Part 7

He olivat kihloissa, tosin ilman sormuksia, ilman julkaisuja, mutta heidän kummankin lähimmät omaisensa tiesivät sen ja heidän toveripiirissäänkin se oli julkinen salaisuus. Alituiseen ja kaikkialla he olivat yhdessä. Esterin kautta joutui hän, maallikko, heti alussa kaikenlaisiin taiteilijapiireihin, jotka päivä päivältä enemmän ja enemmän tulivat Esterin vakinaiseksi maailmaksi.

Päivän tunnussanana oli _elää_, elää polttavasti, täyteliäästi. Tuskin koskaan Helsingissä oli kiihkeämmin syöksytty elämän nautinnoihin kuin siihen aikaan. Tuskin koskaan enemmän puhuttu "elävästä elämästä", lihasta ja verestä, kuin noina vuosina, jolloin toisaalta veljesviha pimitti ilman ja ulkonainen painostus suorastaan henkeä ahdisti.

Elää, elää, syöksyä rinnoilta rinnoille, poimia paljon, nauttia paljon, "polttavasti", "sykähtelevästi", "elävästä elämästä", "lihasta ja verestä"... kun kerran nautinto oli elämän korkein päämäärä... ja kun elämä oli lyhyt, niin lyhyt.

Ilmestyi profeettoja ja papittaria, jotka sanoin ja teoin näyttivät esimerkkiä, miten pian ohi kiitävä elämä oli elettävä. Samppanja-humala oli korkein extaasi, mihin lihaa ja verta oleva ihminen saattoi päästä, ja siinä tilassa jokelletut sanat olivat korkeimpia henkisiä kalleuksia, joita muistiin piirtämään kultakynäkin oli liian halpa... Syntyi kokonainen kirjallisuus, joka kyynillisellä terävyydellä piirsi kuvia...

Kun kerran ihminen oli lihaa ja verta, kun ihana maa kerran oli niin paljon lähempänä kuin kaikki kalpeat taivaat, niin tottahan ne, jotka pöyhivät rikkakasoja, olivat lähempänä ihmistä ja elävää elämää kuin aamun kajastuksessa, puitten latvoissa laulavat linnut...

Ja taas puhuttiin lihasta ja verestä, ja nautittiin makuukomeroista tai takapihalta verrattomalla havaintokyvyllä ja hämmästyttävällä objektiivisuudella piirretyistä kuvista.

Mutta kummallisinta oli, että vaikka nuo ihmiset puhuivat vain lihasta ja verestä, enemmän kuin niistä puhutaan teurastuslaitoksissa, niin eivät tämän opin apostolit suinkaan mitään ruumiillisen terveyden kukoistavia perikuvia olleet.

... Heikki muisti pitkän sarjan olentoja, jotka olivat keskellä kirkasta aamupäivää kuin painajaisen ajamia, kasvot harmaina, silmät sameina. Hän muisti miehiä, jotka olivat kuin mullasta nostettuja, ja naisia, niinkuin luuturiepuja. -- Heitä oli pitkä jono ja heihin liittyi yhä uusia. Olihan monilla joukkueen etupäässä kulkevilla jumalallinen soihtu kädessään, miksi siis olisi epäilty liittyä mukaan... Eteenpäin, eteenpäin! Olihan rakkaus vihdoinkin keksitty samaksi kuin aistilliset nautinnot. Ja kuinka suuremmoista: monet maan parhaista ja lahjakkaimmista uskalsivat sen sanoa! Olihan se suurenmoista, että vihdoinkin oli revitty kaikki romanttiset, sievistelevät harsot ja verevä, terve totuus sanottiin oikeilla nimillään.

Rakkaus...! Mitä se oli muuta kuin neitseellisissä tornikammareissa joutilaisuudessa kirjailtu kellastunut pitsi...

