Part 2

Hulda Martola oli kaunotar. Sen hän itse oli sanonut Heikille ja Ruusalle, kerran kammatessaan tukkaansa peilin edessä. Ja todellakin hän oli Heikistäkin hyvin kaunis. Hänen punainen tukkansa oli niin kihara, että hän aina valitteli, ettei kampakaan siihen oikein pystynyt. Sitten hänellä oli vihertävät, pyöreät silmät, aivankuin Wiikmanin lesken kissanpojalla, jota hän muutenkin muistutti... Ja sitten hänellä oli aivan samanlainen suu kuin Ester Forssnerin lempinukella.

"Kaunotar" oli aivan uusi sana Heikille ja hän oli iloinen, että hän oppi tietämään minkälainen sekin oli...

Mutta Hulda Martola oli vielä muutakin kuin kaunotar: hän oli kihloissa! Senkin Hulda oli itse sanonut eräänä päivänä, ja paria päivää myöhemmin oli Heikki nähnyt Huldan istuvan kapellimestari Kahnin sylissä, niin että tottakai se sitten totta oli.

Kapellimestari Kahnilla oli ystävälliset mustat silmät, pitkät viikset, silkkiliivi ja punainen kravattineula. Hän oli aina hyvällä tuulella: hymyili, poltteli paperosseja ja lauleli. Heikki ihaili heitä kumpaakin, sekä kapellimestari Kahnia, että Hulda Martolaa, eikä hän voinut ymmärtää mitä äidillä oli heitä vastaan. Mutta jotakin hänellä vaan oli heitä vastaan, sillä jos hän vaan aavisti kapellimestarin Martolassa vierailevan, niin silloin oli turhaa pyytääkin sinne.

Ukko Martola oli toisinaan monta päivää kotoa poissa ja silloin Martolassa aina oli rauha talossa. Rouva Martola tavallisesti neuloi lakkeja etuhuoneessa ja Ruusa pelasi Heikin kanssa tammipeliä, samassa huoneessa olevan, suuren vähäkankaalla peitetyn pöydän ääressä. Mutta peräkamarissa istui Hulda kapellimestarin sylissä, neuloen lakkeja hänkin. Usein hyräilivät he "Akselia ja Hildaa", kiikkuivat keinutuolissa ja suutelivat.

Rouva Martola polki vanhaa ompelukonettansa niin, että se pauhaten ja rämisten huojui puolelle ja toiselle. Ruusa oli kiintynyt peliin koko sielullaan ja jos hän joskus silmäsikin avonaisesta ovesta toiseen kamariin, niin ei hän mitään ihmetellyt. Ja niin uskoi Heikki alusta pitäin, että kaikki oli niinkuin pitikin, kun kaunotar on kihloissa...

Vaikka äiti melkein päivä päivältä kävikin ankarammaksi Heikin vierailuihin ja tovereihin nähden, niin salli hän edelleenkin hänen seurustella Ruusa Martolan kanssa ja käydä hänen kodissaan. Ja niinpä usein sadeilmoilla, kun ei voinut ulkonakaan juoksennella, sai Heikki luvan pistäytyä hetkeksi Martolaan. Mutta kaikesta ihmeellisestä mitä hän siellä näki ja kuuli ja mikä paljonkin askarrutti hänen ajatuksiansa, siitä hän kotona visusti vaikeni.

Yhtäkkiä ei kapellimestari Kahnia enää Martolassa näkynytkään. Ja jonkun aikaa neuloi kaunis Hulda lakkeja silmät alituisesti turvoksissa, milloin kummallisen vaiteliaana, milloin taas ärjyen ja komentaen Ruusaa, niin että hirvitti vierastakin... Eräänä päivänä uskoi Ruusa Heikille, että Hulda ei enää olekaan kihloissa ja että kapellimestari oli matkustanut kaupungista. Se oli Heikistä niin käsittämätöntä ja järkyttävää, että hänen täytyi kertoa se äidillekin ja samalla hän osanottoisena kysyi, eikö äiti luulisi Ahosen Jannen rupeavan Huldalle uudeksi sulhaseksi. Mutta äiti vaan naurahti ja käski häntä lukemaan läksyjänsä, eikä huolehtimaan sellaisista asioista.

