Part 10

Uh, mutta se oli mahdotonta! Ne olivat yön ajatuksia, jotka kylmässä päivänvalossa varmasti häviäisivät... Heidän väliltänsä olivat jo kaikki siteet katkenneet näinä vuosina, joitten todellista tuskallisuutta hän ei koskaan ollut tahtonut edes itsellensäkään myöntää.

Laineet huuhtoivat hauskasti laivan sivuja ja laivan kone tykytti niinkuin jättiläissydän. Hänen toverinsa nukkui raskaasti hengittäen. Heikki koetti heittää ajatukset luotansa ja uudestaan tavoitella unta. Mitä se kaikki häntä liikutti. Jokainen kulki oma ikeensä niskassaan ja kantoi sen niin hyvin kuin taisi...

Mutta kun ajatukset kahta lukuisimpina uudistavat rynnäkkönsä, niin koettaa hän kääriytyä välinpitämättömyyteen ja etsii apua kaikkein synkimmistä muistoistaan.

Hän ajattelee viime vuosien syysiltoja siellä kaukana, pohjanmaan pikkukaupungissa.

Katulyhdyt palavat himmeinä ja kuvastuvat kivittämättömien katujen rapakkosilmiin. Sataa, sataa... ah, kuinka siellä aina sataakin. Hän kiertää päämäärättömänä kaduilla, saadakseen vähäsen liikuntoa ja raitista ilmaa. Tuon tuostakin juoksee suuri kissa kadun poikki, kadoten johonkin porttikäytävään tai kellarin luukkuun. Muita eläviä olentoja ei missään näy, kunnes jossakin kadunkulmassa seisoo poliisi, kiiltävässä sadetakissaan, seuraten yksinäistä kulkijaa katseellaan niinkauan kuin suinkin saattaa. Hänelläkään ei ole liiaksi vaihtelua, mutta kuitenkin hänen katseensa kiusaa Heikkiä niinkauan kuin hän tietää poliisin näköpiirissä olevansa. Minne mennä? Klubille tai kotiin. Hänen opettajatoverinsa ovat naineita miehiä ja heidän pienissä kodissaan on juuri lasten maatapanoaika ja rouvalle tulisi vaivoja teestä ja leivästä... Klubille...? Siellä ei kenties tänäänkään ole muita kuin tohtori, henkikirjuri ja oluenpanija, jotka juovat ja puhuvat roskaa Signen kanssa. Huoneusto tuoksuu pikeytyneeltä tupakansavulta ja kostealta. Hän tuntee sen kaiken niin elävästi vielä eiliseltä... Hän kiertää vielä torin kulmaan, jota ympäröivät talot ovat niin toistensa kaltaisia, että ensikertalaiset eivät tavallisesti koskaan osaa omaan taloonsa, jos vähänkin ovat kaupunkia kiertäneet ja sekoneet ilmansuunnista. Kerrottiin, että raatimies Öllenberg oli kaupungin kukoistusaikana rakennuttanut talot "madameillensa" ja samanlaisia senvuoksi, ettei yksi olisi ainakaan siinä suhteessa kadehtinut toista... Onnellinen raatimies Öllenberg! Hänen ei tarvinnut kotia kompuroidessaan pahimmassakaan "sumussa" pelätä poikkeavansa väärästä portista sisälle, kun jokaisessa talossa oma ystävätär odotteli. Näitä taloja katsellessaan Heikki usein muisti mitä oluenpanija hänelle sanoi heti ensimäisenä syksynä: "Kyllä täälläkin elää osataan ja elää saattaa, kun vaan ihminen pysyy todellisuudessa ja siihen tyytyy..." Todellisuudessa... Mutta miksi hän edes ajatuksissaan näykki oluenpanijaa, sillä olihan niitä paljon muitakin jotka kuvittelivat, että vain se, mitä he itse kukin todellisuudeksi luulivat oli todellisuutta. Huuh! Hän palaa kotiin. Pöydällä on sinikantisia vihkoja. Joka ilta samoin. Kaikki on hiljaa kuin haudassa... Ja kuitenkin on kello vasta puoli kahdeksan. Muualla maailmassa elämä vasta alkaakin. -- Ester Forssner... Siellä kaukana menee hänkin konsertteihin, teattereihin ja juhliin, joissa suuret kristallikruunut hehkuvat häikäisevää valoa. Siellä on paljon nuoruutta ja kauneutta. Ester on itsekin huomiota herättävän kaunis... Mies hänen rinnallaan on ylpeä hänestä.

