Part 6

-- Nykyisyys myöskin, juuri tämäkin hetki. Maljasi Elli! Elämällä täyteläisesti edessä olevan hetken, on ainoa tapa luoda tulevaisuuttakin, joka kuitenkaan ei ole meidän.

-- Ei ole meidän...? Kuinka se kuuluu kovalta... kauhealta, sanoo neitonen, juotuaan lasinsa pohjaan.

-- Niin, niin. Meillä ihmisillä on vain menneisyys ja nykyhetki. Tulevaisuus ei ole meidän, se muodostuu sittenkin aina toisenlaiseksi, kuin miksi olemme sen suunnitelleet. Siihen vaikuttavat niin monet seikat, joita emme milloinkaan voi ottaa lukuun.

-- Mutta onhan elämä aina niin ankarasti johdonmukaista.

-- Niin, senpä vuoksi. Mutta kun on olemassa niin paljon salassa olevia vaikuttimia, niin sen vuoksi usein hämmästymme, kun tulokset ovat kokonaan toisenlaiset kuin mitä olimme odottaneet.

He vaikenevat hetken. Kummankin sisäinen katse kilpistyy muutaman sekunnin aikana yhä uudestaan läpinäkymättömästä verhosta, johon on kirjoitettu: Tulevaisuus.

Tulevaisuus...?

Ulkona aamun valo elpyy yhä voimakkaammaksi ja sähkölamppujen ympärillä leijailevat tupakansavupilvet käyvät yhä sinisemmiksi. Mutta nuoren tytön kasvot muuttuvat hetkeksi vakaviksi. Häneen koskee toverinsa epäilykset. Kuinka hänellä ei tällaisenakaan hetkenä ollut uskoa valoisaan tulevaisuuteen. Olihan heillä, heillä kaikilla, jotka täällä nyt valkenevan aamun valossa istuivat, olihan heillä, jos kenelläkään, edellytyksiä onnelliseen tulevaisuuteen.

-- No terve taas! Mikä nyt niin synkistyttää? kysyy hänen miestoverinsa, kaadettuaan punssia laseihin.

-- Ellei meidän koulun tytöistä, ainakin Ester Forssnerista ja Aino Kajavasta, tule jotakin suurta, niin sitten eivät mitkään merkit pidä paikkaansa, sanoo neitonen naurahtaen, koettaen nähtävästi vapautua äskeisistä ajatuksistaan.

-- Mahdollisesti, mutta älä sentään ole kovin varma heistä, epäilee ylioppilas veitikkamaisena. -- Ja minkälaista suuruutta sinä tarkoitat?

-- Tietysti sitä, että heistä tulee kuuluisia naisia! -- Neitonen on loukkaantuvinaan.

-- Ethän vain tarkoita surullisen kuuluisia...?

-- Varo itseäsi! Tuon minä sanon Esterille, uhkaa neitonen. Ja kun vieressä istujat samassa hetkeksi taukoavat hiljaisemmin juttelemaan, niin käyttää hän tilaisuutta hyväkseen ja huutaa pöydän toiseen päähän: Ester, Ester!

-- Koetappas vain! Elli, minä suutun, jos sinä... hätääntyy uhattu, mutta neitonen koettaa vain itsepintaisesti saada Esterin huomion puoleensa ja onnistuukin vihdoin.

-- Mitä pahaa minä taas olen tehnyt? kysyy Ester hymyillen.

Puhujat vaihtavat nauraen taistelevan silmäyksen.