Eräänä päivänä oli Hulda Martola taas aivankuin toinen ihminen. Hän tarjosi Heikille ja Ruusalle hienoja suklaakaramellejä ja kertoi, että nyt hänellä on uusi sulhanen, jolla on aivan samanlaiset silmät kuin Heikilläkin, ja että hän rakasti, rakasti ja oli äärettömän onnellinen...

Huldan uusi sulhanen oli konttoristi, mutta oikein hieno konttoristi, kuten Hulda vakuutti. Mutta Heikille hän oli suuri pettymys... kapellimestariin verraten. Hän ei hymyillyt, eikä laulellut, vaan joi punssia ja tuijotti Huldaa joka päivä aivankuin olisi hänet ensikerran nähnyt. Sitäpaitsi hän oli punainen koko naamaltaan, aivan kuin suutari Sjögren, joka Heikille saappaita teki. -- Mutta Hulda ei ollutkaan konttoristin kanssa kauan kihloissa, joka olikin hyvin ymmärrettävää... Eikä Hulda nähtävästi viitsinyt edes itkeä hänen tähtensä, vaan lähti iltasilla huveihin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Heikkikään ei enää ollut huolissaan hänen kohtalostaan ja se olikin tarpeetonta, sillä paria viikkoa myöhemmin viserteli Hulda olevansa kihloissa parturin kanssa, jonka isä oli oikea elävä parooni. Parturi saisi periä ja perustaisi oman liikkeen Helsingissä. Hulda vakuutti vielä, että hänellä oli hieno käytös ja yhtä valkoiset hampaat kuin Heikilläkin ja kertoi vasta nyt olevansa oikein onnellinen. Tähän saakka hän ei sanonut tietäneensä edes mitä oikea rakkaus on...

Heikki ja Ruusa kuuntelivat häntä tavallisesti vaieten, sillä mitäpä he osasivat sellaisiin asioihin sanoa. Kuitenkin oli Heikistä kummallista ja käsittämätöntä, ettei Hulda jo kapellimestarin kanssa kihloissa ollessaan ollut oppinut ymmärtämään mitä rakkaus on...

Sama uudistui sitten usein. Hulda Martola vaihtoi sulhasia useammin kuin vuodenajat vaihtuivat. Parturia seurasi manttaalikirjuri ja hänen jälkeensä tuli seurahuoneen kellarimestari. Mutta Hulda ei enää pahimmassakaan tapauksessa päivää kauemmin surrut entisiä sulhasiaan, vaan sen enemmän hän aina rakasti jokaista uutta ja vakuutteli oppivansa yhä syvemmin ymmärtämään mitä rakkaus on.

Eräänä päivänä kuuli Heikki parin palvelustytön kaivolla pahanilkisesti kikattavan, kuinka Hulda Martola lähtee joka ilta ulos ja on alituiseen kihloissa. He nauroivat ja puhuivat asiasta aivankuin siinä olisi ollut jotakin pahaa...

Sitten, joku päivä myöhemmin, tuli pastorska Sandman, alarakennuksesta, vuokraansa maksamaan. Heikki luki parhaillaan läksyjään toisessa huoneessa, eikä sen enempää seurannut mitä vieras puhui salissa äidin kanssa, kunnes hän kuuli vanhan rouvan sanovan jotakin Hulda Martolasta. Se ei missään tapauksessa voinut olla mitään hyvää, koskapa äiti siunaten huudahti ja nopeasti sulki oven.

Seuraavana päivänä kielsi äiti jyrkästi, ja ilman selityksiä, Heikkiä enää menemästä Martolaan. Ruusan kanssa sai hän leikkiä pihalla niinkuin ennenkin tai kutsua Ruusan kotiinsa leikkimään, jos tahtoi.