Unettomana kuuntelee hän kuinka sadevesi lirisee läkkipeltisissä räystästorvissa.

Sinne ei hänen enää tarvitse palata. Syksystä alkaen hänellä on paikka Helsingissä. Äiti muuttaa hänen luoksensa ja heillä on taas pitkästä aikaa kunnollinen oma koti.

Eikö hänellä ollut syytä olla tyytyväinen? Olihan edessään häämöittävä "todellisuus" niin paljon valoisampi kuin takana olevat vuodet, jolloin hänellä oli ollut niin tuskallista ja sumuista siinä todellisuudessa, jota hän ei edes ajatuksissaan sitaattimerkeillä varustanut...

Kaksoiselämä, monikertainen todellisuus!

Kuinka hauskasti laineet huuhtoivatkaan laivan sivuja. Se oli paljon viihdyttävämpää kuulla kuin räystästorvien lirinä nukkuvassa, matalassa kaupungissa...

6.

Sota... sota... Ne sanat tunkeutuivat Heikin tajuntaan seuraavana aamuna jo ennenkuin hän vielä oikein oli herännytkään.

Kannelta kuului nopeita askeleita, jysähdyksiä ja vilkasta puheensorinaa.

Kunnollisesti valveuduttuaan huomasi Heikki, että laiva oli laiturissa kiinni. Oltiin siis Räävelin rannassa. Kun Heikki nosti päätänsä, istui hänen hyttitoverinsa, nuori viipurilainen teknikko, parhaillaan sohvallaan, kiireesti vetäen kenkiä jalkaansa. Hän tervehti ystävällisesti ja lisäsi samaan hengenvetoon: sota on sittenkin syttynyt!

Hänellä oli tulinen kiire kannelle ja rantaan uutisia kuulemaan. Heikkikin alkaa kiireesti pukeutua, mutta se ei ole niinkään helppoa, sillä hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa muualla... Käytävässä kuuluu joku sanovan, että laiva ei kenties voikaan jatkaa matkaansa Suomeen, vaan että matkustajain täytyy mahdollisesti kiertää Pietarin kautta kotiin.

Sekin vielä puuttuisi! Heikki laskee ajatuksissaan rahansa... ja iloitsee, että ainakin senvuoksi tie on hänelle auki.

Koko laiva tuntuu olevan täynnä hälinää ja sekasortoa.

Sota... sota... lausutaan alinomaa monilla eri kielillä, sekä käytävässä, että rannassa, jossa hän hytin akkunasta näkee matkustajain hätääntyneinä ahmivan sähkösanomia...

Hän ei löydä mistään kauluksennappiansa, mutta hän koettaa saada kauluksensa jotenkin huivin avulla kiinni pysymään, kokoaa tavaransa ja rientää kannelle.

Erik Seger nousee juuri laiturilta sähkösanomakimppu kädessään.

-- Hyvää huomenta, huutaa hän jo kaukaa. -- Tässä me nyt olemme ja saamme olla tiesi kuinka kauan... Ja minun kaikki lähimmät tulevaisuudentuumani ovat murskana...

Hän on kiihtynyt ja kalpea. Ojentaessaan Heikille sähkösanomakimpun kertoo hän, että Ranskan ja Saksan välilläkin on sota puhkeamaisillaan...

