Part 4

Jo puoli kymmenen aikaan aamupäivällä alkoi väkeä kokoontua Halldinin talon pihalle, ja kymmenen tienoissa oli piha jo mustanaan ihmisiä. -- Siellä oli huutokaupasta toiseen juoksevia matameja vanhoissa silkki- tai samettikapoissa, jotka aikoinaan olivat nähneet parempia päiviä, hienojen rouvien päällysvaatteina ollessaan. Jossakin nurkassa naureskeli kopla pöhönaamaisia talonhuijareita, silmät valppaina jokapuolelle. Viimeksi saapui paikalle muutamia hienoja rouvia, käsilaukun ketju lujasti ranteen ympärille kiedottuna. He tulivat antiikki-esineiden toivossa. -- Kotosalla oleva oman talon väki kurkisteli akkunoistansa tai seisoskeli portaillansa, tuttavainsa kanssa keskustellen.

Vanha vasaramies Granqvist sai juuri valmiiksi pakkalaatikoista itsellensä laittamansa korokkeen, jossa jo oli pieni pöytäkin odottamassa, kun raatihuoneen kello alkoi lyödä kymmentä. Väkijoukko alkoi tungeksia korokkeen ympärille ja ukko Granqvist nousi pöytänsä taakse, vasara ja soittokello kädessään, juhlallisin ilmein. Näki kaikista hänen eleistänsä, että hän ei ollut ensikertaa pappia kyydissä... Moniin satoihin taisivat nousta ne huutokaupat, jotka hänen suulaalla avustuksellaan oli tässä kaupungissa ja ympäristön lähipitäjissäkin pidetty. Hän katseli korokkeeltansa edessään olevaa väkijoukkoa, niinkuin pappi ennen saarnansa alkamista katselee seurakuntaansa, tai niinkuin esiintyvä taiteilija silmäilee yleisöä konserttisalissa. Vielä silmäys ympärille kasattuihin esineisiin ja rouva Halldinin kyökin portaille asettuvaan kirjuriin. Samassa löi raatihuoneen kellokin kymmenennen lyöntinsä.

Ukko Granqvist soitti aisakellollaan pitkään ja alkoi sitten yksitoikkoisella juhlallisella äänellä julistaa huutokaupan avatuksi -- -- -- "viisipenniä saa olla pienin huutomäärä. Rahat huudoista ovat paikalla maksettavat."

Ja sitte hän alkoi tarjoilla tavaroita.

Ensinnä sai hän käsiinsä piippuhyllyn, jossa oli muutamia Heikin iso-isän vanhoja merenvahapiippuja.

-- Piippuhylly, viisi hyvää merenvahapiippua... alkoi hän samalla nuotilla, mutta yleisöstä huudettiin usealta eri tahoilta äkäisesti: yksitellen, yksitellen! Vastaan napisematta otti Granqvist heti yhden piipuista käteensä ja alkoi uudestaan: -- Merenvahapiippu, helmillä koristellulla varrella, helat vanhaa hopeata.

-- Viisikymmentä penniä! huudettiin väkijoukosta.

-- Viisikymmentä penniä, kertasi vasaramies, viisikymmen...

-- Kaksi markkaa! huudettiin taampaa.

-- Kaksi markkaa ensimäinen, kaksi...

-- Kolme markkaa, lisäsi joku vieläkin kauempaa.

Piipun sai kahdeksalla markalla rouva Nyholm, jolla oli vanhain tavarain kauppa Laitakadulla.

Ja huutokauppa jatkui yhä vauhdikkaammin.

Oli toukokuun päivä. Tuuli lennätti taivaalla repaleisia pilvipurjeita. Suurissa vaahterissa pihan perällä lauloivat linnut. Ilmassa tuoksui kevät. Monet huutokauppavieraat katselivat kummakseen, kuinka talon makasiinin nurkalla olevassa sireenipensaassa jo oli suuria lehtinuppuja. Mutta joku ennusti vielä takatalveakin.