Mutta jo seuraavassa kuussa Martolat muuttivatkin talosta.

Heikki oli siihen aikaan valmistavankoulun ensimäisellä luokalla.

Samana vuonna sai täti Forssner insinööri Nymanilta joululahjaksi suuren taulun, jonka sanottiin olevan "Romeon ja Julian". Kaikki kiittivät sitä kauniiksi. Äitikin kiitti. Heikki katseli sitä kauan. Hän ei sanonut kenellekään mitään, mutta hän ajatteli, että silloin, kun Hulda Martola oli ollut kihloissa kapellimestari Kahnin kanssa, niin olivat he keinutuolissa suudellessaan olleet ainakin yhtä kauniita... ellei paljon kauniimpia.

3.

Kun Martolaiset olivat muuttaneet, niin oli Heikistä Ahosen Janne talon merkillisimpiä ihmisiä. Eikä hän voinut ensinkään ymmärtää, minkätähden naapurit aina Ahosista puhuessaan valittivat, ettei niin kunnon ihmisillä ollut lainkaan iloa ainoasta lapsestaan. Ja sitten he tavallisesti jatkoivat, kuinka kovin ikävää oli ollut, että Ahosilta heidän pikkupoikansa oli otettu pois, kun ei Jannesta kuitenkaan näyttänyt mitään vanhuuden iloa vanhemmilleen koituvan. Se oli Heikistä hyvin kummallista puhetta, sillä hänen tietääksensä ei Janne koskaan tehnyt mitään pahaa pienille, eikä suurillekaan. Ja äidilleen hän pilkkoi puita ja kantoi vettä, jota vaakamestari Sundströmin pojat eivät koskaan tehneet, vaikka näkivät äitinsä kantavan vettä ulos ja sisään niin, että hän aivan oli vinona. Mutta sittemmin selveni Heikille, että ihmiset varmaankin tarkoittivat sitä, ettei Janne koskaan sunnuntaiaamuina mennyt vanhempainsa kanssa kirkkoon, vaan viipyi usein myöhään sunnuntai-iltaan saakka lauantai-iltaisilla huviretkillään.

Jos kenestäkään, niin juuri Jannesta oli koko talon väellä iloa. Kevät-iltoina, työstä päästyään ja illallista syötyään, ilmestyi Janne aina pihalle, katselemaan pikkupoikain leikkejä tai keinulaudalle sanomalehtiä lukemaan. Silloin hän oli aina niin siisti ja hieno, ettei samaksi tuntea tahtonut, varsinkaan se, joka oli nähnyt hänen nokisena päivälliseltä palaavan konepajaan työhönsä. Hän oli muuttanut ylleen uuden sinisen pukunsa ja sitonut kaulaansa punaraitaisen silkkihuivin, jonka solmu Heikille ja muillekin talon pikkupojille pysyi ikuisena arvoituksena. Hänen musta sametti-lakkinsa oli aina kallellaan ja sen lipun alta valahti otsalle leveä kihara, joka oli uhmaava niinkuin hyökyaalto. Kun hän oli oikein hyvällä tuulella, niin hän otti osaa pikkupoikain leikkeihinkin, eikä niissä koskaan ollut sellaista vauhtia kuin silloin, kun Janne viitsi olla mukana. Monta kertaa, kun ketään tovereita ei ollut saatavissa, löi hän Heikinkin kanssa seinäpalloa ja monta tuuliviiriä ja myllynratastakin Janne hänelle oli tehnyt, ollessaan heidän puitaan hakkaamassa.

