Part 8

Hän saapui iltajunalla Helsinkiin ja kiirehti viemään matkalaukkuansa kotiin. Jotenkin varmaan luuli hän kirjeenkin kotona odottavan. Mutta siellä ei ollutkaan mitään... Pettyneenä lähti hän Esteriä tapaamaan. Mutta tultuaan hänen asuntonsa kohdalle hän näki jo kadulle, että huoneessa ei ollut tulta. Turhaa oli siis mennä kysymäänkään. Hän käveli alakuloisena kadulla, miettien minne menisi, sillä tänäiltana ei hän enää Esteriä tapaisi, eikä häntä kotiinkaan haluttanut. Silloin muisti hän yhtäkkiä, että tänäänhän oli jokin suuri iltama seurahuoneella. Kello oli jo yhdeksän. Hänen täytyisi vielä mennä kotiin pukeutumaan. Ohjelma olisi jo kokonaan loppuun suoritettu, ennenkuin hän sinne ennättäisi, mutta sehän oli saman tekevää. Hän päätti sittenkin lähteä.

Seurahuoneen suuressa salissa tanssi "kultainen nuoriso" parhaillaan, kun hän oli sinne ennättänyt. Hän koetti nopeasti silmäillä yli salin, näkyisikö Esteriä... Mutta ei näkynyt. Hän aikoi juuri lähteä alakertaan, kun joku takaapäin tarttui hänen käsivarteensa. Antti Wiljakka! Heikki ilostui edes jonkun läheisemmän tuttavan tavatessaan.

-- Täällähän mies on ja aivan entisellään ja me kun tuolla juuri Aino Kajavan kanssa juttelimme, että maako sinut on niellyt, kun et eilen ollut laivalla Esteriä saattamassa.

... Esteriä saattamassa...!

Ester oli sittenkin tarkoittanut täyttä totta... Mutta näin pianko se olikin tapahtunut... Hänen oli ollut vaikea saada sanaa suustansa, Antin siinä hyväntuulisena katsellessa häntä suoraan silmiin. Hän sanoi olleensa matkalla ja sitten taas tulvahtivat ajatukset sekoittavana ryöppynä...

-- Sitähän minäkin, -- vaikka Aino täällä jo arveli ja uskotteli minulle vaikka mitä. Kai sinä tiedät, että Seger, tuo uusi Helsinkiläinen komeetta, matkusti samalla laivalla ja siitäkös on tytöille tullut päänvaivaa, varsinkin, kun sinuakaan ei Esteriä saattamassa näkynyt.

Heikki oli koettanut verhoutua suureen välinpitämättömyyteen ja vastasi:

-- Antaa menevien mennä... yksin tai yhdessä...

Antti säpsähti.

-- Älä helvetissä! huudahti hän välittömästi.

-- Totta se on.

Antti oli katsellut häntä hetkisen niinkuin katsellaan miestä, joka on kadottanut kokonaisen kuningaskunnan, mutta sitten tarttui hän hänen käteensä ja lujasti sitä pusertaen sanoi:

-- Nyt sinä tarvitset muutamia oikein hyviä ryyppyjä, Heikki, että et vilustu... tai saa nuhaa... Tule! Mutta älä kiusallakaan kerro Ainolle mitään, sillä hän ei nähtävästi tiedä mitenkä asiat ovat, vaikka aavisteleekin.

Heikki olisi mieluummin lähtenyt pois koko juhlasta, mutta toisaalta Antin reippaus teki hänelle hyvää. He pujottelivat väkijoukon lomitse Ainon luo.

Aino Kajava oli yhtä naukuva ja teeskennelty kuin ennenkin.

-- Kas vaan! -- hän ojensi Heikille kätensä primadonnamaisen suurenmoisesti, -- ja minä kun olin aivan varma, että sinä olit eilen laivassa piilossa ja seurasit Esteriä. Matkoilla! Kuka nyt lähtee matkoille juuri siksi päiväksi, kun tuollainen tyttö lähtee kotirannasta. Se oli suurenmoista! Rantalaituri oli väkeä mustanaan. Puoli Helsinkiä oli Esteriä saattamassa ja toinen puoli Erik Segeriä...