Uuden ajan nainen sanoi, että siinä suhteessa ei tarvinnut puhua muusta kuin uroksesta ja naaraasta... Kaikki mitä siihen lisättiin se oli pelkkää koru-kirjailua. Ihminen oli vain lihaa ja verta! Ottakoon jokainen elämältä minkä suinkin sai. Ja katsokoon jokainen eteensä. Se oli lyhyttä ja selvää!

Mutta kun ihmiset joskus yksinäisinä hetkinään näkivät elämänsä nautintojen täyttämän tyhjyyden ja olemuksensa sisäisemmistä uumenista kuulivat uupuvia huutoja, niin uskoivat he sen olevan vain väsymystä, perinpohjaista, pieniin oloihin ja typeriin ihmisiin kyllääntymistä, jolloin äitien maidossa imetyt, kymmenissä polvissa perityt, kummitustarinat heräävät elämään terveimmässäkin mielikuvituksessa...

Seuraavana aamuna näytti elämä taas paljon valoisammalta, niin että eilisiltainen mieliala aivan ihmetytti. Illalla täytettiin lasit taas uudella viinillä.

Vihdoin ei salaperäistä nyyhkintää enää kuulunut ollenkaan. Ja ihmiset uskoivat olevansa yläpuolella hyvän ja pahan...

He menivät huumaantuneina ajan virran mukana.

Ester oli hänen, kokonaan hänen... Mitä he olisivat odotelleet! Ketä liikutti, olivatko he mies ja vaimo paria vuotta aikaisemmin tai myöhemmin? Olihan elämä heidän omansa. Vain itselleenhän he olivat kaikesta edesvastuussa. Ja jos kukaan enää rakkauteen uskoi, niin ainakin heidän tunteensa sitä olivat. Esterillä olikin tapana laskea leikkiä heitä sitovista, aikaisten nuoruusvuosien "kultalangoista", jommoiseen ylellisyyteen ei tämänpäivän liitoilla enää ollut varaa. Olivathan heidän tunteensa lapsellisista haaveiluista kasvaneet niiksi voimakkaiksi siteiksi, jotka päivä päivältä yhä voimakkaammin liittivät heidät yhteen, monista eroittamaan pyrkivistä seikoista huolimatta, jommoisina erilaiset harrastukset, toverit, ja päivän polttavissa kysymyksissä eriävät mielipiteet, tuon tuostakin uhkaavina päätään nostivat.

... Mutta mikään ei ollut Heikistä mitään, kun Ester oli hänen. Koko elämä oli aivankuin epätodellista onnen huumaa. Ja usein ajatteli hän nöyrästi, että saavuttamansa onni oli ansaitsematon, täydellisesti ansaitsematon ja paljoon velvoittava. Olihan ihmeellistä, että Ester, tanssijaisten liehakoitu kuningatar, laajain toveripiirien hemmoittelema lupaava taiteilijatar ja yksityisjuhlien säkenöivän sukkela-kielinen ilon pitäjä, oli hänen, tavallisen ylioppilaan, jota ei kenties missään olisi erikoisemmin huomattu muuten kuin Ester Forssnerin sulhasena. Ja kuitenkin olivat monet tunnetut leijonat iskeneet kokeneet silmänsä Esteriin. -- Toverit varoittelivat Heikkiä usein, mutta hän oli aivan rauhallinen ja varma. Olisihan Ester jo aikoja sitten voinut lentää hänen luotansa, jos olisi tahtonut. Ja kuitenkin oli hän, jota koulutytöstä saakka oli kevytmieliseksi parjattu, ollut uskollisista uskollisin...

Niihin aikoihin Heikki oli ollut varmasti vakuutettu, että Ester saattoi olla oikullinen, mutta ei kevytmielinen. -- Alituiseen hän oli myöskin Esterille kiitollinen siitä hienotunteisesta tahdikkaisuudesta, jota hän osoitti, kuu innokkaat ihailijat Heikin läsnäollessa käyttivät hyväkseen heidän julkaisematonta suhdettaan. Liian kärkäs lähestyjä sai aina tuntea tulleensa liian myöhään...

