Part 3

Lyseossa ja tyttökoulussa ei viimeisen viikon aikana oltu puhuttu tuskin mistään muusta kuin siitä, kuinka viime sunnuntain kilpailuissa Ester Forssner oli saanut ensimäisen palkinnon. Eihän siinä muuten olisi mitään ihmeellistä ollut, mutta samalla oli tapahtunut se kumma, että Ella Andersson, joka jo parin vuoden aikana oli kaunoluistelukilpailuissa ensimäiset palkinnot voittanut, oli tällä kertaa saanut toisen palkinnon.

Ella Andersson oli Ester Forssneria kahta luokkaa ylempänä. Hän oli jo melkein täysi "daami", lyseon yläluokkalaisten epäjumala ja konventtitanssijaisten kuningatar. Ja varakkaan kirjakauppiaan tyttärenä huomattiin hänet jo vähin muuallakin. Kaupungin ijäkkäämmät neitoset alkoivat, vaarallista kilpailijaa peläten, luoda häneen yhä epäluuloisempia silmäyksiä. Ella Andersson luisteli mainiosti, mutta hän tanssi vieläkin paremmin. Ja koulussa hän oli luokkansa parhaimpia oppilaita. Hänen tekojansa täytyi itse johtajattarenkin sormiensa läpi katsella. Koulussa ei vielä ikinä oltu nähty, että johtajatar olisi taluttanut Ella Anderssonin vesihanan alle ja silittänyt suoraksi, hänen, aivan kuin uhmaten käherretyn tukkansa, -- vaikka monen monet vähäpätöisemmät tytöt tuon tuostakin saivat läpäistä tällaisen vesikokeen, yrittäessään kauneuden kaipuunsa pakoittamina hiukan luontoa auttaa.

Varsinkin tyttökoululaiset olivat tavattomasti hämmästyneet, kun Ester Forssner oli viime sunnuntaina aivan odottamatta ilmoittautunut kaunoluistelukilpailuihin, vaikka hänen täytyi tietää, että Ella Anderssonkin ja vielä pari muuta yläluokan tyttöä ottaisi niihin osaa. Monesta se oli tavattoman itserakasta, melkeinpä röyhkeätäkin. -- Olihan kylläkin nähty, että Ester oli koko talven luistinradalla harjoitellut jos joitakin kiemuroita, mutta kukaan ei uskonut, että hänen luistelemisestaan tulisi mitään yhtenäisempää ja vähänkään suurempia vaatimuksia kestävää, kaikkein vähemmin, että hän kykenisi kilpailemaan Ella Anderssonin kanssa. -- Mutta ihme oli tapahtunut. Ester Forssner oli viileskellyt jäätä luistimillaan, niinkuin pääskynen viiltelee siivillään ilmaa. Ja hänen luistelussaan oli joustavuutta ja itsetiedotonta suloa. Yleisön myötätunto oli alusta aikain ollut hänen puolellaan, -- suureksi osaksi sen vuoksi, että hän oli vielä melkein pikkutyttö, jolla ei vielä ollut kadehtijoita, eikä vihollisia. Palkintotuomarien mielipiteeseen taas vaikutti suuresti tyttökoulun voimistelunopettajattaren neiti Lundin mielipide. Neiti Lund taas ei voinut sietää Ella Anderssonia siitä saakka, kun hän oli nähnyt maisteri Erlingin saattavan tätä kaunista oppilastansa luistinradalta kotiin.

Kalpeana, mutta pää entistä pystymmässä, oli Ella Andersson viimesunnuntaina poistunut luistinradalta. Ja seuraavana päivänä oli hänen paras ystävänsä, Hilja Honkasalo, sanonut koulussa: eilen olivat vain pikkukilpailut, mutta odottakaapas, tytöt, ensi sunnuntaihin...

Tänään se nyt nähtäisiin.

Torvisoittokunta alkoi soittaa valssia ja kaunoluistelukilpailuun osaaottajat luistelivat radalle.