Heikki seisoi yksinään portailla, katsellen avonaisista ovista huutokaupan kulkua. Hän oli jäänyt tänään koulusta pois, vaikka äiti oli toivonut ettei hän jäisi tähän häläkkään... Heikki ymmärsi, että äiti oli niin toivonut säästääkseen häntä... mutta kun kerran äidinkin täytyi olla saapuvilla, niin miksei hänkin voisi katsella kuinka heidän kotinsa pirstaleet lopullisesti lähtisivät tuuliajolle. -- Viime viikkoina oli hän jo tottunut ja karaistunut jos johonkin. Milloin olivat saamamiehet tarkastelleet taloa ulkoa ja sisältä ja heidän kodissaan melkeinpä eri esineitäkin. Se oli aluksi ollut kamalaa. Herra Jumala! Joskus iltapäivillä, kun hän läksyjään lukiessaan näki Luutosen parin muun pomon kanssa pihalla töllistelevän ja arvioivan, niin, jos hänellä olisi ollut rahaa, kuinka hän olisikaan mennyt ja lyönyt sitä heille suut ja silmät täyteen. Hah, luulivat muka jotakin ja enemmän olevansa siksi, että heillä oli rahaa, jota olivat joko keinotelleet, varastaneet, pettäneet tai naineet. Kyllä hän heidät tiesi jokaisen, niin, melkein jokaisen, ilman eroitusta. Kuka tuli upporikkaaksi rehellisellä työllä...?

Senkin korpit!

Noille olisi hänen äitinsä korkorästi vuodelta tai parilta ollut vain jokunen numero kirjoissa, niin tai näin, eikä mitään muuta. -- Heidän käytännölliset alansa! Kuinka typerää puhua siitäkin jokaiselle, ilman poikkeusta. Mitähän siitäkin tulisi, jos vain kaikki ne lukisivat, joitten papalla oli paksu rahalompakko. Jo heidänkin koulussaan sai siitä selvän käsityksen.

Heikkiä oli koko kevään harmittanut, että hän äitinsä kehoituksesta eräänä päivänä oli näyttänyt kauppaneuvos Luutoselle viimekeväisen todistuksensa. Hän oli puolittain toivonut, että Luutonen siitäkin olisi nähnyt jonkunlaisia tulevaisuuden takeita tai edes käsittänyt, että hän kiristyksellään ehkäisi nuoren ihmisen lupaavia kehitysmahdollisuuksia... Mutta se oli ollut turhaa, turhaa. "Kyllähän se korea paperi on", oli Luutonen sanonut, lisäten samassa: "mutta sellaisia minulle tuon tuostakin nuoret miehet näyttelevät apua pyytäessään, mutta meillä on nyt jo eteviä maistereitakin kuin Wilkkilässä kissoja; käytännöllistä alaa minä vaan suositan jokaiselle". Heikkiä oli harmittanut kahdenkertaisesti. Miksi hän ei ollut luottanut silmiinsä: kun tuon miehen kasvoissa kerta ei ollut muuta kuin lihaksia... Mutta äiti oli torunut häntä ylimielisyydestä, kun Heikki oli pihdeillä ottanut Luutosen pöydälle jättämän todistuksen ja vienyt sen laatikkoon.

Huudot ja sorina havauttivat Heikin tuon tuostakin seuraamaan edessään tapahtuvaa näytelmää...

Huh! Kuinka ihmiset olivatkaan sentään... sitä oli vaikea sanoakaan... Ottipa vasaramies käteensä minkä esineen tahansa, niin sitä kaikki heti tuijottivat ahnaasti kuin siat riepua... Saakoot, ottakoot! Nyt juuri sai Luutonen, kahden markan koroituksella, itselleen empiiretyylisen kristallikruunun, jota muuan vahtimestari Heikin huoneen akkunasta näytti väkijoukolle. Kruunu oli hänen isänsä kodista ja pienenä olivat sen kristallit olleet Heikistä kuin "Tuhannen ja yhden yön sadut".