Muutama ihana viikko kului onnessa, joka oli kirkas ja selkeä kuin poutapäivän taivas. He eivät tuskin muita ihmisiä maailmassa huomanneetkaan kuin toinen toisensa. Elämä oli hyvää ja hymyilevää. Ja eikö onni ollut viisautta? Oli äärettömän viehättävää omistaa toisensa näin, ilman, että siitä kukaan tiesi. Kuinka typeriä he olisivatkaan olleet, jos olisivat hukanneet nuoruusvuotensa kuluttavassa kaipauksessa, kulkien toistensa rinnalla kuin munkki ja nunna. -- Mutta vapauttavat sanat olivat olleet itse ajan ilmassa... Heikki oli ollut onnellinen ja Ester oli vakuuttanut samaa. Se oli ollut niin kummallista. Keskellä ihmisvilinääkin kulkivat he noina viikkoina aivankuin omassa, kauniimmassa ilmakehässään, joka sulostuttavana seurasi heitä kaikkialle, ilman, että ihmiset heidän ympärillään sitä huomasivat tai pääsivät siihen tunkeutumaan.

Mutta silloin alkoivat ensimmäiset pilvet nousta. Ester muuttui yhtäkkiä selittämättömän ärtyiseksi ja oikulliseksi. Pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta nosti hän suuria kohtauksia, jotka ensin kyllä piankin päättyivät kyyneleihin ja suloiseen sovintoon, mutta vähitellen muuttuivat ne yhä vaikeimmiksi. He eivät enää tavanneet toisiaan useampaan päivään, ja aivankuin Heikkiä härnätäkseen liittyi Ester seurustelemaan piireissä, joita Heikki ei voinut sietää. Jonkun päivän kuluttua he kuitenkin taas sopivat kaikki ja nauroivat erossa elettyjen päivien ajatuksille. Ja taas näytti heidän onnensa nuortealta ja raikkaalta kuin ruoho aamukasteessa.

Silloin oli tullut eräs hirveä päivä, jonka pienimmätkin yksityiskohdat olivat syöpyneet hänen mieleensä niinkuin teräkseen piirrettyinä.

Hän oli parina päivänä turhaan käynyt Esteriä tapaamassa hänen asunnossaan, mutta siellä sanottiin neiti Forssnerin lähteneen jonnekkin maalle, josta hänen oli pitänyt palata heti seuraavana päivänä. Eikä sanaakaan, riviäkään kenellekkään? Ei mitään! -- He eivät edes viimeisimpinäkään aikoina olleet mitenkään toisiaan sitoneet, mutta sittenkin oli Esterin käytös häntä harmittanut. Olisi hän sentään voinut parilla rivillä ilmoittaa matkastaan, vaikka se kuinkakin odottamatta olisi tullut, eikä jättää häntä tällaiseen ikävään levottomuuteen...

Vasta kolmannen päivän iltana tuli Ester hänen luoksensa.

Hän on heti huomannut Esterin teeskennellyssä iloisuudessa jotakin outoa. Ester kertoi huolettomasti olleensa muutamain tuttavainsa kanssa vieraisilla erään rikkaan vanhanpojan huvilassa lähellä kaupunkia. He olivat huvitelleet aivan hirveästi. Illoin oli tanssittu, aamulla nukuttu myöhään ja automatkallakin olivat he olleet. Kutka siellä olivat olleet? Ester mainitsi pari naista ja herraa, joitten nimillä ei Heikin korvissa ollut lainkaan hauska kaiku. Mutta Heikki ei vielä sanonut mitään. Ja Ester jatkoi yhtä huolettomasti: -- Ai niin, sitten siellä oli vielä Erik Seger, tiedäthän sinä, laulaja, josta nykyään koko Helsinki puhuu. Hän on aivan ihastuttava ihminen.