Ensimäisenä leijaili Ella Andersson. Heti hänen kintereillään seurasivat Ester Forssner, pari yhteiskoululaista ja tunnettu kaunoluistelija Einar Hammar lyseosta. -- Ella Andersson tuskin viitsi vilkaistakaan kilpailijoihinsa, vaan keijui jäällä suuria kaaria tehden, niin kuin iso lintu lentelee pienempäin parvessa. Mutta tälläkin kertaa oli kuin noiduttua, että hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut herättää katsojissa mielenkiintoa ja myötätuntoista ihailua, jolla häntä aikaisemmin tavallisesti oli kilpailuissa hemmoiteltu. Heti alussa kysyivät kaikki, jotka eivät Ester Forssneria tunteneet: kuka on tuo hoikka, nuori tyttö? Häntä eivät luistimet paina...

... Ester Forssner... Ester Forssner...

-- Tuo neiti Andersson voisikin olla jo vaikka hänen mammansa, -- ilvehti väkijoukossa joku pahasuinen tehtaalaispoika.

Heikki Halldin seisoi aitausköydestä kiinni pidellen ja seurasi jännityksellä kilpailun menoa. Tai oikeammin seurasivat hänen silmänsä vain Ester Forssneria. Heikistä Ester oli tänään kauniimpi kuin koskaan ennen. Oikein jumalattoman kaunis hän oli! Vaalean tukan utu kehysti hänen ponnistuksesta värikkäitä kasvojansa. Letti heilahteli ja sininen, nahalla päärmätty hame liehui. Ja yleisön kohina, joka yhä yltyen toisti Ester Forssnerin nimeä, täytti hänet ylpeyden sekaisella ilolla. Esterin voitto oli ikäänkuin hänenkin voittonsa... Sekä lyseolaiset, että tyttökoululaiset tiesivät, että Ester oli hänen "flammansa". Tänä talvena olivat he melkein joka ilta olleet yhdessä, luistinradalla, Isollakadulla, Forssnerilla tai Huurin kondiittorissa. Mutta vaikka he tapasivatkin toisensa melkein joka päivä, niin siitä huolimatta he usein kirjoittelivatkin toisillensa. Kolme runoakin Heikki oli saanut juuri viime viikkoina Ester Forssnerilta. Hänkin olisi kernaasti vastannut runomitalla, mutta hän ei voinut saada säettäkään kokoon, vaan oli edelleenkin pakoitettu kirjoittamaan suorasanaisia vastauksia.

Siitä, mistä he kirjoittivat toisillensa, eivät he juuri milloinkaan puhuneet. Se olisi ollut puhuen niin jokapäiväistä... sillä olivathan he pitäneet toisistaan niin kauan kuin muistivat. Mutta vasta joulusta alkaen olivat he rakastaneet... ja neljä viikkoa sitten olivat he ensikerran suudelleet...

Heikki tunsi poskiensa kuumenevan ja hän havahtui ajatuksistaan aivankuin pelästyen, että vieressäolijat pääsisivät hänen salaisuutensa perille. -- -- --

Väliajan tultua seurasi Heikki hiukan pahalla silmällä, kuinka Einar Hammar talutti Esteriä kahvikojuun lämmittelemään ja mitenkä hän kohteliaasti auttoi turkkia Esterin harteille. Kun rouva Forssnerkin näkyi rientävän Esterin luo, niin ajatteli Heikkikin ensin mennä heitä tervehtimään, mutta Einar Hammarin tähden ei hän kuitenkaan viitsinyt, sillä hän oli aina niin kovin suurellinen ja ylimielinen.

Samassa alkoivat Heikin vieressä seisovat pari neitiä jutella ja kun he mainitsivat Ester Forssnerin nimen, niin katosi Heikiltä tykkänään halu lähteä liikkeelle.

