Part 5

Ilmaa saastutti veljesvihan myrkky. Perheetkin rikkoutuivat; poika nousi isäänsä vastaan, veli ei tuntenut veljeänsä. Kaikki ymmärsivät politiikkaa: miehet, naiset ja lapset. Kaikki siitä puhuivat ja kaikkialla. Kaikki olivat unhoittaneet, että: "Iöytyy ainoastaan yksi hyljättävä mielipide, se joka ei kärsi muita mielipiteitä kuin niitä, jotka ovat sen itsensä kaltaisia". Jokainen oli toisensa tuomari. Useimmista olivat toisinajattelevat isänmaanpettureita, joita oli oikeus kohdella miten halutti...

Otollisia tilaisuuksia alituisesti vaanivat onnenonkijain laumat riensivät vastakkain seisoviin veljesleireihin palvelustansa tarjoamaan, kukin sinne, missä laskelmainsa mukaan luuli parempien lihapatain ääreen pääsevänsä.

Siihen leiriin, joka uskoi virastojemme suomalaisina säilymisen tärkeämmäksi kuin tämän tai tuon myönnytyksen -- jotka kerran taas toivottiin takaisin saatavan -- siihen liittyi paljon niitäkin, joille edessä häämöittävä, nopea virkaura, oli vakaumuksen sisäisin värin määrääjä. Kyvyn puutteesta kolkutteleva omatunto oli helposti tyydytetty ajatuksilla, että eiväthän venäläiset virkamiehet sitenkään, edes läheskään, olisi noita virkoja hoitaneet. Tulihan kansa ainakin palveltua omalla kielellänsä...

Toiselle puolen taas, sinne, missä hehkuvin mielin ja suurin sanoin julistauduttiin kaiken oikeuden ja kunnian erehtymättömiksi tulkeiksi, sinne riensivät monet, joiden elämä oli ollut täynnä suuria unelmia ja suuria sanoja. Olihan tilaisuus erinomainen. Jonakin suotuisana hetkenä saattoi kääntää kaikki korkean isänmaalliset valonheittäjät itseänsä valaisemaan, ja mikä vielä ihanampaa: samalla tarjoutui erinomainen tilaisuus, rankaisematta, vieläpä suurta suosiotakin saavuttaen, syyttää ja mustata niitä, joita ehken oli kaiken ikänsä kadehtinut, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin maankavalluksesta! Monet tavalliset katurähisijät ja kotirauhanhäritsijät kohosivat niinä aikoina hetkellisiksi kansallissankareiksi.

Mielet katkeroittuivat puolella ja toisella. Elämä Suomessa kävi yhä synkemmäksi.

Pienessä sisämaan kaupungin lyseossakin, jossa Heikki oli oppilaana, jakautuivat sekä opettajat että oppilaat, kahteen jyrkästi eroavaan leiriin: perustuslaillisiin ja suomettarelaisiin.

Oppilaitten jakautuminen tapahtui yleensä heidän vanhempainsa vakaumuksen perusteella ja oli yksilöihin nähden sitä kärjistyneempää, mitä vaikuttavimmassa asemassa kunkin isä sattui olemaan. Useinkin päättivät nuoret "aktivistit" äitiensä inspiroimana, että sitä tai tätä toveria ei tervehdittäisi, toisinaan taas päätettiin olla kutsumatta pannaan julistettuja tanssijaisiin tai muihin nuorten kemuihin. Määräykset ja niistä johtuvat menettelytavat vaihtelivat alituiseen, sillä niihin vaikuttivat monet muutkin seikat kuin puhtaasti "isänmaalliset".

"Tanssijaispanna" kohtasi Heikkiä vain kaksi kertaa. Auerilaisten esimerkkiä seurattiin pari viikkoa myöhemmin insinööri Nyholmilla. Ja näinä viikkoina katselivat onnelliset valitut tyttökoulussa ja lyseossa kutsumatta jääneitä, jotka aikaisemmin olivat olleet hyvinkin mahdollisia, aivankuin nuo onnettomat, yhdessä isäinsä kanssa, olisivat myöneet sielunsa paholaiselle...

Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta.

Kauppaneuvos Sandelin, joka oli tunnustetusti ei ainoastaan rikkain, vaan muutenkin kunnioitetuin mies kaupungissa, sanoi eräissä herrain kekkereissä, että hän ei ensinkään hyväksy tuollaista nuorison seulomista ja että hänen talossaan se ei saa tulla kysymykseenkään, vaan että heille kutsutaan kaikki kuten ennenkin, ja ne, joita ei haluta tulla saavat jäädä pois.

Herrat Auer ja Nyholm olivat noloja asian tällaisesta käänteestä, sillä he olivat jo saaneet paljon tunnustustakin isänmaallisesta valppaudestaan... Ja kerran pikku-tunneilla syytti Auer rouvaansa ja Nyholm kälyänsä koko keksinnöstä. Mutta koko kaupunki odotteli suuressa jännityksessä Signe Sandelinin tanssijaisia. Monet tiesivät, että Auerilta ja Nyholmilta jäätäisiin pois. Tietysti he koppavuudessaan senkin saattoivat tehdä, sillä kummatkaan eivät tainneet olla kauppaneuvos Sandeliinille penniäkään velkaa... Mutta vahinko se heille sittenkin olisi ollut, sillä koko kaupungissa ei ollut sellaista salia kuin Sandeliinien. Ja sen talon katon alle astuminen oli kunnia...

Kaikki päättyi kuitenkin hyvin. Sandeliinille kutsuttiin nuorisoa suojat täyteen, puolueisiin tai vanhempiin katsomatta, eikä kukaan jäänyt tulematta. Ja siihen sitten päättyikin koulunuorisolle pikku-kaupungissa aiottu "tanssijaispanna".

Heikiltä ei alunpitäin kukaan ollut kysynytkään mitä hän ajatteli tai mitä mieltä hän oli, mutta koulussa joutui hän suomettarelaisten kirjoihin luultavasti äitinsä mielipiteitten vuoksi. Ja tämän suurin synti oli se, että hän oli kaupungin suomalaisen nais-yhdistyksen varapuheenjohtaja ja että hän tilasi Suometarta, jota hän aina oli tilannut. Raskain syytös mitä häntä vastaan voitiin tehdä oli kuitenkin kenties se, että hän yhä edelleenkin piti Yrjö-Koskisen rintakuvaa salissaan, vielä senkin jälkeen, kun "Unioonin" rouvat olivat rouva Forssnerin kautta lähettäneet hänelle vakavat terveiset ja hienotunteisen huomautuksen siitä, mitä isänmaa häneltä vaati tällaisena hetkenä juuri tuon kuvan suhteen... Kun rouva Halldin sitten uskalsi olla niin röyhkeä, että lähetti terveisiä takaisin, ja sanoi kunnioittavansa ketä itse hyväksi näkee, sekä omassa kodissaan pitävänsä kenen kuvia häntä vaan haluttaa, niin silloin olivat sillat poltetut...

-- Vakaumus, hm! terveisten saaja kohautti olkapäitänsä, vakaumus... tällaisessa tapauksessa saattoi siis vain valittaa, että niin järkevä ja miellyttävä nainen kuin rouva Halldin, oli voinut saada niin onnettoman vakaumuksen...

-- Ja säälittävää oli, lisäsi edellisen puhujan ystävätär, että hän niin sokeasti kunnioitti miehensä muistoa, ettei älynnyt ajan vaatimuksia, vaan edelleenkin piti kunniassa kansallisia suuruuksia, jotka kaikki tosi isänmaalliset, valveutuneet henkilöt, jo aikoja sitten olivat jalustoiltaan syösseet.