Paha tuuli, joka jo parin päivän ajan oli Heikkiä ajoittain puistatellut, valtasi nyt hänet kokonaan ja katsomattakaan Esteriin sanoi hän ylenkatseellisesti: -- Mikä ihastuttava! Tuollainen toreadore... jommoisten jälessä te naiset aina juoksette. Rouva Ekmania ja neiti Kaartoa minä en ihmettele, mutta että sinäkin viitsit...

Ester nousi kävelemään, virkkoen näennäisesti tyynenä ja välinpitämättömänä: -- Mitäpä minäkään olisin muita naisia kummempi.

-- Siltä se näyttää, mutta voisit sentään hiukan ajatella mainettasikin, eikä päiväkausiksi liittyä ensimäiseen vastaan tulevaan sakkiin, tuollaisiin...

Ester nosti harson kasvoiltansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen ja kummastelua teeskentelevällä äänellä kysyi:

-- Ja ketä se liikuttaa?

-- Ellei sinua, niin ainakin minua! vastasi Heikki jäykästi.

-- Sinua! Ester näytteli yhä suuresti kummastunutta, mutta hän alkoi kuitenkin käydä epävarmemmaksi.

-- Niin minua! Minusta ei ole lainkaan yhdentekevää minkälaisissa seuroissa sinä kulloinkin iltasi vietät, sanoi Heikki yhä kiihtyneempänä.

Ester kohautti olkapäitään.

-- Sepä kummallista ja minä kun en ensinkään kysellä ärhentele sinulta, missä olet nämä iltasi viettänyt, enkä tule sitä koskaan tekemäänkään.

-- Sinä tiedät hyvin, että minä en ole ollut millään salaperäisillä matkoilla.

Ester käveli lattialla notkeana ja sirona.

-- Minäpä olen ollut, sanoi hän ärsyttävän veikeästi.

Heikki nousi pöytänsä äärestä kiihtyneenä, astui pari askelta Esteriä kohden ja katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Mutta niin totta, kun sinä olet minun vaimoni, sinä et tee samoin toista kertaa, sanoi hän painostaen jokaista sanaa.

Ester nauroi, kummallista kylmää naurua.

-- Sinun vaimosi! kertasi hän ivallisesti ja tehden suuren hovikumarruksen, jatkoi: -- Minun herrani ja mieheni! "Minun vaimoni...!" Sinä sanot sen aivankuin olisi kysymys jostakin kotieläimestäsi. Se on liikuttavaa. "Minun vaimoni!" ilkkui Ester.

-- Naura vaan, Ester! Mutta asia on sittenkin niin, että se on minusta kaunein ja kunnioittavin nimitys, millä mies voi rakastamaansa naista kunnioittaa.

-- Siitä kauneudesta minä kiitän. Ester nauroi taaskin ylimielisesti. -- Mitähän minun eilisiltainen seurani sanoisi, jos kuulisivat kuinka eräs miellyttävän näköinen nuori mies noin herttaisen viattomasti kutsuu minua omaksi vaimoksensa...

Heikki tulistui.

-- Minä välitän viisi sinun eilisestä seurastasi, sanoi hän kiivaasti. -- Mutta sano sinä, mitä sinä itse mielestäsi kuvittelet ja olet kuvitellut olleesi minulle?

-- Ester Forssner... Esterin ilme oli mitä viattomin.

Heikki ei vastannut mitään. Hän tunsi, että kaikki loppuu huonosti, jos he vielä jatkavat tästä asiasta. Tällä hetkellä hän vihasi Esteriä. Minkähän nimen Ester olikaan antanut heidän suhteellensa...? Oh, se oli ilettävää kaikki... Ah, kuka ja mikä oli hän, joka istui tuossa vastapäätä, alati vaihtelevine hymyinensä, silmissään kyyn vihaa... Heikki puristi kädellään pöydän kulmasta, peläten seuraavassa hetkessä särkevänsä kaikki vuosien kuvat...