Mutta eihän Janne koskaan saanut pikkupoikain kanssa kauemmin leikkiä, tai keinulaudalla rauhassa sanomalehteänsä lukea. Usein sattui, että niin pian kun hän oli pihalle ilmestynyt, niin Hakalan Pauliinakin heti tuli keinulaudalle käsitöineen. Sitten ilmestyivät tehtaan tytöt, yksi toisensa jälkeen, kuistille nauramaan ja pian he tavallisesti saivatkin Jannen kuistillensa, Hakalan Pauliinan ja pikkupoikain suureksi harmiksi. Mutta Heikki tiesi, että oli muitakin, joita tuo Jannen houkutteleminen harmitti. Heidän Hildaa... Kerran, kun eno oli ollut heillä päivällisellä, niin Heikki oli kuullut äitinsä sanovan, että Hilda on ollut jo muutaman päivän ihan kuin kipeä pelkästä pahasta tuulesta ja mustasukkaisuudesta, ja että huomenna täytyy kutsua Janne puita hakkaamaan ja kyökkiin kahville, niin kai se taas ohi menee...

Tottakai hänestä kaikille iloa oli.

Tehtaan tyttöjen nimipäivillä oli Janne aivan välttämätön vieras. Ellei hän vaan jostakin syystä suvainnut saapua, niin oikeata iloa ei juhlaan tahtonut tulla sittenkään, vaikka "rouva", joksi Heikin äitiä sanottiin, ja pastorska Sandman olivat pois menneet. Jotakin puuttui ja jotakin odotettiin pitkin iltaa. Kukaan ei sitä sanonut, mutta sen näki kuitenkin kaikesta. Ja ellei Janne myöhemminkään tullut, niin silloin tytöt lauloivat lopun iltaa "Siionin kanteleesta" tai erästä pitkää laulua Maria Stuartista, jota Heikki ei vielä koskaan ollut jaksanut loppuun kuunnella, sillä melkein jokaisen säkeen jälkeen kerrattiin: "Oi, Maria, oi, Maria! Oi, kaunis Maria!"

Mutta kun Janne oli mukana, niin silloin leikittiin panttileikkejä tai "kätkettiin sormusta". Ja pienet kamarit olivat iloa täynnä. Janne osasi alinomaa sanoa jotakin sukkelaa, joka sai kaikki nauramaan. Kaikki olivat taas pitkät ajat hyviä ystäviä ja kukaan ei puhunut Ahosen Jannestakaan muuta kuin hyvää.

Mutta sitten taas tapahtui jotakin, josta koko talon väki kohisi ja supatti, missä vaan naapuruksia yhteen sattui. Heikki kuuli siitä muutamia sanoja eräänä kevätiltana heittäessään Hellforsin Väinön kanssa "nappi-kuoppaa". Rödman ja Ahonen pysähtyivät heidän peliänsä katsomaan. Rödman kysyi Ahoselta Jannea, ja sanoi, että vaikka sanotaan Hakalan Pauliinan asiat olevan hullusti, niin ei vaan saanut siitä Jannea syyttää, sillä se oli Pauliinan oma syy. "Tässä me olemme kaikin katselleet, kuinka hän on Jannea kiertänyt, niinkuin paholainen syntisen sielua". Ahonen sanoi vaan, että ikävää se on, olipa se niin tai näin, mutta minkä niille voi, ja he lähtivät Rödmanin kanssa portille kävelemään. -- Heikki mietti alinomaa, mitä nuo "asiat" mahtoivat olla, sillä Pauliina oli niinkuin ennenkin, paitsi ettei hän enää iltasin istuskellut käsitöineen keinulaudalla, mutta eihän se ollut ihme, kun Janneakaan ei pitkiin aikoihin iltasin oltu pihassa nähty. -- Äidiltä Heikki ei ollut enää pitkiin aikoihin uskaltanut kysyä mitään selitystä pihalla kuulemiinsa asioihin, sillä siitä seurasi tavallisesti jonkunlaisia vapauden rajoituksia. Mutta eräänä päivänä, kun äiti ei ollut kotona, kysyi hän asiaa Hildalta, kun tämä kuori kyökissä perunoita.