-- Erkki Honkala tahtoo juoda sinun maljasi, ja minä myös, sanoo neitonen lasiansa nostaen. Esterkin nostaa heille lasiansa, ystävällisesti nyökäten, ja kääntyy nopeasti hiukan kovaäänisiä naapureitansa kuulemaan. -- -- --

-- Suomi on luotava uudestaan -- ja me luomme sen uudestaan! -- Antti Wiljakan kookas nyrkki kolahti pöytään, niin että lasit helähtivät. Tytöt kiljahtivat kuorossa. Mutta Antti Wiljakka jatkoi edelleen:

-- Mitä me näemme muuta kuin riitaa, hometta ja vanhaa hapatusta, minne vaan katsommekin. Kirkko on vanhoillisista vanhoillisin, koulut ovat vanhoillisia -- se oikeus meillä kai on tällä hetkenä sanoa! Virastot...! Parasta vaieta niistä. -- Tiede ja taide ovat sitä, mitä milloinkin tuuli tuo. Ja sanomalehdet, joitten pitäisi koota voimia yhteen, valaista ja herättää, ne ovat niinkuin toinen toistaan haukkuvia vanhoja ämmiä. Halkovat hiuksia, taistelevat rikoista tunkiolla. Oman puolueen mies on niistä aina oikeassa, silloinkin, kun tavataan parhaillaan vääryyttä tekemässä, ja toiseen katraaseen kuuluva mies on jo ennakolta tuomittu väärässä olemaan. -- Mutta me, me kaikki, laskemme jo piankin nuorta verta vanhaan Suomeen. Eivät ne tämän kummempia nassikoita ole aikanansa olleet, kaikki nuo tarhapöllötkään, jotka nyt niin varmoina oksillaan istuvat, mutta, jumaliste, ne pudotetaan alas! Riidelkööt sitten vanhain kantojen välissä ja nokkikoot vaikka silmät toistensa päästä. He ovat joka tapauksessa museotavaraa. Ja sitten me kokoamme ja yhdistämme kaikki nuoret voimat, niin että vielä -- Antti Wiljakka alensi äänensä, niin että vain lähimpänä istujat kuulivat: "... vielä vanhemmat veljetkin..." saavat Suomesta kovan pähkinän purraksensa.

-- Hyvä, hyvä! Se on puhetta, josta minä pidän! huudahti Ester Forssner haltioissaan, mutta puhuja ei näyttänyt häntä kuulevankaan, vaan jatkoi:

-- Luvataan se, Heikki, sinuun, jos kehenkään minä uskon ja sinulla, jos kellään, on tulevaisuutta. Minä olen ylpeä, että sinä kuusi vuotta olet ollut minun vierustoverini, ja minä uskon, että me kaikki olemme joskus vielä ylpeämpiä, että kerran olemme olleet sinun toverejasi, ei niin paljon sinun tämän päiväisen "laudaturisi" tähden, vaan aivan yksinkertaisesti siksi, että me tiedämme, että sinä olet poikain parhaita ja kunnon toveri. Mutta muuan vika sinulla kuitenkin on, jonka vuoksi minä hiukan pelkään. Suoraan sanoen, sinä olet niitä miehiä, joilla on hyvyys vikana...

-- Hyvä, hyvä! huusivat Aino Kajava ja Ester Forssner.

Antti Wiljakka tarttui lasiinsa, lausuen vielä: -- Mutta koeta oppia puristamaan nyrkkisi yhteen, silloin kun mieltäsi karvastelee ja anna tulla muutamia pystykarvaisia ärräpäitä, niin kyllä siitä hyvää tulee... Hei, maljasi! Mutta vannotaan: me luomme Suomen uudestaan!

-- Siihen maljaan tahdon minäkin yhtyä, huusi Ester Forssner. -- Miehen malja, jolla on hyvyys vikana!

Lasit kilisivät. Heikkiä huvitti Antin rehti suorasukaisuus, mutta hän oli kuitenkin iloinen ettei Antti jatkanut pidemmältä, sillä hän näytti humaltuvan omista sanoistaan enemmän kuin viinistä. Ja pienimmänkin huomion esineenä oleminen oli Heikistä aina ollut mitä kiusallisinta.

Mutta samassa Antti Wiljakka oli jo meluavassa keskustelussa Ester Forssnerin kanssa ja ympärillä istujain huomio kiintyi heihin. Ja hetken kuluttua huusi Antti, niin että veranta kaikui: Tulkaa pojat! Täällä on neitonen, joka sanoo olevansa, ja aina tulevansa olemaan, paljon innostuneempi mies-asiasta kuin nais-asiasta. Se on suurenmoisesti sanottu!