Eikä rouva Forssner osannut siihen sanoa mitään. Hän oli usein pahemmassa kuin pulassa siksi, että melkein kaikki ihmiset, joitten kanssa hän puhui, olivat oikeassa... ja varsinkin aina viimeinen puhuja. Pahinta oli, ettei hän parhaalla tahdollaankaan päässyt selvyyteen, mikä kanta hänen miehellään olisi ollut, jos hän vielä olisi elänyt. Siinä suhteessa oli hänen ystävättärensä Anna Halldin paljon onnellisempi, hän kun sai kulkea aivankuin viitoitettua tietä...

Koulussakin unhoittuivat opettajat usein opetustunneillaan esitelmöimään valtiollisista kysymyksistä tai oikeastaan kotoisesta, vihan myrkyttämästä puolue-elämästämme, jokainen tietysti värittäen niitä omain silmälasiensa läpi näkemillään väreillä. Tavallisesti päättyivät tällaiset tunnit siten, että opettaja jakoi, kuten entisajan papit saarnoissaan, koko kansan kahteen osaan: lampaat kunniaan, vuohet ikuiseen kadotukseen.

Kaikkein nokkelampia käännyttäjiä koko koulussa oli lehtori Kouru. Hänellä oli suorastaan virtuoosimainen taito suomentunnillaan livahtaa päivän tapahtumiin, unhoittuen niihin pitkälti ja lavealti.

Oli taaskin suomenkielen tunti. Oltiin runo-opissa. Ikäänkuin sattumalta kirjoitti lehtori Kouru runo-esimerkiksi Yrjö-Koskisen säkeet:

"Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää, paimenten soitanto laitumen tieltä ääntänsä korviini vilistää."

Oppilaat olivat heti tunnin alussa havainneet, että sinä päivänä lehtori Kouru oli tavallista huonommalla tuulella. Tuskin hän oli kirjoittanut säkeen loppuun, kun hän alkoi pauhata suurista miehistä, lausuen: "suuret miehet" tavalla, joka sai oppilaat ymmärtämään, että hän ne kirjoittaessaan varmasti olisi käyttänyt lainausmerkkiä... Suuret miehet, ne vaaralliset suuret miehet, jotka nostavat itsensä jalustoille ja sieltä sitten saarnaavat heitä sokeasti seuraaville joukoille, joihin kaikki menee täydestä. -- Sulhonsa suloutta ylistävä käki! Mikä otus sekin oli, kun kerran jokainen renkikin maalla tietää, että vain koiras käkikukkuu. -- Sitten seurasi vielä pitkä saarna "suurista miehistä", jotka toisella kädellä ottavat maaltansa mitä toisella ovat antaneet... niinkuin taas näinäkin päivinä oli nähty Yrjö-Koskisenkin tekevän.

Luokalla oli aivan hiljaista. Oppilaat olivat tähän jo tottuneet. Joukossa oli sitäpaitsi paljon niitä, jotka tällaisista syrjähyppäyksistä nauttivatkin, sillä heidän kodeissaan parjattiin samoja henkilöitä, joita opettajakin koetti mustata. Mutta joukossa oli paljon sellaisiakin, jotka loukkaantuneina itsekseen kysyivät: mitä viime päivien tapahtumilla oli runo-opin kanssa tekemistä ja joista runoilijan ja valtiomiehen rinnastaminen oli aivan yhtä tarpeetonta.

Lehtori Kouru henkäsi ja kokosi nähtävästi ajatuksiansa uuteen sanatulvaan.

-- Se on vaan lehtori Kouru, joka sitä sanoo, kuiskasi Antti Wiljakka Heikin vieressä.

Heikkiä alkoi tällainen alituinen näykkiminen kuohuttaa. Eikö enää missään osattu puhua muusta kuin politiikasta! Kotona väittelivät äiti ja rouva Forssner alituiseen siitä, mitä heidän miehensä siinä ja siinä tapauksessa olisivat tehneet. Ja koulussa... Hän ei itsekään tiennyt mitenkä kaikki tapahtui, hän selvisi vasta, kun kuuli omain sanainsa kaikuvan hiljaisessa luokkahuoneessa:

-- Ehkä opettaja on hyvä ja jatkaa opetusta!

