Part 1

Chapter 13,039 wordsPublic domain

UPPOAVIA LAIVOJA

Kirj.

KAARLO ATRA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

Pieni kirkkopuistikko sisämaan kaupungissa.

On elokuun iltapäivä. Vanhain lehmusten ja vaahterain varjot juoksentelevat pitkinä tummina virtoina tasanukkaisilla, heleän vihreillä nurmikaistaleilla ja vaaleahiekkaisilla käytävillä.

Melkein unelias rauha vallitsee puitten alla. Se ikäänkuin valuu tänne ylempänä rinteellä päivänpaisteessa nukkuvasta kaupungista. Joskus visertää lintunen puitten latvoissa ja silloin tällöin kuuluu kirkon räystäältä kyyhkysten sävyisää kuherrusta.

Sitten taas on kaikki hiljaa.

Valovirrat pitenevät huomaamatta ja nurmi käy yhä läpikuultavamman viheriäiseksi.

Kirkon tornissa lyö kello. Hiukan väräjävinä putoavat leppoisat ääniaallot puitten kruunujen lomitse valojen ja varjojen kirjailemaan maahan.

Puistikko on lievästi viertävää ja päättyy pientä järvenlahtea uurtavaan paalutettuun rantalaituriin. Siellä on eloisampaa. Edessä oleva järvenlahti säihkyy auringon paistetta, ja päämäärää vailla henkäilevä tuuli piirtelee siihen sinisiä teitänsä.

Laiturilla leikkii muutamia lapsia. Heidän huudahduksensa ja naurunsa ovat nekin kuin heleätä, riemastuttavaa väriä ja päivänpaistetta. Muutamat heistä uittavat pieniä selluloosa-kaloja, toisilla taas on kaarna-veneitä. Pari oikeata purjevenettäkin on vesillä ja niitten vaiheita seuraa toisinaan koko liuta, kalansa ja kaarna-veneensä unhoittaen.

Ne ovat oikeita purjelaivoja, -- siitä ovat kaikki yhtä mieltä. Niissä on oikeat purjeet ja lyijyköli, sitten ovat ne vielä punaiseksi ja valkoiseksi maalatutkin. Oikeita purjelaivoja ne ovat...

Purjelaivain kadehditut omistajat ovat noin kahdeksan vuotias poika ja jotenkin samanikäiseltä näyttävä tyttö. Heti ensisilmäyksellä huomaa heidät kuuluvan parempiosaisempiin kuin useimmat heidän ympärillään kuhisevassa laumassa. Rantalaiturilla juosten he langoista ohjaavat etäällä keinuvia laivojansa, kunnes vihdoin leikkiin kyllästyneinä, lankaa kerien, vetävät laivansa rantaan. Monet omistushaluiset kädet yrittävät laivoihin tarttua, mutta niitten omistajat kaappaavat ne kainaloonsa ja juoksevat puistoon, missä heidän äitinsä lehmusten varjossa käsitöineen istuvat.

Lasten lähestyessä taukoaa äideiltä keskustelu. Hymyillen nostavat he kasvonsa työstään.

-- Äiti, minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, mutta tämä lanka on niin lyhyt. -- Pikkutyttö kiertelee lankaa laivansa ympärille, odottaen äidiltänsä neuvoa.

-- Kyllä se tarpeeksi kauas pääsee, vastaa tytön komeavartaloinen äiti, puoleksi hajamielisenä katsellen lapsensa ruskettuneita kasvoja.

-- Mutta minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, kauaksi, sanoo tyttö uudestaan itsepäisenä.

-- Silloin saattaa käydä niin, että sinä et saa sitä enää takaisin. -- Nuori rouva katselee taaskin mielihyvällä vaaleita silmiä ja punaista suuta, joka on niinkuin kukan nuppu.

Tyttö katselee puitten lomasta kimaltelevalle lahdelle, kunnes hän äkkiä sanoo:

-- Mitä se tekee, äiti, minä tahdon katsella kun laivani menee.