Ja ennenkuin kukaan oikein ennätti mitään sanoa, niin ylioppilasjoukko oli nostanut Ester Forssnerin tuolissaan harteilleen ja kantoivat häntä verannan päästä toiseen, eläköön-huutojen ja huumaavan melun raikuessa. Pojat olivat haltioissaan ja tytötkin nauroivat ja taputtivat käsiään, vaikka useita Esterin riemukulku hiukan harmittikin.

-- Minä tässä jo ennätin ajatellakin, että mistä ihmeestä tuo Ester tänä iltana numeron tekee, sanoi Aino Kajava, voimainsa takaa käsiään paukuttaen.

Hilja Eerola ja Selma Tuomela vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja joku kuiskasi heille takaapäin: -- Paras sitä sanoo...

Ester oli aivan riehaantunut, kun hänet vihdoin tuotiin entiselle paikalleen. Hän leyhytteli nenäliinallaan hehkuvia kasvojansa, puhui ja nauroi. Heikki katseli häntä kummissaan. Noin varmana ja rohkeana ei hän vielä ikinä ollut Esteriä nähnyt. Hän näytti vuosia vanhemmalta kuin monet muut samanikäiset tytöt hänen ympärillänsä, tai oikeammin kehittyneemmältä. Ja säteilevän kaunis hän oli. Heikki vilkasi salavihkaa ympärillensä... Ei, ei se vain hänen kuvitteluansa ollut. Ester oli kun olikin täällä kaiken keskustana. Tytöt alkoivat härnätä Esteriä.

-- Vastaakin puheistasi! sanoi Aino Kajava ankaruutta teeskennellen.

Ester kääntyi nauraen poikain puoleen:

-- Tiesinhän minä, että nuo vielä tulisivat nokkimaan minulta silmät päästäni, sanaini tähden.

-- Kyllä me puolustamme, lupasi Antti Wiljakka -- ja eihän totuus pala tulessakaan. --

-- Ehkä saan luvan kysyä, mikä on se "miesasia", jonka ennen nais-asiaa sanot mieltäsi kiinnittävän? kysyi Selma Tuomela.

Ester näytti hämmästyneeltä, aivankuin hän ei olisi oikein muistanut mistä oli kysymyskään, mutta hän ei kuitenkaan kauan ollut vastausta vailla.

-- Hyvät ihmiset, tarkoitin tietysti miehen oikeuksia elämässä ja miehen elämän-työtä, vastasi hän viattomasti.

-- Ja mistä syystä se sitten muka on sinua lähempänä kuin nais-asia, ahdisti Aino Kajava kärkkäästi.

-- Mistä syystä? matki Ester ivallisesti, -- tarvitseeko minun tässä tehdä teille tiliä mistä syystä.

-- Ei tarvitse, ei tarvitse! huusi joku pojista. Ja toisaalta lisättiin: -- Sehän on ymmärrettävä asia...

Jossakin nauraa sihitettiin. Esteriä alkoi harmittaa.

-- Mistä syystä? kertasi hän, vielä ivallisemmin kuin edellisellä kerralla. -- Siitä syystä, että minusta mies on työn tekijä ja nainen on hänen henkevä innoittajansa.

-- Älä nyt aina puhu taiteilijoista!

-- Sama sopii muihinkin. Tavallinen normaalinainen on ehdottomasti onnellisempi, voidessaan liittää kohtalonsa yhteen rakastamansa miehen kanssa ja voidessaan hänen elämän-työhönsä antaa kaiken kauneimpansa.

-- Kuinka vanhoillista! huudahti Aino Kajava, hypäten seisaalleen.

-- Tyyntykää nyt neiti! Ehkä se on taas jo uudenaikaistakin, naurahti Heikki.