Aino katseli häntä tutkien, mutta jatkoi edelleen yhtä huolettomasti:

-- Aina minä olen Esteristä pitänyt, mutta sittenkin täytyy minun sanoa, että joskus epäilen onko Jumala todellakin vanhurskas, kun hän Esteriä aina auttaa. Onko sekin laitaa: Ester saa yötä päivää matkustaa miehen kanssa, jonka vaunujen alle puolet Helsingin naisista ilolla heittäytyisivät... ja pääsee hänen opastamanaan Italiaan!

-- Kesä kaikilla, onni yksillä, naurahti Heikki välinpitämättömänä.

-- Niin kyllä, mutta ette te tavalliset miehet ensinkään ymmärrä mitä _tuollainen_ mies naiselle on... Jos te sen ymmärtäisitte, niin ette ikinä meitä päästäisi heidän kanssaan matkustelemaan, jos meistä vähänkin pitäisitte, viekasteli Aino.

-- Lempoko teitä pitelee, vapaita naisia, murahti Antti ivallisesti.

-- Ja sinä, Aino, olet aina saarnannut, kuinka rikoksellista on, edes vain ajatuksissaan, koettaa omistaa ja sitoa toinen ihminen, huomautti Heikki.

Aino turvautui viattomimpaan hymyynsä.

-- Mutta sehän on aivan toista kuin päästää turvattomia naisia matkustelemaan suurten veitikkain kanssa, vastasi hän lapsen ilmein.

-- Turvattomia naisia, nauroi Antti. -- Mennään alakertaan syömään. Mutta minä valitan, että meidän seurassamme sinä, Aino, et ollenkaan voi nauttia tuosta ihmeellisestä turvattomuuden viehätyksestä, josta naiset niin paljon pitävät... ellemme juo kumpikin aivan käeksi itseämme.

Aino oli suuttuvinaan ja uhkasi Anttia viuhkallansa.

Heikkiä kiusasi heidän kisailunsa. Hänestä oli tuskallisen vaikeata hallita ajatuksiansa ja puhua aivan toista ja nauraa tyhjälle.

Sinä iltana Heikki oli ensikerran nähnyt itsensä ja koko tähän astisen elämänsä ikäänkuin etäämpää. Hän oli katsellut kaikkea, niinkuin katsellaan toisen ihmisen elämää, ja kuitenkin täyttyi hänen sielunsa suurella ahdistuksella. Tulevaisuus? Näkyikö majakoita missään? Ei! Ei ainakaan sillä hetkellä. Tulevaisuudesta häämöitti vain harmaita varjokuvia, niinkuin maisemasta usvaisena syysaamuna.

Aino Kajava ja Antti Wiljakka istuivat siinä hänen kanssaan, kauniisti valaistussa, soiton täyttämässä salissa. Se toi hänen mieleensä kevätillan Luodolla, muutama vuosi sitten. Oliko siitä todellakin vain muutama vuosi, eikä vuosikymmeniä...? Elämä oli paljon antanut niinä vuosina, mutta paljon se oli ottanutkin. Heistä kaikista oli paljon odotettu. Hm... Aino Kajavan "suuruus" oli vieläkin yhtä epämääräistä kuin silloinkin. Hän oli pari vuotta lukenut estetiikkaa ja kuumeisella kiihkolla kuluttanut pientä perintöänsä. Kiihkein airon vedoin hänkin oli harhaillut kimaltelevilla vesillä, etsien... mitä? Varmaankin sitä "sykähtelevää, lämmintä ja veripunaista elämää", josta kaikki puhuivat, mutta joka oli tyhjintä juuri siellä, missä kirkkaimmat virvaliekit paloivat. Hänen silmäkulmissaan oli hienon hieno sädeverkko. Se oli näiltä vuosilta, samoinkuin terävät, katkerat piirteet hänen suunsa ympärillä ja särkyvän lasin helinä hänen naurussaan. Tuota koulutovereitten uneksimaa "suuruutta" ei näkynyt missään. Yhtäkkiä oli hän jättänyt kirjat ja luvut sillensä ja ottanut pienen toimen eräässä virastossa. Mutta estetiikka-aikakautenaan valamansa kynttilän antoi hän loistaa toisinaan joulukirjallisuustulvan keskellä, arvostelujen muodossa, joihin väkisinkin tahtoi valua hänen suutansa piirittävän ilmeen katkeruutta.