-- Sinä et saa uutta laivaa, sanoo äiti tiukasti, ikäänkuin äkkiä muistaen kasvattajan velvollisuutensa.

Pikkutyttö ei kysy enempää, vaan katselee suu supussa järvelle.

Silläaikaa on pikkupoika laskenut laivansa tummemman naisen viereen penkille ja jäänyt kuuntelemaan viereistä keskustelua.

-- Tahtoisitko sinäkin, Heikki, antaa laivasi mennä sen tien? kysyy hänen äitinsä, asiasta huvitettuna.

Heikistä kysymys on aivan mieletön. Hän tarttuu laivaansa, aivankuin pelkäisi sen karkaavan.

-- E-en, sanoo hän naurahtaen.

-- Kuuleppas, Ester, kuinka Heikki on järkevä, sanoo tytön äiti pikku hupakollensa.

-- Esterillä on varmaankin enemmän mielikuvitusta, hymähtää tumma rouva kohteliaasti. Hänen uteliaisuutensa poikansa tuumain suhteen näyttää kuitenkin heränneen, mutta hän ei ennätä kysyä uudestaan, kun Heikki laivaansa katsellen virkkaa:

-- Tämä laiva ei kannata ollenkaan lastia.

-- Mutta, lapsi kulta, huvipurret eivät koskaan lastia kannata.

Äidit katsovat hymyillen toisiinsa.

-- Minä tahtoisin, että se veisi lastiakin, inttää Heikki.

-- Eiköhän se jotakin kannata. Mennään koettamaan uudestaan, sanoo pieni rouva, kooten käsityönsä.

Lapset juoksevat iloisina takaisin rantaan ja äidit seuraavat heitä verkalleen, hyvillään katsellen valojen ja varjojen iloista vilinää heidän vaaleilla puvuillaan.

Kun rouvat lapsinensa häviävät rantaan, niin puiston penkille jää vaan pari palvelustyttöä lastenvaunuineen, sanomalehteä lueskeleva ylioppilas ja aidan korjuussa oleva työmies, jolle vaimonsa juuri on tuonut kahvia. Mies hörppii parhaillaan ensimäistä kupillista ja vaimo odottelee sukan säärykseen peitetty pullo kädessään. He istuvat vaieten. Nähtävästi nauttivat he kauniista iltapäivästä, kahvista ja hyvästä sovusta.

-- Forssnerin rouvakin näkyy jo kaupunkiin tulleen, koskapa tuossa meni meidän rouvan kanssa, sanoo vaimo vihdoin jotakin sanoakseen.

Mies hörppää kahvia vielä pari kertaa, laskee kupin teevadille ja ojentaa sen vaimollensa, joka heti kaataa uutta kahvia kuppiin.

-- Se olikin sitten kai Forssnerin tyttö, joka tässä on Heikin kanssa juoksennellut, arvelee mies toista kuppia juodessaan.

-- Etkö sinä sitä tunne, kun on aivan ilmetty äitinsä?

-- En minä häntä niin tarkoin tullut katsoneeksi, enkä minä äitiäkään ole nähnyt muuta kuin joskus etäämpää meidän pihalla. -- Mies ojentaa kupit vaimolleen, joka kaataa pullosta loput kahvia itsellensä, virkkoen:

-- Mistäpä sinä hänet tuntisitkaan, kun kaiket päivät poissa olet, mutta minä hänet usein näen siellä meidän rouvan luona.

-- Arkkitehti Forssnerin minä jo kyllä tunsin Hämeenlinnan ajoiltani saakka. Mies sytytti piippunsa ja alkoi etsiä jotakin työkaluansa laatikostaan.

-- Niinpä niin, tehän olitte samasta kaupungista, muistelee vaimokin.

-- Juu... Siinä sitten oli vasta teräväpäinen mies ja muutenkin hyvänluontoinen... Ei hän koskaan työmaille tullessaan karjunut työmiehille, niinkuin tämä meidän Selanteri tekee. Ja vaikka hän harvoin aivan selvänä työmaalle tuli, niin kyllä hän silti tehtävänsä tiesi.