Koko luokka kohahti vahingoniloisena. Tämähän oli myrskyn enne... Pojat vilkkuilivat vuoroin lehtori Kouruun, joka hämmästyneenä korjasi silmälasejaan, vuoroin tulipunaisena paikalleen istuneeseen toveriinsa. Heikki tuijotti pulpettiinsa ja koetti valmistautua vastaanottamaan ties mitä...

Lehtori Kouru tuijotti Heikkiin hetkisen kuin harhanäkyyn, sillä aikaa kuin luokalla tuskin kuului henkäystäkään... mutta pian hän havahtui ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoi ympäri luokkaa, kysyen:

-- No, kuka tahtoo tehdä selkoa loppusoinnusta?

10.

Toukokuun valoisa iltahämy alkoi levitä yli Helsingin. Tornit verhoutuivat kevyeen sineen ja kullankeltainen taivas valaisi kaupunkia lännen puolelta, niinkuin kesästä ja valosta kertova lupaus.

Senaatintorille alkaa kahdeksatta käydessä kokoontua yhä sankempia ihmisjoukkoja. Useimmilla on kädessään ruusuja, joko valkeisiin silkkipapereihin käärittynä tai ilman. Joukko sakenee nopeasti ja ryhmittyy yliopiston edustalle yhä tiiviimmin. Siinä on kansaa kaikista kerroksista. On hienoa pääkaupungin herrasväkeä, kokonaisia perheitä, hyvinvoipaa porvaristoa, työväkeä ja sitten taas yksinäisiä vanhanpuoleisia rouvia maaseutukaupungeista.

Tänään odotetaan uusia ylioppilaita. Millä hetkellä tahansa saattaa jo ensimäinen parvi ilmestyä yliopiston portaille...

Ilma on leppoisan lämmin, keväinen ja sekin osaltansa lisää väkijoukon iloisen herkkää tunnelmaa. Ruusut paljastuvat kääreistään... Jokainen on tahtonut saada kaikkein kauneimpia... Ja kauniita ne ovatkin kaikki. Vehmailla samettihipiäisillä lehdillä kimaltelee pieniä vesipisaroita, jotka antavat niille aamun tuoreuden. Väri koroittaa toisensa vaikutusta, vaalea tumman ja tumma vaalean. Kunpa ne kestäisivät kauniina edes huomiseen, jolloin ne valokuvataan uuden lakin kanssa, muistoksi tästä odotetusta toivojen päivästä...

Samat ajatukset ja samat tunteet yhdistävät siinä kukkineen odottelevaa joukkoa. Ajatellaan menneitä vuosia, monille kodeille vaikeita kieltäymyksen ja aherruksen vuosia, joina tämä päivä on näyttänyt niin sanomattoman kaukaiselta. Mutta nyt se on tullut ja kaikki on kuin unta. Ja monet katseet suuntautuvat tulevaisuuteen, siunaavilla toivomuksilla valaisemaan hänen tietänsä, joka ehken jo seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyy tuonne portaille kultainen lyyra otsallaan...