Hilda ei nostanut päätäänkään, vaan kysyi kuka niin oli sanonut. Heikkiä harmitti. Aina kun isoilta ihmisiltä jotakin kuulemainsa johdosta kysyi, niin he heti tokasivat: kuka niin on sanonut? Heikki mietti hetkisen. Hänen teki mielensä koetteeksi sanoa, että pastorska Sandman siten oli sanonut, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut, vaan vastasi vihdoin, että se oli ollut puuseppä Rödman. -- Silloin on paras kysyä sitä Rödmanilta, vastasi Hilda. Mutta hänen äänessään oli ollut pahanilkinen kaiku, joka peloitti Heikkiä sen enempää koko asiaa keneltäkään kysymästä. Ja kun Hakalan Pauliina pian muutti maalle, niin ei siitä asiasta puhuttu enää sen enempää. Sitten tuli pitkä kesä ja Heikki ennätti maalla unhoittaa koko talon väen, melkeinpä Ahosen Jannenkin.

Eräänä syyskuun aamuna, juuri kun Heikki oli kouluun lähdössä ryntäsi Hilda hengästyneenä ruokasaliin ja suurella kohinalla kertoi, että Ahosen Janne oli vangittu. Äiti pudisti vihaisena päätään, nousi pöydästä ja seurasi Hildaa kyökkiin. Hilda nähtävästi loukkaantui, kun hänen uutisensa otettiin nuhdelleen vastaan, sillä hän kuului kovalla äänellä sanovan: "mitä rouva tuosta pojastaan oikein koettaakaan, -- niinkuin se ei siitä muualtakin saisi kuulla". Samassa palasi äiti kyökistä ja sanoi vielä ovelta Hildalle, ettei koskaan saisi sillä tavalla ihmisiä säikäyttää.

Myöhemmin sai Heikki kuulla, että Janne oli joissakin tanssiaisissa riitaantunut ja lyönyt erästä toista miestä puukolla, niin että tämä oli vähissä hengin. Sen johdosta oli Janne vangittu ja kaikki sanoivat, että hänet vietäisiin linnaan. -- Rödman sanoi ettei semmoinen asia miehen papinkirjassa merkinnyt juuri mitään, kun kerran toinenkin oli puukkonsa paljastanut, niin tuskinpa siitä Jannelle seuraisi muuta kuin parin kolmen kuukauden "istuminen". Mutta Ahoskan silmät olivat alituiseen punaiset, kun hänet joskus vilaukselta näki kaivolla. Ja kun Ahonen iltahämärässä tuli kotiin, niin ei hän katsonut kehenkään ja hän näytti niin väsyneeltä ja vanhalta. -- Silloin ajatteli Heikki, että Jumala oli sentään ihmeellisen kova, kun hän oli antanut Ahosen pikkupojan joutua maalaisen rattaitten alle, vaikka hän kyllä jo silloin tiesi, että Jannellekin kerran näin kävisi. Ahosilla olisi nyt edes hänestä iloa ollut, kun Jännekään ei enää iltasin tullut kotiin. -- Mutta äiti sanoi vaan, että kenties heistä oli hauskempaa ajatella, että pikkupoika oli päässyt pois, kun Jannestakin oli niin merkillisen hurja poika tullut, vaikka vanhemmat olivat tavallisia kunnon ihmisiä.

Eräänä iltapäivänä, kun Heikki palasi koulusta, seisoi suuri joukko heidän talon väkeä Sundbergin kulmassa. Lähemmäksi tultuaan sai hän kuulla, että he olivat siinä katselemassa kun vankeja asemalle vietäisiin, ja että tänään vietäisiin kai Ahosen Jannekin. Heikki oli kahden vaiheella uskaltaisiko hän jäädä siihen odottelemaan, mutta samassa odotetut jo tulivatkin, keskellä katua käyden. Kylmät väreet karmivat Heikin selkäpiitä, kun hän näki Ahosen Jannen kulkevan vartijain välissä, erään toisen vangin rinnalla, toisesta kädestään käsiraudalla toveriinsa kytkettynä. Janne ei katsonut keneenkään, vaan huulet yhteen puristettuina ja vakavan näköisenä jatkoi matkaansa.