Esterkin nähtävästi katui äskeistä ilvehtimistään, sillä hetken äänettömyyden jälkeen hän selitti:

-- Minusta vaimo-sana tuo aina mieleeni jotakin kauhean vanhanaikaista: kuvan naisesta, joka keittäen tai sukkaa kutoen odottelee miestänsä, jota hän ajattelee ja kutsuu sukunimeltään, johon hän miehen kuoltua liittää sanan autuas... Samassa Ester irroitti hatustaan pari neulaa, joilla hän oli sukkaa kutovinaan ja suu supussa huokasi: "missähän Wuolle viipyy...?" Sitten heitti hän neulat pöydälle ja ryhtyi esittämään toista kuvaa. Hän oli nyt olevinaan vanha mummo, joka hiljaa itseään huojutellen mumisi: "autuas Wuolle..."

Vaikka Heikkiä tämä näytteleminen tympäisikin, niin oli Esterin kukoistavan olemuksen ja hänen esityksiensä välillä niin koomillinen vastakohta, että hänen täytyi naurahtaa ja hänen paha tuulensa alkoi hälvetä. Ester oli kuitenkin sama, verraton Ester, silloinkin, kun hän oli kuin pieni paholainen...

-- Miksi me tässä sanoista riitelemme! Tiedäthän sinä, etten minä sinun vapauttasi tahdo rajoittaa. Hän lähestyi Esteriä, tarttuen hänen käteensä.

Mutta Ester riistäytyi irti, notkeasti, niinkuin kissanpoika.

-- Anna minun olla! sähisi hän, nousten kävelemään. -- Ja rajoita tai ole rajoittamatta, mitä se minua liikuttaa!

Heikki katseli häntä hämmästyneenä. Hän kun oli luullut sovinnon jo olevan lähellä.

-- Mikä sinua sitten liikuttaa? Sinä, Ester, olet tänään aivan mahdoton.

-- Ja sinä vielä mahdottomampi! Ester istui tuolillaan kuin kivettynyt.

-- Tämä kaikki on niin surkeata! Heikki sanoi sen hiljaa ja masentuneesti.

-- Niin on! iski Ester, katsellen akkunasta näkyvää lehmuksen latvaa, jonka tummissa oksissa vielä värjyi muutamia keltaisia lehtiä. Heikki näki, kuinka hänen sieramensa alkoivat kiihtyneesti liikehtiä, niinkuin rotuhevosen, ja kuinka ivallinen uhman ilme uudestaan palasi hänen suunsa ympärille. Kun hän viimein käänsi silmänsä Heikkiin olivat ne vihasta hehkuvat.

-- Kyllä meitä naisia aina ja kaikkialla syytetään epäjohdonmukaisuudesta, mutta kyllä te miehet usein olette monta kertaa epäjohdonmukaisempia. Hah! Ajatellaan nyt, että sinun _vaimosi_ -- niinkuin sinusta on kauneinta sanoa -- että sinun _vaimosi_ on viettänyt pari vuorokautta epäilyttävien naisten ja herrain seurassa. Mitä sanoo ja tekee rakkaudesta hiukeneva aviomies, kun hänen Magdaleenansa kolmantena päivänä palaa hänen luoksensa? Hiukan hämmästelee seuraa, jossa hänen _vaimonsa_ sanoo olleensa -- ja lopuksi ojentaa sovinnon kättä!

Ester nousi kävelemään ja lisäsi pilkallisesti:

-- Se on niin haaleata kuin tämä pohjolan lokakuun päiväpaiste. Hän pysähtyi äkkiä ja linkosi vielä: -- Ja se on niin häpeällistä!

-- Jo riittää! Oletko sinä hullu? -- Heikin kasvoille nousi tummaa punaa, mutta hän koetti kaikin voimin hillitä itseänsä. -- Ester ei ollut kuulevinaankaan, vaan yltyi uudestaan puhumaan:

-- Sen minkä tunnen miehiä maailman kirjallisuudesta, niin sicilialainen mies tällaisessa tapauksessa surmaisi naisensa... Italialainen potkisi häntä kuin muhamettilainen koiraansa ja karkoittaisi hänet kadulle, heittäen hänen tavaransa akkunasta jälessä...