Yliopiston portaitten vasemmassa pielessä seisoo pari vanhaa naista. Heilläkin on pari punaista ruusua kädessään, mutta koko heidän olemuksensa kertoo köyhyydestä ja suruista. Varsinkin ovat vanhemman naisen uurteiset kasvot kalpeat ja hänen silmissään on ikäänkuin kevyt verho. Hänen kulunut päällystakkinsa on kerran ollut musta, mutta nyt on se vihertävä, ja hänen yksinkertainen hattunsa on jo aikoja sitten yksinäiseksi jäänyttä kuosia. Varmaankin on hän jonkin pikkuvirkamiehen leski ja hänen hiukan nuorempi ja varakkaammin puettu näyttävä toverinsa on kenties hänen sisarensa. Hän on nähtävästi noita kunniallisia pikkueläjiä, jotka elävät elämänsä toisten hyväksi, ja tekevät työtä työn vuoksi, saamatta milloinkaan työstään sellaista palkkaa, että sillä saattaisivat kunnollisesti elää. Kenties hän on opettajatar jossakin koulussa tai "oikea käsi" jossakin pienessä liikkeessä. Hän katselee myötätunnolla vanhempaa sisartansa, jota seisominen nähtävästi väsyttää, vaikka hän koettaakin tuon tuostakin nostaa kokoonpainuvaa laihaa vartaloansa.

-- Kyllä ne vuodet sentään kulua osaavat, sanoo hän hiljaa, ehken vain vaitiolon katkaistaksensa. -- Minä muistan kuin eileisen päivän, kun sinä lähdit Einon kanssa lyseoon sisäänpääsytutkintoon.

-- Kuluuhan se päivä pilvessäkin, vastaa vanhempi, suojaten ruusujansa parin ohi tunkevan naisen rynnistykseltä. He ajattelevat samoja aikoja ja ymmärtävät toisensa puhumattakin. Hetken kuluttua vanhempi kuitenkin jatkaa samaa ajatusta:

-- August oli jo silloin hyvin sairas... ja sitä kestikin sitten enää vain pari viikkoa...

-- Syksyllä tulee jo kahdeksan vuotta umpeen, ei sitä oikein tahdo voida uskoa, keskeyttää nuorempi, tahtoen nähtävästi johdattaa keskustelua valoisassa sävyssä.

-- Merkillisesti on sekin aika kulunut, mutta ilman sinua, Alma, olisi minulta ja Einolta varmasti tie pystyyn noussut. Vanhempi nainen katselee vakavana kiviportaita edessään, kunnes hän väkijoukon kahnauksen johdosta taas muistaa ruusunsa... Nuoremman naisen suun ympärillä värähtää pari kertaa ja hetken kuluttua ilmestyy hänen silmäripsiinsä suuri kyynel... Tunnustus lausuttiin hänelle kenties ensimäisen kerran, mutta enimmän liikutti häntä kai se, että todella oli kyennyt jotakin muille olemaan. Hän etsii laukustaan nenäliinan ja koettaa huomaamatta pyyhkiä kyyneleet silmistään ja virkkaa hetken kuluttua tyynesti:

-- Kyllä se on Jumala, joka auttaa, ei siitä saa ihmisille kiitosta antaa.

-- Niin tietysti, mutta...

Korkealla, yliopiston eteisessä vilahtaa jotakin valkeata ja väkijoukossa käy sähköinen kohahdus. Samassa juoksee parvi valkolakkisia nuoria ihmisiä yliopiston kiviportaita alas ja torilta nousevat voimakkaat hurraa- ja eläköönhuudot heitä vastaan ja väkijoukko syöksähtää kiviportaita vasten kuin hyökyaalto, sulkeakseen alas juoksevat valkolakit ruusuineen syliinsä.

-- Tuolla tulee Ilmari ja Pekka! Näetkö sinä Maijua! Eero! Täällä me olemme. Onnea! No onnea, onnea!

Yliopiston edusta on täynnä riemua ja huudahtuksia ja valkoisia lakkeja, jotka ovat kuin vuosien työn, toiveitten ja kyynelten kasvattamat, vihdoinkin puhjenneet, ihmeelliset kukat, joille vain kauneimmat ruusuistakin uhriksi kelpaavat...

Portaitten pielessä odottelevat vanhat naisetkin, jotka jo monta kertaa ovat ennättäneet pelätä tulevansa kuoliaaksi muserretuiksi, keksivät vihdoin Einonsa portaita alas juoksemassa. Hän on pitkä ja voimakkaan näköinen ja hänen kasvoillaan säteilee jännityksestä iloiseksi lauennut ilme. Hän juoksee suoraan heitä kohden, vaikka he jo ovat pelänneetkin, että hän tuossa suuressa vilinässä on päässyt heiltä huomaamatta ja turhaan etsii heitä.