-- Mutta mitä semmoisen lehmän lypsystä on, joka maitonsa maahan kaataa, myhäilee vaimo. -- Kummonen tuosta tytöstä tullee, kun isä oli hyvä... ja äiti lienee vielä parempi...

-- Hm... murahtaa mies. Kukapa tässä oikein joutaa toisten lapsista huolehtimaan... Mutta vieläkö ne puhuvat siitä insinööri Nymanista ja Forssnerin rouvasta?

-- Voi, voi, vielä kyllä. Vaimon äänessä on paheksumista, mutta mies naurahtaa:

-- Ikävä kai olisi Forssnerin rouvallakin yksin olla... Eikähän se ole mikään eilisen päivän uutuus, että nuoret lesket ovat helposti lohdutettuja.

-- Onhan tuota meidän rouvakin osannut leskenvuotensa kauniisti elää. Ei yhtään ole mitään rumia kuulunut. Sitä vaan monet ihmettelevät, että hän viitsii niin hyvää olla Forssnerin rouvan kanssa... Mutta ei taida tietääkään... ja sitäpaitsi on rouva Halldin niin hyvä ihminen, ettei hän juuri kai pahaa usko kenestäkään.

-- Kuka heidät tietää, -- eikä ole väliäkään, keskeyttää mies kuivasti, ryhtyen työhönsä.

Vaimo järjestelee koriansa ja on juuri jotakin sanomaisillaan, mutta hän huomaa rouvien tulevan heitä kohden käytävällä, ja hän sanookin vain:

-- Meidän rouvalla taitaa olla jotakin asiaa, koskapa he näkyvät tännepäin tulevan.

Samassa rouvat jo saapuivatkin heidän luoksensa.

-- Hyvää päivää! tervehti pienempi rouvista. Joutusiko Ahonen näinä päivinä korjaamaan meidän kellarimme portaat, kun ne ovat niin lahonneet, että tyttö jo pari kertaa on vähällä ollut jalkansa taittaa.

Ahonen lupasi ensi viikolla koettaa...

-- Tulkaa illalla työstä päästyänne katsomaan, niin saamme tuumailla paljonko lautojakin tarvitaan.

Ahonen murahti taaskin jotakin myöntävää, avaten uutta naulalaatikkoa parin visakiilan avulla.

Ahoska katseli rouvia syrjästä, ollen pois lähdössä.

-- Missä Janne nykyään on työssä? kysyi rouva Halldin hiukan arasti häneen kääntyen.

-- Janne on nyt tulitikkutehtaassa, vastasi Ahoska, solmiten huiviansa.

-- Sehän on hauskaa kuulla, sanoi rouva Halldin osaaottavasti. Hänellä olisi nähtävästi ollut halua jatkaa keskustelua, mutta hänen toverinsa oli seisahtunut odottamaan, joten täytyi kiirehtiä.

-- Ahonen on hyvä ja tulee katsomaan sitten illalla, muistutti hän vielä lähteissäänkin.

-- Kovin se on komea ihminen vieläkin tuo Forssnerin rouva, vaikka on kai hänelläkin vastoinkäymisiäkin ollut, konkurssit ja muut... sanoi Ahonen rouvien mentyä.

-- Konstikos tuollaisten on muhkeina säilyä, sanoi vaimo katkerasti, lisäten: Ei suinkaan herrat konkursseja juuri muuten tee kuin rikkaudeksensa.

Hän kääntyi jo lähteäksensä, mutta samassa hän näkee lasten juoksevan rannasta, Halldinin pojan edellä, laiva kainalossaan ja Forssnerin tytön jälessä.

-- Usein, kun katselen tuota Heikkiä siellä kotipihalla, niin tulen muistaneeksi meidän Aaku-vainaata. Sillä on hiukan samanlaiset silmätkin... Vaimon ääni värähtää lämpimästi ja hän seuraa myötätuntoisin katsein lasten kulkua.