-- Ester...!

Mutta Ester näytti juopuvan omista sanoistaan.

-- Pohjoismainen mies ottaa vaimokseen minkä maailman laahaaman tahansa...

-- Siksi, että hän on vapaamielisempi ja vähemmän itsekäs! sai Heikki väliin sanotuksi.

-- Ei kun siksi, että hän on kylmempi ja tunteiltaan kitukasvuinen. Sormien läpi katsoen omistaa hän usein rakastajattarensakin suosion, jakaen sen tietensäkin toisten kanssa...

-- Mitä sinä tarkoitat? Ester, sano... sano heti!

Ester väistyi pari askelta, mutta niskojansa heittäen uhmasi hän vieläkin:

-- Sitä, kun sanonkin...

Mutta samassa hän yhä peräytyi ympäri huonetta. Heikki seurasi häntä askel askeleelta. Koko maailma näytti palavan... Hän ei nähnyt minnekkään... hän ei osannut tästä kauheudesta ulos, eikä sisälle... hänen täytyi kulkea vain erästä kummallista silmäparia kohden, joka yhä etääntyi... Mitä hän aikoi sanoa...? Mitä se olikaan...? Mitä hän olikaan kuullut...? Ja mitä...? Jakaa, jakaa... Kuka? Kuka? Hän huutaa suurella äänellä, mutta hän ei kuule mitään vastausta. Kaikki on hetkisen hiljaa. Hän on tukehtumaisillaan, näkee vain liekkejä ja savua, mutta hän tahtoo pimeydestäkin etsiä uudestaan tuon silmäparin ja kiertää käsissään tuota uhmaten heittäytyvää niskaa...

Hetken kuluttua huomaa Heikki seisovansa akkunan pielessä ja samassa hän muistaa kaikki. Huoneessa on kaikki hiljaa ja kun hän kääntyy katsomaan taaksensa, niin hän näkee Esterin istuvan pöydän ääressä jotakin kirjaa selaillen. Kaikki heidän ympärillään on järjestyksessä... ja Esterkin näyttää tyyntyneeltä. Mitään kauheata ei siis ollut tapahtunut... Ja kuitenkin...

-- Emme me toisiamme ymmärrä, mutta puhutaan nyt, kun kerran on puhumaan ruvettu, sanoo Ester vihdoin. Ja kun Heikki ei vastaa mitään, niin hän jatkaa: -- Jos sinä rakastaisit minua, niinkuin minä tahtoisin olla rakastettu, niin sinun olisi tänään tänne tultuani pitänyt raastaa minua tukasta, pusertaa käsivarteni sinisiksi, heittää minut lattiaan ja lyödä minua. Silloin minä olisin uskonut, että sinä rakastat minua. Tiedätkö, Heikki, vaan sellaista miestä minunlaiseni nainen voi rakastaa ja kunnioittaa.

Heikki ei ymmärtänyt oliko tämä ivaa tai vakavasti tarkoitettu.

-- Siinä tapauksessa minä valitan, etten ole messinalainen rantajätkä tai napolilainen camorristi, sanoi hän, lisäten väsyneesti hymähtäen: tai edes tenori... tai sankari-osien näyttelijä.

Esterkin hymyili, ja hänen katseestaan oli aikaisemmin loistanut ilkeys kadonnut.

Heikkiä väsytti. Miten, Jumalan nimessä, he olivatkaan näin onnettomaan vyyhteen seonneet? Miksi hän olikaan ryhtynyt Esterin kanssa kinailemaan tuon viattoman huvimatkan tähden. Olisihan hänen pitänyt tietää kuinka hedelmätöntä se oli. Ja kenties Ester oli väsynyt ja sairas. Heikki katui ja syytti itseänsä.