Heikki silmäilee jännittyneenä sähkösanomia, joitten lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet syöpyvät sieluun...

-- Ellen aivan erehdy, niin kohta on koko Eurooppa sodan liekkien vallassa, sanoo Erik kun Heikki on lukenut sähkösanomat.

-- Mikä kulttuurin konkurssi! virkkaa muuan kaidetta vasten nojautuva vanha herra surullisena.

-- Tämä on vain alkua, sanoo muuan ruotsalainen maallikkosaarnaaja. -- Kansat ovat unhoittaneet Jumalan ja ylenkatsoneet hänen pyhän sanansa ja nyt on ilmestyskirjan, miekkaa kantavan, ruskealla hevoisella ratsastajan aika tullut. Siellä sanotaan aivan selvästi, jos herrasväki muistaa: "Ja ruskia orhi meni ulos: ja sille, joka sen päällä istui, annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen toisensa tappaman; ja hänelle oli annettu suuri miekka". Mutta häntä seuraa vielä kaksi muuta ratsastajaa... niin että tämä on vain suurten vaivain alkua...

Puhujan silmissä paloi vakaumuksen tuli ja hätääntyneet ihmiset kuuntelivat häntä vakavina. Mutta hän ei jatkanutkaan enempää, vaan alkoi mietteissään kävellä laivan kannella.

Erik tarttui Heikin käsivarteen ja he lähtivät rannalle kävelemään.

Muutamat hätiköivimmät kantavat jo tavaroitansa laivasta ja lähtevät ajamaan asemalle. Maltillisimmat hymyilevät heille ja monet ovat hymyilevinään koko sodalle. -- Laiturilla kertoo helsinkiläinen tukkukauppias, levollisena sikaariaan poltellen, mitä keisari Wilhelmin on kerrottu sanoneen tätä sotaa ennustettaissa: Vain muutaman päivän juttu... Ja tietysti se niin onkin, siitä on tukkukauppias varmasti vakuutettu, eikä hän tahdo kuullakaan mitään vastaväitteitä. Ehei! Eivät sodat voi kauan kestää nykyisten merkillisten keksintöjen aikana...

Mutta ihmiset ovat sittenkin sisimmissään järkytettyjä, vaikka kukaan ei tahdo näyttää naurettavalta toisten silmissä. Jokainen tuntee vaistomaisesti, että ollaan aavistamattomien mahdollisuuksien edessä. Ja jokaisen ensimäisiä ajatuksia ovat: koti, rakkaat ja lähin tulevaisuus.

Tulivuoren purkaus on alkanut ja maaperä on peloittavan vulkaanista kaikkialla, minne katsookin.

Uusia, hätyyttäviä sähkösanomia saapuu joka hetki.

Erik kertoo Heikille perinpohjaisesti, nyt myttyyn menevistä, loistavista sitoumuksistaan Berliinissä, Dresdenissä ja Mannheimissa. Mitä, Jumalan nimessä, mitä hän nyt tekee? Ainoa mahdollisuus oli kiertää konserttimatkoilla Suomen pikkukaupungeissa, -- jos sekään oli muutamiin kuukausiin mahdollista. Ah, ja se oli niin kurjaa, silloinkin, kun se parhainta oli! Minkä toisessa kaupungissa kukkaroonsa sai, sen toisessa menetti, jos hyvillä kaupunkilaisilla sattui konserttipäivänä olemaan saunapäivänsä tai jonkun kaupungin merkkihenkilön nimipäivä. Kyllä hän sen jo tunsi ja tiesi... Elämässä ei mikään, mikään ollut varmaa. Milloin tahansa saattoivat kaikki kauniit suunnitelmat olla olemattomiin puhalletut!