Ottakoot,... viekööt! ajatteli Heikki edelleen. Hän tunsi poskiensa kuumenevan ja koko hänen olemuksessaan kuohahti jokin kuuma virta. Sillä hetkellä tunsi hän salaisella riemulla, että hän oli nuori ja että hän oli lahjakas... Olihan koulussa kaikki ollut hänelle kuin leikkiä alusta alkaen. Miksei kaikki vastedeskin siten olisi... Jos hän tahtoo -- -- -- ja hän tahtoo -- -- --, niin muutaman vuoden kuluttua hän kutsuu noita rihkaman kerääjiä jokaista omalla, oikealla nimellänsä. Silloin hän on jotakin, mutta he eivät ole mitään, enempää kuin tänäkään päivänä, vaikka heillä olisi kahdenkertaisesti rahaa ostaa leskien ja orpojen konkurssipesistä joitakin vanhoja kalleuksia... Hän kulkee omia uusia teitänsä ja hänelle ojennetaan käsiä, joita nuo eivät saa koskaan puristaa. Rikkakasalta toiselle he kulkevat, etsien mistä mitäkin saisi markkaa, paria, halvemmalla...

-- Silinterihattu... huusi vasaramies.

Kuului naurun rähähdyksiä.

-- Viisikolmatta penniä!

-- Viisikymmentä!

... Äidillä oli muutamia haalistuneita valokuvia, joissa isällä oli päässään silinterihattu. Ne olivat heidän kihlausajaltaan. Isä oli niissä niin hienon näköinen. Heikki oli pienenä usein katsellut silinteripäisiä herroja hautajaissaatoissa, voidakseen paremmin kuvitella minkälainen isä kerran oli ollut...

-- Markka seitsemänkymmentä.

-- Viisi ja kuusikymmentä...! Ensimäinen... toinen... ja kolmas... kerta! Vasara paukahti pöytään ja väkijoukosta tunkeutui hölmön näköinen mies saalistaan ottamaan.

-- Missä se silkkipytty on? -- Hän maksoi kirjanpitäjälle rahat, myttysi lippulakin taskuunsa ja pani silinterin päähänsä ja suurenmoista ryhtiä teeskennellen tunkeutui remuavaan väkijoukkoon.

-- Katsokaas, kun Jelmin Aatu on kuin suuri herra! imarteli hampaaton Polvianderska, vanhat turkit käsivarrellaan.

-- Vaatteethan herran tekevät, kikatti joku palvelustyttö joukosta.

-- Ja leskien huutokaupoista saa hyvää tavaraa halvalla hinnalla, vastasi muuan hamppari, koetellen ylleen vanhaa sadetakkia.

Mutta uusi "herra" kulki väkijoukossa kädet housuntaskuissa, mahtaillen tervehtien tuttaviaan, aivankuin olisi vastikään keksinyt uuden elämäntehtävän.

Heikin silmät sumenivat. Hän lähti nopeasti sekasortoisiin huoneisiin harhailemaan.

Missähän äiti oli? Hän oli aikaisemmin hetkisen seisonut portailla. Heikki katsoi sinne ja tänne, ja viimeisestä huoneesta löysi hän äidin levähtämästä. Hän oli kalpea ja surullinen, mutta hänen silmänsä olivat kyyneleettömät.

7.

Sen jälkeen oli rouva Halldinin ja hänen poikansa elämä ikäänkuin ainaista pilvisäätä.

Rikkaita eivät he ennenkään olleet, mutta he olivat kuitenkin eläneet tavallista hyvinvoipaa elämää. Olihan heillä ollut kaunis koti, johon kuului useita huoneita, palvelija ja muita tavallisen porvarillisen elämän mukavuuksia.