-- Suo anteeksi, Ester! Hän oli mennyt Esterin luo istumaan ja ojensi hänelle kätensä.

-- Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää. Minulla kai on... mutta eihän se siitä muutu, sanoi hän, katsellen Heikin kättä kädessään.

-- Mitenkä mieletöntä, että me tuolla lailla raivoamme, mutta minä olen näinä päivinä ollut niin levoton sinun tähtesi, koetti Heikki selitellä.

-- Ehkä sinulla oli syytäkin olla levoton...

Heikki säpsähti. Tahtoiko Ester uudestaan palata tuohon pyörremyrskyyn, jonka he juuri olivat onnellisesti sivuuttaneet? Mutta hän näytti rauhalliselta. Surulliselta.

-- Syytäkin? Mikä sinua vaivaa, rakas? Sinä puhut niin viittaillen ja hämärästi, että en ymmärrä mitään, puhui Heikki ystävällisesti.

-- Kuka ihminen voi toiselle kyllin selvästi puhua! huoahti Ester. -- Tahdon kuitenkin sanoa, että jos sinä olisit pitänyt minusta kovakouraisemmin kiinni, älä loukkaannu, mutta minun tekee mieleni sanoa: väkivaltaisemmin... niin en olisi näin etääntynyt sinusta.

Etääntynyt... Heikistä kuului Esterin rauhallinen puhe aivankuin kovalta tuomiolta. Todellakin: kaikki ymmärtämisen mahdollisuus näytti turhalta, mahdottomalta. Näkymätön rautaesirippu laskeutui hiljaa heidän välillensä... Mitä hyödytti sanoa mitään, kun hänellä oli edessään joko leppymättömin vihollisensa tai ilmi hullu ihminen.

-- Mutta tiedäthän, ystäväni, että olen tahtomalla tahtonut antaa sinun olla vapaan. Kuitenkin: vain minä tiedän mitä tuo sinun kallis vapautesi on minulle maksanut. Ja sittenkin olen aina pelännyt sinua liiaksi sitovani. Juuri siitä syystähän meillä viimeaikoina alituiseen on ollutkin pieniä kohtauksia. Heikki sanoi sen toivottomasti, jotakin sanoaksensa.

-- Nainen sanoo aina toista kuin mitä tarkoittaa. Ester katsoi häntä hymyillen.

-- Eikä itsekään tiedä mitä tahtoo. Eikö niin?

-- Kenties...

He olivat hetkisen vaiti. Heikki näki Esterin kasvoista, että hänellä vielä oli jotakin sanottavaa, jonka hän jo kuitenkin tiesi... Tarvitsiko kaikkea sanoa, sanoa moneen kertaan...

Huoneessa oli jotakin sanomattoman tuskallista.

-- Minä lähden muutaman päivän kuluttua ulkomaille, aloitti Ester hiljaa.

Heikki irroitti kätensä hänen kädestään ja hiveli sormellaan kiilloitettua pöydän reunaa, virkkoen niinkuin unissakulkija:

-- Hänen kanssaan...

-- Niin...

Huoneessa alkoi jo hämärtää.

Ester nousi lähteäksensä. Hän tarttui Heikin käteen, niinkuin tartutaan arkussaan makaavan kuolleen miehen käteen, ja sanoi puoleksi itsekseen:

-- Sinun kätesi ovat niin kauniit. Liian kauniit... Sinussa on kaikki liian kaunista... Ester laski käden hiljaa pöydälle.

Heikki näkee vielä, kuinka hän asettaa hattunsa vaatekapin peilioven ääressä ja lähestyy häntä uudestaan, painaen nopean suudelman hänen huulillensa ja poistuu melkein äänettömästi, niinkuin poistutaan kuolleen luota...

Ulkoa kajastaa seinään katulyhdyn kuutamomaisen kelmeä valo. Boulevardin lehmuksen oksain suurentuneet varjot liikkuvat seinällä hiljaa, niinkuin jättiläiskokoinen hämähäkin verkko...