Heikki koetti häntä lohduttaa sodan mahdollisella lyhytaikaisuudella, mutta muuten hän kuunteli Erikiä vain puolella korvalla. Uutinen Ranskan sotaan sekaantumisesta pakoitti hänet huolestuneena ajattelemaan sikäläisiä ystäviänsä ja varsinkin kapteeni Larolles'in perhettä, jossa hän parina viimekesänä oli viettänyt muutamia unhoittumattomia kuukausia.

... Hän oli päässyt heidän tuttavuuteensa erään Parisissa kauan asuneen helsinkiläisen suosittamana. Ja he olivat avanneet hänelle sitä Parisia, johon ulkomaalaisen on vaikea tutustua: sivistyneet ranskalaiset perheet ja heitä ympäröivän, kulttuuri-ilmapiirin, jolla ei ole mitään tekemistä sen keinotekoisen huviverkon kanssa, johon Parisiin saapuvat ulkomaalaiset tavallisesti ensinnä takertuvat, niinkuin muuttolinnut linnunpyydystäjän verkkoon.

Heikki muisti elävästi illan, ensimäisen iltansa Parisissa, jolloin kapteeni Larolles nuoren rouvansa kanssa oli ilmestynyt äitinsä, vanhan rouva Larolles'in salonkiin. -- Siihen saakka hän oli yleensä ajatellut sotilashenkilöltä kaikkialla, enemmän tai vähemmän tyhjänpäiväisiksi keikareiksi, pintapuolisiksi ja kylmiksi ihmisiksi. Mutta heti ensi iltana hän oli suureksi iloksensa havainnut, että kapteeni Larolles ja koko hänen perheensä olivat loistavia poikkeuksia tällaisesta ennakkokuvasta. Kapteeni Larolles tunsi laajalti Euroopan vieläpä Skandinaaviankin kirjallisuutta ja uuden ja vanhan ajan taide oli hänelle selvillä, paremmin kuin monella ammattiarvostelijalla. Ja Louvressa ja Luxembourg museossa hän oli löytänyt kokonaisen oman aarteistonsa, jossa oli paljon sellaisia helmiä, joista eivät taidehistoriat eikä Baedeckerit tietäneet mitään.

Mutta innokkaasta kirjallisuus- ja taideharrastuksistaan huolimatta, ei kapteeni Larolles suinkaan ollut mikään "väärällä uralla" oleva kaunosielu. Ei! Hän oli sotilas kaikesta sielustaan. Ja hänen nuorena luutnanttina julkaisemansa teos: "lakiasäätävä valta ja armeija vallankumouksen aikana" oli herättänyt sotilaspiireissä ainakin yhtä suurta huomiota kuin mitä taiteellisissa piireissä oli omistettu hänen myöhäisemmälle, "Italian museoista" piirtämällensä kokoelmalle. Mutta se mitä Heikki ennen kaikkea oli hänessä ja koko tässä perheessä oppinut ihailemaan oli heidän hehkuva isänmaallisuutensa, ja se aatteellinen henkevyys, joka sen ilmakehässä väreili.

Nyt... Kenties juuri tänä aamuna täytynee kapteeni Larolles'in ottaa jäähyväiset vaimoltaan, pikkutytöltään ja hopeahapsiselta äidiltään:

He eivät itke kukaan, vaan hymyilevät kirkasta hymyä ja ilme heidän silmissään on niinkuin mystikoilla haltioitumishetkenänsä... Marcel suutelee heitä kaikkia ovella vielä kerran ja vihdoin syöksyy portaisiin. Kotiin jääneet menevät verannalle, josta näkyy Luxembourg puiston viheryys, paratiisillisena keitaana, kesän polttavassa kuumuudessa. Kohta on Marcel kadulla ja lähettää tervehdyksiä verannalla seisojille... Pieni Anne-Marie viittoo kädellään... Vielä kerran katsoo Marcel taaksensa, vielä kerran nyökkäys ja hän katoaa kulman taa...

