänä ilmoitti Ester... no niin, sanotaan, että hänen nimensä oli Ester, hän ilmoitti minulle iloisen uutisen, ja kun suurella riemulla suljin hänet syliini, niin kuiskasi hän korvaani, että hän kernaasti tahtoisi olla minun -- vihitty vaimoni!

-- Ester! huudahti Heikki hämmästyneenä.

-- Niin, voitko uskoa? Erik ei huomannut Heikin hämmästyksessä mitään ihmeellistä, vaan katsoi häneen ymmärrystä janoavana.

-- Ja sinä voit kuvitella, kuinka vaikeata minun oli sillä hetkellä huomauttaa hänelle, että mehän olimme aivan vakavasti toisin päättäneet, tämänkin seikan lukuun ottaen. Hän kiihtyi ja sanoi, että vaikka tällainen mielijohde olisi häneltä sulaa hulluutta, niin minä olin sydämetön, kun en tällaisena hetkenä suostunut hänen toivomukseensa, jota hän ei sanonut osaavansa edes sen paremmin motiveerata. Minä vastasin myöskin jyrkästi, että tuollainen epäjohdonmukaisuus oli käsittämätöntä ja että naisena hänen olisi pitänyt osata jo aikaisemminkin kuvitella tällaista tilannetta. Selitin myöskin hänelle silloin, kuten olin jo ennenkin sanonut, että kernaasti otan kaikki isän velvollisuudet kantaakseni, mutta kaikki minun selitykseni kaikuivat kuuroille korville. Hän vetosi minun ritarillisuuteeni, isäntunteisiin ja rakkauteeni, ah, ja ties mihin. Hän pyysi, rukoili ja vaati...

-- Se on uskomatonta, sanoi Heikki.

Erik jatkoi alakuloisena:

-- Siihen särkyi meidän rakkautemme. Kenties se oli jossakin määrin niinkuin ansarilämmössä, teoriojen keppien tukemana kasvanut kukka, mutta siinä oli kuitenkin paljon kahden nuoren ihmisen välitöntä tunnettakin. -- Erikin huulet värähtivät tuskallisesti ja alas katsoen käänteli hän sikaariansa tuhkakupin reunalla.

Heikki näki heidät elävinä edessään, Esterin ja hänen. Mutta sittenkin hänen oli paljon vaikeampaa kuvitella Esteriä pyytävänä ja rukoilevana kuin Erikiä taistelevana ja jyrkkänä. Kuultuaan Erikin kertomuksen oli vahingonilon salama välkähtänyt hänen sielussaan. Hän muisti Esterin ilkkuen lingotut sanat: vaimosi, sinun vaimosi...! Oliko elämässä noin järkähtämätön koston laki? Ah, mutta keneenkä ei sen käsi silloin ulottunut... Oli kaameata ajatella ihmispoloisia Nemesis alituiseen kintereillään. Ja vähitellen tuo nopeasti leimahtanut vahingonilon tunne vaihtui syväksi masennukseksi ja myötätunnoksi Esteriä kohtaan, aivankuin heidän välillään ei koskaan olisi mitään katkeraa ollutkaan. Pikku-gaselli parka! Olihan hänellä ja tuolla ihaillulla miehellä, joka nyt istui häntä vastapäätä, sikaarinsa tuhkaan tuijottaen, olihan heillä ollut paljon enemmän edellytyksiä tulla onnellisiksi kuin mitä Esterillä ja hänellä oli ollut. Ja kuitenkin: miksi oli heiltäkin kaikki särkynyt? -- Jos hän olisi kuullut Esterin tulleen hyvin onnelliseksi, niin varmaankin hänen omakin onnen uskonsa olisi vielä kerran jaksanut maasta nousta ja avata arat lehtensä. Nyt oli taas kaikki mustin mullin...

-- Jospa sinä tietäisit, mitä sitten seurasi ja on seurannut, alkoi Erik väsyneesti hetken kuluttua. -- Alussa uhkasi hän vuoroin surmata meidän lapsemme, vuoroin itsensä ja toisinaan taas molemmat yhdessä. Ah, eihän sitä kaikkea jaksa edes ajatellakaan... Kenties minä olen ollut kova, mutta hänen heikkoutensa kylmensi minua. Miksei hänellä, uuden ajan kulttuurinaisella, ollutkaan kuvittelemaansa rohkeutta seisoa maailman edessä minun lapseni käsivarrellaan, ilman noita muodollisuuksia, joita hän itsekin aina oli ivaillut? Vielä tänäkään päivänä en sitä ymmärrä. Sano, Heikki, olenko todellakin ollut liian kova tai julma kenties? Ja sano myöskin, luuletko tällaisen todellisuuden olevan naiselle niin vaikean, ettei hän aikaisemmin osaa sitä kuvitellakaan. Vai eikö suurten sanain takana ollutkaan ollenkaan vakaumusta?