Ahonen rykäisee kuivasti, korjaa vyötänsä ja alkaa veistää aidan listettä, aivankuin ei olisi kuullut mitään.

Mutta vaimo jatkaa puoleksi itsekseen:

-- Noin suuri Aakukin jo olisi. Tuo Heikki taitaa olla saman vuoden lapsia... Se oli kai kolmannella silloin, kun maisteri Halldin vainaja sen talon osti... ja siitä on nyt syksyllä kolme vuotta.

-- Kyllähän ne ajat sentään kuluvat... Ahonen tahtoo sillä sanoa jotakin hyvin ystävällistä tai ainakin osoittaa, että hän on ymmärtänyt vaimonsa kaipaavat ajatukset.

-- Mihin aikaan sinä luulet täältä kotiin pääseväsi, että tiedän illallista laittaa? Janne lupasikin mennä illalla uistinta vetämään Lehtosen poikain kanssa, kysyy Ahoska, irtautuen haikeista muistoistaan.

Ahonen silmäilee listoitettavaa alaa.

-- Kai sitä tänäänkin täytyy kahdeksaan saakka painaltaa, ei tämä muuten lauantaiksi joudu, arvelee hän, ja jatkaa vaimoonsa katsomatta:

-- Voisi Jannekin joskus illan kotonakin olla. Kuka ne Lehtosen pojatkaan tietää, minkälaisia ne oikeastaan ovat. Parempi olisi joskuskin yönsä maata kuin soudella kaikkia järvenpoukamia.

-- En minä suinkaan sellaista puolusta, mutta ei sitä voi nuoria niin kovin orjuuttaakaan, varsinkaan näin kesällä, vastaa vaimo nöyrästi.

-- Samanlaista se on talvellakin... Mitähän rouvakin sitä kysyi? Ahonen puhui melkein äreästi.

-- Kysyi kai vaan ilman aikojaan... tai olisiko Hilda taas rouvan poissa ollessa siellä miehiä kestännyt, mutta ei Janne ole siellä ollut kolmeen viikkoon.

-- Mistä sinä tiedät, kun hän kerran kaiket yöt juoksee.

-- Niin, kalassa... toisten poikain kanssa. Ja oikeastaan se on minusta paljon parempikin, kun ne naiset siinä kotipihassa sitä aina kiertävät.

Ahonen ei enää vastaa mitään, vaan naulaa aitalistoja, niinkuin ei hänen läheisyydessään ketään olisikaan.

Vaimo ottaa korin käsivarrelleen ja poistuu nöyränä, ilta-auringossa loistavaa kaupunkia kohden.

Vihdoin rouvatkin nousevat penkeiltänsä pois lähteäksensä.

Puistossa ovat varjot harvenneet. Puitten rungot eivät enää seiso tummina, valotäpläisinä, niinkuin aikaisemmin, vaan kylpevät lämpimän keltaisessa värissä, joka melkein vaakasuorasti virtaa niihin, etäisen metsänrantaan painuvasta auringosta. Jokainen ruohonkorsi hohtaa läpikuultavana, ikäänkuin tahtoen huutaa: minä olen vihreä... minä olen vihreä... Vielä on kesä, vielä, vielä...

Lapset juoksentelevat äitiensä edellä käytävällä. Heikki kantaa huolellisesti laivaansa, jonka purjeissa ja punaisessa pohjassa auringon säteet pitävät oikeata riemujuhlaa.

-- Näetkö, Anna, Ester ei ole vähääkään pahoillaan siitä, että hän päästi laivansa menemään. Hän ei kerta kaikkiaan voi käsittää, että kaikkea ei enää saa takaisin tässä maailmassa, sanoo rouva Forssner toverillensa. Hänen äänessään on huolestunut sävy, mutta rouva Halldin on huomaavinaan, että siinä on ihailuakin. Hän ei kuitenkaan ole siitä tietääksensä, vaan vastaa puolittain välinpitämättömästi:

-- Sinun täytyisi opettaa se hänelle. Älä osta uutta laivaa.