Entisestä talostaan muuttivat he aivan toiseen kaupunginosaan, jossa haalistuneet rakennukset olivat sinne tänne kallellaan ja akkunat useissa paikoin talorytäkköjen välissä mutkistelevien teitten tasalla. Siellä olivat he kalustaneet pari huonetta niillä rippeillä, mitä kauppaneuvos Luutonen ja pari muuta saamamiestä olivat hyväntahtoisesti suvainneet heille jättää.

Rouva Halldin oli saanut paikan erään suuren kauppaliikkeen konttorissa, mutta vaikka hänen täytyikin olla kaiket päivät kotoa poissa, niin palvelijaa ei hän voinut ajatellakaan. Aamusilla laittoi hän ruokaa tavallisesti koko päivää varten ja koulusta tultuaan sai Heikki etsiä hellan uunista ja ruokakomeroista mitä sattui olemaan, kattaa pöytänsä ja sitten taas pestä astiat ja panna kaikki paikoilleen. Elämä oli kalseata ja rumaa... Vilua tai nälkää eivät he nähneet, mutta usein katseli harmaanaamainen köyhyys heidän akkunastansa.

Monta kertaa päätti Heikki erota koulusta ja pyrkiä jollekin noista ylistetyistä käytännöllisistä aloista, mutta äiti ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Olihan hänellä enää vain puolitoista vuotta jälellä ylioppilaaksi tuloon saakka. Jotenkin kai se aika vielä menisi. Sitten nähtäisiin... Pari kertaa pujahti Heikki kuitenkin sanomalehdissä ilmoitettuja paikkoja kysymään.

Ensimäinen tarjolla oleva paikka oli apteekissa. Hyväntahtoisen näköinen vanha apteekkari silmäili nopeasti Heikin todistuksen ja silmälasiensa takaa häntä tarkastellen ojensi sen takaisin.

-- Joo, kyllähän todistus hyvä on, mutta onko teillä myöskin halua apteekkialalle?

Sitä ei Heikki voinut vakuuttaa, hän ei tiennyt...

-- Kyllähän tällä alalla voi saavuttaa kauniin tulevaisuuden. Miettikää nyt huomiseen. Mutta palkkaa emme me toistaiseksi voi sanottavasti maksaa.

Heikki sanoi hyvästi ja mietti asiaa sen päivän ja seuraavan yön. Sellaistako elämä sitten olisi: juosta tiskin takana, kierrellä pillereitä, sekoitella rohtoja ja kaadella Hoffmanin ja Törnrothin tippoja pikkupulloihin... Ei, ei, kyllä hän tiesi: ei häntä sille alalle haluttanut. -- Toinen paikka olisi ollut erään tehtaan varastohuoneessa. Kyllä hän sinnekin päässyt olisi. Palkkaa aluksi sata markkaa kuussa, josta sitten luvattiin vähitellen ylentää. Heikki katseli suuria pölyisiä akkunoita ja lattian, ja katonvälin täyttäviä kangaspakkavuoria. Täällä kuluisi hänen nuoruutensa kuin elävänä haudattuna pölyyn ja kangaspakkoihin. Melkein samaahan olisi olla jonkun kauppiaan makasiinirenkinä... silloin ainakin pääsisi useammin raittiiseen Jumalan ilmaan, näkemään ihmisiä ja auringon paistetta.