-- Voi surkeutta sentään, sanoi joku akoista, tuossa Jannessakin on kokoa ja näköä, mutta eipäs vaan ole miehen tapoja.

-- Ei ole, myönteli joku toinen. Mutta sitä poikaa ovat myöskin viina ja naiset alusta aikain viipottaneet. --

-- Ja Hakalan Pauliinalla kun kuuluu juuri muutaman päivän vanha poika olevan, sanoi kolmas.

-- Voi surkeutta sentään...

Heikki tuli kotiin ääneensä itkien. Äiti koetti parhaansa mukaan häntä lohduttaa... mutta eihän Jannen asia siitä parantunut... Koko päivän painoi häntä Jannen onnettomuus. Ja vielä illallakin hän oli aivan elävästi näkevinään Jannen menevän vartiainsa välissä, ranteesta käsiraudalla toiseen kytkettynä. Kun äiti tuli iltarukousta lukemaan, niin Heikki luki sen tyynesti hänen kanssaan, eikä sen jälkeen kysellyt mitään äidiltä, eikä tahtonut edes Jumalaa ajatella sen enempää... Hän tuntui niin kaukaiselta suurelta ja ankaralta. Heikki veti peitteen korviinsa ja ajatteli Ahosta ja Ahoskaa, jotka sillä hetkellä varmaankin istuivat pienen pöytälampun valaisemassa huoneessaan ja ajattelivat Jannea niinkuin hänkin... Tänä iltana hän olisi tahtonut olla heidän pikkupoikansa ja olla heille oikein hyvä...

Sen jälkeen muuttui elämä heidän talossaan pitkiksi aikoja hyvin hiljaiseksi. Äiti puhui usein hyvillään, että nyt hänen talossaan asui vaan kunnon ihmisiä, sillä tehtaan tytötkin olivat Jannen mentyä kokonaan lakanneet pihalla keikkumasta. Loma-aikoinaan veisasivat he kamarissaan "Sionin kanteleesta" tai sitä kauhean pitkää laulua Maria Stuartista. Ja pastorska Sandmanista ja vaakamestari Lundströmistä ei koskaan ennenkään oltu sanottu muuta kun pelkkää hyvää.

Mutta Heikki ajatteli usein, että koko elämä oli talossa nyt paljon ikävämpää kuin silloin, kun kaikki ihmiset alinomaa olivat puhuneet Hulda Martolasta ja Ahosen Jannesta.

4.

Jumala...

Aikaisimmassa lapsuudessaan Heikki oli tavallisesti ajatellut Jumalaa iltasin, sängyssään odotellessaan äitiään lukemaan iltarukousta.

Talvi-iltoina paloi ruokasalissa pöydän yläpuolella suuri lamppu, jonka valovirta tulvasi avonaisesta ovesta Heikin huoneeseen, josta palvelijatar sammutti lampun heti, kun Heikki oli iltapesunsa jälkeen sänkyyn suoriutunut. -- Hänestä oli miellyttävää maata siinä lämpimässä sängyssään, valohämyisessä huoneessa, ajatellen äitiä ja ajatellen Jumalaa, ja kaikkea mitä hänestä taas äidiltä kysyisi. Päivän kuluessa hän oli useimmiten nähnyt ja kuullut paljon sellaista, johon Jumalan suhtautuminen herätti mielessä monia kysymyksiä.