Ja Antti Wiljakankin maailmaa mullistavista unelmistakin elämä oli paljon jo näinä vuosina ennättänyt tinkiä. Hänkin oli lopettanut vahvalla uskolla aloittamansa opinnot ja oli nykyään aputoimittajana eräässä suuressa pääkaupungin sanomalehdessä. Vuodet eivät olleet voineet hänen reipasta iloisuuttaan olemattomiin hioa ja ulkonaiselta olemukseltaan hän oli paisunut ainakin puolta suuremmaksi kuin mitä hän oli ollut ylioppilaaksi tullessaan. Mutta pettynyt hänkin oli. Alituiseen väitti hän, ettei ollut mitään sielua kuluttavampaa ahjoa kuin jokapäiväinen sanomalehtityö, eikä mitään suurempaa humbuugia kuin puoluelehdet ja puolueet. Mutta siitä asioita ei hän kuitenkaan ollut mies parantamaan. Hän uneksi omasta lehdestä, josta sitten tulisi kaikki uudistava ihanne-lehti. Kuitenkin hän oli kerran eräänä heikkona hetkenänsä Heikille uskonut, että hän jättäisi koko alan, ja painuisi maanviljelysalalle, jos vaan jokin siunattu sattuma sen vielä sallisi.

Kolmanneksi hän itse... Mutta olivathan unelmat unelmia aina ja kaikille. Koska ja missä varsinkaan näinä aikoina tapasikaan suureen sopusointuun virittyneen ihmisen, joka myönsi uneksitut päämäärät saavuttaneensa? Ja missä hän näki suurta uskoa ja palavaa rakkautta? Ei missään. Tasamittaista väkeä, minne vaan katsoikin. Miksi vaatia itseltään ehjyyttä ja sopusointua, kun sitä ei ollut koko aikakaudella...

Ja olihan muuten kaikki hyvin. Kukapa heistäkään kolmesta voi sanoa muuta kuin pelkkää hyvää. He olivat nuoria, lahjakkaita ja tulevaisuus... niin miksei sekin tulisi olemaan heillä yhtähyvä tai parempikin kuin monilla muilla samanlaisista oloista lähteneillä.

Olihan kaikki hyvin...

He joivat ahkeraan toistensa maljoja.

Antti Wiljakka alkoi selittää Heikille ihannelehteänsä, joka ei pitäisi suden eikä lampaan puolta... ja Aino Kajava sai vieraakseen erään kirjallisen nuoren herran, jolle hän pitkin iltaa oli lasiaan nostellut. Heikki kuunteli hajamielisenä pöytätovereitaan kummallakin puolella. Antin sanomalehti läheni melkein huomispäivän asiaksi. Siinä sanottaisiin kaikki asiat oikeilla nimillänsä. Klikit hajotettaisiin, trustit kaikenkaltaiset paljastettaisiin. Mausta ja väreistä ei saisi riidellä. Samassa Antin korviin jäi jotakin Ainon ja häntä tervehtimään poikenneen nuorukaisen keskustelusta. Hän iski Heikille silmää ja vaikeni hetkiseksi.

-- Se on sittenkin arvostelija, joka löytää kirjailijat ja lajittelee heidät aivan kuin helmikalastaja helmet, sanoi nuorukainen, tarkkaavaisena kuuntelevalle neiti Kajavalle.