-- Minä en tiedä, vastasi Heikki empien. -- Mutta kyllähän sitä suurimmatkin vakaumukset murtuvat elämän kivikareja vastaan, niinkuin vaahtokuplat.

Hänestä kuulosti Erikin kertomus kamalalta sadulta. Ja muuan ajatus poltti hänen aivojansa. Ester oli sanonut olleensa ensinäkemästä alkain valmis seuraamaan Erikiä... Milloinka hän oli tavannut Erikin ensikerran? Monta kertaa hän oli aikonut kysyä sitä, kun Erik hetkeksi oli keskeyttänyt kertomuksensa, mutta sanat eivät tulleet hänen suustansa...

Oliko Ester jo heidän korkeimman onnensa aikanakin kuulunut Erikille...? Valhetta ja... ah, olikin siis ollut kaikki se, jota hän tarkasti oli varjellut tummentamaan hiipiviltä varjoilta. Mutta olihan se mahdotonta! Olisihan Ester jo aikaisemminkin voinut kaikki katkaista. Ei, ei! Yhtähyvin olivat hänen vakuutuksensa Erikille kaunista valhetta. "Koulutytön lapsellinen tarina..." Hän olisi hymyillyt ellei Erik olisi istunut ja katsonut häneen, yhä vieläkin vastausta odottaen.

-- Minä luulin sinun kertoessasi, että kaikki aiheutui hänen silloisesta tilastaan...

-- Ei, ei! keskeytti Erik, toivottomin ilmein. Ensi aikoina ajattelin minäkin jotakin sellaista. Mutta hän odotti ja pyysi minulta samaa vielä sittenkin, kun lapsi oli syntynyt ja samoin yhä vieläkin: uhkauksia, rukouksia ja kyyneleitä aina viime kuukausiin saakka, aivankuin hän olisi vietelty tyttöraukka, joka on petetty kauniilla lupauksilla. Niin, niin, se on aivan totta! Ja kuitenkin hän tietää, että meiltä jo on kaikki särkynyt ja että nyt vasta meidän avioliittomme virallistuttaminen olisi täydellistä komediaa, vain kysymys nimestä, nimestä, jonka minä annan lapselleni, mutta jota en vaan pelkästä periaatteestakaan voi antaa hänelle, jolle sitä en milloinkaan ole luvannutkaan. --

Erik puhui kiihtyneesti ja painosti jokaista sanaa.

Heikki tunsi ohimoitaan pakoittavan.

-- Oletko huomannut, että meillä tämän polven nuorilla on niin paljon sellaista, joka ei kestä, sanoi hän raukeasti Erikille. Meidän korkeimmilla jalustoilla seisovat profeettamme saarnasivat meille vain elämän nautinnoista. Me kuuntelimme heitä uskoen... Ja me olemme lähteneet merelle vuotavilla veneillä.

Heikki odotti Erikiltä ivallista huomautusta, mutta hän vastasikin aivan vakavana:

-- Onhan se niinkin! Meiltä on paljon viety ja meille on vähän annettu ja usein kun katselen miten meillä ja miten muualla, niin minuakin kauhistaa, miten meidän vielä käy... Mutta ethän tarkoittane, että juuri minun täytyisi maksaa noita suuria sanoja, joilla ei olekaan mitään arvoa elämässä?

-- Ei! En tietystikään. Ja kuitenkin sinäkin niitä tavallasi maksat.

Erik mietti silmänräpäyksen.

-- Niin tietysti, -- tämä asia painaa ja kiusaa minua sanomattomasti. En soisi, että kenenkään tarvitsisi olla minulle katkera, mutta tätä en voi auttaa.

-- Niin, minä ymmärrän sen kylläkin, myönsi Heikki.