Kenellekään mitään virkkaamatta jätti hän paikanhakupuuhansa ainakin toistaiseksi ja koetti nureksimatta käydä kouluansa päivästä toiseen. Vaikka hän olikin hemmoiteltu, niin vaikeinta ei hänestä sittenkään ollut käydä kuluneissa vaatteissa ja huonoissa kengissä, samaan aikaan, kun useimmat hänen tovereistansa ikäänkuin heräsivät ulkoasuunsa mahdollisimman suurta huomiota kiinnittämään. Vaikeinta oli pyytää joka penni äidiltä, nyt, kun hänellä muutenkaan ei liikoja ollut, sillä melkein naurettavan pieni hänenkin palkkansa oli. Ja niin oli jokainen päivä kieltäymystä ja kärsimystä täynnänsä. -- Kun hänen toverinsa iltakävelyllään joukolla poikkesivat kondiittoriin, niin täytyi Heikin melkein säännöllisesti kieltäytyä. Senvuoksi hän olikin paljon yksin, kun ei ollut mihinkään varaa. Pahin kiusaaja ja nöyryyttäjä oli Ester Forssner. Vaikka hänellä itselläänkään ei liikoja rahoja ollut, niin keksi hän aina sellaista pikkuhuvia joka maksoi. Ja kun Heikki ei voinut lähteä mukaan, niin hän suuttui ja sätti häntä saituriksi. Mutta sekin oli Heikistä helpompaa kuin alituiseen tunnustaa olevansa ilman rahaa. Teatteriin ja konsertteihinkin pääsi hän vain pari kolme kertaa vuodessa ja vaikka niistä poissa oleminen surettikin häntä paljon enemmän, niin oli se tavallaan helpompaa kieltäytymistä, sillä sitä ei koko toverilauma ollut todistamassa.

Paljon mahtui niihin vuosiin kärsimyksiä, joista varakkaitten lapset eivät tiedä mitään. Kirjakaupan akkunassa oli alinomaa houkuttelevia uutuuksia, joita hartaalla halulla olisi ostanut lukeakseen läksyjen lomassa. Niistä puhuivat opettajat ja niistä puhuivat toverit. Eikä niitä uutuuksina saanut mistään lainaksikaan, kaupungin lainakirjastoon tulivat syksyn uutuudet vasta maalis- tai huhtikuussa, jolloin kaikilla ihmisillä jo taas oli käsissään uusia kirjoja. Mutta kun ei ollut rahaa, niin ei ollut... Joskus sai hän enoltansa jonkun markan, mutta niitä odottivat monet välttämättömästi tukittavat reiät. Mihinkään hauskoihin mielitekoihin ei häneltä riittänyt rahaa juuri milloinkaan.

Kun hän viimeisenä koulukesänään palasi hymyilevästä maalaispappilasta, jossa hän oli kesäajan ollut kotiopettajana, niin oli hänellä sataviisikymmentä markkaa taskussaan ja hän oli mielestään kauhean rikas. Ja kun pahimman puutteen kärki kerran oli katkennut, niin alkoi se peräytyä ikäänkuin itsestään. Koulua kestäisi enää tulevan vuoden helmikuuhun ja sitten oli eräs äidin hyvä ystävätär, joka oli saanut pienen perinnön, luvannut avustaa häntä parin vuoden aikana.

Tulevaisuus hymyili niinkuin maisema, jota pilvipeitteestä äkkiä vapautunut päivä valaisee. Kun syksyinen ilta-taivas loimusi kylmän keltaisena ja kun kylmä tuuli lennätteli keltaisia vaahteran lehtiä yli pihojen lankkuaitojen, karkeamukulaiselle kadulle, niin Heikkiä ei ahdistanut kuten aina ennen tähän aikaan, kylmän ja pimeän lähestyessä. Tänä vuonna hänestä tuntui kuin syksy olisi jo kantanut kevättä sylissään, laskeakseen sen jonakin päivänä maille liihoittelemaan...

Hän kulki suorana ja hymyillen, tuntien olevansa nuori ja voimakas.

8.

Eräänä päivänä, kun Heikki tuli koulusta aamiaiselle, huomasi hän, että äiti ei ollutkaan varannut hänelle ruokaa. Pöydällä ei ollut mitään, hellan uuni oli myöskin tyhjä. Kyökin eteisessä oli sentään maitokannu koskemattomana. Heikkiä kummastutti tavattomasti minne äidillä sellainen kiire oli ollut, ettei hän edes ollut ennättänyt maitokannua tyhjentää. Mutta sen enempää asiaa ajattelematta etsi hän vähän leipää ja juustoa ja otti kannusta maitoa, ja iltapäiväläksyjänsä silmäiltyään lähti kouluun.