-- Lahjakas hän epäilemättä on, mutta kyllä kai hän myöskin on kaupungin hemmotelluin tyttö, jatkoi toinen, Esteriä tarkoittaen. -- Hän kuuluu jo kirjoittelevan aika hyviä runojakin. Hänen tätinsä, rouva Suojärvi, lausui kerran muutamia rouvasväen yhdistyksessä.

-- Niin, koko sukuhan kuuluu aivan hirveästi hassuttelevan tytön lahjakkaisuudella. Kaikki mitä Ester tekee on muka erinomaista, hänen runonsa, tanssinsa ja piirustustöherryksensä... Varsinkin tuollaiset runot saisivat toistaiseksi olla pöytälaatikossa, ei niitä tarvitse ruveta täysikasvuisille ihmisille lausumaan, julkisissa juhlissa.

-- No niin minäkin ajattelin, mutta onhan maisteri Kannus toki aika luotettava auktoriteetti ja hän sanoi, että on suorastaan ihmeellistä, mitenkä niin nuori tyttö kirjoittaa aivan kuin nuori nainen. Ja sellainen temperamentti...

-- Pah, älä viitsi! Maisteri Kannuksesta on maailman sivun ollut jokainen runoja töhertelevä koulutyttö tai joku muu kyhäilevä letukka, aivankuin mikäkin uusi Sappho, vaikka koko heidän lyyrillisyytensä ei olisi sen merkillisempää kuin kissain keväällä...

-- Hst! Hanna sinä et saa... vielä joku tuttava kuulisi.

-- Kuulkoot! Minua harmittaa koko Forssnerin joukko.

-- Rouva Forssner on itsekin aina ollut kuin huono runo...

-- Tuolla he jo tulevatkin.

-- Ja Ella Andersson aina ja jokapaikassa ensimmäisenä!

-- Hän kai on sinusta ainakin edes hyvää proosaa?

-- Ainakin toivon hänen siksi tulevan, -- ja se on paljon parempaa kuin huono runous.

-- Mutta katso nyt, kuinka Ester Forssner on suloinen!

Sekä harmistuneena, että huvitettuna oli Heikki kuunnellut tuntemattomien naisten keskustelua. Hän ymmärsi, että oli rumaa seurata vieraitten ihmisten keskustelua, mutta minkä hän korvillensa mahtoi. Olisivat olleet varovaisempia.

Ester Forssner leijaili ja tanssi taaskin aivankuin luistimet olisivat pyrkineet häntä ilmoihin nostamaan. Joskus leiskahti hän aivan Heikin eteen ja silloin Heikki aina punastui, vaikka Ester ei koskaan nostanutkaan katsettaan yleisöön. Seuraavassa hetkessä kaarteli hän jo toisella puolen luistinrataa kuin tuulessa keinuva höyhen.

Ella Anderssonkin koetti parastansa, eikä häneltäkään ihailijoita puuttunut. Hänen liikkeensä olivat raskaammat kuin Ester Forssnerin, mutta ne olivat myöskin varmemmat. Ja kilpailun loppupuolella hän ikäänkuin notkistui koko olemukseltaan, niin että mielipiteet ensimäisestä palkinnosta alkoivat vaappua sinne tänne. Monen mielestä olisi paras ratkaisu ollut: kaksi toista palkintoa, eikä ollenkaan ensimäistä.

Palkintotuomarien päätös oli pian valmis, vaikka neiti Lundin ja maisteri Erlingin välillä taaskin sattui pientä sanaharkkaa. -- Ensimäisen palkinnon jaossa saivat Ella Andersson ja Ester Forssner yhtäpaljon ääniä, joten täytyi heittää arpaa. Arpa ratkaisi voiton Ella Anderssonille. Mutta joskin hänelle näin tavallaan tuli voitto, niin tuli Ester Forssnerille kunnia... Kolmannen palkinnon sai Einar Hammar ja neljännen eräs toinen poika yhteiskoulusta, mutta nämä palkinnot eivät ketään liikuttaneet.