-- Mitä se auttaa, kun isoäiti ja enot kuitenkin ostavat.

-- Hm... Minusta on johdonmukaisuus ainoa keino kasvatuksessa.

-- Niin kai, mutta, hyvä Jumala, kuka sitä jaksaa ja raahtii oman lapsensa kanssa olla aina niin ankaran johdonmukainen.

He olivat tulleet varjosta kadulle ja rouva Forssner aukaisi punaisen päivänvarjonsa, kevyesti huoahtaen. Hänen toverinsa huomasi väittelyn turhaksi ja kävi äänettömänä hänen rinnallaan, katseellaan seuraten lapsia, jotka juoksentelivat jo etäällä, niinkuin valkoinen perhospari.

Rouva Forssner pelkäsi sanoneensa jotakin tyhmää ja tahtoi parantaa asiaa.

-- Kyllä poikia sentään mahtaa olla paljon helpompi kasvattaa kuin tyttöjä.

-- Yleensä arvellaan päinvastoin. -- Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa kysyvänä.

-- Katsoppas, varsinkin nykyään... Rouva Forssner tahtoi tällä kertaa punnita sanansa paremmin.

-- Nykyäänhän tytöt saavat jotenkin samanlaisen kasvatuksen kuin pojatkin, huomautti rouva Halldin, uteliaana kuulemaan mitä toinen todella koetti hapuilla.

-- Siinäpä se juuri onkin! Jos ajat olisivat niinkuin ennen, niin en yhtään pelkäisi Esterinkään tähden. Mutta nykyään täytyy tyttöjenkin valmistautua johonkin määrättyyn elämäntehtävään, elleivät ole varakkaita...

-- No, mutta onhan se erinomaista, että heillä on tilaisuutta valmistautua omilla jaloillaan seisomaan, ettei tarvitse odotella tuulentupien varassa kuten ennen.

-- Niin tietysti... yleensä. Mutta, jos Esterille on kaikki ankara tosityö yhtä vastenmielistä kuin minullekin, niin hän on hukassa.

Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa, joka uhkeana käveli hänen rinnallansa. Vastenmielistä kuin tosi työ... Hän epäili melkein kuulleensa väärin, vaan eihän sekään ollut mahdollista. Hän muisti kerran junassa sivultapäin kuullensa parin naikkosen vakuuttelevan toisillensa aivan samaa. Hän tunsi punastuvansa harmista, eikä uskaltanut vähään aikaan sanoa mitään.

-- Sinä olet ihmeellisen avomielinen, Emma, sanoi hän vihdoin, hiukan hymähtäen.

Mutta rouva Forssner ei huomannut ivallista värettä toisen äänessä, vaan silmiänsä siristellen katseli pienen suihkukaivon luona odottelevia lapsia, sanoen puoleksi itsekseen:

-- Minä en ymmärrä, että hän aivan tahallaan päästi laivansa menemään...

Heikki Halldinin lapsuusvuosina oli kotitalo pihoineen hänen varsinainen maailmansa.

Kotipihassaan hän leikki päivät pitkät suurissa lapsilaumoissa. Työmiesten ja pikku virkamiesten lapsia hänen toverinsa enimmäkseen olivat. Monet heistä saivat aamusta iltamyöhään saakka juoksennella pihoissa ja nurkissa ilman, että heitä kesken kaiken kovistettiin ruualle tai nukkumaan. Heikki kadehti heitä äärettömästi. Hän itse pääsi ulos ainoastaan kauniilla ilmalla ja ruuaalle ja nukkumaan täytyi hänen lähteä aina kun vaan äiti tai palvelijatar ilmestyivät portaille kutsumaan, vaikka kuinka hauskat leikit olisivat kesken jääneet. Ja vaikka hän itse mielestään jo oli suuri poika, kun hän jo oli täyttänyt kuusi vuotta, niin häntä oli ankarasti kielletty menemästä kotiportista ulos, yksinään tai toisten lasten seurassa. Se oli jo kauan ollut hänestä äärettömän nöyryyttävää. Monet häntä pienemmätkin pojat, kuten Sandströmin Kalle ja Hellforsin Väinö, tunsivat jo kaikki korttelikunnan talot paremmin tai ainakin yhtähyvin kuin hän tunsi ruudut "ämmän padassa", jota tytöt aina keväisin, heti lumen sulattua, hyppäsivät Martolan portaitten edessä. Mutta äiti oli aivan järkähtämättömän ankara sellaisissa asioissa.