-- Minä puolestani en vielä tiedä mille sijalle asettaisin Mikko Pölkyn runot, sillä se on vastuunalaista...

-- Voi, herra Korvola, asettakaa ensimäisille sanon minä, se mies piirtelee kuvia niinkuin etsausneulalla, huudahti Aino, hypistellen kultaista medaljonkiansa.

Nuori mies katseli neiti Kajavan hehkuviin silmiin, joiden kulmista viinin hehku parhaiksi oli saanut säteet silitetyiksi, ja hän vastasi vakavana:

-- Niin, kyllähän hän syvälle laskee luotinauhansa ihmissieluun.

Antti oli kuunnellessaan sytyttänyt sikaarin. Tällainen puhe oli hänelle liikaa.

-- Anteeksi! Ehkä herrasväki sallii pienen kysymyksen sivulta päin?

Aino Kajava ja herra Korvola havahtuivat, aivankuin heidän niskaansa olisi heitetty kylmää vettä.

-- Kernaasti, vastasi Aino nähtävästi jo peläten pientä pilaa, sillä Antin kasvoilla oli ivansekainen hymy.

-- Luotinauhat ja etsausneulat! Mitä helvetin rekvisiittaa ne ovat, silloin kuin on puhe kirjallisuudesta? Maallikkonakin minä luulen ymmärtäväni, että siitä puhuttaissa se on sana joka pitää. Sana, eikä neulat, nauhat ja naulat!

Aino Kajava alkoi hermostuneesti nauraa ja koetti silmät pyöreänä katselevalle herra Korvolalle selittää, että herra Wiljakka on aina niin yllättävä...

Mutta Antti puhalteli sakeita savupilviä sikaaristansa ja sanoi Heikille, että sellaisista helmikalastajista hän ei maksa viittä penniä.

Herra Korvola huomasi parhaaksi poistua ja Aino alkoi läksyttää Anttia epäkohteliaisuudesta:

-- Eivät kaikki sinun tapojasi tunne. Kiltti poika säikähtyi aivan kuin olisi joutunut karhun pesään.

-- Olihan siellä seraafi ovenvartijana, murahti Antti.

Heikki huomasi, että Antti alkoi tulla huonolle tuulelle ja kun samassa useita pareja lähti salista tanssimaan, niin nousi hänkin ja tarjosi kätensä Ainolle ja he poistuivat hetkeksi yläsaliin tanssimaan.

Kun he palasivat, niin Antti oli jo hyvällä tuulella ja pöydässä oli uusi viinipullo. -- -- --

Olihan kaikki hyvin...

Mutta sitten oli Heikistä kuin musiikki olisi häipynyt jonnekkin äärettömän kauas, valot himmenneet, ja viereiset pöytäseurueet kadonneet olemattomiin. Vain he kolmisin istuivat jossakin suuressa, tyhjässä hämäryydessä. Kolme ihmistä ilman uskoa... mihinkään... Jumalaan... rakkauteen... isänmaahan. Ei mihinkään, ei mihinkään.

Ester... Ester keinuu laivalla jossakin kaukana, toisen miehen sylissä, ja vie joka hetki yhä kauemmaksi kaikkea sitä mikä hänelle 011 kallista ja rakasta. Hänen nuoruusvuotensa Ester vie ja hänen tulevaisuutensa. Niin niin... eikö koko hänen sielunsa vankina seurannut Esteriä? Mitä hänellä enää oli.

Vanki, vanki... Hän tahtoisi tempaa itsensä irti, mutta hän on sidottu sekä käsistä että jaloista, ja hänen ympärillään on ääretön tyhjyys.

Hetken kuluttua hän kuulee puhetta ympärillään ja kaikki alkaa valjeta entiselleen. Antti kilauttaa hänen lasiinsa ja mainitsee hänen nimensä. Hän hapuilee lasinsa pöydältä ja ihmettelee, että se on niin kevyt...

-- Esterin malja! sanoo hän luonnottoman rauhallisesti, vaikka sanat tulevat kuin vuorten alta.