Kun äiti sitten tuli, lukivat he yhdessä pienen iltarukouksen ja äiti istui hetkiseksi juttelemaan hänen sänkynsä laidalle. Osasihan äiti vastata mitä ihmeellisimpiinkin kysymyksiin, mutta sittenkin jäi paljon hämäräksi. Joskus tuskastui Heikki kyyneliin saakka, mutta silloin äiti suuteli häntä, kääri peitteen huolellisesti hänen ympärillensä ja sanoi, että suureksi tultuaan Heikki kyllä ymmärtäisi... Mutta se ei oikeastaan ollut mikään lohdutus, sillä olihan äiti usein sanonut, että Jumalaa ei kukaan koskaan voinut täydellisesti ymmärtää. Ja kuinka saattaisikaan koskaan toivoa ymmärtävänsä jotakin, joka oli aina ollut ja joka aina tulisi olemaan, rajatonta, ääretöntä, kaikkialla olevaa... Se kaikki oli niin käsittämätöntä ja melkein kauhistavaa. Jos jollakin tavalla Heikki oli koettanut kiertää äitiä myöntämään, että tähtien takana tulisi jokin seinä eteen. Mutta sitä ei äiti koskaan myöntänyt, enempää kuin sitäkään, että mikään loppuisi. Sängyssäänkin näistä ajatellessaan tunsi Heikki samanlaista kummallista tunnetta kuin ensikerran katsoessaan heidän vinttinsä akkunasta kadulle...

Jumala on rakkaus... ääretön rakkaus... niin oli äiti Jumalasta sanonut siitä saakka, kun Heikki muisti. Aluksi se oli häntä tyydyttänytkin. Kauniina öinä oli äidillä tapana poistuessaan vetää akkunaverhot syrjään, niin että Heikki vuodettansa vastapäätä olevasta akkunasta näki tähtitaivaan. Ja hänestä oli turvallista ja viihdyttävää raukeilla silmillään katsella tähtiä, jotka vilkkuivat siellä kaukana, jossa Jumala oikeastaan asui, vaikka hän saattoikin olla kaikkialla. Heikkikin rakasti häntä, sillä olihan hän niin äärettömän hyvä, rakastaessaan ihmisiä enemmän kuin heidän omat isänsä ja äitinsä.

Kuitenkin oli hänen viimeinen ajatuksensa monen monena iltana, että kumpahan sentään tähtien takana olisi jokin katto tai seinä, ja että Jumalakin joskus kuolisi ja taivas lakkaisi olemasta...

Kerran yöllä oli Heikki nähnyt pahaa unta ja pelästyneenä juossut viereiseen huoneeseen, jossa hänen äitinsä nukkui. Mutta äiti ei nukkunutkaan, vaan puoleksi pukeutuneena itki, pöytää vasten nojaten. Heikki ei kysynyt mitään, vaan hänkin yltyi hillittömästi itkemään. Äiti otti hänet syliinsä ja koetti tyynnyttää häntä, mutta Heikki itki pakahtuaksensa. Hän tajusi nyt ensikerran, että jokin suuri onnettomuus painosti äitiä, onnettomuus, johon ei mikään ikuinen rakkaus näyttänyt lohtua luovan. Selittämättömillä lapsen vaistoillaan näki hän kyynelten pusertajana elämän kovuuden... ja se oli hänen pahaa untansakin pahempaa.

Äiti vei hänet uudestaan sänkyyn ja viihdyttääksensä Heikkiä aikoi hän vetää akkunaverhot syrjään, sillä ulkona näytti kuu valaisevan. Mutta Heikki hypähti kauhistuneena pystyyn. Ei, ei, nyt ei hän tahtonut nähdä tähtiä, ei taivasta, eikä Jumalaa... Hän ei sanonut mitään, vaan pyysi äitiä vetämään akkunaverhot kiinni, veti peitteen korvillensa ja vihdoin nukkui nyyhkytykseensä.

Sen jälkeen tiesi Heikki, että äiti usein öisin itkien valvoi. Kun hän joskus keskellä yötä heräsi, niin äidin huoneesta näkyi tulta ja Heikki kuuli hänen hiljaa itkevän. -- Mitä hän itki? Sitäkö että isä oli kuollut? Miksikä olikaan hänen isänsä kuollut? Äiti sanoi, että Jumala antoi jokaiselle töittensä jälkeen, -- mutta Hellforsin Väinö ja Sandströmin Kalle olivat varmasti paljon pahempia kuin hän, ja heidän isänsä olivat juoppoja maalareita... ja heidän äitinsä torailivat pihalla. Miksi siis oli hänen isänsä, joka oli ollut maisteri ja opettaja, täytynyt kuolla jos kerran Jumala oli rakkaus ja antoi jokaiselle töittensä mukaan...