-- Kiitos äiti! Kiitos täti! Hän sulkee heidät samaan syleilyyn ja pitäen heitä kumpaakin kädestä, hän kertoo pelostaan ja jännityksestään... Eihän sitä koskaan tiedä, ja kun hänelle suullisissa kokeissa sattui parikin kertaa sellainen onnettomuus... Mutta nyt on kaikki ohi... Hän kohottaa lakkiansa hiukan ylemmäksi otsaltansa, tai kenties hän sitä muuten vaistomaisesti koskettaa, peläten kaiken unta olevan...

Äiti ja täti näyttävät nuortuneilta häntä katsellessaan. Hän on niin pitkä... nythän on pidempi kuin koskaan ennen, heidän täytyy katsoa niin armottoman korkealle, katsoessaan valkoiseen lakkiin, jonka mustassa samettivanteessa kultainen lyyra kimaltelee. Kuin toteutuneeseen unelmaansa katsovat häneen vanha äiti ja täti. Heistä on viihdyttävää kuulla hänen puhuvan, heille on kylliksi, kun hän vaan seisoo siinä lakissaan ja ruusuissaan, kasvot palavina. Mutta sitä kestää vain hetkisen. Hän sanoo toveriensa odottavan rannassa. He lähtevät kaikin Luodolle. Kenties oli jo kohta kiirekin. Ei, kyllä hän vielä ennättää saattaa heidät kotiin, kun kello ei ole sen enemmän.

-- Kyllähän me yksinkin menemme, että et jää tovereistasi, sanoo äiti, ja täti pahoittelee, että hän kokonaan unhoitti antaa hänelle rahaa illallista varten... Kyllä hänellä on mukanaankin, ellei hän ennätä kotiin tulla. Mutta Eino sanoo ennättävänsä ja onnea säteilevinä lähtevät he kaikin nousemaan Uniooninkatua, pitkälle sillalle päin...

Eläköön huutojen kaikuessa juoksi Heikki Wuollekin, uusi ylioppilaslakki päässään, yliopiston portaita alas. Hän ei aavistanut, että kukaan häntä alhaalla odottaisi, eikä hän mitään sellaista ennättänyt ajatellakaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi huimaavaa vauhtia syöksynyt pauhaten kohisevaan elämään, joka eläköön huudoin otti hänet vastaan... Ihmeellinen keveys oli vallannut koko hänen olemuksensa, niin että hänen melkein täytyi painamalla painaa jalkojansa porraskiviin. Nyt... mikä tenho olikaan eläköötä huutavassa ihmisjoukossa, jonka myötätunto nostavana voimana häntä, ja kaikkia valkolakin voittaneita, vastaan tulvahti. Viehättävää, vetävää oli lähestyä odottavaa joukkoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi...

Mutta portaitten alapäässä ilmestyy ihmisjoukosta yhtäkkiä hänen eteensä Ester Forssnerin valkoisen lakin koristama pää, ikäänkuin suuresta ruusukimpusta kohoavana.

-- Heikki, Heikki, onnea! Kas noin, minä sain sittenkin kiinnittää rintaasi ensimäisen ruusun tänäpäivänä. He puristavat toistensa käsiä ja Heikki onnittelee vuorostaan Esteriä, huomaten vasta kömpelyytensä, kun ei ollut häntä kukilla tänään muistanut. Kuinka hän olikin niin typerä ollut. Heikki sanoo siitä jotakin, mutta Ester on tänään verrattomalla tuulella ja nauraa vain:

-- Kun minä muutenkin olen tähän heinän painoon uupua! -- Ei, mutta enpä minä olisi uskonut, että ylioppilaslakki sinua, Heikki, noin pukee! Se ei tee sinua yhtään nulikkamaiseksi. Jospa näkisit Gösta Sundin! Hän on aivan kuin kynitty lintu! -- Ja Ester nauraa vallattomasti. Samassa tunkeutuu ihmisjoukosta rouva Forssner, kasvot punoittavina. Hän suutelee Heikkiä äidillisesti, onnittelee ja alkaa sitten torua Esteriä, joka oli jäänyt kaikessa rauhassa tähän juttelemaan, vaikka hänen oli pitänyt johdattaa Heikki hänen luoksensa, taaemmaksi, sillä hän aina niin hirveästi pelkäsi tungosta...

-- Kas tässä ovat sinun äitisi ruusut, ja tässä neiti Engströmin, ja tässä kauppias Saleniuksen ja tässä äitisi konttooritoverien...

-- Hyvä ihme, päivittelee Ester, -- lukkoneuloja, onko äidillä lukkoneuloja, huutaa hän seuraavassa silmänräpäyksessä, ja alkaa sovitella ruusuja Heikin rintaan. -- Nyt on rouva Forssner jo saanut hiukan henkeään vedetyksi ja ojennellen Esterille lukkoneuloja, alkaa hän kertoa tämäniltaisista tunnelmistaan, vähääkään välittämättä ympärillä tungeksivista ihmisistä, joilla kuitenkin on jokaisella omat touhunsa ja kuunneltavansa. -- Herran jesta! kuinka minä pelkäsin teidän puolestanne, kun Tyko Nygren ensimmäisinä tuli äitinsä luo ja ajatelkaas, -- ilman lakkia! Poika parka oli aivan sinisen harmaa. Kuinka minun kävi sääli häntä ja rouva Nygreniä... Hänellä oli niin kauniita ruusujakin, tottakai lapsellensa hänkin, ja rouva Nygrenin sisarella, valtioneuvoksettarella, oli myöskin mitä ihanimpia ruusuja. Kyllä ne professorit kanssa saisi panna piikkitynnyriin ja laskea noita portaita alas kieriämään...

-- Kaikkiko, mamma? nauraa Ester. Eihän nyt! Minä olen jo ennakolta rakastunut professori Wettergreniin.

-- Ei, kun syylliset, kaikista turhista rettelöivät, naurahtaa rouva Forssner armeliaasti... innostuen uudestaan pyhään vihaan, kovaosaisten ylioppilaskokelaiden puolesta. -- Onko se lasten syy, jos ei ole opetettu... ja tarvitseeko sitä sitten laskea tänne saakka tulemaan, viimehetkeen. Kyllähän minä olen aina sanonut, että neiti Molander ei tiedä ranskankielestä muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi, mutta onko se oppilaan syy...

-- Äiti, Heikki sai 38 ääntä. Salissa kävi aivan kuin tuulen suhahdus kun se mainittiin.

-- Sehän kovin hauskaa, sanoo rouva Forssner makeasti. Hyvää jatkoa vaan eteenkin päin. Tietysti etevyys on erinomainen asia, mutta kyllä minä sentään olen niin hullu, että vähät minä heidän äänistänsä, kunhan vaan läpi pääsee. No, mutta miksi sinä, Ester, panit kaikki vaalean punaiset ruusut toiselle puolen? Hyvä lapsi, noinhan se on aivan muotopuoli!

-- No äiti kun puhuu ja sekoittaa.

-- Näkee kai tumman ja vaalean vähemmälläkin.

Ester ja Heikki hymyilevät ja Ester järjestää neuloja uudestaan.

-- No nyt ne ovat hauskemmin. -- Oli se vahinko, että äitisikään ei tullut täksi päiväksi tänne, kyllä kai hän sen verran olisi vapautta saanut, aloittaa rouva Forssner hetken kuluttua, lisäten matalammin: Minä olen taas niin riidellyt hänen kanssaan nimen muutoksestasi. Eikö se sentään ole synti, kun muutetaan nimet, joita isät ovat kunnialla kantaneet?