Jo toukokuun alkupäivinä saivat monet hänen tovereistaan juoksennella pihassa avojaloin. He sanoivat maan olevan polttavan kuumaa ja halveksivat äärettömästi Heikkiä ja kaikkia muita lapsia, joitten täytyi vielä monta viikkoa sukat ja kengät jalassa kulkea. Sitten täytyi hänen joka ilta peseytyäkin, vaikka olisi kuinka väsynyt ollut. Ja kuitenkin hän tiesi, että monet muut saman talon lapset saivat mennä sänkyyn, vaikka heidän jalkansa olisivat olleet hiukan savisetkin. Heikki oppi aikaiseen tuntemaan ihmisten iloja ja näkemään heidän surujansakin tässä vanhassa talossa, jonka tasaista, suurta pihamaata, neljä matalaa rakennusta ympäröivät. Kuinka ne hänen tietoisuuteensa tulivatkaan? Kuka niitä kertoi? Kaikki... tai ei oikeastaan kukaan. Asiat selvenivät hänelle vähitellen, niinkuin yksityiset puut ja maiseman osat selvenevät sumussa kulkijalle. Siellä täällä kuullusta katkonaisesta lauseesta syntyi jonakin päivänä kokonaisuus kuin itsestään. Mitä ei tänään ymmärtänyt, eikä tullut keneltäkään kysyneeksikään, sen jo huomenna, jotakin uutta kuultuaan ja nähtyään, selvästi ymmärsi.

Kaikki oli niin kummallista. Kaikki oli uutta...

Isot ihmiset puhuivat usein merkillisiä asioita, kun he keskenään juttelivat, kevätiltoina istuessaan keinulaudalla sireenipensaan alla tai kohdatessaan toisiaan portilla ja pihassa. He eivät koskaan luulleet lasten mitään ymmärtävän...

Mutta paljon kummallisempia Heikki kuuli ja näki alarakennuksen pienissä kamareissa, joihin jokaiseen mentiin suuresta yhteis-keittiöstä, jossa ei ensinkään ollut hellaa, vaan suuri takka, jonka arinalla jokaisella perheellä oli padanjalkansa ja jalkapannunsa. Kahdessa kamarissa asui tehtaan tyttöjä, kolme, neljä yhdessä huoneessa. Kolmannessa kamarissa asui Wilkmanin leski, jonka poika oli rakuunarykmentissä ja jonka tytär ompeli. Mutta vastapäätä Wilkmanin kamaria asui puuseppä Rödman Riikansa kanssa.

Riikan kamari oli Heikistä kaikkein kaunein ja ihmeellisin. Siellä oli piirongin päällystäkin aivan kuin satu. Kahden puolen peiliä oli suuret paperiruusu-vihot, hopeanhohtoisissa kukkamaljakoissa. Sitten siellä oli kokonainen armeija porsliinista tehtyjä tyttöjä ja poikia, suuri-sarvinen porsliininen peura, sekä kanoja ja lintuja. -- Näitä aarteita sai Heikki aina mielin määrin katsella, saipa hän nousta tuolillekin piirongin viereen seisomaan, sillä ehdolla ettei koskenut mihinkään.