-- Luuletteko te, jos minä tulen elämässä onnelliseksi, että minä yrittäisinkään julkisuudessa esiintyä runoilijana, vaikka minulla olisi minkälaiset edellytykset, jatkoi Ester vielä. En ikinä! Minä siroittelisin aiheet miehelleni, vuodattaisin koko runosuoneni hänen elämäänsä ja elämäntyöhönsä.

-- Hyvä, hyvä, huusivat pojat.

-- Katso, vaan, että et heitä päärlyjä sikain eteen! nauroi Hilja Eerola. Mutta samassa Antti Wiljakka julisti, että Ester Forssnerilla oli taas puheenvuoro.

Tarjoilijat tulivat laskuineen. -- "Mies on luotu sotilaaksi ja nainen sotilaan iloksi!" Ester heitti lauseen tytöille kuin pallon.

-- Älä viitsi aina Nietzschellä ratsastaa, ne laulut me jo tunnemme, torui Selma Tuomela. Mutta Aino Kajava lähestyi Esteriä pari askelta ja ainakin näennäisesti vihaisena sinkosi hänelle:

-- Tytöltä, joka puhuu tuollaisia, pitäisi riistää ylioppilaslakki päästä.

-- Siihen jäisi vielä kuitenkin niin kaunis tukka jälelle, puolusti Antti Wiljakka.

-- Ja toivottavasti jäisi vielä jotakin tukan allekin! Ester nauroi itsetietoisesti, napittaen hansikkaitaan.

Ulkona oli seesteä kevätaamu jo valjennut, kun valkolakkinen joukko iloisesti mekastaen lähestyi rantaa, jossa laiva ja muutamia veneitä odottelivat. Helsingin huiput hohtivat ja säteilivät riemastuttavassa valossa ja meren pinta kimoili välkkyen keveiden usvaleijujen alla.

Aamu oli täynnä kirkkautta ja kevään kohisevaa valoa ja voimaa.

II.

1.

Niihin aikoihin heräsi Heikki Wuolle öisin usein yhtäkkiä. Ja ensimäinen sekava tunne mikä hänellä oli herättyään, oli kummallinen ahdistus ja kauhu, aivankuin hän olisi herännyt uppoavassa laivassa, joka on täynnä huutoa ja hätää. Se lamasi hänet vuoteelleen pitkäksi aikaa, niin että hän ei voinut kättään liikuttaa, vaan ainoastaan ajatuksissaan kerrata: Jumala, hyvä Jumala... Minä hukun, minä hukun...

Mutta paremmin valveuduttuaan ja ennätettyään enemmän ajatella hän tavallisesti rauhoittui, eikä oikein voinut ymmärtää mistä tällainen kauhea ahdistus aiheutui, sillä hänen päivätajunnassaan ei sillä ollut lähimainkaan vertoja vetävää vastinetta. Olihan kaikki tavallaan hyvin... Hänen lukunsa olivat onnistuneet kutakuinkin. Kolmessa vuodessa hän oli suorittanut kanditaattitutkinnon, ja nyt hänellä oli enää vain muutamia koetunteja normaalilyseossa. Sitten olisi hän valmis jättämään koko Helsingin, alkaakseen syksyllä opettajatoimensa jossakin maaseutukaupungin oppikoulussa, ellei kohtalon laine sattuisi häntä tänne takaisin heittämään, joka seikka hänestä näin ennakolta näytti yhdentekevältä. Ennättäisi hän tänne päästä sitten parin kolmen vuoden kuluttuakin, jos maaseutu kovin rupeaisi tympäisemään. Siinä ei siis ollut mitään surtavaa. -- Taloudellisia huolia hänellä kyllä oli. Näinä vuosina oli hän aivan pakostakin velkaantunut ja kun velalle oli maksettava korko, ja koron korko, niin oli se nopeasti kasvanut, mutta mitenkään toivoton ei hänen näittenkään asioitten tähden tarvinnut olla.