-- Ne isäin nimetkin ovat kerran muutetut, eikä niin kovinkaan kauan sitten.

-- Mutta eikös Halldinit oikeastaan polveudu...

-- Mutta äiti kulta, älä nyt kesken kaiken rupea tässä paasaamaan noista onnettomista asioista! pyytää Ester, keskeyttäen äitinsä. Hän on saanut Heikin ruusut onnellisesti sijoitetuksi ja tarttuu äitiänsä käsivarresta ja he lähtevät väkivirran mukana esplanaadille päin.

Heikistä on itse ilmassakin jotakin koko olemusta syleilevää. Kaikki ihmiset ovat iloisia ja kaikki ovat nuoria ja kauniita. Kukoistavia kasvoja, kirkkaita silmiä, valkoisia lakkeja ja ruusuja minne vaan katsoi. Mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin Ester Forssner. Hänen silmäteränsä palavat suurina ja alituinen hymy leikkii hänen kasvoillaan kuin auringon heijastus hiljaa väräjävällä lahden pinnalla, ja hänen huulillaan on samaa punaa kuin muutamissa hänen rinnallaan lepäävissä ruusuissa.

Rouva Forssner saattaa nuoria Kappelin edustalle olevaan puistoon, jossa heidän kaupunkinsa tämänpäiväiset valkolakit olivat päättäneet yhtyä. Hän itse liittyy pariin tuttuun rouvaan ja Heikki ja Ester sekaantuvat toisten valkolakkien ja kukkien sekaan, iloisten huudahtusten ja puheen sorinaan.

11.

Luoto ravintolan lasiverannat ovat iloa ja elämää tulvillaan. Katettujen pöytien ääressä juhlivat tänään ylioppilaaksi tulleet, pitkien kouluvuosien jälkeen vielä viimeisen kerran yhdessä, jo huomenna hajaantuaksensa eri tahoille maata.

Valkoisten lakkien sametti hohtaa lumipuhtaana kymmenien sähkölamppujen valossa ja kultaiset lyyrat kimmeltävät otsilla. Minne vain katsoo, niin kaikkialla on hehkuvia kasvoja, iloisia silmiä ja nauravia suita.

Nuoriso juhlii voiton päivänä. Edessä on elämä, ihmeellinen elämä, johon he nyt katselevat kuin kukilla ja köynnöksillä koristettuun juhlasaliin.

Tarjoilijat kiidättelevät pöytiin ruokia, viinejä, jäätelöä ja kahvia. Kevään kukkien joukossa kuultavat pöydillä vichy-vesipullot, viinit ja liköörilasit niinkuin suuret smaragdit ja almandiinit, lisäten juhlan yltäkylläistä väriloistoa, johon ulkona valkenevan toukokuun aamun kajastus yhä enemmän pyrkii heittämään satumaista, sähkövalon kanssa taistelevaa, sinistä hohdetta.

On melkein yhteen menoon laulettu pari maakuntalaulua. Nyt on ilma täynnä puheensorinaa ja naurua ja lasienhelinää.

Eräässä pöydän kulmassa, lähellä verannan lasiseinää, juttelee muuan naisylioppilas miehisen toverinsa kanssa. He ovat viipyneet menneissä vuosissa, muistelleet pieniä ja suuria tapahtumia pienessä koulukaupungissaan, siellä keski-Suomessa.

-- Mahtuuhan tuohon kahdeksaan vuoteen paljon, paljon hauskojakin päiviä, sanoo nuori mies, puhaltaen hiukan tottumattomasti savupilven ilmaan.

Neitonen katsoo mitään vastaamatta kevätsumuiselle merelle.

-- On se sentään kummallista, että oikeastaan vain menneisyys todella on meidän, sanoo hän hetken kuluttua, kääntyen toveriinsa.