Yhteisluistelu alkoi.

Heikki oli tuloksesta hyvin onnellinen. Hän riensi kahvikojuun onnittelemaan Esteriä, joka äitinsä kanssa oli parhaillaan poislähdössä. Ester näytti iloiselta, mutta kuitenkin huomasi Heikki, että hän ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Arvatenkin kaiveli häntä arvan ratkaisu... kun kerran voitto oli niinkin lähellä. Mutta todellisuudessa kiukutti Esteriä se, että hän oli sattunut kuulemaan, kuinka Ella Andersson oli selittänyt suurelle poika- ja tyttöjoukolle, että Ester oli alituiseen kiertänyt hänen tiellensä, niin, että joka hetki oli saanut varoa...

Rouva Forssner oli huolissaan Esterin vuoksi, sillä samana iltana oli pankinjohtaja Auerilla tanssijaiset. Heidän täytyi rientää kotiin, että Ester ennättäisi hiukan levätä, vaikka hän vakuuttikin jaksavansa tanssia vaikka kuinka.

Tanssijaiset Auerilla...

Heikki tuli hajamieliseksi. Pojat olivat kyllä eilen lyseossa kertoneet, että Auerilla olisi piakkoin tanssijaiset, jonne ei ketään "suomettarelaisesta" kodista olevaa kutsuttaisi, mutta hän luuli koko jutun olevan tavallista poikain jupakkaa, eikä hän ollut osannut kuvitellakaan, että hänkin kuuluisi kutsumatta jätettäviin, sillä eihän hänellä ollut isää, joka olisi ollut vaikutusvaltaisessa asemassa siellä tai täällä...

Tämä kaikki oli uutta ja kummallista...

Miksi ei Esterkään ollut kertonut mitään? Hän ei ollut edes maininnut, että hänet oli kutsuttu. Heikki oli ajatuksissaan juossut katsomaan, kuinka ensimäiset raketit lensivät ilmaan ja kun ne sammuneina palasivat maata kohden, meni hän uudestaan Esterin luo ja sivumennen kuiskasi, että häntä ei oltu kutsuttukaan Auerille. Ester puhui parhaillaan ruotsia äitinsä ja Einar Hammarin kanssa ja hän vain heilutti päätänsä ja katsoi Heikkiä kuin rauhansa häiritsijää, mumisten:

-- Minkä minä sille mahdan...

-- Mikset eilenkään mitään sanonut? kysyi Heikki hiukan vaateliaasti, tiukasti katsoen Esteriin.

-- Jes, kun sinä olet höntti, sanoi Ester, niiaten samassa eräälle ohi kulkevalle opettajattarelle.

Heikki loukkaantui ja kääntyi pois. Samassa lensi raketteja taaskin ilmaan ja hän jäi niitä katselemaan, tuntien mielensä yhä enemmän karvastuvan...

-- Minnekkä sinä panit minun luistimeni? kysyi Ester Forssnerin ääni, hetken kuluttua, hänen takanansa. Kun Heikki kääntyi sanoaksensa, että ei hänellä niitä ollut, niin oli Ester jo toisaalla ja Einar Hammar heilutti kädessään hänen luistimiansa.

Heikki oli aikonut lähteä Esterin ja hänen äitinsä kanssa kotiin, mutta hän huomasi, että nyt hän olisi "viides pyörä vaunuissa", ja sen enempää Esteriä lähestymättä sitoi hän luistimet uudestaan jalkoihinsa ja luisteli tummansinisenä vilisevään väkijoukkoon, jota monivärisinä sähisevät raketit tuontuostakin valaisivat.

Luistinradalta palatessaan tapasi Heikki kotiportaissaan kauppaneuvos Luutosen, joka juuri sulki heidän oveansa. Äiti oli nähtävästi seurannut kauppaneuvosta ovelle, sillä hänen varjonsa vilahti eteisen lasioven kaihtimessa.

