Part 11
Ja hän näkee satoja ja tuhansia koteja monen monissa maissa, joissa odotetaan isää, puolisoa ja poikaa taisteluista... joista he eivät enää koskaan palaa.
Myöskin oman kansansa hän näkee, tämän runoillun ja ylistetyn kansan, tässä valoisain öitten ja säihkyvien timanttikenttien tuhatjärvisessä maassa.
... Kaupustelijoita hän näkee, ostajia ja myyjiä suuressa narinkassa, jossa tuhansilla ja taas tuhansilla ei ole silmiä nähdä taivaanrannan kauhistavaa punerrusta, eikä korvia kuulla kaukaa kuuluvaa kuolinkellojen humua, eikä sydäntä ja hermoja tuntea ilmassa aaltoilevaa tuskan värinää...
Ostajia ja myyjiä...
Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos suuresta maailman myrskystä jokin vihuri tännekin kieheltäisi ja yllättäisi tyvenessä istuvat itsekkäät mässääjät, ostajat ja myyjät..?
9.
Vallankumouksen kauan ennustettu, odotettu, epäilty ja taas uskottu ihme oli vihdoinkin tapahtunut. Tuhansien toiveitten ja kärsimysten sädekehän ympäröimä ihme...
Yhä uskottavampia viestejä saapui Suomeenkin itäisen rajan takaa, yhä raikuvampana alkoi kuulua suuren, vapautuvan kansan riemulaulu.
Ja vihdoin koitti Suomellekin suuri jäitten lähtöpäivä.
Maaliskuun aamu oli kirkas ja kaunis. Helsingissä olivat kadut täynnä punaisten lippujen johtamina marssivia joukkoja, joilla oli ympärillään aamuruskoista ilmaa.
Kaikki oli kuin kaunista unta...
Ensimäisinä vapauden häikäisevinä kevätpäivinä kulki Heikki Wuollekin suuren innostuksen huumeessa. Hänestä tuntui kuin elämä olisi yhtäkkiä avannut selko selälleen lukituimpain puutarhainsa portit.
Vapaan maan vapaa kansalainen...!
Kun todellisuus kerran oli täyttänyt rohkeimmatkin unelmat, niin täytyi tähdätä korkealle, korkeammalle kuin koskaan ennen.
Mitä merkitsivätkään yksilön ilot tai surut, kun kansa kokonaisuudessaan oli vapaa ja saattoi, ilman sortoa, kansana rientää kilpailemaan kunnian kentille...
Mutta manifestipäivänä, kun leijonaliput liehuivat ja ihmiset tyhjensivät paperikaupoista joulukuusten koristeliput, kietoillen niitä ympärillensä, niin hän ei voinutkaan kaikesta sydämestään ottaa osaa yleiseen riemuun kulkiessaan liputetun kaupungin liputetuissa joukoissa.
Hän ei itsekään ymmärtänyt yltyvää alakuloisuuttaan.
Oliko tämä liian kaunista ja liian helposti saatua...? Tai aiheutuiko se eräistä kasvoista, jotka hän oli nähnyt väkijoukossa, ivan hymy huulillaan...?
Hän kiirehti rauhallisemmille kaduille.
Mutta tuo hymy, jonka hän oli nähnyt erään, meilläkin kunnioitetun ja hienosti sivistyneenä pidetyn, muukalaisen henkilön kasvoilla, johdatti hänen mieleensä monia kiistoja sivistyneitten, vieläpä vapaamielisiksi itseään kutsuvien venäläisten kanssa, joilla kaikesta huolimatta Suomen asiasta ja oikeuksista oli jotenkin samanlaiset ajatukset kuin pahemmilla kukistuneen vallan ohjissa olijoilla. Sekä kotona että ulkomailla olivat he kiihtyen puhuneet siitä, kuinka venäläiset eivät vielä sadan vuoden kuluttua tule toimeen kunnolla verellään valloittamassaan maassa...
Kuinka he kaikki eräänä kauniina päivänä mielensä muuttaisivat! Ah, ei, ei! oli lapsellista sellaista kuvitellakaan. Olojen pakosta tapahtui mitä tapahtui... mutta eivät sympatiat siellä meille enemmistönä olleet.