Iltapäivällä kotiin palatessaan hän oli aivan varma, että äiti olisi käynyt kotona ja kenties jättänyt pöydälle pari riviä kuten hän tavallisesti teki silloin, kun ei voinut tavallisiin aikoihin kotiin päästä. Mutta koti oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Heikki näki kaikesta, että äiti ei ollut kotona käynyt.

Heikki alkoi aavistaa pahaa. -- Tällaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut.

Hän heitti kirjansa pöydälle ja aikoi mennä puhelimella konttoorista tiedustelemaan syytä äidin merkilliseen poissaoloon, kun ovelle koputettiin ja Verner-eno astui sisälle. Heikki näki heti hänen kasvoistansa, että hän ei tuonut hyvää sanomaa.

Tervehdittyään kutsui eno Heikkiä kotiinsa päivälliselle, nyt heti, hänen mukanaan.

-- Onko äitikin siellä...? kysyi Heikki ilostuen. Sitenhän asia näytti saavan luonnollisen ratkaisun.

-- Ei, mutta hän kenties tulee illalla, vastasi eno, eikä juhlallinen synkkyys vieläkään haihtunut hänen kasvoiltaan.

-- Mutta missä hän sitten oikein on? ihmetteli Heikki. -- Hän on nähtävästi aamulla lähtenyt ulos.

Eno aukasi päällystakkiansa ja käveli lattian yli akkunasta ulos katsomaan. Hän ei nähtävästi tiennyt miten vastata. Tätä kesti vain kenties pari kolme sekuntia, mutta silläaikaa ennätti Heikki kuvitella lukemattomia onnettomuustapauksia, joitten uhrina oli hänen äitinsä... Enon puhe äidin tulosta illalla oli tietysti vain tuollaista kömpelöä varovaisuutta, jolla valmistetaan kuulemaan järkyttävää onnettomuutta.

-- Äitisi kielsi kertomasta sinulle mitään, alkoi eno viimein, -- mutta eihän tällaisia asioita voida pitää salassa muuta kuin pikkulapsilta...

Heikki kalpeni ja hänen sydämensä löi kuin hengen hädässä.

-- Niillä on jotakin sekavaa siellä Saleniuksen konttoorissa ja etsivä poliisi on tänään pidättänyt äitisi...

Mutta sanat takertuivat taas enon kurkkuun...

Herra Jumala! Heikin ajatukset menivät hetkeksi sekaisin ja hänestä oli kuin hän olisi uponnut jonnekkin syvälle, jossa tuli yhä pimeämpää ja pimeämpää... Äiti oli kuitenkin elossa... Hän ei ollut sairastunut, eikä joutunut yliajetuksi... Se tieto oli ensimäinen valonsäde pimeyteen ja hetken kuluttua alkoi yhä enemmän valjeta... Hän heittäytyi puolittain pöydälle ja tukehduttavan itkun seasta huusi:

-- Se on mahdotonta! Sen täytyy olla mahdotonta. Täällä me olemme melkein nälkää nähneet... Se on mahdotonta...

-- Niinhän sen luulisi, myönteli enokin, ikäänkuin suopeampana. -- Eihän sellaista ennenkään ole meidän suvussamme tapahtunut.

Valtavat nyyhkytykset puistattivat Heikkiä. Niinpian kuin hänen ajatuksensa vähänkin olivat ennättäneet selvitä hän oli saanut varmuuden, että tässä täytyi olla jokin onneton erehdys, mutta samalla hän tajusi yltyvällä kauhulla, että kaikki voisi olla mahdollistakin... Olihan heillä alinomaa ollut vuokrarästiä viime vuosina ja olivathan kaupunginvoudin apulaiset alinomaa käyneet kärkkymässä kunnallis- ja kirkollisveroja, joita äidin oli sanomattoman vaikea saada kokoon. Ja talven tullen, kuinka he olivatkaan saaneet kääntää ja vääntää talvitamineitaan, saadakseen niistä vähänkään käyttökuntoisia...