Olihan siis kaikki oikeastaan hyvin... Elämä tulisi kylläkin menemään rauhallista menoansa, sillä olivathan pahimmat vuodet jo sivuutetut... nuo vuodet, jolloin elämä aina toi jotakin uutta ratkaistavaa eteen.

Hän sytytti tavallisesti lampun ja paperossin ja nautti, että ahdistus, johon hän oli herännyt, etääntyi yhä kauemmaksi. Hm... eihän hänellä oikeastaan ollut mitään järkevää syytä pelätä huomista tai myöhempiäkään päiviä. Kenenkä elämä nyt oikeastaan oli sellaista, jommoiseksi sen varhaisemmassa nuoruudessaan oli kuvitellut... Mutta tarvitsiko sitä edes pettymyksenäkään pitää, että paljon oli käynyt toisin. Elämä oli sellaista... Kuinka moni hänen entisistä koulutovereistaan oli näinkään pitkällä. Monella olivat vielä tutkinnot kesken, raha-asiat hunningolla, mutta täällä he kuitenkin elivät päivästä toiseen, vuodesta vuoteen.

Nikotiini rauhoittaa häntä. Hän polttaa paperossin loppuun ja aikoo sammuttaa lampun ja koettaa uudestaan tavoitella unta.

... Jumala, hyvä Jumala!

Hätähuudot hänen sielussaan olivat kaikonneet, mutta ne kuuluivat selvästi vieläkin... niinkuin aina ennenkin tällaisina öinä. Hän tietää, että jos hän kaikesta huolimatta heittäytyy vuoteelleen ja koettaa koko tahtonsa lujuudella karkoittaa ajatukset luotansa, niin uni vihdoin taas häntä lähestyy, mutta aamulla herää hän kuitenkin raskaaseen epäselvyyteen, tuntien yllänsä jonkin tilittämättömän asian painon. Ja toisinaan hänestä on taas kuin lukemattomat silmät kysyvinä katsoisivat häneen, mutta joita hän ei voi, jostakin selittämättömästä syystä, suoraan silmiin katsoa.

Hän nousee vuoteeltaan, pukeutuu puolittain ja alkaa käydä huoneessaan edestakaisin. Hänen täytyy kerrankin ajatella kaikki loppuun ja kerrankin vastata noihin kaikkiin salaman tavoin välkähteleviin kysymyksiin, jotka veivät hänen päiviensä rauhan ja hänen öittensä unen... Jumala, hyvä Jumala...!

Hän ei tarkemmin ajatellessaan edes käsitä, miksi välitön hätähuuto juuri tällaisena hänen sielustaan nousee ja miksi hänen huulensa ja ajatuksensa, tuskan korkeimmilleen noustessa, sitä aina kertaavat, sillä Jumala-käsite oli hänelle kaukainen ja epäselvä, senjälkeen kun hänen lapsuutensa Jumala vuosien kuluessa oli peittynyt eri tahoilta tulvanneitten viisauksien pimentoon. Mutta se oli kai vanhaa perittyä tottumusta. Niin huusivat kaikki hädässä olevat. Ja kuitenkin: lukemattomia laivoja upposi ja miljoonittain yksilöitä ja kokonaisia kansoja sortui, hädän hetkellä huulillaan sama huuto, jota hän nimettömässä tuskassaan hiljaisina öinä kertasi. Olivatko nuo sielun välittömät huudot sittenkin kenties kuin avuttoman lapsen huudot, joka pimeässä itkee äitiänsä...? -- -- --

Hänellä on purressaan vuoto.

Vihdoin uskaltaa hän sen itselleen myöntää. Nyt hän tietää, että hänellä ei ole mitään uskoa. Ei mitään! Ei Jumalaan, ei elämään, ei rakkauteen, eikä isänmaahan.

Jum...!

Eikä mitään toivoa.

Hm... Olihan hänellä edessään leipävirka, tässä riitojen repimässä maassa, jota vieras valta vuosi vuodelta yhä kiivaimmin ottein kuristi. Ja vielä oli jäljellä nautintoja...