Monen painon alla oli Suomen vapaus vielä silläkin taholla.
Ja eikö myöskin ollut lapsellista uskoa, että oma, supisuomalainen, keskenäinen vihamme ja kateutemme, olisi hautautunut vapauden kevättulvalaineisiin...
Kuukaudet kuluivat vapauden humussa. Uneksittiin uusia suuria unia ja nähtiin kauniita näkyjä. Mutta jo toukokuun ensimäisinä kylvöpäivinä nosti vihan kyy päätänsä Suomen vainioilla.
Veljesvihan...
Kylväjä raastettiin pelloltansa kalliimpina toukopäivinä. Ja leivosten visertäessä sinisissä ilmoissa kevään ylistystä, nousivat Suomen pelloilta karkeat kiroukset korkeuteen ja ennen iltaa oli Kainin merkki tahraamassa monien suomalaisten miesten otsaa...
Heikkiä ahdisti ja hävetti. Olihan hänkin tämän kansan lihaa ja verta. Miksi olikaan äsken niin kauniisti sarastanut aamu peittynyt tällaiseen odottamattomaan häpeän pilveen? Eikö valtava vapauden laulu voinutkaan sulattaa sydämiä vahanpehmeiksi ja notkistanut polvia suuren ja ihmeellisen elämän edessä?
Hän kysyi ja kysyi. Mutta jokainen päivä antoi edellistänsä karkeimman vastauksen...
Milloinka olikaan kylvetty se vihan ja katkeruuden siemen, joka tällaisia tähkäpäitä kasvoi?
Sitä hänen ei olisi pitänyt kysyä... sillä seuraavassa silmänräpäyksessä täytyi hänen itsellensä vastata, että tässä maassa oli lähes parin viimeisen vuosikymmenen aikana vihattu, kadehdittu ja paneteltu, niinkuin ei kenties missään muualla.
Viattomin ilmein katselivat nyt ihmiset ympärillään räiskyvää vihaa. Ja kuitenkaan ei vielä ollut kovinkaan kaukana se aika, jolloin viha oli ollut melkeinpä kansallishyve, aika, jolloin veli ei tervehtinyt veljeänsä tämän vakaumuksen tähden, aika, jolloin jokainen uskoi itsellänsä olevan välittömän tuomarinvallan.
Tämä oli tapahtunut yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa.
Niin totta kuin oli ettei ainoakaan ajatuskaan katoa olemattomiin, niin totta oli, että yllemme oli karttunut kokonaiset raskaat vuoret, jotka kerran, otollisten johtojen kautta, olivat raivolla purkautuvat...
Kuka uskalsi pestä kätensä?
Viattomin ilmein ihmeteltiin kevytmielisyyttä ja turmelusta Suomen naisten suurissa joukoissa. Unhoitettiin tai tahdottiin unhoittaa, että muutamia vuosia sitten pidettiin pienemmissä piireissä samanlaisia ilmauksia "terveen voiman" pulppuilemisena. Se oli juuri samaa rakkautta, joka oli runoudessa ollut korkeassa kurssissa, ja jota korkeammasta oli lihaa ja verta olevan ihmisen typerää uneksiakaan...
Helsingin hienot rouvat kertoivat kauhistuneina toisilleen palvelijattariensa ja venäläisten matruusien öisistä tanssiaisista keisarillisessa linnassa, jonka juhlasalin liukkaalla lattialla monet heistä olivat nuoruudessaan valtiopäivätanssiaisissa tanssineet. Se oli kuin heidän muistojensa häväistystä. Mikä olikaan ihmiset noin villinnyt...? Mutta he unhoittivat kokonaan ajan, jolloin monet Helsingin "parempien" perheitten tyttäret ja nuoret rouvat melkein joka ilta riensivät tanssimaan "tangoa" ja "one stepiä" samojen elämän vaistojen vetäminä, jotka nyt heidän palvelijattariaan huumasivat...
Miksi siis ihmetellä viattomin ilmein? Siemen kasvoi vain karkeamman tähkäpään... Ja sato oli satakertainen.
Niin moni tunsi jäytävällä kauhulla laivansa uppoavan. Mutta vieläkin useimmat olivat unhoittaneet, mistä olivat lähteneet ja minne oli matka...
Syksyllä 1917.