Heikki kyseli äidiltään uudestaan ja uudestaan, mutta hänen vastauksensa olivat lopullisesti aina samoja: ihminen ei näe mitä Jumala näkee, mutta kuitenkin hän on rakkaus ja vain rakkaus ohjaa hänen tekojansa.

Sinä kesänä, jona Heikki täytti kahdeksan vuotta, asui hän äitinsä kanssa erään kaukaisen sukulaisen luona keski-Suomessa.

Mikä se olikaan, joka siellä sai hänet ajattelemaan Jumalaa enemmän kuin koskaan ennen? Oliko se alituisesti vaihteleva ulappa, joka melkein rannattomana näkyi hänen akkunaansa, milloin valkeita jättiläispilviä kuvastellen, milloin laukkavia vaahtopäitä vyörytellen, milloin taas soiluen kuin sulatettu kulta. Tai oliko se saloseudun hiljainen temppelirauha, joka alituisesti sai kysymään kaiken sisäisintä, korkeinta olemusta?

Näinä aikoina Heikkiä tavattomasti ihmetytti se, että ihmiset niin vähän puhuivat Jumalasta ja kuolemastakin... Mutta hän uskoi, että isot ihmiset niistä sittenkin enemmän tiesivät, vaikka eivät tahtoneet sitä sanoa. Olihan niin paljon asioita, joita he eivät sanoneet, vaikka tiesivät...

Siihen kesään mahtui paljon kauniita ja onnellisia päiviä, jolloin hän illalla väsyneenä vielä viimeksi ajatteli: Jumala on rakkaus... iloisena nukkuen huomispäivän odotukseen. Mutta sitten taas tuli toisia, joina hän ei ymmärtänyt mitään...

Eräänä aamuna talon emäntä itki ja isäntä kulki sanattomana ja synkkänä. Äiti kertoi Heikille, että yöllä oli halla käynyt mailla, että paljon viljaa oli paleltunut ja että kenties saataisiin katovuosi kautta maan.

Ja eräänä päivänä oli pääskysen pesä pudonnut katon räystäältä ja kissa syönyt pesässä olleet poikaset. Emälinnut lentelivät hätääntyneinä räystään ympärillä, toisinaan viistäen siivillään maata, missä murskaantuneet pesän sirpaleet olivat... Pari päivää jälkeenpäin hukkui lähellä olevan torpan mies järveen ja naapurit kertoivat äidille, että häneltä oli jäänyt tyhjään tupaan vaimo ja viisi lasta. --

Näitä ja muita asioita, joita hän päiväpäivältä enemmän näki, kuuli ja ymmärsi, katseli ja kuunteli Heikki tyrmistyneenä.

Hän huomasi, että niinäkin päivinä aurinko paistoi ja laski kultaisena kaukaisen rannan taakse, aivan kuin se olisi katsellut onnellista, ihanaa maata...

Ja äiti sanoi yhä, että kaikki mitä tapahtui täytyi tapahtua... ja että Jumala oli rakkaus.

5.

Koko kaupunki oli kokoontunut katselemaan luistinkilpailuja, jotka eräänä maaliskuun sunnuntai-iltapäivänä pidettiin Pohjalahdessa. Luistinradalla oli yleisölle varattu tila väkeä täynnä ja läheisellä rantavuorellakin oli väkeä mustanaan. Kaikki tiesivät, että kaupungin parhaat pika- ja kaunoluistelijat ottaisivat osaa kilpailuihin. Katselijain joukossa olivat varsinkin kaupungin oppikoulut viimeistä henkeä myöten edustettuina.