Monille olisi kaikessa tässä ollut kylliksi roihuavaa elintarmon sytykettä ja näihin saakka olivat ne hänellekin riittäneet, mutta ne olivat luhistuneet tuhaksi sinä hetkenä, jona hän oli havahtunut huomaamaan särön sielussaan... ja tietoisesti sitä suremaan.

Mitä se häntä auttoi, että kukaan ei edes aavistanutkaan mitenkä hänen laitansa oikeastaan oli. Ja mitä häntä hyödytti, että aurinko vieläkin kultasi hänen purjeitansa, kun kerran venheessään oli vuoto... kun hänen yksinäisinä hetkinään täytyi jäätävällä kauhulla havaita laivansa uppoavan, hitaasti, mutta varmasti.

Eikä rantaa näkynyt missään.

2.

Luonnossa oli taaskin kevät. Leyhkeät tuulet puhaltelivat päivin ja öin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, niinkuin ei syksyä ja talvea koskaan olisi ollutkaan, eikä enää koskaan tulisi olemaankaan. Puitten nuput paisuivat taaskin päivä päivältä ja nurmet alkoivat vihoittaa. Se oli luomisriemua, luomisriemun vuoksi. Niinkuin joka kevät.

Näinä toukokuun päivinä eli Heikki ajatuksissaan alinomaa paria kolmea edellistä vuotta ja kevättä, jotka hän Helsingissä oli viettänyt. Herkät, humalluttavan kauniit kevätpäivät toivat mieleen muistoja menneistä samanlaisista. Paljon oli samoin kuin ennenkin, mutta paljon oli muuttunutkin... Eniten oli hän varmaankin itse muuttunut. Hän kulkee ja katselee kaikkea kuin viimeistä kertaa ja yhä uudestaan kääntyy hänen katseensa sisään päin.

Kaikki oli niinkuin unta. Edellisiin vuosiin olisi pitänyt sisältyä hänen parhaat vuotensa, joina hänen olisi pitänyt imeä itseensä valoa ja kauneutta, niinkuin sadun kiven, voidakseen säteillä sitä ympärilleen myöhäisempinä harmaina päivinä. Mutta mitä hän oli saanut? Mitä hän oli tehnyt? Kirjatietoa hän oli saanut päänsä täyteen, tutkintoja hän oli suorittanut...

Ja muuta, muuta?

Särön hän oli saanut sieluunsa. Kannattava voima oli sieltä huomaamatta virrannut pois ja elämän tyhjyys oli sen täyttänyt...

Kerta toisensa jälkeen hän sen itselleen myöntää, yksinäisinä tilinteon hetkinä, ja epätoivo laskeutuu läpinäkymättömänä sumuna hänen ympärillensä. Mutta kun se taas hetkeksi hälvenee, niin hän koettaa reipastua ja uskottelee kaiken olevan vain jotakin satunnaista alakuloisuutta. Onhan kevään kauneus toisinaan ihmiselle kuin ohimoita pakoittava, säteilevä kruunu, ja sen täyteläinen ilma melkein pakahduttavaa...

Mutta ei, ei! Hän ei tahdo kauemmin itseänsä pettää. Virvatulia kohden oli hän jo monta vuotta kulkenut ja katinkultaa ottanut oikean arvosta. Nyt ei enää enempää sellaista! Oli sittenkin helpompaa olla houkkio muitten silmissä kuin omissaan...

Ah, mitä olikaan elämä ollut, kun se parasta oli ollut. Mitä olivat olleet hänen kalliit nuoruusvuotensa?