-- Heikki, sinä olet sentään... Antti Wiljakan ääni kuuluu aivankuin koskien pauhun takaa hänen korviinsa.

-- Gentleman! sanoo Ainon ääni sumusta.

-- Maljasi Heikki. Mikä sinua oikein vaivaa...?

-- Maljasi!

-- Ha, ha, haa!

Ilman uskoa... mihinkään... mihinkään...

* * * * *

Ester kirjoitti hänelle jostakin matkansa varrelta.

Se oli samanlainen kirje kuin sadat ja sadattuhannet kirjeet, joita kirjoittavat naiset, jotka eivät enää rakasta: selityksiä, puhetta kohtalosta, eroavista teistä, ennen aavistamattoman suurista tunteista ja taas kohtalosta, välttämättömyydestä, jota kohden täytyi rientää, vaikkapa sitten murskautuisi niinkuin laiva kallioita vasten... Ja lopuksi ojennettu ystävän käsi. Hm... Sekin vielä puuttui! Sehän kaikki oli hyvin ystävällistä... Mutta lukiessaan Esterin kirjettä oli hän ajatellut, että siihen mitä toisissa vihasi, siihen teki jokainen itsensä useimmin syypääksi. Hän kuuli korvissaan ivanaurun, jota Ester olisi varmasti nauranut, jos hän olisi saanut tuollaisen, jonkun toisen naisen kirjoittaman kirjeen käsiinsä. Eihän hän Esteriä mistään syyttänyt. Kenties hän itse olisi myöhemmin jättänyt hänet samalla tavalla. Niinhän heidän ympärillään näinä vuosina oli tehty: otti ja jätti kuka ensinnä ennätti ja sitten uusia tunnepyörteitä kohden, uusia ja kiihoittavampia.

Siitä oli jo puolen vuotta kulunut. Mutta haava kirveli vieläkin yhtä vereksenä kuin olisi se ollut eilispäiväinen.

Kunpa se olisi edes ollut ainoa asia... mutta oli niin paljon muutakin. Kaikki, koko elämän perustus oli hänellä hiekalle rakennettua. Syy ja suut? Ne olivat menneisiin päiviin siroiteltuina. Mikä oli vienyt hänen uskonsa? Ajan henki ja väärät profeetat... Kaikki oli viety, mutta mitään ei oltu jätetty täytteeksi. Ja kuitenkin tarvitsi jokainen ihminen jotakin uskoa elämässä lähtiessään työpäiväänsä suorittamaan. Hänellä ei ollut mitään. Jumalan kuva oli pirstautunut. Rakkaus... Kaikkialla näkyi vaan itsekkäisyyttä ja nautinnonhimoa, joka ei suinkaan auttanut häntä omaa pettymystään unhoittamaan. Isänmaa... Kuka jaksoi uskoa isänmaallisuuteen maassa, jossa jokainen syytti toistansa isänmaan petturiksi, koettaen suurilla sanoilla verhota omaa vallanhimoaan.

Mutta elämä ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan virtasi tasaisesti eteenpäin, vuolaassa virrassaan kiidättäen sekä uhmaavasti pingoittuneita purjeita, että väsyneitäkin haaksia, kauaskantavia aluksia samoinkuin niitäkin, joissa oli vuoto...

4.

Kaksi vuotta on kulunut.

Heikki Wuolle kävelee Stettinin rannassa "Ariadnen" kannella, joka parhaillaan valmistautuu Suomeen lähtemään.

Päivä on kaunis, heinäkuun viimeisiä. Matkustajia saapuu laivan vierelle ajureilla ja autoilla, kuorma toisensa jälkeen, ja laivamiehet juoksevat lankkukäytäviä edes takaisin heidän matkatavaroitaan kantaen. Aikaisemmin saapuneet matkustajat kävelevät kannella tai seisoskelevat ryhmissä, keskustellen ja nauttien turvallisesta koteutumisestaan. Kotimaan rantaan lähtevällä suomalaisella laivalla on jokainen suomalainen jo kuin kotonaan.