3.

Heikki oli kauan istunut puolihämärässä huoneessaan tuijottaen sulkeutunutta ovea.

... He leikkivät kotikaupunkinsa puistossa ja uittavat rantalaitureilla uusia laivojansa. Esterin laiva on jo kaukana, niin kaukana, että lanka jo on loppuun kehkeytynyt ja alkaa kiristää. Silloin Ester huudahtaa ja taputtaa käsiään. Kaikki toisetkin lapset huutavat ja hyppivät ihmetellen: "Esterin laiva menee, Ester on päästänyt laivansa menemään..." Hetkisen katselee Ester yhä kauemmaksi häipyvää laivaansa, mutta sitten hän käskee Heikkiäkin laskemaan laivansa menemään ja kun hän ei suostu siihen, niin Ester lyö kerän hänen kädestään. Kerä vierii laiturilla ja on juuri putoamaisillaan järveen, kun Heikki sen saavuttaa ja itku kurkussa alkaa nopeasti keriä lankaa. Kun hän vihdoinkin saa laivansa laiturille nostettua, niin Esterin laivaa ei enää näykään... Mutta toiset lapset huutavat, että Honkaniemen takana tuulee, vaahtopäitä näkyy tänne saakka... Ester ei ole millänsäkään, vaan naureskelee rannalla, mutta Heikin valtaa suuri tuska. Laiva menee iäksi, iäksi... eikä Ester ymmärrä sitä...

... Kirjeitä, valoja ja suudelmia. Eroa, kyyneleitä ja kuukausien katkeruutta.

Vihdoin vuosien takaa sukeltaa muuan uneksittu kuva... Ester lepää hänen käsivarsillaan hänen vaimonansa, kauniina, jumalallisena. Hiljaisuuden urut soivat heidän ympärillänsä ja kullanraskaina vierähtelevät onnen hetket ijäisyyteen. Ester avaa ihmeelliset silmänsä ja katselee häntä kauan. Mutta kun hän sulkee silmänsä, niin kuiskaa hän: "sinä olet niin... virheettömän... kaunis..." ja hänen huulillaan viipyy kummallinen väre, jota on mahdoton ymmärtää... Se on Heikille kuin kylmä pisara suoraan kuumalle sydämelle, vaan hän ei tahdo muistella sitä, eikä ajatella sitä, vaan puristaa tuon uinailevan olennon rintaansa vasten...

"... Sinun vaimosi...!" Pilkallinen huudahdus viiltää hänen luitansa ja ytimiänsä, aivankuin kylmän sahanterän vihlova raapaisu. Hän havahtuu. Huone on puolipimeä. Seinällä katulyhdyn valossa heiluvat puitten oksien varjot. Ester on poissa. Kaikki on todellisuutta...

Aikaiseen seuraavana päivänä hänen oli täytynyt lähteä muutaman päivän matkalle. Raittiissa aamuilmassa asemalle ajaessaan olivat eilisillan tapahtumat ihmeellisesti pienentyneet. Ne näyttivät mahdottomilta. Hän suorastaan ihmetteli, mitenkä oli voinutkaan noin syvästi antautua tuollaisiin tunnelmiin. Olihan Esterillä ja hänellä niin paljon yhteistä, niin paljon siteitä, että niitten katkominen olisi samaa kuin melkein koko nuoruutensa irti leikkaaminen... ja hävittäminen. Hän, Heikki, tunsi elävästi, että hänelle se olisi suoranainen mahdottomuus, eikä hän voinut uskoa, että Esterkään voisi... Heillä oli eilen sattunut olemaan onneton hetki kummallakin, mutta varmaankin kaikki taas tulisi hyväksi, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Mutta hän lupasi itselleen vastedes vakavasti tällaisia kohtauksia välttää, minkä se suinkin hänestä riippui. Olihan onni epäilemättä myöskin viisautta...