Rödmanin kamarin seinällä oli hopeaisia raamatunlauseita korkki-kehyksissä, sekä kolme muuta suurempaa taulua, jotka esittivät Osman Pashaa, Skobeleviä ja Beatrice Cenciä. Beatricesta oli puuseppä Rödman kerran sanonut: "kaunis tyttö, mutta surullinen historia". Kun Heikki oli pyytänyt häntä enemmän kertomaan kauniista Beatricesta, niin Rödman oli kierrellen kaarrellen sanonut, että ei hän siitä paljon enempää tiennytkään, kun että arveltiin Beatricen murhanneen isänsä, ja että häntä oli sen tähden vankiloissa kidutettu ja vihdoin mestattu. Kuitenkin antoi tämäkin lyhyt selitys Heikille jo paljon miettimisen aihetta, ja usein katseli hän kuvaa kuin jotakin salaperäistä arvoitusta.

Mutta Osman Pashasta ja Skobelev'ista ja heidän urhoollisuudestaan Plevnassa tiesi Rödman sen sijaan paljonkin kertoa, sillä hänen setänsä oli ollut Turkin sodassa. Sotajuttujansa kertoessaan Rödman tavallisesti liimaili joitakin naapuriensa pikkuesineitä, joita hän ei viitsinyt viedä toisessa talossa olevaan verstaaseensa. Ja lopuksi hän tavallisesti hyräili:

"Paljon on haudattu Balkaanin santaan, toiselle puolelle Tonavaa..."

Mutta kaikkein syvemmän vaikutuksen Heikkiin oli kuitenkin tehnyt se, että Rödman oli sanonut Osman Pashan olevan aivan ensimäisiä miehiä Turkin sulttaanista. Ja hänen kuvansa tuli Heikistä vieläkin mielenkiintoisemmaksi, kun hän eräänä päivänä kuuli Ahosen Jannen pihalla laulavan:

"Konstantinopolin portin päällä oli Turkin keisarin kuva ja kuva. Suomen pojat ne sanoivat: hyi piru, kun se on ruma ja ruma."

Sen jälkeen koetti Heikki Osman Pashan kuvasta saada edes aavistuksen itse ihmeellisestä sulttaanista, kun he kerran niin läheisiä olivat... Mutta varmaankin oli sulttaani rumempi, sillä Osman Pasha ei häntä yhtään peloittanut...

Skobelev taas tuli ikäänkuin tutummaksi senjälkeen, kun Rödman kerran kaivolla Hakalan Pauliinan kanssa kisaillessaan, sanoi tämän olevan mustan kuin Skobelevin hentun.

Joskus, kun Riikka oli oikein hyvällä tuulella, nosti hän pari porsliini kanaa ja koiran lattialle ja haki piirongin laatikostaan piparkakun tai omenan ja jutteli Heikin kanssa aivankuin isojen ihmisten...

Mutta Heikki oli huomannut, että makupaloista, joita hän vierailuillaan sai, samoin kuin kaikesta muustakin mitä hän kuuli ja näki, mutta jota hän ei oikein ymmärtänyt, niistä oli parasta olla kotona mitään puhumatta. Äiti oli niin kummallinen toisinaan... Hän paheksui usein sellaistakin, mistä muut ihmiset olivat aivan luonnollisesti puhuneet ja jossa Heikki ei ollut osannut mitään pahaa aavistaa.