Heikki katselee mietteissään hyörinää rannassa ja taampana auringonpaisteessa ja kivihiilen savussa lepäävää, jokapäiväistä, raskaspiirteistä kaupunkia. Joskus, kun auto tulla huristaa laivan viereen, kävelee hänkin rannan puoleiselle kannelle katsomaan, tulisiko mahdollisesti joku tuttava. Mutta hän näkee vain vieraita kasvoja.

Hän oli pari päivää sitten saapunut Berliiniin Parisista, jossa hän oli toista kuukautta oleskellut. Sieltä oli hän aikonut vielä lähteä muutamaksi viikoksi etelä-Saksaan ja vasta lukukauden alkajaisiksi palata Suomeen, mutta edellisinä päivinä oli Euroopan valtiollinen taivas äkkiä mennyt synkkään pilveen ja yhtäkkiä syntyneet sotahuhut olivat saaneet nopeasti kasvavat siivet. Eilen ja tänä aamuna oli Berliinissä jaettu sähkösanomia, joista päättäen sodan alkaminen enää riippui vain hiuskarvasta. Senvuoksi hän olikin päättänyt jättää aikomansa etelään lähdön siksensä ja lähteä kotiin ensimmäisellä laivalla. --

Samoin olivat varmaankin monet muut ajatelleet, sillä laivan lähtöhetken lähestyessä oli kannella jo melkoista tungosta. Sotahuhuista kaikki kohisivat ja monet iloitsivat, että vielä kaikessa rauhassa kotiin ennättäisivät, mutta kuului sellaisiakin ääniä, jotka harmittelivat kenties turhaan hätäilleensä, sillä eihän ratkaisevaa sanaa vielä oltu lausuttu. Muuan Helsinkiläinen kauppamaailman merkkimies keskusteli kapteenin kanssa, poltellen hyvätuoksuista sikaariansa, ja julisti äänekkäästi, että ei tästä sodasta pitkäaikaista tulisi. Pari kolme viikkoa vain... Syyskuun alkupäivinä uskoi hän taas seisovansa tällä samalla kannella, muutaman päivän Berliinin matkalta palatessaan.

Lähtöhomma kävi yhä kuumeisemmaksi. Kettingit solisivat, laiva tuprutti sankkaa savua ja matkatavaroita kasaantui kannellakin joka nurkkaan ja käänteeseen, niin että touhuavat ihmiset olivat vähällä niihin kompastua. Aurinko paistoi kuumasti. Mutta pian kai jo lähdettäisiin. Kello oli jo soinut pari kertaa...

Vieläkin saapui muuan auto. Heikki ei voinut kaidetta vasten seisovan väkijoukon tähden heti nähdä tulijoita.

-- Hyvänen aika, sehän on laulaja Erik Seger! huudahti muuan helsinkiläinen neiti, joka äitinsä ja tätinsä kanssa oli jutellut eräälle tuttavalleen vaiheistaan Marienbadissa. Heikki säpsähti ja vastustamattomasti lähestyi hänkin kaidetta, tulijaa katsomaan.

Erik Seger nousi juuri autosta ja tottunein valtiasilmein vilkasi laivan kannella katselevaan ihmisjoukkoon. Hän näytti Heikistä jokseenkin entisenlaiselta. Pitkä hän oli ja hyvinvoivan näköinen ja hänen varmassa käytöksessään oli jotakin ylimielistä.

Monien ihailevien silmäparien seuraamana hän joustavasti nousi lankkukäytävää pitkin laivaan.

-- Ai, kuinka stiilikäs hän yhä vaan on! ihaili äskeinen pikku neitikin, koettaen vieläkin nähdä edes vilahduksen hyttiään etsimään rientävästä tenorista.

-- Vieläkin! kertasi hänen äitinsä hymyillen. -- Kun hän on juuri mies parhaassa iässään.