Santarmeja ja sotilasviranomaisia meni taas laivalle puhumaan kapteenin kanssa ja laiturilla kävelevät matkustajatkin alkoivat nousta laivaan viimeisiä uutisia kuulemaan. Erik ja Heikki nousivat myöskin sinne ja ohi kulkevalta perämieheltä saivat he kuulla, että laiva oli saanut luvan lähteä.

Katsellessaan santarmien ja venäläisten sotilashenkilöitten isännöiviä hommia laivalla virkkoi Heikki toverilleen katkerasti:

-- Huomaa kaikesta, että lähenemme kotimaata...

-- Kotimaan tuulahduksia, vastasi Erik, silmää iskien.

Kummastakin heistä tuntui kotirantaa lähestyessään, että vieraan vallan karkea raakalais-ies taas vähitellen laskeutui heidän hetkeksi vapautuneille harteilleen...

7.

Sota oli riehunut jo toista vuotta. Sen kaamea tulipalo oli levinnyt yli puolen maailmaa. Siellä missä kulttuuri jo vuosisatain aikana oli kauniimpia kukkia kasvattanut, siellä oli maa teräksen peittämä ja ilmakin kauhua täynnänsä. Hävitettyjen kaupunkien raunioilla seisoivat ruhjotut katedraalit, niinkuin marttyyrit rovioillansa.

Oli kuin itse helvetti olisi porttinsa aukaissut ja päästänyt legioonansa maanpiiriä hävittämään.

Pohjoiset maat olivat kuin ihmeen kautta säilyneet sodan kauas lentäviltä, sytyttäviltä kekäleiltä. Niissä vallitsi vielä rauha.

Mutta siinä rauhassa oli paljon sellaista joka oli sotaa surkeampaa...

Pohjolassa raivosi kultakuume. Ihmiset ostivat ja möivät. Kaikki oli kaupan. Kaikki kulki kädestä käteen, kodit ja konnut, talot ja tavarat. Ihmiset ajattelivat vain rahaa. Runoillut pohjolan maat olivat kuin markkinatoreja.

Suomessakin oli keinottelijain kirjava lauma päivä päivältä kasvanut ja yhä kasvoi. Kultakuume kiersi kulkutautina hienon maailman naisesta torimatamiin ja pankinjohtajista rikoksellisimpiin keinottelijoihin saakka.

Mitä korkeammalle taivaan rannalle nousi muissa maissa palavain talojen loimu ja mitä enemmän ilmassa värisi kuolevain tuskankorahdukset, vaikerrus ja viattomain itku, sitä kuumeisemmin kilistelivät pohjolan kansat käsissään kultaa, kokosivat rahaa ja huumaantuneina puhuivat rahasta, aivankuin olisivat siitä löytäneet uuden tien autuuteen...

8.

Näinä vuosina kulki Heikki rauhallisena syrjästäkatsojana Helsingissä, hoitaen vaatimatonta opettajatointansa eräässä oppikoulussa. Hänestä oli kaikki niinkuin pahaa unta... päivä päivältä pahenevaa.

... Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan oli tässä maassa, syvimmän sorron painaessa, mässätty nautinnoissa kahlaten, tunnussanoina: rakkaus ja kauneus. Ja kuitenkin oli jalustalla palvottu kuva ollutkin vain kultainen vasikka, eikä puhdasotsainen Jumalatar... Mutta kukaan ei ollut sitä sanonut. Maa oli ollut täynnä vääriä profeettoja ja viisaat olivat vaienneet, peläten tulevansa tyhmäin pilkaksi.

... Nyt, kun kaikissa sotaa käyvissä maissa, isänmaallisessa innostuksessa, kannettiin isänmaalle suurimpia uhreja kuin koskaan ennen, nyt oli meillä tunnussanana raha... ja vain raha, samaan aikaan, kun vieras sotaväki rasitti maata kuin pahin valloittaja... Olivatko ihmiset houkkioita? Mitä he luulivat tekevänsä kullallansa, joka sekin todellisuudessa oli vain likaista paperia... jolla ei kohta kukaan enää vaihtanut kaalinpäätäkään?