Heikistä oli kauppaneuvos Luutonen ollut heidän talonsa painajainen niinkauan kuin hän muisti. Jo varhaisina lapsuusvuosinansa hän oli huomannut, kuinka äiti oli alakuloinen ja masentunut kauppaneuvos Luutosen käyntien jälkeen. Ellei kauppaneuvos samassa olisi kääntynyt portaita alaspäin astumaan, niin Heikki olisi kääntynyt alaovelta takaisin. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Kummallinen hervakkuus polvissaan nousi hän portaita kauppaneuvosta vastaan, kohteliaasti tervehtien. Kauppaneuvos pysähtyi, jääden hetkeksi nojaamaan hopeakahvaiseen keppiinsä. Hänen jykevälihaksiset kasvonsa olivat olevinaan ystävällisiksi viritetyt, kun hän tervehtiessään ojensi Heikille vasemman kätensä, -- luultavasti siksi, että hän ei viitsinyt muuttaa keppiä oikeasta.

-- Jaha... nuori mies tulee luistelemasta. Ja niin posket punaisina! Onko otettu osaa kilpailuunkin?

Heikki vastasi, että katsomassa hän vain oli ollut, mutta kauppaneuvos Luutonen ei yleensä kysellyt vastauksia kuunnellaksensa, vaan jatkoi edelleen:

... Jaha... Kuinkas vanha sinä nyt taas oletkaan? Sinusta tulee pitkä kuin isäsi... nyt jo olet varmasti äitisi mittainen. Jaha... kuudentoista ja kuudennella luokalla... niin niin, äitisi juuri sanoikin... Sitten sopisi jo syksystä aloittaa käytännöllisellä alalla. Käytännöllinen ala on paras nykyään...

Heikki oli katsellut hänen sileäksi ajeltuja kasvojansa, joissa nahka kauttaaltaan oli tasaisen punertavaa ja kummallisen paksun näköistä ja hän muisti Schillerin säkeen: "Kasvoissa noissa ei sydäntä näy", ja luoden katseensa alas, sanoi hän varmasti:

-- Minä tahdon jatkaa ainakin ylioppilaaksi.

Kauppaneuvoksesta kuulosti vastauksessa köyhän ylpeyttä. Hän alensi äänensä isällisen opettavaksi, samalla kun hymynväreet tykkänään katosivat hänen kasvoistaan.

-- Juu, juu, tietysti se olisi hauskaa ja mukavaa sekin, mutta niin suuren pojan pitäisi ruveta jo vähän ajattelemaan mitenkä voisi äitiäkin auttaa...

Samassa aukeni ovi heidän takanansa ja Heikin äiti katsoi kysyvänä eteiseen.

Kauppaneuvos astui askeleen alaspäin. Heikki nosti hattuaan ja alkoi nousta portaita.

-- Minä täällä vielä juttelen teidän nuoren herran kanssa, jatkoi kauppaneuvos äidille,... kun on niin kasvanut ja punaposkinen... Käytännölliselle alalle minä kehoitin, mutta ei taida olla halua... Tulee kai isäänsä. Niinpä niin... hänen puoleltaanhan Heikki tuleekin pappis-sukuun, juu juu, lukeminenkin on kai veressä... No, hyvästi vaan.

Rouva Halldin vastasi väsyneesti jotakin, että Heikki ei kai vielä ole ajatellut tulevaisuuttansa sinne eikä tänne, sanoi hyvästi, ja sulki oven.

Äitinsä kasvoista näki Heikki heti, että Luutosen käynti ei heille tälläkään kerralla mikään onnellinen sattuma ollut.

Mutta kun tällaista sattui ainakin pari kolme kertaa vuodessa, niin ei hän myöskään osannut ajatella, että Luutosen tämänpäiväisellä käynnillä olisi ollut tavallista kohtalokkaampi merkitys. Hän koetti iloisen huolettomasti kertoa mitenkä luistinkilpailut olivat päättyneet ja meni kyökkiin kuivaamaan luistimiansa.