... Lukuja, ylioppilaselämää, lukuja, osakuntaelämää, johon kiihkeä _viha_, >puolueviha, henkäili myrkkyjänsä. Agitatsioonimatkoja, lähetystöihin osanottamista ja vihellyskonsertteja. Ikäviä asuntoja, ikävästi kalustetuissa huoneissa ja vieläkin ikävämpiä ruokapaikkoja, joissa kaikkien hyvien tapojen ulkopuolella oleva joukkosyöminen, mieluisan ja viihdyttävän tunteen asemasta, tuotti sielullista kärsimystä kaksi kertaa päivässä. Jonkun ystävällisen kodin valaistut suojat loivat lämpöä ja viehätystä tähän kuvaan, mutta nekin olivat harvat ja enemmän tai vähemmän puolue-elämän karsinoimat: jos liittyi läheisemmin yhtäälle, niin toisaalla kylmennyttiin, aivankuin olisi talon vieraan havaittu seurustelevan rikoksellisissa piireissä.

Sitten oli kyllä vielä koteja, joihin eri puolueisiin ja piireihin kuuluvat ylioppilaat olivat tervetulleita, mutta niissä taas paasattiin ainoita, oikeita ja autuaaksi tekeviä mielipiteitä, sekä poliittisissa, että taidekysymyksissä sellaisella paatoksella, että se vähitellen alkoi korvia särkeä, eikä lopuksi enää mitenkään tehonnut kodittomaan ylioppilaaseen, ei edes teen, eikä taloissa vierailevain taiteilijain musiikkiesityksien lomassakaan. Mutta kun ystävällistä huolenpitoa nauttinut ylioppilas sitten kerran hiljaa sulki noitten talojen ovet, kiitollisena siitä minkä todella oli voinut ottaa vastaan, niin sai hän joskus myöhemmin huomata, että rakastettavien emäntien valkeissa käsissä oli myöskin taitavasti kätketyt kynnet, jotka joskus, sopivassa tilaisuudessa, pienellä raapaisulla muistivat omille huivilleen ennen aikojaan pyrähtänyttä linnun poikaa... Vaikka eihän vahinko noille rakastettaville rouville suinkaan ollut suuri, sillä tulihan ylioppilaita joka vuosi uusia, ja monen monet heistä olivat Helsingissä kodittomia ja tarvitsivat valmiita mielipiteitä, herättävää kiihoitusta oikeisiin asioihin... teetä, valoa ja musiikkia...

Heikki hymähtää näitä aikoja muistaessaan.

Mitä hyvää oli vetää suoraan koulunpenkiltä tulevat nuoret pohtimaan kysymyksistä, joista maan kypsyneimmät ja kaukonäköisimmät henkilöt olivat eri mieltä? Ja miksi usuttaa nuorisoa puoluetta tai toista vastaan, kun he tai heidän yllyttäjänsä eivät kuitenkaan voineet nähdä ja tietää puoltakaan siitä, mitä ruorissa olevat miehet näkivät ja tiesivät ja mitkä seikat heidän tekoihinsa vaikuttivat.

Ainoa varma tulos oli se, että heissä yhä voimakkaammaksi iti _viha_, jo koulun penkillä kylvetty _viha_, kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka eivät olleet heidän kannallaan.

Oikeus ja kunnia!

Heikki oli vakuutettu ettei tässä maassa milloinkaan ennen mikään ohjaksissa oleva vanhempi polvi ollut siinä määrin itse sekaantunut, ja nuorisoltakin sekoittanut käsitteitä oikeudesta ja kunniasta kuin mitä oli tehty hänen ylioppilasvuosinaan.

Mitä toiset pitivät loistavana sankaritekona, se oli toisista mitä inhoittavin pimeyden työ. Mikä toisista oli ehdotoin isänmaallinen velvollisuus, se oli toisista maankavallusta. Ja puolella ja toisella osoitettiin auktoriteetteihin, joilla oli kunniakas menneisyys takanaan.