-- Missähän se neiti Forssner lienee? kysyi eräs nuori nainen, aivan Heikin vieressä.

-- Kuka hänet tiesi, kuului välinpitämätön vastaus. -- Jossakin saksalaisessa pikku oopperassa kai. Kyllähän niihin meikäläisiä mahtuu.

-- Pari vuotta sitten kerrottiin hänen menneen naimisiin Erik Segerin kanssa.

-- Niin kai tavallaan... Mutta ei se sen suurempaa kiintymystä ollut. Puolen vuotta taisivat yksissä elää.

-- Ai, ai, kuinka kevyttä sentään... Mutta pitihän neiti Forssnerin tietämän ettei Erik Seger kauan yhteen tyydy.

-- Niinpä kyllä. Mutta kai hän oli itsekin hyvin kaunis lintu...

Näinä vuosina ei Heikki ollut paljoakaan kuullut Ester Forssnerin vaiheista. Hän oli ollut jo parin vuoden ajan hautautuneena pieneen pohjanmaan rantakaupunkiin lukukausien ajat, ja edellisen kesänkin hän oli ollut pienellä stipendillään Parisissa. Eikä hän edes äitinsä kautta ollut viimeaikoina saanut Esteristä mitään kuulla, sillä rouva Forssner oli muuttanut Helsinkiin. -- Muutama kuukausi sen jälkeen, kun Ester oli lähtenyt, oli hän kuullut jotenkin samaa kuin mitä hän äsken oli kuullut tuntemattomien kertovan, vain sillä lisäyksellä, että Ester odotti lasta. -- Sittemmin oli kerrottu hänen äitinsäkin matkustaneen ulkomaille, ja että he asuivat jossakin saksalaisessa pikkukaupungissa, jossa Esterillä oli paikka oopperassa. Eikä mitään muuta.

Viime aikoina ei hän enää ollut Esteriä usein ajatellutkaan. Mutta nyt, kun Erik Seger äkkiarvaamatta oli tullut hänen läheisyyteensä, täytyi hänen taas väkisinkin ajatella häntä. Nähdessään Erik Segerin kannella ja ruokasalissa, oli Heikistä kuin jotakin Esteristä uudestaan olisi kummitellut hänen läheisyydessään. Alussa hän oli pelännyt, että herra Seger tuntisi hänet... Se olisi Heikistä ollut jollain tavalla mitä epämiellyttävintä. Kenties Esterillä oli ollut paperiensa joukossa jokin kuva hänestä, kenties hän oli kertonut... Kun he ensi kerran olivat kulkeneet toistensa ohi laivan kannella, niin herra Seger oli katsonut häneen niinkuin katsotaan henkilöön, jonka hämärästi muistetaan jossakin tavatuksi, mutta seuraavalla kerralla hän oli jo kulkenut aivan välinpitämättömänä ohitse. Silloin Heikki oli varma, että herra Seger ei häntä tuntenut ja senjälkeen hän jonkunlaisella uteliaalla mielenkiinnolla huomaamatta häntä tarkasteli.

Hän ei voinut ymmärtää, mikä tuossa miehessä oli niin vastustamattomasti puoleensa vetävää, että naiset riensivät häntä kohden niinkuin yöperhoset kynttilän liekkiä... Epämiellyttävä hän ei suinkaan ollut. Mutta olisihan jokaista hienoa naista luullut ärsyttävän jo tuon korostetun varmuuden, jolla hän yksityiselämässäkin näytteli alati valloittavaa ensirakastajaa. Eivätkö he huomanneet tuota teatteri-varmuutta, tuota hänen poskillaan päilyvää itsekylläisyyttä? Mutta ehkäpä juuri siinä olikin hänen valttinsa.

Vihasiko hän tuota miestä? Ei. Ellei kohtalo olisi tuonut häntä Esterin tielle, niin olisi se varmaankin tuonut jonkun toisen. Ja tieten, tahtoen ei Seger ollut häneltä mitään vienyt. Kenties Ester oli entisyydestään kokonaan vaiennut. Heillä kahdella ei siis ollut mitään sanottavaa toisillensa.