Meidän suvussamme...

Heikin veri alkoi kiehua. Oliko eno koskaan vähääkään äitiä tukenut! Jouluna ja pääsiäisenä olivat he tavallisesti olleet kutsutut hänen luokseen päivällisille, joka armo oli ollut yhtä kiusallinen äidille kuin Heikillekin... mennä katsomaan uusia mattoja, huonekaluja tai tapetteja, mitä enon ruotsinmaalaisella rouvalla, entisellä tarjoilijattarella, milloinkin oli näytettävänä, joita hän muka omilla rahoillaan oli taloon hankkinut. Nyt... jos jotakin onnetonta todellakin oli tapahtunut... niin olisi se tietysti häpeä koko tälle pienelle suvulle, jotka muuten eivät heistä mitään välittäneet.

-- Kuinka suuren summan luulette olevan kysymyksessä? kysyi Heikki, tyyntyneempänä.

-- On sanottu niin eri tavalla, viidestä kahdeksaan tuhanteen, vastasi eno hautajaisilmein.

-- Pahimmassa tapauksessa se kai sentään voitaisiin järjestää, sanoi Heikki lapsellisen miehekkäästi.

-- Niin sanovat kaikki, jotka eivät ymmärrä rahan arvoa, kaikki, jotka elävät toisten kustannuksella... Olisit sinäkin konkurssinne jälkeen voinut jättää koulusi, eikä vaan itsepäisesti lukea ja lukea... ja pakoittaa äitiäsi ansaitsemaan. -- Eno puhui harvakseen ja katsoi Heikkiä siristetyin silmin.

Vaikka Heikki olikin läheisimpäin sukulaistensa ajatussuunnasta selvillä, niin oli tämä solvaus juuri tällä hetkellä niin odottamaton, että hän parahti hiljaa kuin sydämeen lyöty. Samassa ei hän enää tiennyt mitä hän teki ja sanoi. Raivosta valkoisena, silmät hehkuen, huusi hän astuen pari askelta enoansa lähemmäksi:

-- Minäkö pakoittanut..? Kuka sen on sanonut. Kuka? Ja eikö se ole äidin ja minun asiani? Ja mitä rahanarvon ymmärtämiseen tulee, niin siitä en tahdo teidän kanssanne kiistellä. Te sen kai aina olette paremmin ymmärtäneet... sillä...

Eno peräytyi seinää kohden ja ivallisesti hymähtäen murahti:

-- Sano vaan!

Heikki sai vaivoin nieltyä kauheat sanansa enon rouvasta, mutta ne nousivat uudestaan hänen kielelleen, ja hän jatkoi melkein kähisten:

-- Muuten ette kai olisi naineet rahoja, niinkuin tiedätte tehneenne ja niinkuin kaikki ihmiset tietävät. Ja minkälaisia rahoja?

-- Vaiti! tiuskasi eno uhkaavana.

Heikki ei kuullut mitään.

-- Luuletteko, että tässä pienessä kaupungissa on unhoitettu kuka _hän_ oli, mistä hän tuli ja minkälaisia olivat hänen rahansa. Sitä minä olen kuullut puhuttavan jo ennen kuin sain kotiportista ulos juosta. Ja se kaikki on paljon häpeällisempää kuin väärennys... jos äiti on väärentänyt... Mies, joka nai rahoja on paljon huonompi kuin...

-- Sinä olet aivan hulluna! Eno tarttui Heikin käsivarsiin ja koetti tyynnyttää häntä, mutta hän riuhtautui irti.