Ahdistava tunne, joka juuri oli hänet hetkeksi jättänyt kiertyi uudestaan hänen ympärillensä. Äiti oli äärettömän väsyneen näköinen ja kalpea... raukka.

Luotosella oli kiinnitys heidän taloonsa ja muutenkin olivat he olleet aivan hänen vallassaan siitä saakka kun isä kuoli. Nyt hän oli varmaankin puristanut otteensa yhä lujempaan. Sitä kai hän oli tarkoittanutkin puheellaan äidin auttamisella ja käytännöllisellä alalla. Ah! Miksei hänessä ollut miestä vapauttamaan heidät tuon vampyyrin kynsistä! Heikki tunsi masennuksella oman voimattomuutensa. Hän ei vielä ikänänsä ollut ansainnut kuin pari sataa markkaa, opettaessaan parina viimekesänä erään perheen sairalloista poikaa. Siinä kaikki. Ja nyt! Vaikka hän jättäisi kaikki ja koettaisi ruveta miten käytännölliselle alalle tahansa, niin kestäisi kuitenkin kauan, ennenkuin hän kykenisi mitään sanottavaa ansaitsemaan. Kirottu Luutonen!

... Vai pettivätköhän hänen vaistonsa? Kenties vieläkin oli kaikki voitu toistaiseksi järjestää. Äidillä oli tapana sanoa: "joka voittaa aikaa, se voittaa kaikki..." Kenties äiti oli muuten vain tavallista väsyneempi ja kiusaantunut ainaisista asioista...

Hiukan rohkaistuneempana vei Heikki luistimet eteiseen. Äiti istui salissa lampun ääressä ja oli silmäilevinään sanomalehteä. Heikki meni myöskin pöydän luo ja otti päivän lehden käteensä, mutta se oli hänestä tyhjää täysi... Hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan pitää ajatuksiaan koossa.

Huoneessa väreili jotakin raskasta, tuskallista, jota aina on ilmassa, kun jokin vaikea asia on sanomatta...

-- Sinä kai tahtoisit teetä; minä luulin sinun menneen Forssnerille, sanoi rouva Halldin hetken kuluttua, hermostuneesti kääntäen lehteä. -- Heikki kiitti.

Hän ei tahtonut mitään. Vasta hetken kuluttua heitti hän lehtensä pöydälle ja koetti huolettomasti virkkoa:

-- Auerilla on tänään tanssiaiset ja Ester meni sinne.

Rouva Halldin nosti katseensa nopeasti lehdestä ja hänen kasvonsa elostuivat.

-- Eikö sinua ole kutsuttu? kysyi hän hämmästyneenä, kasvot elostuen.

Heikki hymyili ivallisesti.

-- Ei! Ei minua, eikä keitaan muitakaan suomettarelaisista kodeista.

Äiti näytti yhä hämmästyneemmältä.

-- Niin on sanottu. Eikä meidänkään koulusta ole siellä muita kuin Artur Holmberg, kertoivat pojat luistinradalla. Ja viimekerralla oli siellä meidänkin luokalta... kolme, ainakin... neljä poikaa, kertoi Heikki, naurahdellen.

Rouva Halldin nousi kiihtyneenä kävelemään.

-- Mikähän vilja tästäkin vielä kypsyy, kun lapset ja lasten tanssijaisetkin sekoitetaan politiikkaan... Ja mitä suomettarelaisia mekin muka olemme! --

-- Onhan äiti suomettarelainen, intti Heikki, puoleksi leikillä, -- tuossa on pöydällä "Suometar" ja tuolla on Yrjö-Koskisen rintakuva...

-- Älä viitsi! keskeytti rouva Halldin kärsimättömästi, jatkaen kävelyään.