-- Jos Ester olisi heti alussa vaatinut samaa kuin sittemmin, niin se olisi ollut aivan eri asia, vaikka luulen että sittenkään en olisi suostunut, sillä minusta ei ole aviomieheksi, ja toiseksi: minua ovat aina kiusanneet lupaukset ja sitoumukset, joita en voi täyttää. -- Olin aina uneksinut tuollaisesta ennakkoluulottomasta toverista, jollaisen sitten luulin hänessä kohdanneeni, kunnes tuli koetuskivi... Ja näin ollen en voi raivostumatta ajatella, että hänen kaltaisensa nainen ei käsitä, että hänen entinen vakaumuksensa muuttuu aivankuin avioliitto-ansaksi, jolla kytketylle miehelle sitten tehdään vaatimuksia nimestä ja oikeuksista. Ei koskaan! Oppikoot ainakin ne naiset, joita meidän täytyy tasa-arvoisina tovereinamme kunnioittaa, tietämään mitä puhuvat ja tekevät. --

Erik nousi kävelemään...

Heikin täytyi myöntää hänellä olevan oikein. Ja kuitenkin hänen sydämensä tahtomattaankin oli Esterin puolella. Ester varmaankin rakasti Erikiä vieläkin, mutta Erik... Siitä sitten aiheutui kaikki tämä sovittamaton.

Heikki ojensi Erikille kätensä ja kiitti häntä ystävällisestä luottamuksestaan.

-- Kiitos sinulle, kun olet viitsinyt kuunnella minua! vastasi Erik sydämellisesti. -- On niin ihmeellisen keventävää saada toiselle kertoa sitä, mikä yöt päivät sielua raskaana painostaa.

-- Niin, jos vaan voi... vastasi Heikki. Erik katseli häntä myötätuntoisesti ja löi häntä olalle, virkkoen:

-- Mutta ensikerran kun me tapaamme, niin on sinun vuorosi kertoa.

-- Ainakin toistaiseksi on minun tarinani hyvin lyhyt, vastasi Heikki hymyillen. -- Se loppuu siinä mistä sinun alkoi.

-- Mistä minun alkoi, kertasi Erik, ihmetellen. Mutta sitten luuli hän Heikin laskevan leikkiä.

-- Ahaa! Joku toinen on tullut väliin...?

-- Koulupojan lapsellinen tarina...

Erik katseli hiukan ihmeissään hänen hymyänsä, mutta hän ei kysynyt enempää, vaan vetäen päällystakkia yllensä, sanoi:

-- Niin, niin, jokaisella meistä on omat tarinamme.

He kävelivät vielä hetkisen kannella, josta kaikki matkustajat jo olivat hävinneet. Suolainen merituuli pyyhkieli virkistävänä heidän kuumenneita kasvojansa ja hajoitti äskeisten ajatusten parven heidän ympäriltänsä.

Vaalealla taivaalla katselivat lempeäsilmäiset tähdet ja jokunen suurempi tähti heijastui himmeästi tummana kohisevaan mereen.

5.

Erikin kertomus pidätti Heikkiä kauan valveilla. Juuri kun hän oli pääsemäisillään unen rajamaille tuli vielä jokin kuva tai kysymys hänen mieleensä ja ajatukset alkoivat taas uurastaa uutta uomaa.

... Erik oli ollut julma. Jos hän todella olisi Esteriä rakastanut, niin hän ei olisi voinut noin periaatteistaan kiinni pitää ja jättää Esteriä yksin lapsensa kanssa...

Minkälainen olisikaan tämänkin mitalin toinen puoli Esterin kertomana? Ja minkälaiseksi lienevätkään kyyneleet ja kärsimykset muuttaneet Esterin? Ester itkevänä ja nöyryytettynä...? Hänen kaareva niskansa taipuneena, hänen uhmaava hymynsä kyynelvirtojen huuhtomana... Ja miltä tuntui hänestä, joka näihin saakka vain oli tuhlannut, todenteolla ansaita leipänsä oloissa, joissa kilpailu oli suuri ja elämän taistelu kokonaisuudessaan vieläkin ankarampaa kuin ikinä kotimaassa. Kenties hänen äidillään vielä oli jotakin, mutta sittenkin oli elämän kova arkipäiväisyys vienyt Esterin harmaille lakeuksillensa.

Heikkiä hämmästytti, että hänen Erikin kertomuksen jälkeen täytyi ajatella Esteriä niin paljon ja niin suurella lämmöllä. Oliko hän näinä vuosina voinut kaikki unhoittaa? Ja kuitenkin oli hänelle vielä tänäänkin selvinnyt, että Ester oli valehdellutkin jommalle kummalle heistä: Erikille tai hänelle. Mutta kuitenkin tunsi hän melkein pelolla, että hänessä oli herännyt jotakin lämmintä Esteriä kohtaan, jonka hän jo oli uskonut ainiaaksi kadonneeksi. Taaskin oli Ester hänelle sama ihastuttava olento, aivankuin ei mitään olisi ollutkaan.