Rauhallinen, yksinäinen syrjästäkatsoja ennätti niin paljon kysyä ja kummeksia...

Ranskalaisista ystävistään hän ei ollut mitään kuullut Pariisista lähdettyään. Itse hän oli kylläkin kirjoittanut pari kirjettä kapteeni Larolles'ille, mutta hän ei ollut edes levoton, vaan arveli heillä siellä kaukana olevan niin paljon muuta ajattelemista. Ja vaitiolon hän uskoi merkitsevän pelkkää hyvää. --

Vihdoin eräänä päivänä sai hän kirjeen, jossa oli Parisin postileima. Käsiala oli vieras. Jännittyneenä ja pahaa aavistaen avasi hän kirjeen. Se oli hienoa, tyypillistä ranskalaisen naisen käsialaa ja neljännen sivun alla oli nimikirjoitus: Jeanne Marcel Larolles.

Heikki luki sitä tavu tavulta, sana sanalta, raskas paino sydämellään, peläten ja toivoen:

Parisissa syyskuun 8 päivänä 1917.

Rakas Herra.

Usein syytän itseäni, että näin pitkäksi ajaksi olen jättänyt Marcel'ini kaukana olevan ystävän ilman uutisia. Ah, millä ilolla olisinkaan niitä lähettänyt, jos ne olisivat olleet hyviä! Mutta kun tiedän, kuinka paljon te minun rakkaasta miehestäni pidätte, niin olen päivä päivältä viivytellyt saattamasta teitä osalliseksi suuresta tuskastani, alati ja epäilyksettä toivoen uutisia, joita ei ole tullut.

Ihastuttavan toivehikkaana ja uhrautuvaisuutta hehkuen lähti mieheni rykmenttinsä kanssa elokuun 6 päivänä, sankarillisesti kaatuen elokuun 22 päivänä Charleroi'n edustalla, rinta kolmen kuulan lävistämänä.

Sotamiehet nostivat hänet ja veivät erääseen belgialaiseen ambulanssiin. Hän oli tiedotonna, mutta hengitti vielä. Sitten jätti rykmentti kylän, jonka saksalaiset vähän ajan kuluttua valtasivat. Sittemmin en ole lukemattomista etsiskelyistä huolimatta saanut mitään tietoja hänestä.

Mieheni toverit ovat vakuutettuja, että hän on menehtynyt haavoihinsa ja samoin hänen rykmenttinsä pitää häntä kuolleena, mutta minä en voi sitä uskoa, minä toivon yhä vieläkin, siksi, että minä rakastan häntä, siksi, että hän on minulle kaikki kaikessa, siksi, etten voi uskoa, että meidän kaunis onnemme olisi loppunut. Uskon, että Jumala ja meidän rakkautemme ovat auttaneet häntä ja että hän palaa monien kärsimysten jälkeen. Vielä vuoden vaitiolon jälkeenkin minä häntä odotan, mutta missä tuskassa, sen te ymmärrätte, te, joka tunsitte hänet, ja tiedätte mitenkä hän oli ihailun ja rakkauden arvoinen. Mutta hän kykeni lähteissään istuttamaan minuun ihmeteltävän paljon rohkeutta ja ehtymätöntä voimaa, ja yhä vieläkin tunnen sitä häneltä saavani. Usein tunnen hänen suojelevat ajatuksensa ympärilläni ja olen kuulevinani äänen, joka sanoo, että hän elää ja palaa kerran luokseni. Onko se harhaluuloa? Vai onko se todellakin ajatuksensiirto ilmiö?