-- Parempi onkin, että tuollaiset ihmiset näyttävät oikean värinsä, ja pikkumaisuutensa, jatkoi hän hetken kuluttua.

Molemmat vaikenivat. Heidän oma asiansa oli vielä puhumatta.

Rouva Halldin katseli ajatuksissaan lampun helmireunustaan ja Heikin katse harhaili puolihämärällä seinällä, pysähtyen isän suurennettuun valokuvaan. Sen tummat silmät katsoivat suoraan heihin, jotka siinä lampun valaisemina istuivat. Ne silmät Heikki muisti kuitenkin paljon kummallisempina, samoin kiharan suippoparran, joka pani posken kutiamaan, niin että täytyi nauraa, nauraa loppumattomasti... Ja sitten hän muisti kylmän sateisen päivän, jolloin pappi heitti hiekkamöhkäleitä hautaan lasketulle arkulle, ja kuinka sitten alkoi sataa vettä ja ihmiset lauloivat: "taivaassa ratki taivaassa" ja kuinka hän katseli taivaalle, mitenkä pilvet olisivat rikki...

-- Kai meidän täytyy nyt vihdoinkin luopua tästä talosta... ja paljosta muustakin, sanoi rouva Halldin pitkän vaitiolon jälkeen.

Heikki havahtui. Hänestä oli kuin äiti olisi sanonut saman jo aikaisemminkin.

-- Luutonen siis vaatii niin?

-- Tavallaan. Ja kun talo tuottaa näinä aikoina vain tappiota, niin on turhaa koettaa kääntyä kenenkään toisenkaan puoleen.

-- Mutta voivathan ajat muuttua taas vuoden parin kuluttua, huomautti Heikki.

-- Se on epävarmaa ja silläaikaa me vain yhä onnettomammin velkaantuisimme, selitti rouva Halldin toivottomana.

-- Siis vararikko...? Heikki kysyi tuskin kuuluvasti.

-- Muuta neuvoa en minä ainakaan tällä hetkellä tiedä, vastasi äiti samassa äänilajissa.

Heikin silmäripsiin ilmestyi pari suurta kyyneltä. Rouva Halldinin äidin sydäntä ne polttivat ja hän koetti lohduttaa:

-- Ehkä minä saan jotakin työtä ja kenties joku hyvä ihminen suostuu auttamaan sinua luvuissasi. Onhan se aivan toista esittääkin ihmisille kuin pyytää heitä tukemaan afääriä, joka ei kannata... Sitä minä en enää voi, enkä jaksa.

Heikki kuivasi kyyneleensä nopeasti. Oli siis tultu tähän mitä he jo vuosikaudet olivat kauhulla ajatelleet. Talo oli jo kauan ollut heille kuin hiljaa uppoava laiva. Nyt tulisi siis kai pian hetki, jolloin heidän täytyisi se jättää.

Mutta heistä kummastakin tuntui helpommalta heti, kun hetkisen olivat katsoneet kovaa todellisuutta suoraan silmiin.

Kuitenkin oli läksyjen lukeminen sinä iltana Heikistä aivan mahdotonta, sillä hänen ajatuksensa eivät hetkeäkään pysyneet koossa.

Tämä päivä oli hänestä ollut oikea onnettomuuden päivä, siitäkin huolimatta, että Ester Forssner oli saanut palkinnon... Nyt olisi hän melkein suonut ettei Ester olisi sitä saanutkaan. Miksikä kaikki noin liittyi äitiä ja häntä vastaan? Hän koetti ajatella kaikki julkiset ja salaiset pahat tekonsa, mutta mitään näin suurta rangaistusta ansaitsevaa syntiä ei hän mitenkään löytänyt, vaikka kuinka olisi muistellut. Jos kaikki ihmiset, Jumalalta tai elämältä, niinkuin maisteri Holm sanoi, saisivat pahoista töistään samanlaisia rangaistuksia, niin silloin ei kenelläkään olisi taloa, eikä tavaroita... Kohta hän ei enää voinut oikein uskoa mihinkään... Äiti puhui alituiseen koettelemuksen rististä, jota Jumala kyllä auttoi kantamaan. Minkätähden piti ihmisiä koetella ja kiusata viimeiseen saakka? Itkihän äiti muutenkin usein öisin, ja monta kertaa päivilläkin kun hän tuli koulusta, niin äidin kasvot olivat itkusta turvonneet.