-- Antakaa minun olla! pyysi Heikki, istahtaen pöydän ääreen kuin heräävä unissa kulkija.

Vasta nyt eno ehkä hiukan ymmärsi häntä, sillä hän meni hänen luoksensa ja taputti häntä olalle, sanoen ystävällisesti:

-- Luuletko sinäkin jo kaikkea ymmärtäväsi, poika parka! Katsos... yhden täytyy tässä maailmassa tehdä sitä, toisen tätä... Teillä on kai ollut vaikeata... Olisihan minunkin pitänyt koettaa jotakin tehdä, mutta mitä minä olisin voinut... Mutta mennään nyt päivälliselle ja puhutaan toiste... jos tällaiset asiat puhumisesta paranevat.

Heikkiä tämäkin ystävällisyys liikutti, mutta hän istui edelleenkin pää käsien varassa, sanoen vain hiljaa:

-- Minun ei ole nälkä.

-- Mutta ei ole hyvä, että sinä jäät tänne yksin...

-- Minä tahdon olla yksin.

Eno käveli mietteissään lattialla, kunnes uudestaan pysähtyi Heikin luo.

-- Koeta ainakin rauhoittua, äläkä tee mitään tyhmyyksiä. Kyllä kai kaikki vielä ennen iltaa selviää. Minä soitan taas heti päivällisen jälkeen sinne... ja ellei äitisi pääse kotiin vielä illallakaan, niin tulen tänne uudestaan.

Heikki jäi yksin. Hänen päätänsä poltti ja ohimoillansa jyskytti. Väsyneenä heittäytyi hän sohvalle, haudaten päänsä tyynyihin...

Illalla tuli äiti kotiin. Hän näytti vuosia vanhemmalta, mutta hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas. Nähtyään Heikin turvonneet kasvot, sanoi hän surullisesti:

-- Verner ei siis luottanut minuun, muuten hän ei olisi sinulle kertonut kaikkea.

Heikki ei vastannut heti mitään. Hän vain katsoi äitiinsä, joka nyt riutuneena ja väsyneenä oli hänestä kauniimpi kuin koskaan ennen.

-- Minä uskoin, että sinä olit syytön, sanoi Heikki hiljaa.

Rouva Halldinin silmät kostuivat. He olivat hetkisen vaiti, sillä Heikki ei tahtonut kysyä mitään tämän tuskallisen päivän tapahtumia.

-- Neiti Aaltonen tunnusti vihdoin ottaneensa rahat, joista minä olin vastuussa, kertoi rouva Halldin, arvaten poikansa jotakin selitystä odottavan.

-- Neiti Aaltonen! huudahti Heikki hämmästyneenä. Neiti Aaltonen oli äidin konttoritoveri ja he olivat aina luulleet häntä hiukan varakkaaksikin.

-- Jos minä olisin nuo rahat ottanut, niin tuskinpa olisi se ollut surullisempaa kuin nyt, jatkoi rouva Halldin. -- Nyt itkee Selma Aaltosen vanha äiti silmänsä sokeaksi, ja siinä jutussa on vielä paljon muutakin surkeata.

-- Mitä? kysyi Heikki arasti.

-- Selma Aaltonen anasti rahat antaaksensa ne miehelle, jota hän rakasti... ja kunnottomalle miehelle...

Rouva Halldin nousi ja meni kyökkiin illallista hommaamaan.

Heikki tuijotteli mietteissään kadun toisella puolella palavaan katulyhtyyn, jonka ympärille kevätsumussa syntyi vihertävä utukehä.

9.

Aika oli synkkää.

Idän kaksipäinen, kruunattu kotka oli ryöstönhaluisempi kuin koskaan ennen, ja kohdisti raivoisan hyökkäyksen toisensa jälkeen Suomen valoilla vahvistettuihin oikeuksiin.

Mutta se ei ollut ainoa onnettomuus, joka niinä vuosina maata painoi.