Kerrankin, eräänä kauniina kevätpäivänä, Heikki oli kuullut läkkiseppä Hultmanin rouvan sanovan kalakauppias Bastin rouvaa leipäsudeksi, joka Heikistäkin oli hyvin sanottu, sillä rouva Bastilla oli kaksi torahammasta, jotka hymyillessä painuivat hänen alahuultansa vasten, niin, että hän silloin näytti paljon peloittavammalta kuin vakavana ollessaan. -- Sitten oli sattunut niin, että samana iltapäivänä Ruusa Martola sieppasi Heikin kädestä piparkakun, jonka hän juuri oli saanut Rödmanin Riikalta. Heikki juoksi ympäri pihaa koettaen tavoittaa Ruusaa, huutaen: leipäsusi! leipäsusi! Mutta samassa kuului ruokasalin akkunasta ankaraa koputusta ja Heikki näki äitinsä akkunassa, tuiman näköisenä, viittovan häntä sisälle. Mitä pahaa hän oli tehnyt? Sen sijaan, että äiti olisi edes torunut Ruusaa, vei äiti hänet ruokasalin nurkkaan pitkäksi ajaksi istumaan, eikä lievittänyt rangaistusta sittenkään, kun Heikki oli tunnustanut kuulleensa Hultmanin rouvan niin sanoneen... Päinvastoin uhkaili äiti, että hän ei tästälähin pääsisi ulos yhtä paljon kuin ennen. Ja illalla kuuli Heikki äidin sanovan eräälle vieraalle rouvalle, että talossa asui niin raakoja ihmisiä, ettei kunnolla uskaltanut lastansa ulos laskea. Sitten alkoi koulu.

Heikin maailma laajeni yhtäkkiä. Jonkun päivän kuluttua sai hän mennä kouluun yksin ja iltapäivillä sai hän pistäytyä naapuritaloissa asuvien toveriensa luo. Tästä oli seurauksena, että jo ensimäisenä kouluvuotena tunsi hän, ihmisistä puhumattakaan, melkein kaikki kissat ja koiratkin omassa kaupunki-korttelissaan.

Mutta kotitalossaan hän kuitenkin edelleenkin parhaiten viihtyi. Siellä hän sai mennä minne tahtoi ja talon "isäntänä" hän oli kaikkialle tervetullut. Noissa pienissä kamareissa oli hänestä paljon lämpöisempää ja kodikkaampaa kuin useimpain koulutovereittensa hienoissa kodeissa. Ja paljon ihmeellisempää kaikki...

Siihen aikaan oli heidän palvelustyttönsä sanonut Heikille, että Ester Forssnerista tulisi kerran varmaankin kaupungin kaunein tyttö ja että Heikki menisi hänen kanssaan naimisiin.

Heikistä ei siinä ollut mitään ihmeellistä. Suureksi tultuaan menivät melkein kaikki ihmiset naimisiin, eikä hän ollut riidellyt eikä tapellut Ester Forssnerin kanssa enempää kuin muittenkaan tyttö- tai poikatuttaviensa kanssa. Ainoastaan yhden ainoan kerran oli hän oikein ankarasti vetänyt Esteriä tukasta, kun tämä oli tuokkosella heittänyt vettä räystäs-saavista Heikin uudelle puvulle. Mutta oli Esterkin vielä häntä raapinutkin. Silloin hän oli pari päivää vihannut Esteriä, eikä mitenkään tahtonut myöntää hänen olevan kauniin, eikä mistään hinnasta olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka Hilda rupesi siitä asiasta puhumaan niin pian kun hän vaan päänsä kyökkiin pisti... Silloin ei hän enää olisi tahtonut lähteä edes Forssnerille vieraisillekaan. Hän oli itkenyt ja mieluummin olisi jäänyt kotiin, vaikka ruokasalin nurkkaan istumaan...

Mutta hänen täytyi lähteä. Vierailu oli kuitenkin päättynyt odottamattoman hyvin, sillä Esterillä oli ollut uusia leikkikaluja, joten he eivät sen enempää koko riitaa muistaneet.

Kaunein tyttö, jonka Heikki siihen aikaan tunsi, oli Hulda Martola, Ruusan vanhin sisar. Martolat olivat narinkka-kauppiaita ja he asuivat toisessa, katua vasten olevassa rakennuksessa, jossa heillä oli kaksi kamaria ja kyökki.

Martolan väestä puhui usein koko talo. Heikki oli kuullut sanottavan, että kauppias Martola oli ollut ylioppilas ja rouvakin parempia ihmisiä. Mutta nyt joi Martola toisinaan viikkokaudet ja rouva sai yksinään huolehtia koko perheen elatuksesta.