Ah, miksi ei silloin ollut ketään, joka olisi sanonut nuorille ihmisille, että tämä maa ei ole täynnä vain sankareita ja maankavaltajia, vaan jotenkin tasaväkistä väkeä, joka riitelee eri teistä, vaan joilla on sama päämäärä. Ja sanonut, että paljon täällä _taistellaan vallasta!_

Mutta sitä ei kukaan sanonut. Sen sijaan koetti jokainen, jolla vähänkin oli tilaisuutta joutua ylioppilaitten kanssa kosketukseen, vetää heitä omalle tahollensa, omia asioitansa ajamaan, välittämättä siitä, kuinka kesken-kypsyneiksi ja kiihkosieluisiksi he täten kuumennettiin. -- Politiikasta puhumattakaan, johdettiin nuoret, useinkin suoraan maan sydämestä tulevat ylioppilaat, kuumimpiin teatteririitoihin, johtajakysymyksiin ja Kansallisteatterin "taiteellista tasoa" arvosteleviin kokouksiin. Ja kuitenkaan eivät monetkaan noista, joitten henkilölukuisuuden ja ylioppilaslyyran takaa heitä kalastaneet ryhmät ampuivat, ennen ensimäistä ylioppilassyksyään olleet nähneet muuta kuin joitakin maaseututeatterin tai jonkun kotipaikkakunnallaan vierailevan kiertueen esityksiä. Mutta kun hienot herrasväet aivan vakavina veivät heidät tähän korkeantaiteelliseen rintamaan, niin alkoivat he itsekin uskoa, että koko maailmassa taide on helpointa ymmärtää. -- Ja ehken jo seuraavana vuonna olivat useimmat löytäneet Kansallisteatterilla oman johtajaehdokkaan, jonka syrjäyttäminen oli ilmeistä vääryyttä. Mutta sitä seuraavana keväänä olivat monet näistä, toisten esitaistelijoista, tulleet siihen hiljaiseen vakaumukseen, että paras johtaja olisi juuri hän itse! Useimmat odottivat vaatimattomina, että joku toinen olisi hänet keksinyt ja koettivat teatterin toimintaa sättien ja alasrepien herättää ympäristöänsä huomaamaan, mitenkä korkeat vaatimukset heillä oikeastaan olivat. Mutta ne, jotka suuren innostuksen herättäminä olivat kirjoittaneet jonkin seuranäytelmän ja varsinkin, jos se tekijän harjoittamana oli esitetty hänen kotipaikkakuntansa nuorisoseurassa, ne olivat jo paljon häikäilemättömimpiä "kruunun tavoittelijoita".

Heikin täytyi naurahtaa kaikkea tätä muistaessaan.

Olihan heillä hyvä, jopa parhainkin tarkoitus, kaikilla noilla hyvillä, rakkailla ihmisillä... Ja sitäpaitsi heillä oli jotakin, jota hänellä itsellään ei ollut: suuri usko ja luottamus omaan kykyynsä ja erehtymättömyyteensä. Kenties sekin oli syntymäpäivälahja, jota olevat olosuhteet sittemmin olivat suotuisasti vaalineet ja joka kenties teki omistajansa yhtä onnelliseksi kuin varmaksi...

Mutta omasta puolestaan ei hän edes näissä taiteellisissakaan, julkisissa tai yksityisissä kokouksissa, ollut saanut muuta kuin sieluunsa kaunaa ja kiihkoa vieraita henkilöitä kohtaan, joita ei hän, eikä suurin osa muistakaan läsnäolleista, tuntenut useinkaan muuta kuin nimeltä. -- -- --

Ester Forssnerin kuva väikkyi niissä vuosissa kaikkialla, aina viime kuukausiin saakka.

Viime kuukausiin... Niin, siitä oli todellakin vasta puolen vuotta kun hän oli matkustanut ulkomaille.

Ester Forssner... jalojäseninen, lempeäsilmäinen gaselli. Ester Forssner... notkea, kimmeltäväsuomuinen... Mikä hän oikeastaan olikaan sisimmältä olemukseltaan?

Kaksoissielu... Arvoitus...

Ester Forssner oli tullut samana syksynä Helsinkiin kun Heikkikin. Hän lauloi erään yksityisopettajan johdolla ja piirusti yliopiston piirustussalissa.