Ja se kaikki oli jo alkanut arpeutua... Koulutyö oli tuottanut hänelle paljon suurempaa tyydytystä kuin mitä hän sitä alkaessaan oli osannut toivoakaan. -- Ja kaikki muu... se, että hän oli nuoruusvuosinaan hiedalle rakentanut... se oli hänen oma syynsä... jos syystä voitiin ja voidaan puhua, varsinkaan silloin, kun aikakauden ilma oli ollut sellaista kuin se hänen arimpina kehitysvuosinaan oli ollut...

Seuraavana iltana, kun Heikki käveli laivan kannella, tuli herra Seger hänen luoksensa kohteliaasti esittäen itsensä.

-- Te olette niin kummallisen tutun näköinen, että olen tänään ja eilen alinomaa ajatellut, että missä ja milloin olen teidät nähnyt, sanoi hän, nähtävästi yhä vieläkin tavoitellen pakenevia muistikuviaan.

Heikki vastasi, että hänen tietääkseen he eivät olleet koskaan ennen tavanneet.

-- Sepä kummallista, ihmetteli laulaja. -- Alituiseen matkoilla ollen tapaa niin paljon ihmisiä ja vihdoin ei tiedä, kutka ovat tuttavia, kutka eivät, mutta tavallisesti en minä juuri erehdy. -- Suokaa anteeksi! Minä en mitenkään tahtonut häiritä. -- Hän näytti jutteluhaluiselta, aikoen kuitenkin vetäytyä pois, mutta Heikki vastasi, että hän ei mitenkään häirinnyt.

He olivat seisahtuneet salongin suojaan ja alkoivat puhua jotakin sodan uhasta, josta aikaiseen huomen aamuna, Räävelin rannassa, saataisiin lähempiä tietoja. Herra Seger sanoi olevansa tavattoman jännittynyt. Jos sota todellakin syttyisi, niin hänkin menettäisi monet loistavat sitoumuksensa useammissa saksalaisissa oopperoissa. Se olisi kerrassaan musertava tappio...

Heikki kuunteli hänen äänensä metallisointua ja hänen täytyi myöntää, että tuo mies voitti paljon, kun vaan joutui puheisiin hänen kanssaan. Hän puhui paljon ja kenties itsekin nautti oman äänensä kaiusta, mutta hän ei koskaan pitkäksi aikaa unhoittanut kuuliaansakaan pelkäksi kuuliaksi, vaan veti hänet mukaansa ja kuunteli merkityksetöntäkin vuorosanaa mielenkiinnolla, niinkuin hyvä näyttelijä ainakin. Heikki mainitsi jotkin niistä mullistuksista, joita mahdollisesti alkava sota tuottaisi ympäri Eurooppaa, kaikkialla. Niin paljon murskattuja suunnitelmia...

-- Eikö totta? Herra Seger astui lähemmäksi ja katsoi häntä suoraan silmiin. -- Mitä oikeastaan kannattaa maailmassa suunnitella. Kenties tällä hetkellä olemme sellaisien mahdollisuuksien edessä, joita pari viikkoa sitten emme osanneet kuvitellakaan. Tavallisesti ovat naiset kaikkein pirumpia miehen tielle kolttosia tekemään, eikö totta? Mutta on sitä paljon muutakin. Yhtä viisas on se, joka ei ollenkaan ajattele huomista päivää, kuin sekin, joka huolehtii vuosisadat eteenpäin.

Samassa kulki ohitse muuan italialainen operettilaulajatar, jonka kanssa herra Seger oli ahkeraan näinä päivinä seurustellut.

-- Nuo etelän naiset ovat tavattomasti erilaisia kuin meidän naisemme! huudahti Seger, laulajattaren hävittyä portaisiin.

-- Kenties, myönsi Heikki, -- ja minun luullakseni on meillä täällä pohjolassa aivan väärä kuva heistä.