Aivankuin omituisen ennakkoaavistuksen johtamana kertasi hän usein ennen lähtöänsä: "mitä ikinä tapahtuneekin, niin älä usko pahinta, kunnes sota on loppunut." Minä tottelen häntä ja hänen kanssansa ilolla kärsin Ranskamme puolesta, _valmiina kalleimpaankin uhraukseen_, vaikka minua vavistuttaakin katsoa elämää silmiin ilman häntä. Mitenkä Marcel'ini kärsineekään, jos hän on vankeudessa, voimatta ottaa osaa taisteluun ja voimatta antaa minulle elonmerkkiä itsestään! Olen varma, että hän olisi onnellinen tietäessään, että olen vihdoinkin teille kirjoittanut. Suokoon Jumala, että ensi kerran saapuessanne Parisiin voisimme taas kaikin olla yhdessä meidän pienessä salongissamme, jossa niin hyvin aina viihdyimme ja johon teidät taas ilolla tervetulleeksi toivotamme hänen palaamisestaan iloitsemaan.

Pieni Anne-Marie'mme voi hyvin ja muuttuu päivä päivältä yhä enemmän isänsä näköiseksi, jota hän pikku raukka, niinkuin äitinsäkin, paljon, paljon kaipaa.

Saanhan pian kuulla uutisia teistä. Vastaanottakaa, hyvä herra, syvimmät ystävyyden tunteet, jotka aina olen säilyttävä Marcelini ystävälle.

_Jeanne Marcel Larolles_.

P.S.

Pari miehelleni osoittamaanne kirjettä ovat saapuneet, mutta onnetonta kyllä, en ole voinut niitä edelleen lähettää...

J.M.L.

Ovikello soi.

Heikki meni avaamaan, sillä hänen äitinsä ja palvelijatarkin olivat poissa kotoa. Tulija oli täti Forssner, puettuna silkkiin ja hermeliiniin kuten tavallisesti viime aikoina. Hän kysyi Heikin äitiä ja tulla tuoksahti eteiseen huohottamaan, pidellen sydänalastaan. Heikki arvasi, että varmaankin hänen liivinsä taaskin oli onnettoman kireällä... ja hänen täytyi hymyillä, vaikka häntä harmittakin, että hänen juuri tällä hetkellä täytyi valmistautua kuulemaan tädin porokellon soittoa, josta he äitinsä kanssa olivat viimeaikoina saaneet tarpeeksensa.

-- Voi, voi, kun minä en tänään löydä ketään kotoa! Olisin pyytänyt äitiäsi kanssani kahvikonserttiin. Minua pyysi eversti Makarov jo toissapäivänä, mutta juuri kun olin valmiiksi pukeutunut, niin hän soitti ettei pääsekään. Enkä minä sinne viitsisi yksinkään mennä. Et suinkaan sinäkään...? Niin, niin työ ennen kaikkea...

Heikki pyysi häntä käymään sisälle, mutta täti ei sanonut voivansa jäädä odottamaan, sillä äiti kai viipyisi...

Mitään pahempaa kiirettä ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan. Hiukan henkeään vedettyään, alkoi hän purkaa Heikille huoliaan:

-- Tämä aika on niin jännittävää, että minä pelkään tulevani hulluksi... En ole taaskaan nukkunut pariin yöhön, kun... Hän sai yskäkohtauksen ja koetti tukkia suutansa voimakkaasti lemuavalla nenäliinallaan.

-- Ne osake-markkinatko tätiä taas niin jännittävät? kysyi Heikki enemmän kohteliaisuudesta kuin osanotosta.

-- Niin juuri, ja menestymiseen tarvitaan suurinta kylmäverisyyttä, mutta minä aina hätäilen, vaikka kuinka päättäisin pysyä rauhallisena. Ajatteleppas, että tälläkin viikolla on "Åbo järn" noussut niin, että minä olisin aivan kuninkaallisesti riippumaton, ellen keväällä olisi osakkeitani myynyt. Ja "Läskeläisiä" minä en uskalla enää ajatellakaan...

-- Mutta voittihan täti niillä kuitenkin, sanoi Heikki hajamielisenä.