Talo myytäisiin... Ja kuitenkaan ei Heikki oikein osannut kuvitellakaan kotiansa muualla kuin juuri tässä talossa. Tästä oli niin hyvä mennä hiihtelemään santakuopille, tuohon heidän lankkuaitansa taakse. Ja akkunastaan näki hän aina milloinka heidän koulun poikia alkoi sinne ilmestyä. Ja kesäisin... Täällä oli aivan kuin maalla.

Isän kiväärikin kai myytäisiin... Ensi kesänä oli hänen ollut määrä saada sitä käyttää. Isän kirjoituspöytä... Kaikki... Heillä ei varmaankaan olisi tästä talosta lähteissään senkään vertaa tavaraa kun Wiikmanin leskellä oli ollut muuttaessaan. Mutta sitten hän muisti Ester Forssneria ja sitä, että hänenkin äitinsä sanottiin tehneen konkurssin. Ja kuitenkin heillä taas oli tavaraa huoneet täynnä. Ehkä konkurssi sittenkään ei ollut niin kauheata kuin se näin ennakolta näytti.

... Ester Forssner oli parhaillaan tanssiaisissa... Hän sai syödä hedelmiä ja jäätelöä niin paljon kuin maittoi ja tanssia, tanssia... Hänkin olisi niin mielellään tanssinut, nyt kun hänellä oli aivan uusi smokingikin, joka hänellä vasta oli pari kertaa ollut tanssiaisissa. -- Miksikähän äidin pitikin kuulua semmoiseen puolueeseen, jota kaikki haukkuivat bobrikoffilaiseksi ja maansa myyjäksi. Ja kuitenkin vihasi äiti Bobrikoffia yhtäpaljon kuin muutkin. Hän katkeroitui ajatuksissaan äidilleen ja kaikille ihmisille...

Einar Hammar tietysti saattaa Esteriä kotiin. Sitten he varmaankin sopivat huomisesta luistinradalle menosta...

Sopikoot ja luistelkoot! Hänkään ei tästä alkaen välitä Esteristä, vaan luistelee Aino Kajavan kanssa. Hän oli melkein yhtä sievä tyttö kun Esterkin ja vielä paljon etevämpi.

Jos hän olisi kehdannut, niin hän olisi vielä lähtenyt ulos ja mennyt Auerin akkunan taakse katsomaan... Siellä oli varmaankin toisiakin poikia katselemassa. Mutta hän ei uskaltanut, eikä viitsinyt äidiltä enää sellaista pyytää.

Hän meni aikaiseen levolle harmissaan ja masentuneena.

Yöllä näkee hän unta.

Heillä on huutokauppa. Kaikki myydään, niin ettei jää edes vanhaa tuoliakaan jälelle, vaan vieraitten täytyy seisoa heidän huoneissaan. Rouva Forssner seisoo muurin luona ja joku sanoo, että hän on niinkuin huono runo. Ihmiset itkevät. Silloin kohistaan, että Ester Forssner ja Pekka Auer avaavat tanssiaiset, ja samassa tanssivat Ester ja Pekka saliin. Pekalla on oikea aikamiesten smokingi ja kiiltonahkakengät. Ester on niinkuin prinsessa. He tanssivat, puhuen ja nauraen, eivätkä huomaa ketään, kunnes vihdoin menevät salin perällä kasvavan sireenipensaan alle keinulaudalle istumaan, ja nauravat ja suutelevat...

6.

Huutokauppapäivä oli tullut.