-- Voitin minkä voitin, mutta se ei ole mikään lohdutus nyt kun niillä olisi voittanut kokonaisia omaisuuksia. Minä aavistin, että ne nousevat vielä, sillä niistä oli minulle niin moni juristikin kuiskannut... Mutta voitko sinä ajatella: eräänä päivänä tuli Agda Sjölund minua vastaan esplanaadilla ja kun kysyin, minnekkä hänellä on sellainen kiire, niin hän vaan huusi mennessään: Agda Sjölund myy tänään Läskelän osakkeet ja tee sinä samoin. Minä säikähdin niin kauheasti ja myin omani vielä samana päivänä. Mutta sitten ne vasta "nousemaan" rupesivat.

Täti Forssnerin ilme oli niin epätoivoinen ja suuressa ristiriidassa hänen ruhtinaallisen komeutensa kanssa, että Heikkiä väkisinkin tahtoi naurattaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan toivoi hartaasti, että täti lähtisi. Mutta hän vain alensi ääntänsä, alkaen hyvin äidillisellä ja suojelevalla nuotilla:

-- Kyllä tällaisina aikoina pitäisi jokaisen koettaa katsoa eteensä... Kuka sen tietää tuleeko tällaisia mahdollisuuksia enää milloinkaan. Minä olen monta kertaa sanonut mammalle, että hänkin voisi kerran edes koetteeksi ostaa muutamia "Littois ylle". Niitä nyt taas kaikki kovin kiittävät ja jokunen osake ei nyt maita merille veisi... Niinkö, ettei häntä huvita... Niin... en minä tiedä... Minä olen niin väsynyt köyhyyteen. Sinä olet niin suuri idealisti kun Annakin... Mutta kyllä tällaisina aikoina nuortenkin pitäisi koettaa. Tuomari Farmilla sanotaan jo olevan toista miljoonaa. -- Ja hukassa minäkin olisin ollut, kun Esterilläkin yhä on huononpuoleista siellä Saksassa. Minä sain juuri kirjeen Ruotsin kautta. Ei hän mitään erityisempää valita, mutta tietäähän sen, että sota-aika on sota-aikaa... mutta ei häntä nähtävästi kotiinkaan haluta. On se senvuoksi kovin hyvä, ettei minun tarvitse olla riippuvainen mitä eversti Makarov ant... milloinkin huoneistaan maksaa. Muuten hän kyllä on kovin sympaattinen ja erinomainen seuramies.

Heikkiä tädin sanat pistelivät niinkuin neulat, mutta hän koetti kärsiä tyynesti loppuun saakka. Viimein täti Forssner kai havahtui omain sanainsa kaikuun ja nousi äkkiä.

-- Sinullakin taitaa olla kiire ja minä kun ihan unohdun tähän! Sano mammalle terveisiä ja että minä olen jo ihan vihanen, kun hän ei enää koskaan pistäydy Katajanokalle. Mutta hän on kai niin onnellinen, kun saa pitää poikansa luonaan... Jos minullakin olisi Ester täällä, niin en suinkaan minäkään näin lentäisi. Mutta näin kuluu edes aika, -- vaikka kyllä tämä jännitys niin vie hermot... No, hyvästi, hyvästi!

Heikki huoahtaa helpoituksesta, kun hän vihdoinkin voi painaa oven kiinni. -- Häntä säälittää täti Forssner, säälittää siinäkin tapauksessa, että hän näkee hänessä surkean ajan tyypillisen luoman...

Hän istahtaa tuoliinsa ja ottaa uudestaan käteensä rouva Larolles'in kirjeen, ja silmäilee uudestaan noita rivejä, jotka kertovat vuosikautisesta tuskasta toivon ja epätoivon välillä, mutta joista kuitenkin sankarillinen uhrautuvaisuus ja kirkas isänmaanrakkaus sädehtii.